Rossinia Wildbadissa, päivä 3

28.7.2018 Rossini & Co. -konsertti Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

28.7.2018 Gioachino Rossinin ooppera Moïse (Moïse et Pharaon, ou Le passage de la Mer Rouge) Trinkhallessa Bad Wildbadissa

Kolmas ja viimeinen päiväni Rossini in Wildbad Belcanto Opera Festivalilla alkoi edellisten tapaan Kurtheaterissa. Ohjelmassa oli Rossini & Co. -nimen saanut Akademie BelCanton konsertti, jossa esiintyivät Lorenzo Regazzon mestarikurssin osallistujat.

Konsertin ohjelma oli tällainen:

• Una voce m’ha colpito (oopp. L’inganno felice), es. Javier Povedano

• Io so ch’hai buon cuore (oopp. La scala di seta), es. Maria Rita Combattelli ja Roberto Maietta

• Concedi, amor pietoso (oopp. L’italiana in Algeri), es. Sebastian Monti

• Ah, non credea mirarti (Bellinin oopp. La sonnambula), es. Muriel Frankhauser

• Là ci darem la mano (Mozartin oopp. Don Giovanni), es. Silvia Porcellini ja Baurzhan Anderzhanov

• Ah dov’è, dov’è il cimento (oopp. Semiramide), es. Xiang Xu

• Le femmine d’Italia (oopp. L’italiana in Algeri), es. Masashi Tonosugi

• Vedrai carino (Mozartin oopp. Don Giovanni), es. Silvia Porcellini

• Io son ricco e tu sei bella (Donizettin oopp. L’elisir d’amore), es. Maria Rita Combattelli ja Baurzhan Anderzhanov

• Largo al factotum (oopp. Il barbiere di Siviglia), es. Roberto Maietta

• Una voce poco fa (oopp. Il barbiere di Siviglia), es. Maria Rita Combattelli

• La callunia è un venticello (oopp. Il barbiere di Siviglia), es. Yevgeniy Chainikov

• Ebbene signor Figaro? … Dunque, io son (oopp. Il barbiere di Siviglia), es. Maria Rita Combattelli ja Javier Povedano

• Partir, o ciel! Desio (oopp. Il viaggio a Reims), es. Eleonora Bellocci

Kaikki solistit selvisivät kunnialla, mutta tasoeroja oli kyllä havaittavissa. Yleisöstä kuului buuauksia useiden numeroiden jälkeen - jopa on kriittistä yleisöä täällä! Parhaita suorituksia kuultiin kokeneemmilta laulajilta, jotka ovat mukana festivaalin tämän vuoden produktioissa. Bassobaritonit Baurzhan Anderzhanov ja Yevgeniy Chainikov edustivat minulle uusia tuttavuuksia. Molemmilla miehillä oli hieno ja kauniisti soiva ääni sekä vahva tekniikka.

Päätösnumerona kuultiin Eduardo di Capuan O sole mio. Sen esittivät Monti ja Xu sekä kolmannen tenorin puuttuessa baritoni Maietta. Festivaalin taiteellinen johtaja Jochen Schönleber piti pienen puheen, jonka lopuksi hän palkitsi konsertin parhaasta esityksestä Eleonora Belloccin. Yleisöpalkinnon sai Maria Rita Combattelli. Osansa kiitoksesta ja aplodeista sai GianLuca Ascheri, joka oli konsertin pianistina aivan erinomainen. Ja aivan vihoviimeiseksi vetäistiin O sole mio uudelleen ja nyt mukaan yhtyivät kaikki solistit.

* * *

Illalla suuntasin taas Trinkhalleen, jossa esitettiin Rossinin ooppera Moïse. Se tunnetaan myös nimellä Moïse et Pharaon tai kaikkein pisimmässä muodossaan Moïse et Pharaon, ou Le passage de la Mer Rouge.

Rossini sävelsi vuonna 1818 oopperan Mosè in Egitto, joka kantaesitettiin Napolissa. Hän muokkasi teoksesta uuden, ranskankielisen version Pariisia varten vuonna 1827. Tämä Moisë on Rossinin kolmanneksi viimeisin ooppera, ja säveltäjä itsekin arvosti sitä suuresti yhdessä viimeisen eli Guillaume Tellin kanssa.

Produktion oli ohjannut ja lavastanut festivaalin taiteellinen johtaja Jochen Schönleber. Kovin oli perinteinen ja vähän tylsänpuoleinen lopputulos, johon saattoi vaikuttaa se, että Trinkhallen pienellä lavalla ei mahdu tekemään juuri mitään eikä nykyaikaista näyttämötekniikkaakaan ole käytössä. Anton Kaunin toteuttamat videoprojisoinnit olivat hyvä lisä kokonaisuuteen. Puvustuksesta vastasi Claudia Möbius.

Erinomainen musiikillinen anti kompensoi näyttämön tapahtumien vähäisyyttä. Virtuosi Brunenses -orkesteria ja Górecki Chamber Choiria johti energisellä otteella Fabrizio Maria Carminati. Kuorossa oli hienoa iskevyyttä, mutta ranskan lausumisen kanssa oli usein vähän niin ja näin. Ei se kyllä sujunut moitteetta kaikilta solisteiltakaan, mutta laulusuorituksiin olen tyytyväinen.

Hienoista bassorooleista vastasivat Alexey Birkus (Moïse) ja Luca Dall’Amico (Pharaon). Faaraon vaimona Sinaidena lauloi Silvia Dalla Benetta ja Aménophis-poikana Randall Bills. Heprealaistyttö Anaïn osassa hurmasi Elisa Balbo. Mooseksen sisaruksia olivat Éliézier (Aaron) eli Patrick Kabongo ja Marie (Mirjam) eli Albane Carrère. Muissa rooleissa kuultiin Baurzhan Anderzhanov ja Xiang Xu.

Rossinia Wildbadissa, päivä 2

27.7.2018 Gioachino Rossinin ooppera La cambiale di matrimonio Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

27.7.2018 Gioachino Rossinin ooppera Zelmira Trinkhallessa Bad Wildbadissa

Rossini in Wildbad Belcanto Opera Festival jatkui minun osaltani Kurtheaterissa La cambiale di matrimonio -oopperalla, jonka näppärä suomenkielinen käännös on Vihkivekseli. Tämä yksinäytöksinen farsa comica sai kantaesityksensä Venetsiassa 1810. Kyseessä on Rossinin ensimmäinen näyttämölle päässyt teos. (Demetrio e Polibio on sävelletty aiemmin, mutta se sai odottaa kantaesitystään joitakin vuosia.)

Olen nähnyt Vihkivekselin kerran aiemmin, Ranskassa. Hauskasti tuossa esityksessä oli mukana Emmanuel Franco, joka laulaa tänä vuonna Wildbadissa parissa tuotannossa, mutta ei juuri tässä teoksessa. Nyt solistilistalta löytyi Eleonora Bellocci (Fannì), joka lauloi eilen L'equivoco stravagantessa sekä Matija Meić (Sir Tobia Mill), jonka muistamme vuoden 2014 Mirjam Helin -laulukilpailun miesten sarjan kakkosena. Muissa osissa olivat Xiang Xu (Edoardo Milfort), Roberto Maietta (Slook), Javier Povedano (Norton) ja Maria Ruta Combattelli (Clarina). Kaikki solistit tekivät laulullisesti oikein kelpo työtä. Henkilöohjaukseen oli selvästi panostettu paljon ja lavalla nähtiin oivallisia näyttelijäsuorituksia. Erityisesti Povedanon ilmeikkyys jäi mieleen.

Oopperan orkesterina oli eilisen tapaan Virtuosi Brunenses. Kapellimestari Jacopo Brusan osuudessa ei ollut varsinaisesti moitittavaa - hyvää perustyötä siis. Ohjaus ja lavastus oli Lorenzo Regazzon käsialaa. Hän on tunnettu italialainen oopperalaulaja, joka on viime vuosina kokeillut siipiään myös ohjaajana. Bad Wildbadin iäkkäänpuoleinen yleisö ei hänen aikaansaannostaan arvostanut, vaan Regazzo-parka sai valtaisan mummojen buuauskuoron esityksen jälkeen. Itse kyllä pidin paketista kovasti...

Regazzo oli sijoittanut itsensä mukaan näyttämölle - esittämään ohjaajaa, joka aika ajoin keskeytti oopperan ja pisti solistit toteuttamaan hulluja päähänpistojaan. Näitä hän ammensi lukemastaan Handbuch der neuen Theaterregie -kirjasta. Aivan loistavaa nykyteatterin ja ohjaajien parodiaa! Ehkä ohjaajahahmon seksismi oli vähän liikaa (ei kai alalla enää ole tuollaisia tyyppejä?) ja Clarinan striptease-numero saattoi olla hienoinen rimanalitus - niin mukava kuin sitä olikin katsoa. Mutta kokonaisuus oli todella nokkela, piristävän erilainen ja uutta näkökulmaa tuova! Fortepianolla soitettiin jokusen kerran lainoja muista teoksista ja silkkihuivi, jossa oli kuvattuna Milanon La Scala sisälsi hauskan sanaleikin (La scala di seta).

* * *

Iltaohjelmana oli Trinkhallessa konserttiesitys Rossinin oopperasta Zelmira. Teos kantaesitettiin Napolissa 1822, eli nyt siirryttiin reilut kymmenen vuotta ajassa eteen päin eilisen ja tämän aamupäivän varhaisoopperoista. Ja tämä kyllä kuului - Zelmira on musiikillisesti aivan eri maata! Rossini oli tässä vaiheessa jo löytänyt tyylinsä ja käyttää suvereenisti työkalujaan bel canto -säveltäjänä. Bad Wildbadissa vieläpä käytettiin oopperan viimeisintä, vuoden 1826 Pariisin-versiota.

Virtuosi Brunenses -orkesteria johti tällä kertaa Gianluigi Gelmetti. Kaikki festivaalin aiemmissa esityksissä seuraamani nuorehkot kapellimestarit ovat tehneet hyvää työtä, mutta nyt siirryttiin "isojen poikien sarjaan". Vuonna 1945 syntynyt Gelmetti oli aivan erinomainen kapellimestari ja orkesteri soitti hänen johdollaan kuin unelma. Rossinin moniulotteinen musiikki sai todellakin arvoisensa tulkinnan! Myös Górecki Chamber Choir innostui aiempaa intensiivisempään ja sielukkaampaan esitykseen.

Suuri osa solisteista oli tuttuja aiemmista festivaalin esityksistä: Federico Sacchi (Polidoro), Silvia Dalla Benetta (Zelmira), Mert Süngü (Ilo), Joshua Stewart (Antenore), Marina Comparato (Emma), Luca Dall'Amico (Leucippo), Xiang Xu (Eacide) ja Emmanuel Franco (Gran Sacerdote). Laulaminen kuumassa hallissa kävi varmasti voimille ja saattoi olla syynä jokusen kerran kuultuun horjuvuuteen eräiden solistien osuuksissa. Yksi horjuva sellisti joutui jopa poistumaan pultistaan kesken esityksen; hänet talutettiin ulkopuolelle lepäämään ja nesteytettäväksi.

Rossinia Wildbadissa, päivä 1

26.7.2018 Gioachino Rossinin ooppera L'equivoco stravagante Königliches Kurtheaterissa Bad Wildbadissa

26.7.2018 Gioachino Rossinin kantaatti Le nozze di Teti e di Peleo Trinkhallessa Bad Wildbadissa

Bad Wildbad on viehättävä saksalainen pikkukaupunki, joka sijaitsee Schwarzwaldin alueella Enz-joen varrella. Oopperan ystävät saattavat tuntea paikkakunnan Rossini in Wildbad Belcanto Opera Festivalista, joka järjestetään vuosittain heinäkuussa. Festivaali on erikoistunut Rossinin harvinaisempien oopperoiden esittämiseen, mutta ohjelmassa on 2000-luvun alusta saakka ollut muidenkin säveltäjien oopperoita, yleensä yksi vuosittain. Lisäksi tarjolla on erilaisia konsertteja.

Bad Wildbad on nimensä mukaisesti vanha kylpyläkaupunki. Rossiniin paikkakunnalla on sellainen yhteys, että maestro hoidatti täällä heikkoa terveyttään vuonna 1856, eli heti seuraavana vuonna Pariisiin paluunsa jälkeen. Säveltäjä majoittui hotellissa, joka on edelleen olemassa - nykyisin sen nimi on Rossini! Mahtoivatko Wildbadin vedet tehota, mutta Rossinin terveys joka tapauksessa elpyi ja hän aloitti uudelleen säveltämisen pitkän tauon jälkeen. Ehkä saamme kiittää Wildbadia "vanhuuden synneistä" (Péchés de vieillesse) ja Petite messe solennellesta...

Ensimmäinen festivaalipäiväni alkoi oopperalla L'equivoco stravagante, jonka voisi suomentaa vaikka Eriskummalliseksi väärinkäsitykseksi. Esityspaikkana oli Königliches Kurtheater ("kuninkaallinen kylpyläteatteri"), joka on pieni, vain noin 200-paikkainen namupala. Alkuperäinen 1860-luvun rakennus sai nykyisen muotonsa saman vuosisadan lopussa. Teatterin perusteellinen restaurointi valmistui 2014.

L’equivoco stravagante kantaesitettiin Bolognassa 1811 (säveltäjä oli tuolloin 19-vuotias) ja se on Rossinin ensimmäinen kaksinäytöksinen eli ns. koko illan koominen ooppera. Teosta esitettiin vain kolme kertaa, kunnes sensuuri poisti sen näyttämöltä. Rossini käytti joitakin numeroita uudelleen myöhemmissä oopperoissaan.

Eriskummallinen väärinkäsitys on ennalta-arvattava rakkaussekoilu: Ermanno (Patrick Kabongo) ja Ernestina (Antonella Colaianni) rakastavat toisiaan. Ernestinan isä Gamberotto (Giulio Mastrototaro) on kuitenkin valinnut tyttärensä sulhoksi rikkaan ja pöhlön Buralicchion (Emmanuel Franco). Ernestina pukeutuu sotilaaksi välttääkseen avioliiton, mutta joutuu pidätetyksi ja vankilaan sotilaskarkurina. Sankari-Ermanno rientää hätiin ja onnellinen loppuhan siitä tietenkin syntyy... Mukana tapahtumissa on myös palvelusväkeä: Rosalia (Eleonora Bellocci) ja Frontino (Sebastian Monti).

Kaikki solistit pärjäsivät hyvin rooleissaan. Patrick Kabongo aloitti hieman horjuvasti, mutta paransi otettaan nopeasti. Muutaman lisäpisteen annan Emmanuel Francolle, joka oli aivan ilmiömäinen näyttelijä. Esityksen kapellimestari oli José Miguel Pérez-Sierra, jonka työskentely oli perusvarmaa ja yllätyksetöntä, ehkä hieman tasapaksua. Ohjaus ja lavastus olivat Jochen Schönleberin tekosia, ja molempia leimasi hienoinen mitäänsanomattomuus.

* * *

Wildbadissa vietetään tänä vuonna 30. Rossini-festivaalia. Juhlavuoden ohjelmistossa täytyy tietenkin olla juhlakonsertti, ja sellainen oli vuorossa illalla Trinkhallessa. (Näissä kylpyläkaupunkien erityisissä rakennuksissa vieraat latkivat vesikuurejaan; Bad Wildbadin nykyinen Trinkhalle on uusi, 1930-luvulta.) Juhlakonsertissa kuultiin Rossinin melko harvoin esitettävä kantaatti Le nozze di Teti e di Peleo. Mennään siis antiikin Kreikan mytologiaan: Thetis-merenneidon ja Peleus-prinssin häistä on kyse.

Esiintymässä olivat Virtuosi Brunenses -orkesteri ja Górecki Chamber Choir aivan kuten päivällä näkemässäni oopperassa (tosin nyt kuoroon oli huolittu naisetkin). Kapellimestarin korokkeella oli Helsingistä tuttu mies, Sibelius-Akatemiassakin opiskellut Pietro Rizzo. Produktion korrepetiittorina on toiminut Segerstamin kapellimestariluokan käynyt Giancarlo Rizzi, joten pientä suomalaisyhteyttäkin löytyi...

Tässäkin esityksessä kuultiin onnistuneita solistisuorituksia. Tenorit olivat Joshua Stewart (Giove eli Zeus) ja Mert Süngü (Peleo eli Peleus). Sopraano-osissa kuultiin Leonor Bonilla (Cerere eli Ceres), Eleonora Bellocci (Teti eli Thetis) ja Marina Comparato (Giunone eli Juno). Bonilla valloitti minut täysin viehättävällä olemuksellaan ja taidokkaalla laulullaan.

Poikkeuksellisen onnistunut oopperaohjaus - Saksassa

25.7.2018 Joseph Haydnin ooppera Orlando paladino Prinzregententheaterissa Münchenissä

Vuonna 1782 kantaesitetty Orlando paladino on tuntemistani Haydnin oopperoista ehkä musiikillisesti hienoin. Eikä tekstikään ole hullumpi, sillä Nunziano Portan libreton taustalta löytyy Ludovico Arioston ikoninen, 1500-luvun alun runoelma Orlando Furioso. Raivoisa Roland on innoittanut monia muitakin oopperasäveltäjiä Vivaldista, Händelistä ja Lullysta alkaen.

Baijerin Valtionoopperan uusi tuotanto Orlando paladinosta sai ensi-iltansa pari iltaa sitten. Näytökset ovat osa Münchner Opernfestspielen eli paikallisten oopperajuhlien ohjelmaa. Esityspaikkana oli vuosina 1900-1901 rakennettu tyylikäs Prinzregententheater.

Alkusoiton aikana nähtiin hieno ja kekseliäs filmi, jossa esiteltiin osa henkilöistä ja taustoitettiin heidän keskinäisiä suhteitaan. Ohjaaja Axel Ranisch oli tehnyt onnistuneen modernisoinnin ja sijoittanut oopperan elokuvateatteriin. Esimerkiksi paimenista oli tehty teatterin työntekijöitä. Tästä johtuen libreton teksti ei aina vastannut lavan tapahtumia, mutta ei se minua suuremmin kiusannut. Näyttämölle oli lisätty kaksi mykkäroolia näyttelijöille (Gabi Herz ja Heiko Pinkowski).

Ohjaus oli sanalla sanoen loistava, ja oikein tuhlasi mielenkiintoisia lavatapahtumia ja yksityiskohtia. Seurattavaa oli niin paljon, että musiikin syvällisempi kuuntelu meinasi toisinaan unohtua. Lavastus oli samoin onnistunut ja toimi hyvin yhteen ohjauksen kanssa; Falko Herold oli suunnitellut myös puvustuksen. Valaistus oli Michael Bauerin.

Illan kapellimestarina oli Ivor Bolton, jonka erittäin persoonallinen johtamistyyli oli koukuttavaa seurattavaa. Sekavalta tai epäselvältä vaikuttaneesta viuhtomisesta huolimatta hän onnistui loistavasti soittajiensa eli Münchener Kammerorchesterin kanssa. Solisteissa ei ollut heikkoja lenkkejä, vaan kaikki onnistuivat rooleissaan hyvin. Tärkeimmissä tehtävissä olivat Adela Zaharia (Angelica), Edwin Crossley-Mercer (Rodomonte), Mathias Vidal (Orlando), Tara Erraught (Alcina) ja Elena Sancho Pereg (Eurilla). Muissa osissa olivat Dovlet Nurgeldiyev (Medoro), Guy de Mey (Licone), David Portillo (Pasquale) ja François Lis (Caronte).

Puhdasta sopraanokultaa

22.7.2018 Elena Stikhina, sopraano & Hans-Otto Ehrström, piano Leppävirran kirkossa

Päätin nelipäiväisen Savon-kiertueeni Leppävirralle, jonka komeassa, C. L. Engelin suunnittelemassa kivikirkossa oli Joroisten Musiikkipäivien kiinnostava matineakonsertti. Esiintymässä oli venäläissopraano Elena Stikhina pianistinaan Hans-Otto Ehrström. Stikhina on viime vuodesta lähtien kuulunut Pietarin Mariinski-teatterin solistikuntaan ja hän rakentaa nousukiidossa olevaa kansainvälistä uraa. Ensi kaudella on luvassa mm. debyytti New Yorkin The Metropolitan Operassa. Minut Stikhina valloitti viime huhtikuussa laulaessaan Kansallisoopperan Trubaduurissa.

Leppävirran konsertin alkupuolella kuultiin oopperamusiikkia: Casta diva Bellinin Normasta, Ecco: respiro appena... Io son l’umile ancella Cilean Adriana Lecouvreurista, Senza mamma Puccinin Suor Angelicasta, Tacea la notte placida Verdin Il trovatoresta sekä ns. Tatjanan kirjekohtaus (Puskai pogibnu ja) Tšaikovskin Jevgeni Oneginista. Aarioiden jälkeen oli vuorossa viisi Rahmaninovin laulua: Vokaliz, Zdes' khorosho, Vesennie vody, Ne poi krasavitsa ja Son. Pykälää keveämpänä päätösnumerona oli Delibes'n Les filles de Cadix.

Tämä oli pitkästä aikaa sellainen konsertti, jonka luonnehtimisessa loppuvat kehuvat ja kiittävät sanat kesken. Stikhinalla on erittäin miellyttävä äänenväri ja hän on hurmaava esiintyjä. Äänessä on jalo sointi, se on sävykäs ja vakaa, kontrolloitu. Ohjelma oli taidolla valittu ja kaikki numerot istuivat hänelle erinomaisesti. Leonoran bel canto -kuviot pulppusivat vaivattomasti ja kirkkaasti, ja Tatjana oli Stikhinan esittämänä suorastaan täydellinen. Hans-Otto Ehrströmin kosketus oli monin paikoin ihanan samettinen, mutta kyllä hän loihti flyygelistä dramaattisia tehojakin tarvittaessa. Aivan lääpällään ollut yleisö palkittiin peräti kahdella ylimääräisellä.

Kummallinen Wagner-keitos

21.7.2018 Kaipuun syleilystä autuuden valoon -konsertti Warkaus-Salissa Varkaudessa

Tämä Teatro Productions Oy:n tuotanto sai ensi-iltansa Vantaalla viime lokakuussa. En tuolloin päässyt paikalle, joten oli mukava yllätys löytää esitys nyt Joroisten Musiikkipäivien ohjelmasta. Esittelyn mukaan "dramatisoitu konsertti yhdistää Richard Wagnerin Wesendonck-laulut ja Valkyyria-oopperan ensimmäisen näytöksen draamalliseksi kokonaisuudeksi". Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että laulut esitettiin vuorotellen oopperan kohtauksien tai niiden osien kanssa, enkä itse hahmottanut juuri minkäänlaista "draamallista kokonaisuutta".

Ohjaajaksi oli merkitty Ville Saukkonen, mutta ei esitys kyllä paljoakaan poikennut concertante-versiosta. Ohjaajaa oli kai tarvittu päättämään, milloin solisti istuu tai seisoo ja onko hän seisoessaan kääntyneenä yleisön vai vastapelurinsa suuntaan. Esityksen taustalla nähtiin Tuukka Aimasmäen projisointeina graafisia ja ensimmäkseen mustavalkoisia kuvioita. Puvustus oli Riia Lampisen.

Tenorisolisti eli Siegmund oli vaihtunut ennakkoon ilmoitetusta Joonas Elorannasta Christian Jusliniksi. Siksi hän lauloi ainoana "plarista" ja oli pukeutunut muista erottuvaan standardi-hautajaispukuun. Juslin onnistui tällä kertaa varsin hyvin ja esimerkiksi kolmannen kohtauksen alussa "Wälse! Wälse!" kajahti todella komeasti. Hundingin osan laulanut Matti Turunen teki niin ikään pätevää työtä ja tavoitti roolihenkilönsä tunnetilat erinomaisesti.

Ilta oli kuitenkin Hannakaisa Nyrösen, joka oli Sieglindenä omaa luokkaansa. Todella kauniisti soivaa ja sävykästä laulua häneltä! Sen sijaan Wesendonck-laulut esittäneen Kaisa Närerannan laulu oli paljolti epävireistä ja ikävää kuunneltavaa. Pianisti Laura Kivikoski ja sellisti Samuli Hyvärinen vastasivat soitannosta ammattitaitoisesti.

Bulgarialaista bassovoimaa

20.7.2018 Giorgi Kirof, basso & Kristian Attila, piano Joroisten kirkossa

Joroisten Musiikkipäivät järjestetään tänä kesänä 41. kerran, eli festivaalin historia on hieman pidempi kuin eilen vierailemallani Kangasniemen Musiikkiviikoilla. Joroisten Musiikkipäivistä on kasvanut Jan Hultinin kaudella laaja ja monipuolinen festivaali, jolla on tänä vuonna 30 tapahtumaa kuuden kunnan alueella.

Joroisten Musiikkipäivät on eräiden muiden festivaalien tavoin hyötynyt Savonlinnan Oopperajuhlista, sillä Olavinlinnaan saapuvia taiteilijoita on usein saatu värvättyä "syrjähypyille" lähiseudun kuntiin. Näin oli käynyt tänä iltanakin, kun Joroisten kirkossa esiintyi bulgarialaisbasso Giorgi Kirof. Hän laulaa tänä kesänä Savonlinnan Madama Butterflyssa. Kyseessä on miehen toinen vierailu Olavinlinnassa; joitakin vuosia sitten hän oli mukana Boris Godunovissa. Itse muistan kuulleeni Kirofia aiemmin ainoastaan vuoden 2016 Kohtalon voimassa Tampereella. Hän on jo päässyt debytoimaan The Metropolitan Operassa New Yorkissa.

Konsertti alkoi Mozartin Taikahuilun tutulla In diesen heil'gen Hallen -aarialla. Kirofin Sarastro oli väkevää kuultavaa, mutta laulussa oli etenkin kappaleen alkupuolella pieniä epätarkkuuksia. Solistimme teki jänniä omia hidastuksia ja epätavallisia dynamiikan vaihteluita. Konsertin pianisti Kristian Attila esitti seuraavaksi toisen osan (Andante cantabile) Mozartin C-duurisonaatista KV 330. Kuulimme erittäin kaunista ja tasapainoista soittoa.

Kirofin toisena numerona oli Come dal ciel precipita eli Bancon aaria Verdin Macbethista. Olipa hurja ja vahva, upeasti fraseerattu tulkinta! Attilan toisena soolokappaleena kuultiin Ilmari Hannikaisen Ilta, jota en ollutkaan kuullut aikoihin. Attilan hienostunut ote viehätti, ja hitaammissa jaksoissa tunnelmointi oli ihanan viipyilevää. Kolmantena ooppera-aariana oli Ella giammai m'amò eli Filipin aaria Verdin Don Carlosta. Sen alussa Kirofin sävelpuhtaudessa oli pientä sanottavaa, mutta eläytyminen oli niin hyvää ja tulkinta koskettavaa, että asia unohtui pian. Bassomme ylärekisteri avautui erityisen komeasti tässä numerossa. Esityksessä oli ohjelman ulkopuolelta mukana nuori sellisti Noora Attila.

Pienen tauon jälkeen oli vuorossa Kuoleman lauluja ja tansseja. Laulusarja sopi loistavasti Kirofille, joten Musorgskin alkuvoimaiset laulut saivat arvoisensa tulkinnan. Kirofilla on muhkea, oikea syvä bassoääni, eikä hän todellakaan säästellyt volyymissa tämän konsertin aarioissa. Oli mukava havaita tämän laulusarjan kautta, että on miehessä hienovaraisten sävyjen ja herkemmän tulkinnan tajuakin. Kristian Attila oli loistavan sävykäs ja tunteva pianisti.

Ylimääräisenä kuultiin La calunnia è un venticello eli tunnettu Basilion juoruaaria Rossinin Sevillan parturista. Olipa aika jännä valinta Musorgskin laulujen päälle!

Voittajakatselmus Kangasniemellä

19.7.2018 Kangasniemen laulukilpailun voittajia vuosien varrelta -konsertti Kangasniemen kirkossa

Aloitin pienen Savon-kiertueeni Kangasniemen Musiikkiviikoilla, joka järjestettiin nyt 36. kerran. Helteiseen kirkkoon oli saapunut harmillisen vähän yleisöä kuulemaan Kangasniemen laulukilpailun aiempia voittajia. Esiintymässä oli yhdeksän laulajaa Sirkka Parviaisen peruutettua osallistumisensa.

Konsertin alkupuolella kuultiin monipuolinen valikoima liediä ja muuta laulumusiikkia. Toivo Kuulalta oli ohjelmassa neljä kappaletta: Iida Antolan tulkinta Tuijotin tulehen kauan -laulusta oli vahva näyttö. Anu Ontronen aloitti Kesäyö kirkkomaalla -kappaleen hieman epävireisesti, mutta korjasi tilanteen nopeasti. Sirkka Lammisen ääni oli Marjatan laulussa kapea ja "maskissa", eikä kokonaisuus miellyttänyt. Miina-Liisa Värelä esitti Karjapihassa-kappaleen suvereenisti eläytyen.

Erica Back lauloi Sibeliukselta Kyssenin ja Vilsen. Molemmat numerot olivat teknisesti varmoja ja luontevia. Maiju Vaahtoluoto esitti Brahmsin dramaattisen Von ewiger Liebe -laulun hyvin vaikuttavasti. Mia Heikkinen oli valinnut Richard Straussilta oivalliset kappaleet, jotka istuivat hyvin hänen äänelleen: Das Rosenband, Ich wollt' ein Sträusslein binden ja Schlechtes Wetter.

Riikka Hakolan tulkinta Schumannin Widmungista oli rutinoitu ja ammattimainen. Sirkka Lamminen palasi esittämään Wolfin Er ist's -liedin, joka kuulosti huomattavasti paremmalta kuin hänen ensimmäinen numeronsa. Osion loppuun saatiin kaksi laulua Oskar Merikannolta: Maiju Vaahtoluodon Muistellessa oli kaunista kuultavaa, mutta kasvojen ilmeet olivat usein kovin eri paria tekstin kanssa. Pauliina Linnosaari esitti Ma elän! -laulun hallitusti ja hyvin värittäen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa oopperaosuus. Sen aloitti jännittävä harvinaisuus, joka oli minulle aivan tuntematon: Kasheievnan arioso Rimski-Korsakovin oopperasta Kashei, kuolematon. Mistähän lie oli Anu Ontronen tällaisen numeron löytänyt? Hänen esityksensä oli vaikuttava, vaikka alkupuolella olikin havaittavissa hienoista horjumista. Pauliina Linnosaari oli valinnut itselleen ajankohtaista laulettavaa, sillä hän debytoi juuri edellisenä iltana Savonlinnan Oopperajuhlilla Desdemonan roolissa. Kuulimme Piangea cantandon eli ns. Pajulaulun ja Ave Marian – nämä siis tietenkin Verdin Otellosta.

Erica Back oli tehnyt vastaavan valinnan, sillä hänen numeronaan oli Siebelin aaria Faites-lui mes aveux. Back esittää roolia tänä kesänä Savonlinnassa Gounod'n Faustissa. Hänen tulkintansa oli sujuva, luontevasti etenevä ja todella tasokas. Puccinin Madama Butterfly jatkoi Savonlinnan Oopperajuhlilla tänä vuonna esitettävien teosten sarjaa. Kuulimme siitä kaksi numeroa: Riikka Hakola lauloi hittiaarian Un bel di vedremo. Pitkä kokemus ja osaaminen kuuluivat, mutta niin myös eletyt vuodet – on selvää, että Hakolan prime time on jo takana päin. Iida Antola ja Maiju Vaahtoluoto esittivät aivan upeasti ja hienosti yhteen pelaten Cio-Cio-sanin ja Suzukin dueton Tutti i fior. Kappaleen aikana he asettelivat keräämiään luonnonkukkia kirkon käytäville.

Päätösnumero oli puhdasta samettia korville. Miina-Liisa Värelä esitti Mild und leise -lemmenkuolon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Olipa tasapainoinen ja jalosointinen tulkinta! Ja lopuksi pitää kehua ylenpalttisesti pianisteja Tuula Hällström ja Hans-Otto Ehrström, jotka vuorottelivat flyygelin ääressä. Heidän osaava, syvällinen lied-pianisminsa ja pitkä kokemus laulajien kanssa työskentelemisestä kruunasivat onnistuneen konsertin.

Kurennaya tarvitsee vielä aikaa

12.7.2018 Pelageya Kurennaya, sopraano & Marita Viitasalo, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaalin tälle konsertille antamassa nimessä Mariinskin uusi tähtisopraano oli vähän mainosmiehen lisää. Pelageya Kurennaya on kyllä tehnyt Pietarin Mariinski-teatterin näyttämöllä kymmenkunta roolia, mutta isoihin tehtäviin ja tähteyteen on vielä matkaa. Mariinskin tuleva tähtisopraano -otsikolle voisi olla enemmän katetta - tämä jää nähtäväksi...

Kurennaya on vuonna 2016 Rimski-Korsakov-konservatoriosta valmistunut laulaja, joka on ilman muuta nouseva sopraanokyky. Hän on jo herättänyt kansainvälistä huomiota ja naisesta on ehditty povata jopa seuraavaa Anna Netrebkoa. Siihen on vielä pitkä matka, mutta nuorella laulajalla on kyllä aikaa tehdä työtä ja kehittyä. Kurennaya on esiintynyt Suomessa jo useamman kerran, mm. Mikkelin Musiikkijuhlilla sekä 2017 että 2018. Marraskuussa hän saapuu RSO:n solistiksi Mahlerin neljänteen sinfoniaan.

Espoon konsertti alkoi kolmen säveltäjän laulumusiikilla: Mozartilta An Chloë, Als Luise die Briefe ihres ungetreuen Liebhabers verbrannte ja Das Veilchen, Tšaikovskilta Kanarejka, Kolybel'naja pesnja ja Den li starit sekä Rahmaninovilta Zdies harasho, U mojego okna, Margaritki ja Vesennije Vody. Kurennayan keskirekisteri oli parhaimmillaan samettinen ja kuulosti kypsemmän naisen ääneltä.

Ohjelman jälkipuolisko oli ooppera-aarioita: Ensin kuultiin Puccinin O mio babbino caro (jonka Erkki Korhonen oli suomentanut käsiohjelmaan oivalliseen muotoon Oi, minun rakas isukkini) oopperasta Gianni Schicchi. Tätä seurasi Marfan aaria Rimski-Korsakovin Tsaarin morsiamesta. Kolmas numero oli varmasti harvoille tuttu, nimittäin aaria Depuis le jour Gustave Charpentierin oopperasta Louise. Ja päätteeksi Regnava nel silenzio Donizettin Lucia di Lammermoorista.

Ensimmäinen ylimääräinen oli aika jännittävä, nimittäin suomeksi laulettu Merikannon Pai, pai, paitaressu. Pisteet sopraanollemme varsin hyvästä lausumisesta! Oopperaa edusti toinen encore-kappale, nimittäin Dvořákin tuttu Měsíčku na nebi hlubokém oopperasta Rusalka. Tässä vaiheessa voi kiitoksella todeta Marita Viitasalon vakaan pianismin kannatelleen monia numeroita esimerkillisesti.

Mozartin lauluja pidin konsertin heikoimpana osuutena. Solistin tyylitaju oli koko lailla hukassa ja päälleliimattu eläytyminen oli vaivaannuttavan näköistä. Mutta saksaa Kurennaya sentään äänsi paremmin kuin monet kuulemani venäläislaulajat (tosin äng-äänne ei sujunut häneltäkään). Kotimaansa laulumusiikki oli Kurennayalle selvästi läheisempää, ja hän väläytteli muutaman kerran melkoisia äänivarojaan. Kirkosta poistuessani joku totesikin, että "kyllä lähti pienestä naisesta ääntä". Herkissä lauluissa olisi kyllä pärjätty vähemmälläkin. Ooppera-aariat menivät kohtuullisen hyvin, mutta Kurennayan tekniikka ei vielä ole täysin solidi. Äänen tuki hävisi pari kertaa ja jotain pienempääkin sanomista panin merkille.

Teini-Mozartin työnhakuooppera

8.7.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Lucio Silla Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Mozartin Lucio Sillaa näkee harvakseltaan oopperatalojen ja -festivaalien ohjelmistoissa, mutta itse en ole onnistunut teosta näkemään ennen tätä käyntiä Karlsruhessa. Yhteistuotanto Théâtre Royal de la Monnaien kanssa sai kantaesityksensä Brysselissä viime marraskuussa. Nyt oli vuorossa Karlsruhen ensi-ilta, joka oli vetänyt katsomon aivan täyteen.

Mozart matkusti syksyllä 1772 isänsä kanssa kolmatta ja viimeistä kertaa nykyisen Italian alueelle. Tavoiteltua hovivirkaa ei tippunut tälläkään reissulla, mutta Milanossa kantaesitettiin vain 16-vuotiaan Wolfgangin säveltämä Lucio Silla kohtuullisella menestyksellä.

Oopperaan on yhdistelty historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Lucio Silla eli Lucius Cornelius Sulla Felix (n. 138-78 eKr.) tuli minulle tutuksi jo pari vuotta sitten samaa miestä käsittelevän Händelin oopperan tiimoilta. Mozartin teoksessa diktaattori Silla haluaa vaimokseen Giunian, joka luulee rakastettunsa Cecilion kuolleen. Maanpaossa ollut senaattori Cecilio palaa salaa Roomaan ja patriisi Lucio Cinna auttaa rakastettuja tapaamaan toisensa.

Tyrannimainen Silla ei peräänny, joten Cecilio hautoo tämän murhaamista. Mutta pieleenhän se tietysti menee ja hän päätyy virumaan vankilaan. Cinna ja Sillan sisar Celia hämmentävät soppaa ja pintaan pulpahtaa uskomaton loppuratkaisu: Silla päättää, että Cecilio ja Giunia saavat naida toisensa ja samoin käy Cinnalle ja Celialle. Silla ilmoittaa luopuvansa asemastaan diktaattorina ja palauttavansa vapauden Roomaan. Ja kansa hurraa! Siis samantyyppisiä aineksia kuin La clemenza di Titossa.

Tobias Kratzerin ohjaus oli tyylikäs modernisointi, jonka myötä vähän pökkelön tarinan jaksoi seurata loppuun saakka. Alkusoiton aikana nähtiin oivaltava Manuel Braunin videokooste eräiden diktaattorien ja muiden vallanpitäjien edesottamuksista ja ylellisestä elämästä. Hyvä yksityiskohta oli koiranluikku, joka kipitti näyttämöllä sopivan sopimattomissa kohdissa. Tämä oli oivallinen keino rikkoa mahtipontisuutta ja jähmeyttä. Rainer Sellmaier oli suunnitellut sekä lavasteet että puvut ja Reinhard Traub loi valaistuksella tehokkaita efektejä.

Solistien huippu oli odotetusti kontratenori Franco Fagioli Cecilion roolissa. Henkilöohjaus oli todella pätevää ja Fagioli pääsi kerrankin osoittamaan, että kyllä häneltä näytteleminenkin käy erinomaisesti. Toisena ylivertaisena laulajana nousi esille venäläissopraano Ekaterina Lekhina. Hänen tulkintansa Giunian aarioista oli puhdasta nektaria. Lucio Sillan osan esitti australialainen tenori James Edgar Knight. Hyvä laulaja oli hänkin, mutta henkilönsä kolkoista piirteistä huolimatta olisi Mozartia voinut ja pitänytkin laulaa pari astetta hienostuneemmin. Jos Knightin laulua luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi varmaankin "kova" - eikä tämä siis viittaa volyymiin. Muissa rooleissa esiintyivät Irina Simmes (Lucio Cinna), Uliana Alexyuk (Celia) ja Klaus Schneider (tribuuni Aufidio, Sillan ystävä).

Lucio Sillassa ollaan vielä kaukana "kypsemmän" Mozartin musiikillisista mestariteoksista. Hyvää käyttömusiikkia (enkä tarkoita tätä yhtään halventavana) kuultiin kuitenkin alusta loppuun, ja oli siellä pari helmeäkin joukossa. Esityksen kapellimestarina oli Johannes Willig ja hänen osuudestaan ei ole kuin positiivista sanottavaa.

Erinomainen Vivaldi-tuotanto Ulmissa

7.7.2018 Antonio Vivaldin ooppera Motezuma Theater Ulmissa

Antonio Vivaldi (1678-1741) väitti itse säveltäneensä 94 oopperaa, mutta niistä tunnetaan edes nimeltä vain noin puolet. Ja vielä vähemmän - runsaat 20 - on niitä teoksia, joiden partituuri tai edes osa siitä on säilynyt. Esityskelpoisia Vivaldin oopperoita olisi tästä huolimatta ihan kelpo joukko, ja onkin harmi miten vähän niitä nykyisin tuotetaan näyttämölle. Itse olen tämä Motezuma mukaan luettuna nähnyt vain puolen tusinaa teosta.

Motezuma kantaesitettiin Venetsiassa 1733. Sen musiikin uskottiin kadonneen, kunnes berliiniläisessä arkistossa tehtiin yllätyslöytö vuonna 1999. Partituuri oli osa Puna-armeijan varastamaa aineistoa, jota oli saatu takaisin Ukrainasta. Oopperasta tehtiin rekonstruktio, sillä löydetystä materiaalista puuttui ensimmäisen näytöksen alku ja suuri osa kolmannesta näytöksestä. Vuonna 2005 kuultiin sekä ensimmäinen konsertti- (Rotterdam) että näyttämöversio (Düsseldorf) sitten Vivaldin päivien.

Moctezuma (suomessa vakiintunut asu Montezuma) II oli atsteekkivaltakunnan viimeinen suuri hallitsija vuosina 1502-1520. Hänen kävi huonosti Hernán Cortésin johtaman espanjalaisvalloituksen (1519-1521) aikana. Konkistadorit hävittivät koko valtakunnan ja orjuuttivat hengissä selvinneet asukkaat. Seuraavien vuosikymmenten aikana epidemiat tappoivat pääosan atsteekeista. Montezuman ja atsteekkien tuhoutuminen on ollut ilmeisen kiehtova pala historiaa, sillä aiheesta on tehty ainakin parikymmentä oopperaa. Eniten sävellyksiä syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ulmiin Motezuman oli ohjannut Antje Schupp. Lopputulos oli yhdessä Mona Hapken lavastuksen ja puvustuksen kanssa erinomainen. Tässä oli pitkästä aikaa barokkioopperaproduktio, jossa oli nähty vaivaa konseptin kanssa ja luotu toimiva, monitahoinen ja myös viihdyttävä kokonaisuus. Aivan mahtavia ja tuoreita ideoita, eikä lainkaan sitä tavanomaista tylsää paikallaanseisomista! Ooppera alkoi Madridin Prado-museon salissa, jossa oli näytteillä esineistöä atsteekkivaltakunnasta. Mallinuket astuivat alas korokkeiltaan ja osoittautuivat Motezumaksi, hänen Mitrena-vaimokseen ja Teutile-tyttärekseen. Myöhemmin tulevat konkistadorit ryöstivät ja hajottivat koko näyttelyn. Tämän jälkeen päädyttiin puimaan erimielisyyksiä ties minkä komission tai tuomioistuimen eteen, YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan julistuksen merkeissä. Erinomaista satiiria kolonialismista! Ja tätä rataa...

Tällä erää viimeisen esityksen kapellimestariksi oli vaihtunut Hendrik Haas, joka soitti myös toista cembaloa. Haas ja orkesteri tekivät loistotyötä, mitä nyt torvien epäpuhtaudet ottivat aika ajoin korviin (yksi soittimista taisi jopa olla pysyvästi epävireessä). Erinomaisesta soitosta huolimatta on todettava, että olen kuullut Vivaldilta musiikillisesti "parempia" ja vetävämpiäkin oopperoita. Kaikki laulusolistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kansainvälisen tason kykyjä ei Ulmin näyttämöltä löytynyt.

Martin Gäbler oli kiinteä-ääninen ja vakaa Motezuma; mitä nyt yksi pieni kukko pääsi oopperan alkupuolella. I Chiao Shih (Mitrena) ja Helen Willis (Teutile) aloittivat molemmat kovin varovaisesti, mutta paransivat lauluaan illan aikana. Julia Sitkovetsky oli laulullisesti hyvä Fernando (siis Hernándo eli Hérnan Cortés), mutta liikkeet ja eleet eivät olleet mieheksi uskottavia - normaaleja housuroolin vaikeuksia siis. Cortésin Ramiro-veljen osassa nähtiin hienovaraista komiikkaa väläytellyt Christianne Bélanger. Aspranon roolissa ei nähtykään Maria Rosendorfskya, vaan varahenkilönä paikalle saatu Katarzyna Jagiełło.

Suu ja silmät ymmyrkäisinä nykyoopperaesityksessä

6.7.2018 Toshio Hosokawan ooppera Erdbeben. Träume Oper Stuttgartissa

Japanilainen Toshio Hosokawa (s. 1955) on säveltänyt muutaman oopperan, mutta itse olin ennen tätä iltaa tutustunut hänen näyttämöteoksistaan vain The Raveniin. Se esitettiin hienona produktiona Kansallisoopperassa helmikuussa 2015.

Hosokawan uusin ooppera, Erdbeben. Träume on Oper Stuttgartin tilausteos. Se kantaesitettiin 1.7. ja nyt oli vuorossa teoksen toinen esitys. Kovin suurta suosiota tuotanto ei ilmeisesti ole paikallisten parissa saanut - ainakin tässä näytöksessä katsomo oli puolityhjä ja ihmisiä poistui salista tasaiseen tahtiin kesken esityksen. Kaksi tuntia modernia oopperaa - ja vielä ilman väliaikaa - oli selvästi joillekin liikaa...

Sinänsä en kauheasti ihmettele poistujien reaktiota, sillä harvoin (jos koskaan) on meikäläinenkään ollut oopperaesityksessä näin kuutamolla. En saanut mitään otetta juonesta (käsiohjelman lukeminen ei auttanut oikeastaan lainkaan), ohjaus oli aivan käsittämätön ja Hosokawan sinänsä ansiokas musiikki liiteli jossain omassa todellisuudessaan ilman kiinteää yhteyttä näyttämön tapahtumiin - tai siltä ainakin tuntui. Mutta minusta kokonaisuus oli juuri siksi aivan mahtava! Oli hienoa vain ihmetellä ja kokea, ilman että tajusi mistään mitään. Enkä usko kuitenkaan olleeni ainoa näin tuntenut yleisön joukossa...

Häkellyttävästä paketista vastasivat ohjaaja-dramaturgit Jossi Wieler ja Sergio Morabito, lavastaja-puvustaja Anna Viebrock sekä valaistussuunnittelija Reinhard Traub. Kapellimestari Sylvain Cambreling teki oikeutta Hosokawan musiikille. Hän piti erinomaisesti musiikillisen kokonaisuuden kasassa ja sai suuren kuoronkin laulamaan yhtenäisenä. Solistitehtävissä olivat mm. Esther Dierkes (Josephe), Dominic Große (Jeronimo), Sophie Marilley (Elvire), André Morsch (Fernando), Josefin Feiler (Constanze) ja Torsten Hofmann (Pedrillo). Siinäkin oli kova työ, että selvitti itselleen kuka kukin solisti oli!

Brittenin ooppera ei kolahtanut - tällaisena versiona

5.7.2018 Benjamin Brittenin ooppera Death in Venice (Der Tod in Venedig) Oper Stuttgartissa

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on löytynyt kirjahyllystäni kai jostain lukiovuosista lähtien - se piti hankkia, kun olin ihastunut Luchino Viscontin ikoniseen elokuvaan. Viime marraskuussa näin Kansallisteatterin näytelmäsovituksen teoksesta, ja nyt oli vuorossa Brittenin oopperaversio Stuttgartissa.

Olin vähän pettynyt Demis Volpin moderniin ohjaukseen. Brittenhän teki jo itse ratkaisun, että tanssijat esittävät Tadzion, hänen perheensä ja ystäviensä äänettömät roolit. Tanssijoiden käyttö ja koreografia olikin Volpin työn onnistunein osa. Muutoin ohjaus oli mielestäni jäsentymätön ja kertomuksen draaman kaari jäi toteutumatta. Juonen vaikuttavuus katosi sekavien lavatapahtumien alle - ehkä myös libretolla oli osuutta tähän. Katharina Schlipfin lavastuksena oli pääasiassa läpikuultavia seinäelementtejä ja aina vaan toistuvia kirjapinoja (tajusittehan nyt varmasti, että von Aschenbach on kirjailija?). Hänen puvustuksessaan oli onnistunutta ajankuvaa.

Kapellimestari Marco Comin teki orkesterinsa kanssa erinomaista työtä, mutta mielestäni tämä Brittenin viimeiseksi jäänyt (kantaesitys 1973) ooppera ei ole musiikillisesti lainkaan hänen parhaitaan. Matthias Klink teki hyvän roolityön Gustav von Aschenbachin raskaassa osassa. Pienemmissä rooleissa oli lähinnä oopperastudion ja kuoron laulajia. Nuoret tanssijat olivat paikallisesta John Cranko Schule -nimisestä balettioppilaitoksesta.

Mitä - operetti sodasta? Vaiko sittenkin rakkaudesta?

4.7.2018 Oscar Strausin operetti Der tapfere Soldat Gärtnerplatztheaterissa Münchenissä

Münchenin kauniin Gärtnerplatzin reunalla sijaitsee viehättävä, vuonna 1865 valmistunut teatteri. Se on nykyisin yksi kolmesta Baijerin valtionteatterin yksiköstä ja kaupungin toinen oopperatalo Staatsoperin rinnalla.

Tänään ohjelmassa oli Oscar Strausin operetti Der tapfere Soldat (suom. Urhoollinen sotilas), joka tunnetaan myös nimellä Der Pralinésoldat - tämä viittaa sveitsiläisen Bumerlin mukanaan kantamiin suklaakonvehteihin. Teos kantaesitettiin Wienissä vuonna 1908. Olen nähnyt aiemmin kolme Strausin operettia, joista kaikista olen pitänyt kovasti - eikä tämä neljäskään osoittautunut poikkeukseksi. Musiikissa oli usein iskevää marssinpoljentoa, monia kauniita melodioita sekä mm. tunnettu laulunumero Komm, komm, Held meiner Träume!

Operetin tapahtumat ovat erikoinen sekoitus sotaa ja rakkautta. Alexiuksen kanssa naimisiin aikovan Nadinan sydämen viekin Bumerli. Mutta onneksi Alexius löytää lohduttajan läheltä, sillä hän päätyy yhteen saman katon alla asustavan Maschan kanssa. Peter Konwitschnyn ohjaus oli erinomainen, viihdyttävä ja sujuva, ilman liioittelua tai puskafarssin elkeitä. Johannes Leiackerin lavastuksena oli lähinnä värillisen taustaseinän kummallisia kuvioita sekä yksittäisiä huonekaluja ym. tarpeita. Mutta saman miehen suunnittelema puvustus oli tyylikäs ja näyttävä. Michael Heidingerin valaistus oli tärkeä osa kokonaisuudessa.

Kapellimestarina debytoi nuori Andreas Partilla ja hän onnistui tehtävässään hyvin. Mainio oli talon kuorokin, joka tosin pääsi tässä teoksessa esille harmillisen vähän. Kaikki solistit tekivät oikein hyvän suorituksen: Hans Gröning (eversti Popoff), Ann-Katrin Naidu (Aurelia, Popoffin rouva), Sophie Mitterhuber (Nadina, edellisten tytär), Jasmina Sakr (Mascha, sukulaistyttö), Maximillian Mayer (majuri Alexius Spiridoff), Daniel Prohaska (Bumerli) ja Alexander Franzen (kapteeni Massakroff). Suosikkini oli Sophie Mitterhuber, joka oli paitsi roolissaan aivan ihana ja hurmaava, myös kertakaikkisen upea laulaja.

Heppoinen Schubertin ooppera

30.6.2018 Franz Schubertin ooppera Fierrabras Teatro alla Scalassa Milanossa

Franz Schubert (1797-1828) tunnetaan nykyisin paitsi liedin mestarina, myös sinfonioistaan sekä monista piano- ja kamarimusiikkiteoksistaan. Hän sävelsi lyhyen elämänsä aikana noin 17 oopperoiden kategoriaan laskettavaa teosta, mutta tiettävästi yksikään niistä ei menestynyt omana aikanaan (suurinta osaa ei edes esitetty näyttämöllä) - eikä tilanne ole muuttunut myöhemminkään. Käsi pystyyn, jos olet kuullut livenä yhdenkin Schubertin oopperan! Onnitteluni, jos kätesi nousi, sillä melkoisia harvinaisuuksia säveltäjän oopperat ovat kokonaisina näyttämöversioina. Minulle tämä La Scalan Fierrabras oli ensimmäinen; irrallisia aarioita olen kyllä kuullut konserteissa.

Fierrabras sävellettiin 1823, mutta se sai kantaesityksensä vasta vuonna 1897 Karlsruhessa. Teos on ollut ilmeisesti Schubertin esitetyin ooppera 1900-luvulla, tosin usein konserttiversiona. Sen suurena heikkoutena on pidetty librettoa, mutta en minä antaisi kaksisia pisteitä muustakaan. Sinänsä hyvin soittanut orkesteri ja aina energinen kapellimestari Daniel Harding eivät pystyneet nostamaan esitystä mieleenpainuvaksi kokemukseksi. Jo valju alkusoitto latisti odotukset, eivätkä epätasainen jatko ja naiivit rallatukset auttaneet asiaa lainkaan. No, oli teoksessa sentään pari ihan pätevää aariaa ja kohtausta - ja eräät onnistuneet kuoronumerot olivat ehkä oopperan parasta antia.

Tämä tuotanto on hankittu Milanoon Salzburgin musiikkijuhlilta, jossa oopperaa esitettiin vuonna 2014. Ohjaaja Peter Stein on tehnyt ihan hyvää perustyötä, vaikka puhuttu dialogi ja lavasteiden vaihtotauot rikkoivatkin ikävästi jännitteen useita kertoja. Ferdinand Wögerbauerin lavastuksessa oli upeita printtikankailla toteutettuja linnanäkymiä ja Anna Maria Heinreichin suunnittelema puvustus henki keskiajan ritariromantiikkaa.

Sebastian Pilgrim oli frankkien kuningas Kaarle (myöhemmin Kaarle Suuri) ja Anett Fritsch hänen tyttärensä Emma. Salarakkauksien syövereissä pyörivät ritarit Roland (Markus Werba) ja Egirhard (Peter Sonn) sekä mauri Fierrabras (Bernhard Richter). Viimeksi mainitun isän Bolandin roolin teki Lauri Vasar ja Florinda-siskon roolin Dorothea Röschmann.

Kaikki solistit onnistuivat mielestäni hyvin tehtävissään, mutta milanolaisyleisö ei tuntunut lämpenevän kunnolla kenellekään. Tämä oli ehkä enemmänkin seurausta teoksen heikosta kokonaisuudesta ja nurkkapatrioottien vieroksumasta saksankielisyydestä (oikea Operahan on aina italiankielistä!). Fierrabrasin esitykset myivät melko huonosti, ja tässä näkemässäni viimeisessä näytöksessä katsomo oli melkein puolityhjä, vaikka lippuja sai 50 % alennuksella.