Mozartin suloaarioita (ja muistaakseni jotain muutakin)

1.3.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. John Storgårds, sol. Golda Schultz, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertissa kuultiin aika merkillinen kattaus: Pingoudia, Mozartia ja Adamsia! Ensimmäisenä ohjelmassa oli monipuolisesti lahjakkaan ja opiskelleen Ernest Pingoudin (1887-1942) seitsenosainen orkesterisarja Suurkaupungin kasvot. Pingoud kuuluu suomalaisen modernismin varhaisiin säveltäjänimiin yhdessä Aarre Merikannon ja muiden kanssa. "Radikaali" Pingoud jäi vaille laajempaa arvostusta, eikä tilanne ole suuremmin muuttunut hänen kuolemansa jälkeenkään. Vasta 1990-luvulla Pingoudin musiikkia kaivettiin naftaliinista ja RSO nauhoitti monia hänen teoksiaan. Tämä Suurkaupungin kasvot ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta periaatteessa pidän hyvänä ja suotavana, että suomalaisten säveltäjien musiikkia pidetään esillä. Sopisi näitä soittaa laajemminkin kuin vain itsenäisyyden (tai säveltäjän itsensä) merkkivuosina!

Sitten päästiin itse pihviin, eli syyhyn miksi tähän konserttiin tulin: Hän oli eteläafrikkalainen sopraano Golda Schultz, joka on kiinnitettynä Baijerin Valtionoopperan solistikuntaan. Schultz esitti RSO:n säestyksellä kolme numeroa Mozartia: ensin konserttiaariat Misera, dove son ja Vado, ma dove sekä kolmantena Vitellan aarian Non più di fiori oopperasta La clemenza di Tito eli Tituksen lempeys. Ah, miten ihanaa ja luonnollisen raikasta laulua!

Väliajan jälkeen kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa John Adamsin City Noir. Tämä oli varmaankin ajateltu nokkelaksi pariksi Pingoudin kaupunkiaiheiselle teokselle - mutta ajatuksen tasolle se jäikin, sillä väliin sijoitetut Mozartin aariat ehtivät kyllä viedä tunnelman aivan toisaalle. Storgårds on mies paikallaan johtamaan nykymusiikkia, mutta vähän kylmäksi tämäkin kappale minut jätti. Vika lienee oman pään sisällä.