Salosen kuusikymppiset

17.8.2018 Esa-Pekka Salonen 60 vuotta -konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä

Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyttä Esa-Pekka Salosta juhlittiin Helsingin juhlaviikkojen sekä Suomen kansallisoopperan ja -baletin yhteistuotantona. Tapahtuma myytiin keväällä nopeasti loppuun, mutta onneksi Yleisradio lähetti konsertin suorana ja sen tallenne on katsottavissa Yle Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4423763).

Ohjelma alkoi Massahumu-nimisellä kantaesityksellä. Sen takaa löytyy Korvat auki -yhdistyksen riveistä noussut Aukottoman seinän korvat -kollektiivi, eli nuoren polven säveltäjät Joel Järventausta, Touko Niemi, Matilda Seppälä, Lauri Supponen ja Niilo Tarnanen. Kappaleeseen sisältyneistä puheosuuksista meni osa surkean äänentoiston vuoksi ohi korvien. Myöhemmin kuultiin laulettuna mm. Salosen saamia onnittelutwiittejä. Esiintyjiä oli sijoitettu näyttämön lisäksi eri puolille 1. ja 2. parvea, mikä ei ollut salin akustiikka huomioiden paras mahdollinen ratkaisu.

Konsertin juontajana toimi Paula Vesala, Salosen "naapurintyttö" Los Angelesista. Kappaleiden välissä kuultiin Vesalan kepeää höpöttelyä ja vuoropuhelua, jossa juontaja (kuten niin usein tuntuu käyvän!) oli melkein enemmän äänessä kuin juhlakalu. Pari Salosen nokkelaa kommenttia kirvoitti yleisöstä hyvät naurut.

Musiikki jatkui yllätysnumerolla: Heinrich Ignaz Franz Biberin Battalia vuodelta 1673. Barokkimusiikkia ei ehkä tule yhdistäneeksi Saloseen ensimmäisenä, mutta suvereenisti hän tämänkin johti ja lopputulos oli erittäin kiinnostava. Tämän jälkeen Vesala lauloi oman tekstinsä johdantona seuraavaan kappaleeseen ja yleisö pääsi mukaan laulamaan taustakuorona. Se seuraava kappale oli neuvostoliittolaisen Aleksandr Mosolovin Teräsvalimo vuodelta 1927. Salonen sai orkesterikoneensa jyskyttämään huumaavalla intensiteetillä ja voimalla.

Ennen väliaikaa kuultiin Ravelin Daphnis et Chloé, sarja nro 1, jonka saapui johtamaan Salosen ystävä Alan Gilbert. Hän päätti viime vuonna kautensa New Yorkin filharmonikkojen johdossa ja aloittaa ensi vuonna ylikapellimestarina Hampurissa. Ravelin baletti ei ole koskaan saavuttanut kummoista asemaa, mutta konserttiteoksena sitä esitetään - samoin kuin Ravelin kokoamaa kahta orkesterisarjaa. Tätä "ykkössarjaa" näkee ohjelmistoissa hieman harvemmin, ja oli hieno kokemus kuulla siitä Gilbertin jäntevä tulkinta.

Konsertin jälkipuoliskon aloitti toinen kantaesitys: Paula Vesalan Olin kerran täällä, jonka Salonen on orkestroinut. Kappaleessa Vesala lauloi itse sekä "liveohjelmoi ja efektoi elektronisia sampleja". Eipä siitä sen enempää... Seuraavaksi nähtiin videotervehdyksiä, joissa muisteltiin menneitä ja onniteltiin Salosta. Hauskin oli Kaija Saariahon kertomus ensitapaamisestaan Salosen kanssa.

Hartaasti odotettuna numerona oli vuorossa Salosen Pollux, joka kantaesitettiin Gustavo Dudamelin johdolla viime huhtikuussa Los Angelesissa. Nyt teos kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Olihan huikean hieno kappale, jolle säveltäjän omakohtainen ote kapellimestarina antoi lisäarvoa. Tuskin maltan odottaa sisarteos Castoria, joka Salosella on vielä työn alla!

Konsertti päättyi kruunajaiskohtaukseen Musorgskin oopperasta Boris Godunov. Solistina lauloi bassolegenda Matti Salminen. Salonen ylläpiti mahtavaa imua - tätä olisi halunnut lisää ja paljon! Loppuhulinan eli aplodimyrskyn keskellä laulettiin vielä koko salin voimin onnittelulaulu Saloselle, Gilbertin johdolla.

Täyden vastineen oopperakonsertti

16.8.2018 Suuri Oopperagaala Laurentius-salissa Lohjalla

Lohjan Tenoripäivät vaihtoi nimensä Lohja Soi -festivaaliksi, mutta jatkaa onneksi ohjelmapolitiikassaan laulumusiikin painottamista. Laurentius-salin perinteinen Suuri Oopperagaala oli loppuunmyyty - mikä ei ollut ihmekään, kun esiintymään oli saatu kansainvälisen tason solistikvartetti: sopraano Camilla Nylund, mezzosopraano Monica Groop, tenori Tuomas Katajala ja basso Mika Kares. Konsertissa soitti Lohjan kaupunginorkesteri Markus Lehtisen johdolla. Aarno Cronvall toimi lähes kolmetuntisen illan juontajana ja melkein malttoi pitää lörpöttelynsä kurissa...

Liikkeelle lähdettiin Mozartilla: Ryöstö seraljista -oopperan alkusoitto, Osminin Wer ein Liebchen hat gefunden sekä duetto Verwünscht seist du samt deinem Liede! Osminina lauloi tietenkin Kares ja Belmontena Katajala. Väliin kuultiin Figaron häiden alkusoitto ja sitä seurasi vielä kaksi Mozart-numeroa: Fiordiligin ja Dorabellan duetto Prenderó quel brunettino (es. Nylund & Groop) oopperasta Così fan tutte ja Taminon Dies Bildnis ist bezaubernd schön (es. Katajala) oopperasta Taikahuilu. Mahtavaa!

Monica Groop lauloi upeasti Delilan aarian Mon coeur s'ouvre à ta voix Saint-Saënsin Simson ja Delilasta. Tämän jälkeen seurasi pari numeroa Verdiltä: Fiescon resitatiivi ja aaria Simon Boccanegrasta sopi Karekselle erinomaisesti, kuten myös Elisabettan Tu che le vanità (oopperasta Don Carlo) Nylundille. Ennen väliaikaa kuultiin Bizet'n Carmenista alkusoitto, jossa Lehtinen paahtoi menemään hurjalla tempolla, sekä Habanera, jonka esitti teemaan sopivaan asuun vaihtanut Groop.

Konsertin jälkipuolisko alkoi Tšaikovskin Jevgeni Oneginilla: ensin alkusoitto, sitten Lenskin Kuda, kuda (es. Katajala) ja Greminin Ljubvi vse vozrasti pokorny (es. Kares). Katajalan esitys oli parhaimpia tästä aariasta aikoihin kuulemiani, eikä Kareskaan ollut hullumpi - ääni ja olemus vaan kaipaavat lisää vuosia tätä roolia ajatellen.

Ja sitten Wagner-osio: Lohengrinin 3. näytöksen alkusoitto soi vaikuttavasti ja Nylundin Dich, teure Halle eli Elisabethin aaria Tannhäuserista sai suorastaan ihon kananlihalle. Kares lauloi lämpimästi Dalandin Mögst du, mein Kind -aarian Lentävästä hollantilaisesta.

Tuomas Katajala oli valinnut oopperakonserteissa harvemmin kuultavan numeron, nimittäin Maxin resitatiivin ja aarian von Weberin Taika-ampujasta. Groopin viimeisenä kappaleena oli Va! Laisse couler mes larmes -aaria Massenet'n Wertheristä. Konsertti päättyi Dvořákin Rusalkan sävelin: Rusalkan ja Vodnikin duetto (es. Nylund & Kares) sekä "pakollinen" Laulu kuulle. Nylund kyllä esitti viimeisen numeron niin upeasti, että se upposi suoraan sydämeen.

Konsertti oli kokonaisuudessaan huikean hieno ja antoisa. Kaikki solistit onnistuivat upeasti numeroissaan ja orkesterikin oli hyvässä vedossa - paria pikku horjahdusta ei kannata laskea. Wagner soi päässä vielä paluumatkallakin...

Mahtava messu Porvoossa

12.8.2018 Gioachino Rossinin Petite messe solennelle Porvoon tuomiokirkossa

Pellingin musiikkipäivät järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa. Taiteellinen johtaja Monica Groop oli valinnut päätöskonsertin ohjelmaksi Rossinin Petite messe solennellen ("pieni juhlallinen messu"). Rossini sävelsi sen 1863, viisi vuotta ennen kuolemaansa. Humoristinen maestro kutsui teosta "viimeiseksi vanhuuden synnikseen" ja lisäsi ironisesti teoksen nimeen sanan "pieni". Hän jopa kirjoitti messun valmistuttua saatekirjeen Jumalalle...

Petite messe solennelle on alun perin kirjoitettu 12 laulajalle (joista neljä solistia), kahdelle pianolle ja urkuharmonille. Teoksesta on olemassa Rossinin myöhemmin työstämä orkesteriversio, mutta oli ihan mukavaa vaihtelua, että Porvoossa kuultiin alkuperäisen kaltainen versio - tosin yhdellä pianolla ja suuremmalla kuorolla.

Esitys oli tavattoman hieno ja onnistunut. Jubilate-kuoro teki vaikuttavaa työtä Eric-Olof Söderströmin johdolla. Solistit olivat rautaisia ammattilaisia ja onnistuivat kaikki erinomaisesti. Sopraano-osan lauloi kirkkaasti ja selkeästi hovilaulajatar Hillevi Martinpelto Ruotsista. Alttona esiintyi mezzosopraano Monica Groop, ja hänen äänensä lämpöä ja sävykkyyttä saattoi jälleen kerran vain ihastella huokaillen. Tenori Tuomas Katajala on tehnyt oivallisia rooleja italialaisessa oopperakirjallisuudessa, ja näköjään Rossinin messukin toimi loistavasti. Neljäs solisti, baritoni Andreas Schmidt, on minulle tuttu Saksan oopperalavoilta. Hänen lauluaan leimasi tarkkuus, älyllisyys ja eläytyvä musikaalisuus.

Pianistina piti ohjelman mukaan olla ruotsalainen Matti Hirvonen, mutta hämmästyksekseni flyygelin ääreen hiipi konsertin alkaessa Kirill Kozlovski. Muutoksesta ei vaivauduttu ilmoittamaan mitään edes alun tervetulotoivotuksen ja kännykkämuistutuksen yhteydessä. Kozlovski oli konsertin sankari ja teki aivan uskomattoman hienoa työtä. Siinä oli flyygeliparkakin kovilla moneen kertaan, kun Rossinin voimallisia akordeja taottiin kuuluville. Kerrassaan huikeaa! Urkuharmonia soitti kanttori Reidar Tollander, mutta soittimen hennohko ääni jäi usein dominoivan pianon ja kuoron alle. Preludio religioso -osassa harmonikin pääsi sentään esille soolosoittimena.

Kansanoopperaa Elimäellä

11.8.2018 Jouni Sjöblomin kansanooppera Aleksanteri II:n aikaan Elimäen museonäyttämöllä Kouvolassa

Kävin kolme vuotta sitten katsomassa kouvolalaisen Jouni Sjöblomin kansanoopperan Kustaan sota 1788-1790, jota esitettiin Anjalan kartanon pihapiirissä. Paikallishistoriaan linkittyvä sävellys sai tänä vuonna jatkoa, kun Elimäen kotiseutumuseon yhteydessä olevalla näyttämöllä esitetään elokuussa Aleksanteri II:n aikaan -teosta.

Sjöblom on jälleen paitsi säveltänyt, myös käsikirjoittanut kansanoopperansa - mikä on todettavissa niin hyvässä kuin pahassa. Käsikirjoitus ei ollut järin vakuuttava ja laulujen sanoitukset vetivät monin paikoin suupieliä ylöspäin. Teoksessa seurattiin Jaalan Siikavassa syntyneen Jaalan Rinssin (vääpeli Juho Prins, 1838-1919) elämänvaiheita ja Aleksanteri II:n kytkeytymistä niihin. Alan miehenä Sjöblom on osannut hyödyntää näppärästi kansanlauluja ja 1800-luvun tansseja, mutta myös säveltää uusia toimivia melodioita ja tarttuvia rallatuksia. Mukaan oli mahdutettu lainana myös Fredrik Paciuksen Suomen laulu ja Maamme.

Kustaan sota -teoksen suurin heikkous oli vaativat solistiosuudet, joihin amatöörilaulajien kyvyt eivät riittäneet. Sjöblom on selvästi viisastunut vahingosta, ja solistisia osuuksia oli tässä oopperassa melko vähän. Niissä kuultiin ja nähtiin ihan kelvollisia harrastajasuorituksia, mm. Hannu Kuoppamäki Aleksanteri II:na, Terho Happonen Jaalan Rinssinä ja Ossi Koivusaari Johan Didrik Petterssonina. Luukas Kaskimaa oli valloittava esittäessään Jaalan Rinssiä lapsena. Kuoron laulajat oli koottu lähialueen harrastajakuoroista ja tällä kertaa vaikutelma oli ihan tyydyttävä.

Kansanoopperan tekijätiimistä löytyy paljolti samoja henkilöitä kuin kolme vuotta sitten. Säveltäjä Sjöblom johti itse esitystä ja soitti koskettimia. Piia Kleimolan ohjaus ajoi asiansa, ja tapahtumia elävöitettiin mm. rautatien ja Kymijoen ylittävän Korian sillan rakentamisella. Monien kuorolaisten liioiteltu eläytyminen oli huvittavaa - mutta ehkä ohjaaja on sallinut tämän tarkoituksella? Seija Kiurun puvustuksessa oli tälläkin kertaa monia valopilkkuja. Pekka Penttilä oli suunnitellut tanssit kuusankoskelaiselle Kasareikka-tanhuseuralle, joka oli mukana Kustaan sodassakin. Uutuutena lavalla nähtiin Tykkimäen sirkuskoululaisia, jotka elävöittivät markkinoiden menoa.

Ländlerin tahdeista suomalaisiin lauluihin

9.8.2018 Kesäisen kevyesti keinahdellen -konsertti Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaali on tarjonnut Erkki Korhosen johtajakaudella kovin vähän urkumusiikkia, mutta vokaalimusiikin ystäviä on hemmoteltu ylenpalttisesti. Niin tässäkin konsertissa, jossa solisteina esiintyivät sopraano Mari Palo, mezzosopraano Lilli Paasikivi, tenori Tuomas Katajala ja baritoni Kristian Lindroos. Pätevinä pianisteina olivat Tuula Hällström ja Erkki Korhonen.

Ohjelman käynnisti Johannes Brahmsin Liebeslieder Walzer op. 52. Molemmat pianistit istuivat flyygelin ääressä ja soittivat kappaleet nelikätisesti. Solistit eläytyivät hienosti laulujen teksteihin, yhteislaulu sujui erinomaisesti ja joitakin hienoja yksilösuorituksiakin kuultiin.

Toivo Kuula -osuuden pianistina toimi Erkki Korhonen. Tuomas Katajala lauloi aluksi Syystunnelman ja Aamulaulun. Todella koskettavia ja herkkiä tulkintoja! Lilli Paasikiven numerona oli Kesäyö kirkkomaalla, jonka aikana melkein joutui pyyhkimään silmäkulmiaan. Tätä riskiä eri ollut Kristian Lindroosin railakkaissa esityksissä: Luullahan jotta on lysti olla ja Niin kauan minä tramppaan.

Seuraavaksi oli vuorossa Oskar Merikanto -osuus pianistinaan Tuula Hällström. Hän soitti aluksi soolonumeronaan Romanssin op. 12. Aivan loistava esitys; niin sävykäs ja kaunis! Hällström todellakin ansaitsi yleisön poikkeuksellisen voimakkaat aplodit. Ja sitten lauluihin: Mari Palo ja Tuomas Katajala duetoivat Soipa kieli -kappaleen ja Katajala jatkoi Ma elän! -laululla. Jälkimmäinen tuotti konsertin ainoat bravo-huudot. Paasikivi tunnelmoi Pai, pai, paitaressulla ja Palo Omenankukilla sekä Kun päivä paistaa -kappaleella. Jälkimmäisen lopetus oli niin komea, että yleisö osasi palkita sen kunnon suosionosoituksilla. Kristian Lindroosin Elämälle oli konsertin heikoin esitys, jossa laulaja oli äärirajoillaan. Lindroos jatkoi vielä Paasikiven kanssa hempeällä duetolla Onnelliset.

Suomalaisten laulujen jälkeen palattiin vielä hetkeksi Brahmsin pariin. Neue Liebeslieder op. 65 -sarjaa ei kuultu kokonaan, vaan ainoastaan osat 1, 2 ja 15. Hällström ja Korhonen taituroivat nämäkin kappaleet nelikätisesti. Heille molemmille on annettava koko konsertista kiitettävä arvosana. Ylimääräisenä kuultiin Merikannon Oi, kiitos sa Luojani armollinen.

Urkuja ja oopperaa

8.8.2018 Night at the Opera -konsertti Sibeliustalossa Lahdessa

Lahden Kansainvälisen Urkuviikon konsertti yhdisti kaksi suurta rakkauttani: ooppera- ja urkumusiikin. Tai näin ainakin luulin ja karu todellisuus paljastui vasta käsiohjelmasta: uruilla soitettiin vain muutama numero ja kaikki aariat kuultiinkin pianosäestyksellä. Konsertin juontajana ja pianistina toimi Erkki Korhonen, joka teki flyygelinsä ääressä erinomaista työtä alusta loppuun saakka.

Konsertin ensimmäinen numero oli melkoinen rimanalitus, sillä Bizet'n Carmen-oopperan alkusoitto ei luonnistunut urkuri Marjukka Liimataiselta. Tempo oli naurettavan hidas, rekisteröinnit valjuja, vääriä ääniä tuli melkoisen paljon ja surkeuden viimeisteli päin mäntyä kilistellyt lyömäsoittaja Riku Heino. Yleensä lyömäsoittajat ovat rytmillisesti hyvin tarkkoja ja jämptejä, mutta nyt osa iskuista osui minne sattuu. Carmenin Habaneran esitti mezzosopraano Pilvi Äikäs ja sen jälkeen oli vuorossa toinen Liimataisen urkunumero: Massenet'n Thaïs-oopperan tuttu Meditaatio. Eipä vakuuttanut tämäkään - urkuri ei tuntunut olevan lainkaan sinut soittimen ja sen mahdollisuuksien kanssa.

Lakmén ja Mallikan kukkaisduetossa (Delibes'n oopperasta Lakmé) sopraano Aurora Ikävalkon ja Pilvi Äikäksen äänet sointuivat kauniisti yhteen. Tenori Ilkka Hämäläinen aloitti vahvasti osuutensa Dein ist mein ganzes Herz -numerolla Lehárin operetista Hymyn maa. Toinen tenori Risto Saarman vei meidät Tšaikovskin maailmaan Ja ljublju vas, Olga -aarialla (oopperasta Jevgeni Onegin). Väliin Äikäs esitti Delilan aarian Saint-Saënsin Simson ja Delilasta ja sen perään Saarman jatkoi Lenskillä: Oi minne, minne kaikkositte päivät.

Ja sitten pari numeroa Puccinia: Aurora Ikävalko tarjosi sievän tulkinnan Laurettan O mio babbino caro -aariasta (oopperasta Gianni Schicchi). Tenori Mika Pohjosen numerona oli E lucevan le stelle eli Cavaradossin vaikuttava aaria Tosca-oopperasta. Ennen väliaikaa kuultiin vielä urkunumerona Pyhiinvaeltajien kuoro Wagnerin Tannhäuserista. Olen kuullut parikin kertaa Kalevi Kiviniemen soittavan saman kappaleen Sibeliustalon uruilla, ja totisesti tuli ikävä hänen taiturointiaan...

Konsertin toisella puoliskolla urkurina toimi Urkuviikon johtaja Pauli Pietiläinen. Ja nyt tuli soittoon aivan eri ote ja meininki! Wagnerin Lohengrinista kuultiin 3. näytöksen alkusoitto ja ns. morsiuskuoro. Ikävalko ja Äikäs esittivät jälleen toimivan dueton, Barcarollen Offenbachin Hoffmannin kertomuksista. Operettimusiikilla tunnelmoiden jatkoivat Saarman (Kaks' tummaa silmää Kálmánin Sirkusprinsessasta) ja Hämäläinen (Kun jo ilta on Kálmánin Kreivitär Marizasta).

Ja sitten aimo annos musikaalia: So in Love Cole Porterin Kiss me, Katesta (es. Äikäs) ja All I Ask of You Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksesta (es. Ikävalko & Saarman). Frederick Loewen My Fair Ladysta kuultiin Ikävalkon versio Elizan I Could Have Danced All Night -hitistä. Leonard Bernsteinin West Side Storyn kaksi numeroa päättivät musikaaliosuuden: Maria (es. Hämäläinen) ja Tonight (es. Ikävalko & Hämäläinen). Sekä Saarman että Hämäläinen tekivät oikein hyvän vaikutuksen musikaalinumeroissaan.

Lopuksi palattiin vielä oopperan pariin: Mika Pohjonen lauloi Nessun dorman Puccinin Turandotista. Erinomaisen Cavaradossin jälkeen olin jo julistamassa Pohjosen illan parhaaksi solistiksi, mutta nyt Calafin korkeiden nuottien parissa hänen äänensä säröili ikävästi. Pauli Pietiläinen soitti uruilla täräyttävän hienon version Verdin Aida-oopperan Juhlamarssista. Ja päätteeksi kaikki solistit yhtyivät La traviatan tuttuun juomalauluun Libiamo ne' lieti calici. Lopetus oli melkoinen antikliimaksi, sillä brindisi soi tasapaksuna ja haparoivana, eikä riehakkaasta elämänilosta ollut tietoakaan. Plääh!

Vastakohtien ilta

6.8.2018 Krzysztof Urbaniak, urut Kallion kirkossa Helsingissä

6.8.2018 Le jardin florissant - Ruusuromaanin kukkiva puutarha -konsertti Pyhän Laurin kappelissa Vantaalla

Kallion kirkossa järjestetyssä Helsingin Urkukesän iltakonsertissa esiintyi puolalainen urkutaiteilija Krzysztof Urbaniak (s. 1984). Hän on saanut oppinsa Varsovassa ja Stuttgartissa ja opettaa tätä nykyä Łódźin ja Krakovan musiikkiakatemioissa. Urbaniakilla on runsaasti kilpailumenestystä ja käsiohjelman mukaan mies tuntuu häärivän aktiivisesti monilla urkuihin ja urkumusiikkiin liittyvillä osa-alueilla.

Konsertti alkoi Kangasalan urkurakentamon käsialaa olevilla kuoriuruilla, jotka ovat vuodelta 1987. Nämä hollantilaista ja pohjoissaksalaista barokkitraditiota edustavat 19-äänikertaiset urut sopivat erinomaisesti avausnumeroiden esittämiseen: J. S. Bachin 15-minuuttinen Toccata, adagio ja fuuga C-duuri BWV 564 soi vaikuttavan komeasti. Bachilta kuultiin vielä An Wasserflüssen Babylon BWV 653b ja kolmantena barokkinumerona Dieterich Buxtehuden Preludi g-molli BuxWV 163.

Näiden jälkeen Urbaniak siirtyi parvelle 48-äänikertaisten Åkerman & Lund -pääurkujen ääreen. Tämä vuonna 1995 valmistunut soitin edustaa ranskalais-romanttista tyyliä. Felix Mendelssohn-Bartholdyn Allegro d-molli soikin valtavalla voimalla ja intensiteetillä. Seuraavat kappaleet olivat vähemmän tunnetuilta säveltäjiltä: Friedrich Wilhelm Markullin koraalialkusoitto Christus, der ist mein Leben ja Traugott Immanuel Pachalyn Fuga über B-A-C-H. Johannes Brahmsilta kuultiin puhutteleva Herzlich tut mich verlangen op. 122 nr 10 ja tätä seurasi Urbaniakin oma lyhyehkö ja moderni improvisaatio. Päätösnumerona kajahti Louis Viernen tuttu Carillon de Westminster.

Konsertin ohjelma oli monipuolinen ja mielenkiintoinen - ehkä ainoana kriittisenä huomiona oli improvisaationumeron paikka; sen sijainti ohjelmassa ei ollut paras mahdollinen. Urbaniak osoittautui laaja-alaiseksi ja näkemykselliseksi sekä teknisesti moiteettomaksi urkuvirtuoosiksi. Hänen soittoaan oli todella ilo kuunnella Kallion kirkon hyvässä akustiikassa.

* * *

Myöhäisillaksi ehdin vielä Vantaalle, jossa keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon vieressä nököttävässä siunauskappelissa oli BRQ Vantaa -festivaalin konsertti. Kappeli valmistui vasta 2010 ja se istuu mielestäni heikonpuoleisesti muutoin hienosti säilyneeseen vanhaan kirkonkylämiljööseen.

Konsertissa esiintyivät Tuuli Lindeberg (sopraano) ja Anna-Maaria Oramo (clavisimbalum ja virginaali). Ohjelma oli rakennettu 1200-luvun runoelman, Ruusuromaanin (Roman de la Rose) ympärille. Kuulimme keskiajan ja renessanssin musiikkia, jonka avulla kerrottiin tarina nuoren miehen unimatkasta ja kohtaamisesta Ruusun kanssa. Tapahtumapaikkana oli paratiisimainen Mielihyvän puutarha.

Trubaduuri- ja truveerilaulut, balladit ja chansonit veivät Lindebergin ja Oramon esityksinä ajatukset jonnekin kauas... Voi mitä hehkua, tunteikkuutta ja aistillisuutta - ripaus erotiikkaakin jossain välissä! Osa ohjelman säveltäjänimistä oli minulle tuntemattomia; Jaufre Rudelin tunnistin, samoin Guillaume Dufayn ja pari muuta. Niin ja tietenkin William Byrdin, jolta kuultiin pari instrumentaalikappaletta. Hauskasti Lindeberg ja Oramo pääsivät pistäytymään hetkeksi myös toistensa tonteilla - onhan heillä kummallakin takanaan sekä piano- että lauluopintoja, vaikka polut ovat vieneetkin eri suuntiin.

Konsertin molemmilta taiteilijoilta voi aina odottaa korkeaa tasoa ja osaamista, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Lindebergin ja Oramon herkät tulkinnat olivat aivan muuta kuin aiempi urkukonsertin jyly, mutta juuri vastakohtaisuuksissa on usein jotain kiehtovaa. Clavisimbalum on harvoin vastaan tuleva keskiaikainen cembalon edeltäjä, eikä samaan perheeseen kuuluva virginaalikaan ihan jokapäiväinen konserttisoitin ole. Sen kultakautta olivat myöhäisrenessanssi ja varhaisbarokki, ja mm. edellä mainitun William Byrdin kappaleet istuvat sille mainiosti. Anna-Maaria Oramo osoitti hallitsevansa molemmat soittimet suvereenisti.