"tuu tänne, pikkuinen..."

28.2.2020 Heinz-Juhani Hofmannin ooppera Ihmissydän Musiikkitalossa Helsingissä

Heinz-Juhani Hofmannin insestiooppera Ihmissydän kantaesitettiin Sellosalissa syyskuussa 2011. Itse en tuolloin päässyt esityksiin johtuen päällekkäisistä menoista (mm. Kansallisoopperan Ring), mutta muistan teoksen aiheuttaman pienimuotoisen kohun. Kantaesityksessä laulanut mezzosopraano Jutta Seppinen halusi onneksi tallentaa teoksen nyttemmin levylle ja projektin yhteyteen suunniteltiin helmikuulle oopperan esitys Musiikkitaloon. Klang-sarjaan kuuluva levynjulkistamiskonsertti siirtyi sairastumisen vuoksi kuun loppuun.

Ihmissydän on yhdeksänosainen, noin tunnin kestävä monologiooppera mezzosopraanolle ja nauhalle. Heinz-Juhani Hofmann on itse kirjoittanut libreton, jossa siis käsitellään yhtä äärimmäisen pahan muotoa, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Hänen seuraava oopperansa, joukkomurhaajan mieleen sukeltava Maailmantappaja vuodelta 2018, on aiheensa osalta eräänlainen sisarteos. Säveltäjä on kertonut tarpeestaan saada kuulijasta jonkinlainen reaktio esiin ja sen nämä rajut aiheet varmasti tekevät. Kenties Hofmann haluaa vain tulla taiteensa kautta huomatuksi, ehkä arvostetuksikin? Hän on avautunut julkisuudessa isätraumastaan ja siitä miten jäi kuuluisan kuoronjohtajan poikana tuota kaikkea vaille.

Harmillisen vähän yleisöä löysi tiensä tähän uusintaesitykseen Camerata-salissa. Sen konsepti oli Jutta Seppisen, ohjaus ja koreografia Petri Kekonin. Valosuunnittelusta olivat vastanneet Kekoni ja Jukka Kolimaa. Tärkeässä tehtävässä oli myös ääniteknikko Anders Pohjola, sillä ääninauhalla on teoksessa keskeinen rooli. Laulusolisti käy lähes jatkuvaa dialogia tallenteen kanssa; enimmäkseen kyse on Seppisen omasta nauhoitetusta puheesta ja laulusta, jota on käsitelty elektroakustisesti.

Mielestäni Hofmann on luonut mestariteoksen. Ooppera on sävellyksenä ja rakenteeltaan tavattoman kiinnostava kaikessa toisteisuudessaan ja nopeissa leikkauksissaan. On hämmentävää, miten tunnetila voi vaihtua jopa saman lauseen aikana! Teos on fragmentaarinen, mutta tässä tapauksessa juuri se tuntuu tuovan oopperaan haastavan lisätason, ehkä lisäarvoakin. Ainakin kuulija joutuu skarppaamaan pohtiessaan alun tajunnanvirtaa ja hypnoottisia, mantramaisia hokemia. Kuka onkaan tekijä, kuka uhri ja minkä ikäisenä? Myöhemmin lapsen ja aikuisen äänet erottuvat selvemmin, kuvottavimpaan raiskauskohtaukseen saakka.

Ooppera on luonnollisesti aiheeltaan ja sisällöltään raskas, eikä päästä yleisöäkään helpolla. Jutta Seppinen oli varmasti esityksessä kovilla kaiken lauluteknisen vaativuuden ja verbaaliakrobatian keskellä – ja kun otetaan vielä huomioon se, että roolityö oli tässä ohjauksessa myös hyvin fyysinen. Hofmann vaatii solistiltaan lähes mahdottomia, mutta uskomattomalla taidolla ja virtuositeetilla Seppinen tämän kaiken selvittää. Todella huikean hieno ja vaikuttava näyttö häneltä!