Juhliva kuoro onnistui

30.9.2017 Helsingin filharmoninen kuoro ja Helsinki Sinfonietta, joht. Hannu Norjanen, Jonas Rannila ja Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto ja Juha Kotilainen Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Helsingin filharmonisen kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti alkoi Aarno Cronvallin juonnolla ja kantaesityksellä: Kuulimme HFK:n tilaaman Lauri Mäntysaaren a cappella -kuorolaulun Tähtien takaa. Jonas Rannila oli levittänyt kuorolaiset kaareksi kirkkosalin takaosaan ja johti itse esitystä käytävällä seisten. Jännittävästi kuiskauksilla alkanut kappale kohosi nopeasti fanfaarimaiseen lentoon ja kuoro pääsi esittelemään kaunista sointiaan.

Toisena numerona kuultiin Sibeliuksen kantaatti Oma maa, jonka saapui johtamaan HFK:n ensimmäisenä taiteellisena johtajana toiminut Hannu Norjanen. Tässä vaiheessa pitoihin liittyi myös orkesteri eli Helsinki Sinfonietta. Oma maa soi hyvin jäsenneltynä ja selkeänä, ja ehkä tästä johtuen jotenkin kliinisenä. Ikään kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan – ehkä olisi tarvittu ripaus hurmiota?

Seuraavassa kappaleessa tätä ongelmaa ei ollut, kun Rannila saapui johtamaan Uuno Klamin oratorion Psalmus. Monien tuntema Juhana Cajanuksen teksti soi inspiroituneen ja iskuvoimaisen kuoron käsittelyssä puhuttelevana. Orkesterilla oli Rannilan tiukoissa tempoissa ja Klamin tahtilajivaihdoksissa yms. tekemistä. Paikoin tarkkuus vähän kärsikin, mutta kokonaisuus oli vaikuttava ja mieleenpainuva esitys. Sen kruunasivat erinomaiset solistit: Baritoni Juha Kotilainen tuntee teoksen hyvin, sillä hän oli mukana jo Psalmuksen levytyksessä 1980-luvulla. Kypsää tulkintaa oli ilo kuunnella! Ohjelmassa mainittu sopraanosolisti Marjukka Tepponen oli vaihtunut Reetta Haavistoksi, jonka sävykäs ja teknisesti varma osuus teki oikeutta kokonaisuudelle.

Konsertin päätti Sibeliuksen Finlandia, jonka johti Leif Segerstam. Hän harrasti epätavallisia hidastuksia ja kaivoi sävellyksestä esille monia jänniä yksityiskohtia oikein alleviivaten. Piristävän erilainen tulkinta! Kuoron hidastempoinen hymniosuus sai väkisinkin kyyneleet silmiin – niin kaunista ja isänmaallisen vaikuttavaa. Kappaleen päätteeksi Segerstam rikkoi yleisön kunnioittavan hiljaisuuden, ja aplodien jälkeen oli vuorossa "lefamainen" puhe, mutta yllättävän lyhyt sellainen...