Nimi muistiin: Rocío Pérez!

7.3.2020 Giacomo Meyerbeerin ooppera Dinorah ou Le pardon de Ploërmel Deutsche Oper Berlinissä

Kuten edellisessä tarinassani vihjasin, oli Berliinissä luvassa vielä lisää Meyerbeeria: Deutsche Operin minifestivaalin ohjelmassa oli kaksi konserttiesitystä koomisesta oopperasta Dinorah ou Le pardon de Ploërmel (1859). Kävin katsomassa niistä jälkimmäisen.

Ooppera oli kantaesityksestään lähtien hyvin suosittu teos vuosikymmenten ajan. Meyerbeer teki siitä ulkomaanmarkkinoita ajatellen version, jossa puhutut dialogit korvattiin sävelletyillä resitatiiveilla. Näkemässäni tuotannossa käytettiin kuitenkin alkuperäistä laitosta. 1900-luvun jälkipuoliskon ajan Dinorah (kuten lähes kaikki muutkin Meyerbeerin oopperat) makasi arkistojen ja nuotistojen hyllyillä. 2000-luvun puolella teos on saanut jo muutaman tuotannon ja lisää on toivottavasti luvassa.

Oopperan juoni on melkoinen keitos luonnonromantiikkaa, muutakin romantiikkaa, hulluutta, salaperäisiä tapahtumia, taikuutta ja vaikka sun mitä. Meyerbeer on ammentanut myös musiikkiinsa monelta suunnalta: on ihania lyyrisiä numeroita, kansanmusiikista vaikutteita saaneita tarttuvia melodioita ja roppakaupalla huumoria. Mutta en tiedä millainen velho ohjaajan pitäisi olla, että hän saisi kaiken maailman hortoilevat vuohet ja henkimaailman jutut toimimaan näyttämöllä 2020-luvulla? Radikaalia modernisointia tarvittaisiin – tai sitten tällainen konserttiesitys, jossa aikuisten (pöhlöä) satua on helpompi lähestyä.

Kapellimestarina hääri sama mies kuin eilisillan esityksessä, eli espanjalaissyntyinen, mutta italialaistunut Enrique Mazzola. Käytin tarkoituksella sanaa ”hääri”, sillä mies tuntui ehtivän kaikkialle ja ohjaavan pienimpiäkin detaljeja. Mutta mistään turhasta säätämisestä ja säheltämisestä ei suinkaan ollut kyse. Mazzolan vauhdikasta ja persoonallista johtamista oli hypnoottista seurata ja konserttiesityksessä se tietysti onnistui edellistä iltaa paremmin, kun orkesteri ja kapellimestari olivat lavalla eivätkä montussaan. Deutsche Operin orkesteri ja kuoro osoittivat jälleen kerran korkean tasonsa.

Esityksen kirkkain (ja ainoa) tähti oli Dinorahin osan laulanut sopraano Rocío Pérez. Että voi nuori laulaja olla upea! Hän oli osassaan täydellinen, ääni vain virtasi luonnollisesti ja vaivattoman oloisesti, tekniikka ja sävelpuhtaus olivat moitteettomia ja Pérez näytti oivallisesti mallia siinä, miten konserttiesityksessäkin voi olla täysin sisällä roolissaan. En muista kuin pari kertaa kuulleeni niin pitkät väliaplodit, mitä Pérez sai toisen näytöksen virtuoosiaariansa (Ombre légère) jälkeen – ja todella ansaitusti. Kuulin hänen laulavan Kansallisoopperan Les contes d'Hoffmannissa marraskuussa 2018. Jo tuolloin luonnehdin Péreziä blogissani ”hurmaavaksi”. Tämä Meyerbeer-näyttö varmisti, ettei onnistuminen Helsingissä ollut sattumaa. Viehättävä ja lumoava esiintyjä, jonka nimi kannattaa laittaa muistiin!

Eivät esityksen miehetkään huonoja olleet, mutta jäivät väistämättä sopraanomme ylivoimaisuuden varjoon. Régis Mengus oli tasaisen hyvälaatuinen baritoni, joka rakensi Hoëlista uskottavan henkilön. Tenori Philippe Talbot oli taitava koomikko ja hauskuutti yleisöä Corentinin osassa. Pienemmissä rooleissa lauloivat Seth Carico, Gideon Poppe, Nicole Haslett ja Karis Tucker.