Tosca kannatti käydä katsomassa

27.9.2018 Giacomo Puccinin ooppera Tosca Kansallisoopperassa Helsingissä

Voi vietävä! Voiko siitä olla yli kahdeksan vuotta, kun olen viimeksi nähnyt Puccinin Toscan livenä? Kai omaa listaani on uskottava, joten Kansallisoopperan uuteen produktioon oli ilman muuta ostettava lippu.

Christof Loyn ohjaus vaikutti päällisin puolin samankaltaiselta, ajattoman perinteiseltä (ja vähän tylsältä) toteutukselta, kuin muissakin Kansallisoopperan viimeisimmissä klassikkotuotannoissa. Tällä linjalla on haettu tuotannoille pitkää elinkaarta. Tarkemmalla syventymisellä huomasi kuitenkin älykkäitä ja harkittuja yksityiskohtia, joilla ohjaaja on korostanut draaman sisältöjä tai nostanut esille monesti taustalle häviäviä seikkoja. Käsiohjelmassa Loy kertoo, että hänen keskeinen ideansa on ollut kahden aikakauden suhde teoksessa: Cavaradossi edustaa muutosta ja tulevaisuutta, vallankumouksen ihanteita ja Scarpia konservatiivista aristokratiaa. Erikoinen painopiste, sillä juuri tässä ohjauksessa Scarpiasta oli riisuttu se perinteinen aristokraattisuus! Tapahtumien kehittymiseltä söi hieman tehoja se, että Floria Tosca tuntui käyvän alusta saakka ylikierroksilla. Henkilöohjauksessa oli kuitenkin paljon pieniä kultajyviä ja vähät joukkokohtaukset olivat näyttäviä.

Christian Schmidtin kädenjälki lavastuksessa ja puvuissa oli kaunista ja tyylikästä. Pidin ensimmäisen näytöksen kirkkointeriööristä, joka muuntui Palazzo Farneseksi sekä kolmannen näytöksen monumentaalisesta Castel Sant'Angelosta. Puvuissa oli yhdistelty mielenkiintoisesti eri aikakausia. Esityksen johti Kansallisoopperan päävierailija Patrick Fournillier. Orkesterin osuus oli jälleen kerran loistava - paletista löytyi värejä joka lähtöön ja tapahtumien ydinkohdissa musiikki soi milloin riipaisevana, milloin hyytävänä.

Liettualaissopraano Aušrinė Stundytė oli vaativan roolinsa tasalla ja latasi kaikkensa hittiaariaan Vissi d'arte, vissi d'amore. Savonlinnasta tuttu tenori Andrea Carè onnistui Cavaradossina laulullisesti, mutta hänen lavakarismansa ei ollut kaksinen. Ohjauksen vuoksi Carèn sijainti näyttämöllä ei ollut aina optimaalinen laulun kuuluvuuden ja vaikutelman kannalta. Tuomas Pursion Scarpiassa oli piristävää uutta näkemystä - nuoremman ihmisen turmeltuneisuutta. Pienemmissä rooleissa hyvää työtä tekivät mm. Heikki Aalto (sakristaani), Tapani Plathan (Angelotti), Matias Haakana (Spoletta) ja Nicholas Söderlund (Sciarrone).