Ongelmat kuntoon viikonlopun aikana!

29.9.2018 Iiro Rantalan ooppera Pikaparantola Kansallisoopperassa Helsingissä

Säveltäjä Iiro Rantalan ja libretisti Minna Lindgrenin yhteistyön tuloksena syntynyt Pikaparantola-ooppera on ollut viime aikoina runsaasti esillä. Vähempikin puffaaminen olisi riittänyt, sillä neljä Kansallisoopperan Alminsalin esitystä myytiin täyteen helposti. Kotimaisen oopperan kantaesitys on tietysti aina iloinen asia - ja on hyvä, että teos saa tuoreeltaan lisäesitykset Turussa, Oulussa ja Kuopiossa.

Itse pidin Pikaparantolan parhaana puolena Rantalan sieltä täältä ammentavaa musiikkia ja sen loistavaa orkestrointia (Arttu Takalo). Sävellys vilisi viittauksia ja tyylilainoja, joiden hauskuus saattoi mennä ohi oopperan historiaa ja teoksia heikommin tuntevilta katsojilta. Lindgrenin libretossa oli oivaltavaa huumoria ja hilpeitä lainauksia mm. iskelmäsanoituksista. Sitä vaivasi kuitenkin monin paikoin ähky: nokkeluuksia ja verbaalista iloittelua oli tungettu yhteen kohtaukseen tai numeroon aivan liikaa. Aikamme ilmiöitä oli ahnehdittu mukaan turhan paljon - varsinkin kun ajan hermolla ei varsinaisesti oltu. Kyllä ihqut sun muut taajaan viljellyt nuorisolaisten ilmaisut ovat jo takavuosien juttu... Ja uskoakseni katsojat olisivat viihtyneet ilman monia navanalusjuttuja, jotka vaikuttavat minusta aina halpahenkiseltä yleisön kosiskelulta.

Minua huvitti kovasti oopperan perinteiden hienovarainen pilkkaaminen; esimerkiksi Respan esittämä habanera-parodia ja toisen näytöksen älytön naamioleikki, joka taisi viitata Figaron häihin. Maria Sidin ohjaus nojasi vahvasti musikaali- ja varietee-perinteisiin, joten lopputulos oli vauhdikas ja kepeä. Kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut kantaa teoksen loppuun saakka, mihin oli syytä niin tekijöissä kuin ohjaajassa. Toisessa näytöksessä tarinan kaari hajosi ja pari rakkausduettoa tuntuivat olevan aivan väärässä seurassa. Varmaan Rantala ja Lindgren olivat tehneet tämän tarkoituksella... Yksinkertaisen toimivasta visuaalisesta puolesta vastasivat Anna Kontek (lavastus ja puvut) ja Joonas Tikkanen (valaistus- ja videosuunnittelu).

Teokseen oli löydetty hyvät solistit: Johanna Rusanen (Sopraano) ja Päivi Nisula (Respa) olivat omaa luokkaansa niin laulullisesti kuin näyttelijöinä. Hannu Niemelä (Parantaja) jäi niljakkeena vähän puolitekoiseksi ja monien fraasien lopuissa olisin kaivannut enemmän tarkkuutta. Markus Nykänen (Tenori) ja Waltteri Torikka (Aviomies) tekivät vakaat roolityöt. Kuoron sijaan oopperassa oli neljän henkilön lauluensemble (Anu Hostikka, Ann-Marie Heino, Heikki Hattunen ja Samuli Takkula), joka esitti parantolan asiakkaita. Kalle Kuusava toimi kapellimestarina ja hoiti osuutensa hyvin.