Mahtavaa Meyerbeeria

6.3.2020 Giacomo Meyerbeerin ooppera Le prophète Deutsche Oper Berlinissä

(Tämä blogijulkaisu ilmestyy teknisten ongelmien vuoksi myöhässä. Tuskinpa viivästys kenenkään elämää on suistanut raiteiltaan, mutta pahoitteluni silti.)

Deutsche Oper järjesti berliiniläisten ja meidän muidenkin iloksi maaliskuun alkuun pienen Best of Meyerbeer -festivaalin. Sen ohjelmaksi oli valikoitunut kaksi grand opéraa näyttämöllisenä toteutuksena sekä yksi opéra-comique konserttiesityksenä. Jätin Hugenotit (Les Huguenots) suosiolla väliin, koska näin teoksen vasta runsaat kaksi vuotta sitten (eivätkä istumalihakseni välttämättä olisi kestäneet tätä mammuttia). Mutta säveltäjän toista tunnettua kappaletta eli Profeettaa (Le prophète, 1849) en voinut sivuuttaa, vaikka ei sekään oopperoiden lyhyimmästä päästä ole...

Ja hyvä olikin etten sivuuttanut, sillä produktio oli oikein hieno ja nautittava! 1900-luvun jälkipuoliskolla teos oli vielä jonkinasteinen harvinaisuus, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana Le prophète on päässyt näyttämölle monessa paikassa osana Meyerbeerin uutta tulemista. Berliiniin oopperan oli ohjannut vuonna 2017 Olivier Py; nyt nähtiin siis pienimuotoinen repriisikierros.

Olivier Py on toki tunnettu nimi ja olen hänen ohjauksiaan nähnyt aiemminkin, mutta silti pidin pakettia nyt erityisen onnistuneena. Pyn moderni ohjaus siirsi teoksen 1500-luvulta lähelle meidän aikaamme. Ohjaus tuki täysipainoisesti teoksen järisyttävää librettoa ja sen kiehtovan epätavallista juonta. Tässä kertomuksessa ei ole rakkaustarinoita eikä sankareita! Ooppera sijoittuu vastenmieliseen maailmaan, jossa toisiinsa kietoutuvat mm. uskonnollinen fanaattisuus, vallan väärinkäyttö ja oman edun tavoittelu. Mutta nykyajallehan tässä ei ole mitään vierasta!

Tapahtumien elävöittäminen ja visuaalisuus olivat tuotannon keskiössä ja lavalla nähtiin vaikka mitä elävästä koirasta palavaan autoon saakka. Kyse ei kuitenkaan ollut itsetarkoituksellisesta tilan täyttämisestä saatika yleisön kosiskelusta tai kohahduttamisen halusta. Kaikki vaikutti olevan tarkkaan harkittua, perusteltua ja tarkoituksellista. Jopa raiskauskohtaus, jonka taustalla anabaptistipapit veisasivat unisonossa Ad nos, ad salutarem undam -koraaliaan, oli kaikessa irvokkuudessaan tehokas ja loistavasti toteutettu.

Pierre-André Weitz oli suunnitellut tämän tuotannon näyttävän ja suurimuotoisen lavastuksen. Niin vaan voidaan näyttämöllä pyörivästä talosta löytää vielä uusia ideoita! Puvustus oli saman miehen käsialaa ja vaatimattomuudessaan sekä värittömyydessään oivan pelkistetty vastakohta lavasteille. Esimerkillisestä valosuunnittelusta vastasi Bertrand Killy.

Kapellimestari Enrique Mazzolalla oli homma hyvin hanskassa ja langat käsissään. Paitsi että ensimmäisessä näytöksessä tapahtui jotain merkillistä, kun kuoro ja orkesteri lähtivät eri teille. Tällaista sattuu joskus paremmissakin taloissa, mutta yleensä tilanne korjataan salamannopeasti. Nyt oli poikkeuksellista, että kesti useita tahteja, ennen kuin kaikki osapuolet löysivät jälleen toisensa eli yhteisen tahdin. Muutoin kuoron esiintymisestä ja Mazzolan johtamisesta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Ja orkesteri soitti kuin unelma!

Le prophète -tuotantoa oli siunattu myös onnistuneilla ja tasokkailla solistikiinnityksillä. Näyttämöllä nähtiin Gregory Kunde (Jean de Leyde), Clémentine Margaine (Fidès), Elena Tsallagova (Berthe), Derek Welton (Zacharie), Gideon Poppe (Jonas), Thomas Lehman (Mathisen) ja Seth Carico (Le comte d’Oberthal). Oopperassa on lisäksi muutama pienempi rooli. Tällä kertaa en pysty nimeämään omaa suosikkiani; kaikki illan solistit olivat tasavahvoja ja osaavia niin laulajina kuin näyttelijöinä.