Bachia parhaalla tasolla!
10.8.2019 Concerto Köln, sol. Benjamin Appl, baritoni & Sergei Malov, viulu Turun konserttitalossa
Turun musiikkijuhlille saatiin odotettuna vieraana saksalainen Concerto Köln, joka on laajalti tunnettu ja tunnustettu vanhaan musiikkiin erikoistunut kokoonpano. Tästä konsertista tulisi varmasti suurenmoinen, sillä huippuorkesterin lisäksi lavalle astelevat nuorehko baritonikyky Benjamin Appl ja viulun velho Sergei Malov. Ja ohjelmana pelkkää Bachia!
Concerto Kölniltä ja Benjamin Applilta julkaistiin viime vuonna kiitetty Bach-levy, jonka valikoimaan tämän konsertin ohjelma pohjautui. Alkupuoliskolla kuultiin vuorotellen neljä sinfoniaa ja neljä aariaa J. S. Bachin kantaateista. Sinfoniat olivat kirkkokantaateista BWV 49, 156, 4 ja 21. Aarioina kuultiin Was des Höchsten Glanz erfüllt (BWV 194), Es its vollbracht (BWV 159), Er ist mein Licht, mein Leben (BWV 100) ja Willkommen, werter Schatz! (BWV 36).
Jo ensimmäisen sinfonian ensimmäisissä tahdeissa kuului Concerto Kölnin soiton jalous, notkea ilmavuus, pehmeys ja hyväilevä kauneus. Tasokkaita ovat muutamat kotimaiset barokkiyhtyeetkin, mutta kyllä saksalaiset pistivät komeasti paremmaksi. Puhdasta hunajaa, jonka Appl viimeisteli tyylikkäällä ja linjakkaalla laulullaan!
Väliajan jälkeen noustiin vielä pykälää upeammalle tasolle. Bach kirjoitti tutun Cembalokonserton d-molli BWV 1052 alun perin Viulukonsertoksi d-molli, mutta alkuperäisteos on kadonnut. Tässä konsertissa kuultiin Marco Serinon rekonstruktio, jossa solistina soitti viulisti Sergei Malov. Hän on tänä vuonna Turun musiikkijuhlien residenssitaiteilija ja soittaa useassa konsertissa. Malov taituroi Bachin vauhdikkaan konserton läpi uskomattomalla intensiteetillä ja musikaalisuudella.
Ohjelman päätti minulle niin rakas Ich habe genug -kantaatti (BWV 82), jossa saimme hengittää oboistin sielukasta obbligato-osuutta. Käsiohjelmaan ei ollut painettu orkesterin jäsenten nimiä, joten hän jäi nyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi. Appl oli laulusolistina loistava! Fraseerauksessa ja monissa yksityiskohdissa saattoi kuulla hänen edesmenneen mentorinsa, Dietrich Fischer-Dieskaun kaikuja.
Ylimääräisiä saatiin kaksi, ja ensimmäisessä lavalle hiippaili fagotisti täydentämään siihen saakka 15-henkistä Concerto Kölniä. Ensimmäinen ylimääräinen oli Panin aaria Zu Tanze, zu Sprunge, joka on Bachin maallisesta kantaatista Geschwinde, ihr wirbelnden Winde (BWV 201). Olipa herkkupala! Eikä huonommaksi jäänyt Bist du bei mir, joka on peräisin Anna Magdalena Bachin muistikirjasta. Kappale on Bachin versiointi Gottfried Heinrich Stölzelin Diomedes-oopperan aariasta. Appl esitti sen herkästi ja kuulaasti urkujen ja sellon continuo-säestyksellä.
Tallenne konsertista on kuunneltavissa vajaan kuukauden ajan Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50176713. Suosittelen!
Tarkiaista ja Tšaikovskia
10.8.2019 Metsän hiljaisuuteen -konsertti Kulttuuritalo Posellissa Raumalla
Outi Tarkiainen (s. 1985) oli Rauma Festivon tämän vuoden teemasäveltäjä. Hänen musiikkiaan esitettiin jo muutama päivä sitten olleessa konsertissa, mutta festivaalin päätöspäivälle oli säästetty kaksi kiinnostavaa vokaalimusiikkiteosta. Ohjelma yhdisti Tarkiaisen nykymusiikkia perinteisempään Tšaikovskiin.
Aluksi sopraano Kaisa Ranta, klarinetisti Lauri Sallinen, sellisti Samuli Peltonen ja pianisti Joel Papinoja esittivät kappaleen Metsän hiljaisuuteen. Se on monodraama, jossa käytetyt tekstit ovat Eeva-Liisa Mantereen ja Sirkka Turkan. Toisena teoksena oli Baudelaire-laulut eli kolme laulua Charles Baudelairen runoihin. Tekstit laulettiin R. J. Dentin englanninkielisinä käännöksinä. Sarjan esittivät Kaisa Ranta ja Joel Papinoja.
Väliajan jälkeen kuultiin kamarimusiikillinen mammutti: Pjotr Tšaikovskin Pianotrio a-molli op. 50, joka kestää ripeillä tempoillakin noin 50 minuuttia. Viulisti Reetta Kataja, sellisti Samuli Peltonen ja pianisti Kirill Kozlovski ovat erittäin ammattitaitoisia muusikoita ja heidän hiottua yhteissoittoaan oli nautinto kuunnella. Kozlovskin innokas räiskiminen pianon ääressä upposi yleisöön, mutta itse vaikutuin erityisesti Peltosen sävykkäästä sellismistä.
Siniparran salaisuudet
9.8.2019 Béla Bartókin ooppera Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) Rauma-salissa
Rauma Festivon ohjelmassa tehtiin historiaa, kun iltakonsertti tarjosi festivaalin ensimmäisen omatuotanteisen oopperaesityksen. Mika Kareksen valitsema teos oli Bartókin Herttua Siniparran linna, joka kuuluu suosikkeihini 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Kares laulaa saman teoksen solistina Helsingin kaupunginorkesterin konserteissa ensi tammikuun puolivälissä, joten Rauman loppuunmyydyn esityksen vuoksi osattomaksi jääneet voivat suunnata silloin Musiikkitaloon.
Olin jotenkin odottanut konserttiesitystä ja yllätyin iloisesti, kun Raumalla nähtiinkin ihan näyttämöllinen toteutus. Ohjaajana oli Siljamari Heikinheimo, joka on viime vuosina laajentanut profiiliaan viulistista näyttämötaiteen puolelle. Hän oli ideoinut kehyskertomukseksi parisuhdeseminaarin, johon liittyvät uudet puhutut tekstit oli kirjoittanut Elina Aalto. Näyttämöllä nähtiin solistien lisäksi tanssija Reetta Parvikko, joka kommentoi tapahtumia Judithin mielenä. Olipa hieno idea ja toteutus! Näyttävä lavastus oli koottu raumalaisilta festivaalin ystäviltä lainatuista antiikki- ja tyylihuonekaluista.
Kirill Kozlovski oli vaikean tehtävän edessä, sillä hänen piti flyygelillään saada ilmoille se, mitä Bartók kirjoitti satapäiselle orkesterille. Eihän kuulokuva tietenkään voinut tätä vastata, mutta yllättävän hyvin teos toimi pianosäestykselläkin (olen aiemmin kuullut oopperan aina orkesteriversiona). Kozlovskilla on yksityiskohtien tajua ja tarvittaessa hän takoi soittimestaan melkoisia tehoja. Solistit, eli sopraano Hannakaisa Nyrönen Juditina ja basso Mika Kares Sinipartana, tekivät hyvän vaikutuksen ja Nyrösen näytteleminen oli ensiluokkaista. Ehkä Karekselta olisin paikoin toivonut herkempää tai hienovaraisempaa tekstin käsittelyä – ei bassonkaan tarvitse aina jylistä!
Rauma Festivon lied-tarjontaa
9.8.2019 Erik Rousi, basso, Kaisa Ranta, sopraano & Joel Papinoja, piano Kulttuuritalo Posellissa Raumalla
Päätin pistäytyä pariksi päiväksi Raumalle ennen suuntaamista Turun musiikkijuhlille. Syynä oli Rauma Festivo -kamarimusiikkifestivaali, jonka taiteellinen johtaja on tänä vuonna basso Mika Kares. Tästä johtuen laulumusiikilla on ohjelmassa suuri osuus.
Ensimmäinen konserttini oli viehättävässä Kulttuuritalo Posellissa, joka on alun perin valmistunut vuonna 1855 rukoushuoneeksi. Tarjolla oli oiva kattaus lied-musiikkia: Robert Schumannin Dichterliebe, Alma Mahlerin Fünf Lieder, Clara Schumannin Sechs Lieder ja Johannes Brahmsin Vier Ernste Gesänge. Pisteet järjestäjille hyvästä tekstitysratkaisusta!
Dichterlieben ja Brahmsin raamatulliset laulut esitti basso Erik Rousi. Kuuntelin vasta hiljattain Schumannin upean, Heinrich Heinen runoihin sävelletyn laulusarjan Yle Areenasta (https://areena.yle.fi/1-50197226). Siellä on nimittäin kuunneltavissa tallenne Urkuyö ja Aaria -festivaalin konsertista 1.8., johon en itse päässyt Isonkyrön oopperareissun vuoksi. Espoon tuomiokirkossa Dichterlieben esittivät tenori Topi Lehtipuu ja pianisti Ralf Gothóni. Oli jännittävää, miten erilaiselta teos voi kuulostaa tenorin ja basson laulamana! Yllätyin Rousin äänen notkeudesta, mutta hieman enemmän hän olisi voinut tekstiä värittää. Brahmsin lauluissa hänen vakaan jykevä fraseerauksensa oli oikein paikallaan.
Alma Mahlerin ja Clara Schumannin laulut jäivät sitten sopraano Kaisa Rannan kontolle. Oikein sieviä esityksiä olivat, mutta Schumannin laulujen merkitykset ja sisällöt tuntuivat välittyvän katsomoon paremmin kuin Mahlerin. Joel Papinoja soitti läpi konsertin tarkasti ja ilmaisuvoimaisesti, mutta toisinaan balanssi laulajan kanssa ei ollut aivan kohdallaan.
Kansallisooppera Espoossa
8.8.2019 Suomen Kansallisoopperan orkesteri, joht. Taavi Oramo, sol. Virva Puumala, sopraano & Päivi Severeide, harppu Espoon tuomiokirkossa
Suomen Kansallisoopperan orkesteri vieraili jälleen esiintymässä Urkuyö ja Aaria -festivaalilla. Espoon tuomiokirkko oli lähes täynnä yleisöä ja joukossa oli monia musiikkielämämme tunnettuja kasvoja – mainittakoon heistä nyt esimerkiksi Jaakko Ryhänen, Pétur Sakari, Kari Tikka ja Aarne Pelkonen. Myös pääjohtaja Gita Kadambi oli saapunut kuuntelemaan orkesteriaan.
Uskon, ettei kenenkään tarvinnut pettyä konsertin antiin. Ohjelma alkoi Gabriel Faurén Masques et Bergamasques -sarjalla, jonka tanssilliset rytmit ja pastoraalitunnelman Taavi Oramo tavoitti erinomaisesti. Seuraavaksi kuultiin kuusi Faurén laulua, joiden solistina lauloi sopraano Virva Puumala. Kappaleet olivat Le papillon et la fleur, Après un rêve, Fleur jetée, Au bord de l'eau, Aubade ja Le secret. Tavattoman kaunista! Puumalalla on hyvin kaunisvärinen ja linjakas ääni, josta voi jo aavistaa tulevaa kehityssuuntaa. Hän on kilpailumenestystensä ja esiintymiskokemuksensa myötä kehittynyt teknisesti varmaksi ja luontevaksi laulajaksi. Puumala ilmensi täydellisesti laulujen vaihtelevia tunnelmia.
Seuraavaksi Oramo johdatti orkesterinsa Claude Debussyn maailmaan: Danse sacrée et danse profane soi vaikuttavasti ja tasapainoisesti, paikoin kapellimestarin oikein herkutellessa. Harppusolistiksi ilmoitettu Stefania Saglietti oli vaihtunut Päivi Severeideksi. Hän soitti vaativan ja pitkän osuutensa ulkomuistista upean intensiivisesti. Päätöksenä kuultiin Igor Stravinskyn Pulcinella-sarja, jossa orkesteri pääsi näyttämään monitaitoisuuttaan balettimusiikin erityylisissä osissa. Yleisön suosikki oli humoristinen Vivo-osa pasuunoineen. Konserttimestari Petteri Iivonen ansaitsee soitostaan erityiset kehut.
Kokkosten alkuvoimainen kuvaus herännäisjohtajasta
6.8.2019 Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset Ristinkirkossa Lahdessa
Lahden Kansainvälisen Urkuviikon 47. ohjelma tarjosi oopperan ystäville mieluisan yllätyksen: kaksi esitystä Joonas Kokkosen klassikosta Viimeiset kiusaukset. Yleisö oli löytänyt ainakin ensimmäisen esityksen hyvin, sillä Ristinkirkon penkit olivat melko täynnä. Kirkkosalin akustiikka on hajottava ja hieman kaikuisa, minkä vuoksi takaosassa istuneet eivät kuulemma saaneet tekstistä mitään selvää – hyvä kun koko laulu edes kuului sinne. Itselleni Alvar Aallon salien onnettomat akustiikat ovat kyllä tulleet tutuiksi, joten osasin valita istumapaikkani oikein.
Jukka Saarmanin ohjaus oli hyvin yksinkertainen, jopa amatöörimäinen, eikä oikeastaan syventänyt kertomusta vaan tyytyi tekstin pelkistettyyn ja vähäiseen kuvittamiseen. Lavasteina oli heinäseipäistä rakennettuja aidanpätkiä ja Paavon puinen makuulaveri. Lisäksi seinälle projisoitiin valokuvia, mutta vielä ensimmäisen näytöksen ajan sali oli niin valoisa, että ne näkyivät hyvin heikosti. Alkuperäiseen Lauri Kokkosen librettoon oli lisätty lyhyt kohtaus, jossa Paavo antaa turkkinsa myllylle lähtevälle Juhanalle. Tämän vuoksi Juhanan murhaajat luulivat hyökänneensä Paavon kimppuun. Parissa kohtauksessa Kuolema oli läsnä mustakaapuisina tanssijoina (Christian Hemming, Tuula Rantanen).
Musiikinjohdosta vastasi jämptiin tyyliinsä Esa Heikkilä. Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan musiikki soitettiin uruilla (Pauliina Hyry) ja pianolla (Tero Valtonen). Jälleen uusi versio minulle – ja oikein mielenkiintoinen sellainen! Kuorona oli Jori Männistön valmentama Lahden Bach-kuoro, joka esiintyi ihan edukseen.
Paavo Ruotsalaisen roolin teki hienosti eläytyen Juha Pikkarainen, joka on tuttu nimi mm. Kansallisoopperan kuorosta. Laulu kulki pääasiassa moitteetta, mutta toisen näytöksen loppupuolella oli kuultavissa äänen väsymistä ja hienoista säröilyä. Toisessa pääroolissa Riittana lauloi Sirkka Parviainen, joka oli nappivalinta tähän osaan ja myös laulullisesti hyvässä vedossa. Raimo Laukka oli Seppä Högman ja Jukka Saarman Juhana.
Muissa tehtävissä esiintyivät Lassi Virtanen (1. mies), Kristian Lindroos (2. mies) ja Jaakko Hietikko (3. mies) sekä Leena Kanninen (1. nainen), Aurora Ikävalko (2. nainen) ja Pilvi Äikäs (3. nainen). Anna-Loviisa oli Marja Jäppinen ja Albertiina Silvia Lempinen.
Kirkko oopperan pääosassa
1.8.2019 Olli Kortekankaan ooppera Elämänkuvat Isonkyrön vanhassa kirkossa
Olli Kortekankaan Elämänkuvat on kaiketi hänen kymmenes oopperansa (korjatkaa, jos olen väärässä). Olen kolmea varhaisinta lukuun ottamatta nähnyt ne kaikki ja tuntuu että Kortekankaan sävellykset ovat vain parantuneet kerta kerralta. Tämän uusimman kirkko-oopperan historia ulottuu kymmenen vuoden taakse ja sen lähtökohtana on edesmenneen Irma Rewellin (yksi Vaasan Oopperan perustajista ja kantavista voimista vuosikymmenten ajan) idea.
Oopperan tilasi Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto ja se kantaesitettiin nyt osana Korsholman Musiikkijuhlien ohjelmaa. Teos liittyy Isonkyrön vanhan kirkon, eli 1500-luvun alkupuolella rakennetun kivikirkon kuuluisiin kalkkimaalauksiin. Kirkon rakenteet ovat säilyneet tai oikeammin ne on palautettu keskiaikaiseen asuunsa ja sen sisäseiniä peittävät kauttaaltaan 1560-luvun maalaukset. Niitä on kolmessa rivissä yhteensä 114 kappaletta. Säveltäjä onkin käsiohjelmaan kirjoittanut, että "kolmas päärooli on itse kirkolla, sen maalauksilla ja interiöörillä".
Ville Saukkosen ohjaama esitys alkoi jo kirkon ulkopuolella, jossa vapaasti keskiaikaiseen tyyliin puetut (Taina Relander) kyläläiset touhusivat ja ihastelivat uutta kivikirkkoaan. Sisällä kirkon etuosaan rakennetulla lavalla istui yksi kuorolaisista veistämässä puista Maria-patsasta. Erillistä lavastusta ei juurikaan ollut, vaan kirkko itsessään ja alttarikaappien puuveistokset riittivät mainiosti. Kirkkolaivan keskikäytävää käytettiin sekä kuorojen liikkumiseen että kolmen tanssijan esiintymiseen. Ohjaus oli harkitun tyylikäs ja oikein miellyttävä.
Oopperan orkesteri oli koottu Vaasan ja Seinäjoen kaupunginorkesterien soittajista. Kapellimestarina toimi Anna-Maria Helsing. Kortekankaan sävellyksestä piti alun perin tulla oratorio ja ainakin joissain kuoronumeroissa oli kuultavissa siihen viittaavia sävyjä. Oopperassa esiintyi Vaasan oopperakuoron lisäksi Kuula-opiston lapsikuoro, ja molemmat hoitivat osuutensa kunnialla. Pidin teoksen ilmaisuvoimaisesta ja perinnetietoisesta sävelkielestä; ennen kaikkea loppupuolella kuultu Orkesteri-Intermezzo oli vaikuttavaa kuultavaa.
Elämänkuvissa kulkevat rinnakkain Maalarin (Waltteri Torikka) ja Mariian (Päivi Nisula) tarinat, joita yhdistää suhde Isonkyrön kirkkoon. Maalari elää 1500-luvulla ja hän tuskailee omaa riittämättömyyttään suuren kalkkimaalausurakan edessä. Meidän aikaamme edustava Mariia kipuilee elämänsä tyhjyyden ja merkityksen kanssa. Pia Perkiön ansiokkaassa libretossa heidän kertomuksensa kietoutuvat yhteen ja osoittavat, ettei ihminen ole sadoissa vuosissa paljoakaan muuttunut. Molemmat solistit tekivät roolinsa ilmeikkäästi ja vaikuttavasti.
