Ja aina vaan vakavammaksi menee...

 
16.8.2017 Gioachino Rossinin ooppera Le siège de Corinthe (suom. Korintin piiritys) Adriatic Arenassa Pesarossa

Rossinin opera seria -kategoriaan kuuluva Maometto secondo kantaesitettiin Napolissa 1820. Tämä dramma per musica kertoo turkkilaisten ja venetsialaisten sodasta ja sitä seuranneesta Negroponten kukistumisesta vuonna 1476. Mukana on totta kai myös rakkaustarina. Paria vuotta myöhemmin Rossini teki Venetsiaa varten oopperasta uuden ”happy end” -version, jossa venetsialaiset voittavatkin turkkilaiset ja rakastavaiset saavat lopuksi toisensa.

Ja vielä kerran säveltäjämme tarttui teokseen muokatessaan siitä ensimmäisen ranskankielisen oopperansa Le siège de Corinthe, tietysti uuteen librettoon. Teos esitettiin Rossinin Pariisin-debyyttinä 1826. Tämä tragédie lyrique tapahtuu Negroponten sijaan Korintissa 1459 ja poikkeaa melkoisesti sekä musiikillisesti että dramaturgisesti aiemmista Maometto-versioista. Oopperassa Korintti toimii allegoriana Mesolóngin (Missolonghin) kaupungille, jota turkkilaiset piirittivät 1825-26 Kreikan itsenäisyyssodassa. Piiritys päättyi kaupungin polttamiseen ja massamurhaan, jonka jälkeen reippaat turkkilaiset pystyttivät kaupungin muureille näyttelyn kolmentuhannen kreikkalaisen päistä... Lord Byron meni muuten kuolemaan samassa kylässä paria vuotta aiemmin, eli 1824.

Olen nähnyt Pesarossa toistakymmentä Rossinin oopperaa, joiden toteutukset ovat olleet lähes poikkeuksetta erinomaisia. Nyt tuli sitten eteen ensimmäinen, jonka lavallepanoa en suuremmin arvostanut. Espanjalaiset Carlus Padrissa (ohjaus, lavastus) ja Lita Cabellut (puvustus, videot ym.) olivat keitelleet kokoon niin erikoisen ja sekavan sopan, että meikäläinen ei vaan oikein tajunnut... Lavastuksena oli ainoastaan pinottuja tyhjiä muovisia vesipäniköitä, sellaisia suuria ja liereitä, joita on juomavesiautomaateissa. Kaikkien esiintyjien riemunkirjavat ja epämääräiset haalarimaiset puvut olivat täynnä psykedeelisiä kuvioita, ja vastaavia nähtiin myös 2. ja 3. näytöksessä videoprojisointeina. Toisen näytöksen alkusoittoa kuvitettiin projisointien lisäksi pitkällä tappelukohtauksella, josta ohjaaja sai välittömänä yleisöpalautteena pitkän ja hartaan buuauskuoron. Ja mitä ihmeen virkaa oli isoilla ihmisaiheisilla maalauksilla, joita hiissattiin ylös ja alas ja kuljeteltiin katsomossakin? Melkoisen uuvuttavaa oli myös Byronin The Siege of Corinth -runon seuraaminen näyttämön takaseinältä, se kun heijastettiin vain lause kerrallaan ja tosi nopeilla vaihdoilla. Ja tätä kesti sekä 1. että 2. näytöksen todella pitkien alkusoittojen ajan… [Byronin v. 1816 ilmestynyt runo ei muuten liity oopperan tapahtumiin, vaan 1700-luvun sotiin, mutta olipahan nimessä yhtymäkohta.]

No, musiikillisesti ilta oli kuitenkin hieno. Nykyisin monet mieltävät Rossinin ennen kaikkea kepeiden koomisten oopperoiden säveltäjänä, mutta Le siège de Corinthe edustaa täysipainoisesti jotain aivan muuta. Mahtava teos! Rossini vähensi tästä Pariisin-versiosta mm. belcanto-koristeita sekä lisäsi vaikuttavia hymnejä ja kuoronumeroita. Kuoro (Coro del Teatro Ventidio Basso, Ascoli Picenon kaupungista) olikin suuressa roolissa monissa kohtauksissa ja lauloi oikein hienosti. Luca Pisaroni teki jämäkän suorituksen Mahomet II:na ja Nino Machaidze oli aivan ihana, kirkasääninen belcanto-kyky Pamyrana. John Irviniä kelpasi kuunnella Cléomènen roolissa, mutta toinen tenori eli venäläinen Sergey Romanovsky (Néoclès) sai yleisön todella puolelleen. Muissa osissa olivat Carlo Cigni (Hiéros), Xabier Anduaga (Adraste), Iurii Samoilov (Omar) ja Cecilia Molinari (Ismène).

Orkesteria tässä esityksessä johti 62-vuotias Roberto Abbado, jonka setä oli paria pykälää tunnetumpi kapellimestari Claudio Abbado (1933-2014). Johtaminen sujui erinomaisesti ottaen vielä huomioon, että Abbadon oikea käsi oli kantositeessä. Jostain syystä yleisöstä kuului pari hajabuuausta hänellekin, mutta moinen on melko tavallista Italiassa, tässä yli 60 miljoonan ooppera-asiantuntijan maassa...