Jää-uutuus on Jaakko Kuusiston oopperatuotannon vahvin teos

5.2.2019 Jaakko Kuusiston ooppera Jää Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan edellinen tilausteos päänäyttämölle sai kantaesityksensä lähes puolitoista vuotta sitten. Sebastian Fagerlundin Höstsonaten eli Syyssonaatti oli suuri menestys, mikä ehkä lisäsi paineita ja odotuksia Jaakko Kuusiston sävellystä kohtaan. Ainakin oopperan kaikki esitykset varattiin hyvissä ajoin täyteen ja lisänäytöskin on jo myyty melkein loppuun.

Juhani Koiviston kirjoittama Jään libretto on suomenkielinen, sillä se perustuu Ulla-Lena Lundbergin Is-romaanin Finlandia-palkittuun (2012) käännökseen. Oopperassa seurataan uuden papin, Petter Kummelin, ja hänen perheensä saapumista ja asettumista saarelle. Kertomus päättyy traagisesti, kun kirkkoherra putoaa kotiin palatessaan jäihin ja hukkuu. Tapahtumilla on vahvasti yhtymäkohtia todellisuuteen, sillä Kökarissa syntyneen Lundbergin pappi-isä putosi jäihin ja kuoli 70 vuotta sitten.

Koivisto on ollut liki mahdottoman tehtävän edessä tiivistäessään Lundbergin moniulotteisen romaanin oopperalibretoksi. Ja silti hän on onnistunyt yllättävän hyvin. Monissa hänen aiemmissa töissään vaivanneita piirteitä on nyt osattu välttää ja kokonaisuus on ihan asiallinen. Oopperan alkupuolella dramaturgia ei tosin ole kovin kiinteää, vaan irrallisista tapahtumista ja kohtauksista hypitään nopeaan tahtiin seuraaviin. Ihmettelin hieman sitä, miksi Koivisto on kirjoittanut mukaan niin suuren joukon pikkurooleja, jotka eivät mielestäni tuo teokseen olennaista sisältöä. Henkilökaartin karsiminen olisi voinut jäntevöittää lavan tapahtumia, varsinkaan kun hahmoja ei mitenkään voitu taustoittaa.

Anna Kelon suoraviivainen, usein levollinen ohjaus sopi hyvin tähän teokseen, vaikka paikoin mieleen hiipikin suomalaiskansallinen kesäteatteri. Kati Lukan lavastus oli hyvin ilmeinen ja hyödynsi mm. saariston kallioita ja veneitä. Kuvituksena nähtiin myös Thomas Hasen videoita, joissa meren aallot ja jää olivat pääosissa. Myös valaistus oli Hasen suunnittelema. Marja Uusitalo vastasi 1940-luvun lopun ajankuvaa henkivästä puvustuksesta.

Pidin Jaakko Kuusiston musiikista, vaikka sitä on useammassakin arvioinnissa moitittu kliseisyydestä. Njaah, saattaa olla – mutta sallikaa meille joskus tällainenkin nykyooppera! Kuusisto väritti hienosti saariston luontoa ja vuodenaikoja, joissa kaikissa meri on läsnä. Uhkaava tunnelma alkoi hienosti kehittyä musiikin pohjavireestä kohti kolmannen näytöksen dramaattisia tapahtumia. Kuorolle Kuusisto oli säveltänyt useamman hienon numeron, jotka kajahtivat antaumuksella. Mukana oli myös virsisävelmiä, joita sekä veisattiin että käytettiin osana orkesterikudosta. Säveltäjä vastasi itse musiikinjohdosta ja onnistui siinä erinomaisesti.

Olin tarkoituksella ostanut lipun esitykseen, jossa näyttämöllä oli teoksen kakkosmiehitys. Pääparina eli Petter ja Mona Kummelina esiintyivät Aarne Pelkonen ja Mari Palo. Pelkosen roolityössä näkyi hänen Saksassa saamansa annos lisävarmuutta ja kokemusta lavatyöskentelystä. Hänen lied-rakkaudestaan kumpuavaa herkkää ja ilmeikästä, mutta hienosti kantavaa lauluaan oli ilo kuunnella. Mari Palo teki vakaata ammattityötä pastorin tohottavana ja mustasukkaisena vaimona.

Posti-Antonin puheroolissa vakuutti Marcus Groth. Muista solisteista nostan esille Samuli Takkulan, joka lauloi vahvasti (kuten Lukkarille vain sopikin!) sekä Jeni Packalenin, joka esitti Suomeen paennutta lääkäri Irina Gylleniä. Tiina-Maija Koskela ja Aki Alamikkotervo olivat pariskunta Bergman sekä Jaakko Kortekangas ja Niina Keitel pariskunta Manström. Lisäksi pienissä osissa olivat mm. Heikki Hattunen, Olga Heikkilä, Koit Soasepp, Nicholas Söderlund sekä useita Kansallisoopperan kuoron jäseniä.