Hurmaava neuvosto-operetti

29.6.2019 Dmitri Šostakovitšin operetti Moskova, Tšerjomuški (Москва, Черёмушки) Staatsoper Hamburgissa

Useimmat Šostakovitšin musiikkiteatteriteokset jäivät keskeneräisiksi, minkä vuoksi niitä ymmärrettävästi esitetään vain harvoin. Nenä ja Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth/Katerina Izmailova ovat poikkeuksia, sillä ne valmistuivat ja pääsevät säännöllisesti esille läntistenkin oopperatalojen ohjelmistoissa. Mutta olisi Šostakovitšilla vielä yksi kokonainen teos: operetti Moskova, Tšerjomuški, joka valmistui 1958. Jostain syystä se esitettiin ensimmäistä kertaa lännessä vasta 1994 ja sen jälkeenkin tuotantoja on ollut vain muutama.

Hampurin valtionoopperan pienellä opera stabile -näyttämöllä pyörii teoksesta talon oopperastudion tuotanto. Vera ja Sonja Nemirovan ohjaus oli raikas ja kekseliäs, esittäjilleen sopivan nuorekas. Esitys alkoi laululla jo aulassa ja väliajan jälkeen oli vuorossa toinen vastaava numero. Salin puolella pientä tilaa hyödynnettiin hyvin seinästä seinään ja lattiasta kattoon. Lavastusta oli melko vähän ja siinä Dimana Lateva luotti aina käyttökelpoisiin valkoisiin pahvilaatikoihin. Lisäksi käytettiin mm. huonekaluja ja tekokasveja sekä seinille heijastettuja neuvostoaikaisia videoita. Ainoa ohjaukseen liittyvä moitteeni koskee operetin instrumentaalijaksoja, jotka oli täytetty päättömällä säntäilyllä ja koheltamisella. Olisiko näyttämön voinut vain rauhoittaa hetkeksi ja keskittyä musiikkiin?

Operetissa seurataan moskovalaisen ihmisjoukon ongelmia ja onnea asuntojärjestelyjensä kanssa. Tšerjomuškin kaupunginosaan alkoi vuonna 1956 valmistua uusi asuinalue, jonka piti ratkaista työläisten asunto-ongelmat. Todellisuus oli tietenkin jotain muuta, ja operetin satiirinen ote pureutuu neuvostojärjestelmän absurdeihin piirteisiin, korruptioon ja loputtomaan asuntopulaan.

Hampurin tuotannon rooleissa oli kymmenen oopperastudion nuorta laulajaa (Hiroshi Amako, Ruzana Grigorian, Dongwon Kang, Na'ama Shulman, Jóhann Kristinsson, Sungho Kim, Narea Son, Shin Yeo, Larissa Wäspy ja Ang Du). Oli hienoa seurata, miten tosissaan he tekivät hyvin työstettyjä roolejaan. Kaikki pärjäsivät myös laulullisesti ja joukossa oli pari–kolme todella kiinnostavaa ääntä. Laitoin nimet muistiin mahdollisina tulevina kykyinä...

Šostakovitšin musiikki oli kertakaikkisen hurmaavaa, vaikka säveltäjä itse ei tätä teostaan arvostanut. Pieni orkesteri soitti temperamentikkaasti ja musiikkityylien mukaan vaihdellen. Hämmästyin hyvää lopputulosta, sillä kapellimestari Rupert Burleigh oli lähes flegmaattinen ja tyytyi vain lyömään vakiokaavoilla tahtia.

Vakavampaa menoa Koomisessa oopperassa

28.6.2019 Erich Wolfgang Korngoldin ooppera Die tote Stadt Komische Oper Berlinissä

Korngoldin Die tote Stadt (Kuollut kaupunki) ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen juuri Berliinin Komische Operin ohjelmistovalintana, vaikka talo on toki laajentanut repertuaariaan ja "vakavaa" oopperaa löytyy nykyisin joka kauden tarjonnasta. Itse olen tämän teoksen nähnyt aiemmin vain kerran, vuonna 2010 Kansallisoopperassa. Kasper Holtenin ohjaama ja Mikko Franckin kapellimestaroima esitys on jäänyt mieleeni huippukokemuksena – eikä vähiten solisteina laulaneiden Camilla Nylundin ja Klaus Florian Vogtin ansiosta. Tuotanto palaa muuten Kansallisoopperan ohjelmistoon ensi lokakuussa (tosin eri solisteilla), joten nyt on hyvä tilaisuus paikata puute, jos teos ei ole vielä tullut tutuksi!

Robert Carsenin ohjaus lähestyi kertomusta aluksi hyvin maanläheisesti ja realistisesti. Toisessa näytöksessä lisättiin kierroksia ja mukaan tuli etäännytettyjä tai hämärrettyjä kohtauksia (esimerkiksi Mariettan onnistunut viettely). Tanssijoiden käyttö parissa kohdassa sopi tähän produktioon kuin nenä päähän. Paulin ristiriitaiseen hahmoon saatiin kunnolla särmää vasta kolmannessa näytöksessä. Taitavasti mietitty kokonaisuus piti otteessaan ja sitä tukivat Michael Levinen lavastus sekä Petra Reinhardtin hillitty puvustus. Orkesteria johti jälleen Ainārs Rubiķis, joka ei aina malttanut pitää intoaan kurissa ja kokonaisuutta balanssissa.

Korngold on kirjoittanut Paulille ja Mariettalle vaativaa ja korkealla pysyvää laulettavaa. Aleš Briscein ja Sara Jakubiak klaarasivat osuutensa hyvin, vaikka eivät ehkä aivan Vogtin ja Nylundin tasoisia olleetkaan. Erityisesti ihailin tenorimme turnajaiskestävyyttä. Fritzin roolin teki Günter Papendell, jonka äänenväriin en erityisemmin ihastunut. Pienemmissä tehtävissä olivat Maria Fiselier, Georgina Melville, Marta Mika, Adrian Strooper ja Ivan Turšić.

3–1 rakkaudelle

27.6.2019 Paul Abrahamin operetti Roxy und ihr Wunderteam Komische Oper Berlinissä

Berliinin Komische Operissa on nähty viime vuosina sarja operettiharvinaisuuksia, joita ovat yhdistäneet poikkeuksellisen korkeatasoiset ja lennokkaat tuotannot. Erityisesti Paul Abrahamin (1892–1960) teoksia on nostettu vuosikymmenten unholasta. Tämän kauden lisäys listaan on hänen "jalkapallo-operettinsa" Roxy und ihr Wunderteam vuodelta 1937. Unkarinkielinen alkuperäisversio 3:1 a szerelem javára kantaesitettiin Budapestissa 1936, mutta teoksen nimi muuttui täysin seuraavan vuoden saksankieliseen laitokseen.

Esitys oli yksi tasokkaimmista ja viihdyttävimmistä näkemistäni opereteista pitkään aikaan. Wienin Volksoper on todellakin saanut Komische Operista tasoisensa "kilpailijan" operettiperinteen ylläpitäjänä ja jatkajana (tiedetään – toki traditio oli ja on Wienissä ja Berliinissä erilainen). Stefan Huberin ohjaus oli erinomainen: nokkelan oivaltava, hauska ja vauhdikas – sortumatta lainkaan halpahenkisyyksiin tai rimanalituksiin. Jopa se, että teoksen naistähtöstä esitti mies, oli perusteltu ratkaisu. Partituuria oli muokattu jonkin verran ja ilmeisesti tämän vuoksi skotti Sam Cheswick lauloi uudelleensanoitetun The Last Rose of Summer -kappaleen, joka ymmärtääkseni on irlantilainen eikä skotlantilainen sävelmä!

Operetin tanssikohtaukset olivat todella näyttäviä ja muutenkin koreografiaan (Danny Costello) oli satsattu. Yleisö äityi taputtamaan Stephan Prattesin lavastukselle parikin kertaa esityksen aikana. Heike Seidler täydensi kokonaisuuden mainiolla puvustuksellaan. Abrahamin jazz-vaikutteinen musiikki oli mainion menevää ja tarttuvaa – ja kyllä orkesteri hoiti osuutensa hienosti Kai Tietjen johdolla. Solisteista haluan nostaa esille Jörn-Felix Altin, joka oli maalivahti Jani Hatschekia esittäessään aivan omaa luokkaansa – loistava kyky niin operetti-/musikaalilaulajana, näyttelijänä kuin tanssijanakin!

Operetin juoni on pääpiirteissään seuraava: Unkari on voittanut Englannin jalkapallossa ja joukkue juhlii tätä hotellissa. Paikalle törmää skottineito Roxy (Christoph Marti), jonka pitäisi mennä naimisiin. Hän on kuitenkin tullut toisiin aatoksiin ja paennut nahjusmaiselta sulholtaan Bobby Wilkinsiltä (Johannes Dunz) sekä holhoojaltaan, säilyketehtailija Sam Cheswickiltä (Uwe Schönbeck). Jalkapalloilijat auttavat Roxya hädässä, vaikka kapteeni Gjurka Karoly (Tobias Bonn) onkin ajatusta vastaan. Roxy puetaan mieheksi ja salakuljetetaan tiimin mukana Unkariin. Siellä joukkueen on tarkoitus harjoitella uusintaottelua varten jalkapalloliiton puheenjohtajan, paroni Szatmaryn (Christoph Späth) tiluksilla.

Paronin isännöitsijä Kovacz (Mathias Schlung) on tehnyt omaa pimeää bisnestään ja vuokrannut salaa majoitustilaa budapestiläisen tyttökoulun oppilaille. Peruminen on liian myöhäistä ja niin paronin tilalle majoittuvat samaan aikaan jalkapalloilijat ja tyttökoululaiset opettajansa Aranka von Tötössyn (Andreja Schneider) johdolla. Tietäähän sen mitä tästä seuraa...! Ja eivätkö paikalle vielä pelmahda Roxyn ex-sulho Bobby ja Sam-enokin, jotka ovat saaneet väärinkäsityksen tuloksena vinkin, että Roxy olisi karannut paronin kanssa. Loppu on tietenkin onnellinen naisten neuvokkuuden ansiosta: rakkaus voittaa, pareja syntyy roppakaupalla ja Unkari voittaa Englannin potkupallossa toistamiseen!

Erikoinen nykyooppera lastenmurhaajasta

26.6.2019 Moritz Eggertin ooppera M – Eine Stadt sucht einen Mörder Komische Oper Berlinissä

Fritz Langin ohjaama M vuodelta 1931 oli yksi Saksan ensimmäisiä äänielokuvia ja pääosaa näytelleen ilmeikkään Peter Lorren läpimurtoleffa. Juutalainen Lorre pakeni vuonna 1933 natsivaltaa Pariisiin ja Lontooseen, jossa syntyi pari Hitchcock-elokuvaa. 1930-luvun lopulla hän muutti Hollywoodiin, jossa persoonallinen näyttelijä päätyi elokuvien vakiokonnaksi tai -mielipuoleksi.

1930- ja 1940-luvuilla M joutui sensuurin ja natsien määräämän esityskiellon kohteeksi. Elokuva sai pidemmän nimen M – Eine Stadt sucht einen Mörder (M – kaupunki etsii murhaajaa) vasta 1960-luvulla. Berliinin Komische Oper tilasi Moritz Eggertiltä (s. 1965) samannimisen, elokuvaan pohjautuvan oopperan, joka sai kantaesityksensä tämän vuoden toukokuussa. Libretto on Barrie Koskyn ja Ulrich Lenzin, musiikinjohdosta vastasi Ainārs Rubiķis.

Eggert ei selvästi ole pyrkinytkään koherenttiin sävellykseen, vaan musiikki pomppi sujuvasti sinne ja tänne lainaillen vähän vaikka mistä. Elokuvasta tuttu Leitmotif, eli Vuorenkuninkaan luolassa -teema Edvard Griegin Peer Gyntistä, on vahvasti mukana. Myös monia lastenlauluja ja O du lieber Augustin -rallatusta käytetään toistuvasti. Modernia otetta tuovat sähköiset vierailut rytmimusiikin puolella. Yllättävää oli ainoastaan se, miten paljon teoksessa oli puhuttuja osuuksia.

Monimuotoisesta keitoksesta huolimatta kokonaisuus toimi, mutta oli liian pitkä. Ooppera kesti tunnin ja 45 minuuttia ilman väliaikaa, mutta viimeisen puolen tunnin aikana ei kertomukseen tai sen tasoihin saatu enää mitään lisää. Turhaa pitkittämistä siis! Barrie Koskyn ohjauksesta kuitenkin pidin, se oli sujuvuudessaan mainio. Erityisesti ihastuin lasten ja nuorten näyttelemiin aikuishahmoihin, joilla oli realistinen puvustus ja suurikokoiset tekopäät. Niiden luoma vaikutelma oli usein karmiva! Puvustuksesta vastasi Katrin Kath ja lavastuksesta Klaus Grünberg.

Näyttämöllä nähtiin vain yksi aikuinen, M:n eli Murhaajan osan tehnyt Scott Hendricks. Hän oli roolissaan erinomainen – paitsi versatiilina laulajana, myös huikean hienona eläytyjänä ja fyysisenä heittäytyjänä. Muina ääninä kuultiin lavasteiden takaa sopraano Alma Sadéa ja tenori Tansel Akzeybekia sekä puheosuuksissa useita näyttelijäopiskelijoita.

Poron matkassa Intian suuntaan

25.6.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Poro, re dell'Indie Komische Oper Berlinissä

Kesäkuun loppu ja jälleen perinteinen Berliinin Komische Operin festivaali, jossa esitetään kuuden päivän aikana kuusi valittua teosta kuluneen kauden ohjelmistosta. Niistä ensimmäiseksi osui Händelin Poro, re dell'Indie tai Poros, kuten se oli saksalaisittain nimetty. Kantaesityksensä ooppera sai Lontoossa helmikuussa 1731.

Poron libretto perustuu Metastasion teokseen Alessandro nell'Indie, joka oli 1700-luvulla erittäin suosittu – se sävellettiin oopperaksi yli 60 kertaa! Kertomus sijoittuu nykyisen Pakistanin alueelle vuoteen 327 tai 326 eaa. Punaisena lankana on valloittaja Aleksanteri Suuren ja paikallisen kuninkaan Poroksen kohtaaminen, mutta pääosaan nousevat kuitenkin rakkaussuhteet, kolmiodraama ja mustasukkaisuus.

Taitava Harry Kupfer on sijoittanut tapahtumat brittien siirtomaa-aikaan. Alessandro olikin Sir Alexander, jota esitti kontratenori Eric Jurenas. Ihailin hänen notkeaa ja kirkasta ääntään, joka oli poikkeuksellisen sävykäs ja ilmaisuvoimainen. Intialainen kuningas Poros oli Dominik Köninger, joka eläytyi osaansa antaumuksella. Tässä tuotannossa henkilöiden nimiä oli muutettu, ja Poroksen sisar olikin Nimbavati, jota esitti Idunnu Münch ja hänen rakastettunsa Gandharta oli Philipp Meierhöfer. Ruzan Mantashyan oli upeaääninen Mahamaya, toisen intialaisen valtion kuningatar. Timagenesin pienen roolin lauloi Samuli Taskinen, joka on Komische Operin oopperastudion jäsen. Hän onnistui ihan hyvin, mutta saksan lausumisen kanssa on vielä tehtävä töitä.

Myös lavastajana oli tunnettu kyky, Hans Schavernoch. Hänen viidakkomaisemansa ja rapistuneet temppelinsä olivat todella hienoja ja melkein riittivät siirtämään katsojan Intiaan. Näyttävä ja tyyliin sopiva puvustus oli Yan Taxin. Jörg Halubekin johtama orkesteri teki oikeutta Händelin sävellykselle – harvassa hänen oopperassaan on näin raikkaan kepeää ja viihdyttävää musiikkia. Teoksessa on useita ensiluokkaisia aarioita, joiden kuunteleminen oli puhdasta nautintoa.

Bachfestin loistelias aloitus

14.6.2019 Bachfest Leipzigin avajaiskonsertti Thomaskirchessä Leipzigissa

14.6.2019 Le Concert des Nations, joht. Jordi Savall, viola da gamba Nikolaikirchessä Leipzigissa

Tänä vuonna pääsin osallistumaan kahteen Bachfest Leipzigin avajaispäivän konserttiin. Niistä ensimmäinen oli varsinainen avajaiskonsertti, joka pidetään perinteisesti Thomaskirchessä. Ohjelman aloitti Thomasorganist Ullrich Böhme soittamalla Woehl-uruilla Fantasian G-duuri BWV 572.

Leipzigin ylipormestari Burkhard Jungin ja Romanian suurlähettiläs S. E. Emil Hurezeanun puheiden jälkeen kuultiin Marc-Antoine Charpentierin tuttu Te Deum. Esiintymässä olivat Freiburger Barockorchester ja Thomanerchor Leipzig johtajanaan Thomaskantor Gotthold Schwarz. Solistit olivat Gesine Adler, Cornelia Samuelis, Patrick Grahl ja Tobias Berndt. Kyllä kelpasi kuunnella!

Bachfestin intendentti Michael Maul piti vielä oman puheensa ja sitten vihdoinkin lisää Bachia: Orkesterisarja nro 3 D-duuri BWV 1068 sekä kantaatti Unser Mund sei voll Lachens BWV 110. Jälleen kerran freiburgilaisten soitto vei mukanaan kaikessa taidokkuudessaan ja puhuttelevuudessaan.

* * *

Illan toinen konserttini pidettiin Nikolaikirchessä. Soittamassa oli Le Concert des Nations -yhtye gambisti Jordi Savallin johdolla. Jo 77-vuotias Savall on tunnettu vanhan musiikin guru, joka perusti yhtyeen edesmenneen vaimonsa kanssa 30 vuotta sitten.

Konsertin päänumerona oli Bachin Musikalisches Opfer BWV 1079. Yli tunnin kestävä teos koostuu kahdesta ricercarista, kymmenestä kaanonista ja neliosaisesta triosonaatista. Sävellyksen taustalta löytyy kuninkaallinen innoittaja: Bach tapasi Preussin kuningas Fredrik II:n eli Fredrik Suuren toukokuussa 1747. Kuten tunnettua, soitti kuningas Bachille huilullaan teeman, josta mestari sitten improvisoi kokonaisen fuugan. Innostus jatkui Bachin palattua kotiinsa, sillä teemasta syntyi seuraavien kuukausien aikana tämä Musikalisches Opfer. On muuten epäilty, että vaativa teema olisi Fredrikin hovimuusikkona työskennelleen Carl Philipp Emanuelin kynästä – hän olisi laatinut isälleen kinkkisen haasteen...

Esitys oli niin sielukas, että melkein liikutuin aika ajoin. Erityisesti cembalisti Pierre Hantaï oli omaa luokkaansa ja vaikutti soolo-osuuksillaan. Toisena kappaleena kuulimme vielä Orkesterisarjan nro 2 h-molli BWV 1067. Upeaa oli tämäkin, mutta vauhdikkaassa Badinerie-osassa traverso jäi liiaksi jousien jalkoihin.

Taikuutta oopperalavalla

13.6.2019 Jules Massenet'n ooppera Don Quichotte Deutsche Oper Berlinissä

Jules Massenet sävelsi 70-vuotisen elämänsä aikana yli 30 oopperaa. Berliinin Deutsche Operissa näkemäni Don Quichotte oli minulle niistä vasta viides; säveltäjän harvinaisuuksia en ole onnistunut näkemään toistaiseksi ainuttakaan. Massenet ei ole koskaan sijoittunut suosikkilistallani korkealle, mutta toki häntä voi pitää "ensiluokkaisena toisen luokan säveltäjänä", kuten hieman ilkeästi on sanottu.

Jakop Ahlbomin mainio ohjaus täydensi sen, mikä musiikissa mahdollisesti jäi hieman vajaaksi. Näimme piristävän erilaisen spektaakkelin, joka sisälsi kekseliäitä trikkejä ja taikuuttakin. Väliaikajutustelujen perusteella osa yleisöstä ei tajunnut lainkaan, ettei Don Quichotte tehnyt itse akrobaattitemppujaan – niin näppärästi stunt-henkilö vaihdettiin tilalle ja jälleen pois. Dulcinéen mekon muuttuminen valkoisesta punaiseksi ja muutamat muut taikatemput saivat yleisön huokailemaan ihastuksesta.

Katrin Bomben lavastus ja Katrin Wolfermannin puvustus sisälsivät sopivasti mielikuvituksellisia ja absurdeja elementtejä. Pidin erityisesti jättikokoisesta miehen päästä, jonka suusta kiskottiin esiin pitkä kieli (sitä pitkin näyttämölle ryömi kovakuoriaisten armeija).

Kuoron ja orkesterin osuudesta on vain hyvää sanottavaa, samoin illan kapellimestari Emmanuel Villaumesta. Isompia solistitehtäviä teoksessa on vain kolme: Alex Esposito oli Don Quichotte, Seth Carico teki Sancho Pansan roolin ja Clémentine Margaine oli Dulcinée. Laulullisesti kaikki tekivät hyvät suoritukset, mutta näytteleminen jätti minut vähän kylmäksi – ehkä kyse oli ohjaajan linjasta? Pienemmissä osissa Dulcinéen ihailijoina olivat Alexandra Hutton, Cornelia Kim, James Kryshak ja Samuel Dale Johnson.