Kyllä teki hyvää aivoille!
22.10.2016 Aivosäätiön hyväntekeväisyyskonsertti Kallion kirkossa Helsingissä
Kallion kirkossa järjestetyssä Suomalaisten aivojen hyväksi -konsertissa esiintyivät sopraano Soile Isokoski, urkuri Pétur Sakari ja huilisti Mari Uusitalo.
Ohjelma alkoi komeasti J. S. Bachin soolokantaatilla Ich habe genug. Solistista voi päätellä, että kuulimme tietenkin sopraano-version (BWV 82a), kun alun perin teos on kirjoitettu bassolle. Tässä versiossa obbligato-oboe on vaihtunut huiluksi.
Seuraavaksi Pétur Sakari soitti César Franckin teoksen Fantasie en la. Sakarilta osaa jo odottaa erinomaisia esityksiä, eikä tämä kappale ollut poikkeus. Konsertin lopun muodostivat suomalaiset laulut/virret: Sulo Saloselta (1899-1976) kuultiin kaksi minulle outoa kappaletta J. L. Runebergin teksteihin: En kantaja ristin mä ainoa lie ja Ihmisen Poika. Taneli Kuusistolta kuultiin Sun ristis juurehen Mika Waltarin tekstiin (johon olen vanhastaan kovin tykästynyt) sekä tuttu Suomalainen rukous, jonka sanat ovat Uuno Kailaan.
Parvella esiintyneet taiteilijat saapuivat alas kukitettaviksi ja vastaanottamaan suosionosoitukset. Tämän jälkeen Sakari palasi urkujen ääreen ja Isokoski jäi alttarin eteen esittämään ylimääräisenä Oskar Merikannon laulun Oi muistatko vielä sen virren. Sanat laitetaan usein Eino Leinon nimiin, vaikka hänen kynästään on vain teoksen ensimmäinen säkeistö ja loput on sanaillut Juho Railio. Konsertti päättyi Erkki Melartinin säveltämään virteen Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, joka kajahti komeasti yhteislauluna. Sakarin mahtavat urkuosuudet ja välisoitto täydensivät hienon veisuun.
Konsertti osoitti, että Soile Isokoski on edelleen erinomaisessa laulukunnossa, vaikka hieman äänessä ehkä jo kuuluu vuosien tuomaa haurautta. Mutta näin kaunista ja sielukasta esitystä en ole Ich habe genug -lempikantaatistani kuullut aikoihin! Esimerkiksi Salosen En kantaja ristin mä ainoa lie oli myös ylimaallisen kaunis esitys Isokoskelta.
Aarioita Oopperan lämpiössä
22.10.2016 Musiikkia lämpiössä -konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä
Tämänkertainen Kansallisoopperan lämpiökonsertti alkoi Verdin ooppera-aarioilla. Maria Mannermaa lauloi Leonoran aarian Tacea la notte placida oopperasta Trubaduuri. Jere Martikainen jatkoi La Traviatasta olevalla Alfredon aarialla Lunge da lei... De' miei bollenti spiriti. Ja sitten Tuula Paavola esitti Trubaduurista Azucenan aarian Condotta ell'era in ceppi.
Johanna Lehesvuori ja Evgeniia Podymalkina esittivät Tatjanan ja Olgan dueton Slyhali l' vy Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin. Tämän jälkeen Podymalkina jatkoi Vanjan aarialla Glinkan oopperasta Elämä tsaarin puolesta. Ennen väliaikaa kuulimme vielä Yusniel Estrada Viciedon laulaman aarian No puede ser Pablo Sorozábalin zarzuelasta La tabernera del puerto.
Toisen osuuden aloitti Tuula Paavola Isabellan aarialla, joka on peräisin Rossinin oopperasta Italiatar Algeriassa. Seuraavaksi Halim Shon lauloi aarian Ah! Lève-toi, soleil! Gounod'n Romeosta ja Juliasta. Jere Martikainen palasi estradille esittämään Beppen aarian O Colombina Leoncavallon Pajatsosta.
Konsertti päättyi Wagnerin merkeissä. Petri Vesa lauloi Waltherin kilpalaulun Nürnbergin mestarilaulajista. Satu-Kristina Vesa esitti Venuksen aarian Geliebter komm! oopperasta Tannhäuser ja Ortrudin aarian Entweihte Götter! oopperasta Lohengrin.
Yleisöä oli paikalla lämpiön täydeltä nauttimassa mukavasta konsertista. Varsin hyvin solistit tehtävistään suoriutuivat, vaikka ihan virheittä eivät kaikki numerot sujuneetkaan. Oli mukavaa, että ohjelmassa oli myös harvemmin kuultuja kappaleita ja pari minullekin ihan tuntematonta aariaa. Nostaisin konsertin parhaiksi esityksiksi Tšaikovski-dueton sekä Satu-Kristina Vesan laulamat kaksi Wagner-numeroa. Varsinkin Ortrudin aariassa oli sellaista voimaa ja uhoa, että oksat pois!
Estrada Viciedon pianistina toimi Pedro Sanchez, mutta muuten konsertin urakoi läpi Jukka Nykänen. Hänen soittoaan ei voi kyllin kehua - aivan mahtavaa tekniikkaa, sävyjä ja korostuksia! Joissain numeroissa meinasi melkein jäädä lauluosuus paitsioon, kun unohduin kuuntelemaan Nykäsen pianosatsia. Esimerkiksi Nürnbergin mestarilaulajat -numerossa oli nautinnollista huippuluokan pianismia.
Mukava nykyoopperapaketti Tukholmassa
21.10.2016 Short Stories: OPERAX3 Kungliga Operanissa Tukholmassa
Kungliga Operan halusi nostaa esille uutta ruotsalaista oopperaa ja tilasi kolmelta säveltäjältä 20-minuuttiset pienoisoopperat. Niitä esitetään yhtenä kokonaisuutena nimellä Short Stories: OPERAX3 oopperatalon Rotunda-salissa. Ohjaus ja näyttämökuvat ovat Mårten Forslundin käsialaa, puvustus Madeleine Hanssonin ja valot Simon Söderbergin. Kungliga Hovkapelletin muusikoista koottua 16-henkistä orkesteria johti James Grossmith.
Ensimmäisenä nähtiin Roger Assar Johanssonin ooppera Jane. Sen tarina perustuu tositapahtumiin amerikkalaisesta kotiäidistä, josta tuli terroristi. Teksti ja tapahtumat sisältävät herkullisia yksityiskohtia ja pohdittavaa jokaiselle liittyen mm. sananvapauteen ja ennakkoluuloihin. Solisteina Håkan Ekenäs, Henriikka Gröndal, Olof Lilja ja Annica Nilsson tekivät ihan kohtuulliset suoritukset.
Toinen ooppera oli Jean-Joseph, jonka on säveltänyt Tebogo Monnakgotla. Se kertoi madagaskarilaisesta runoilijasta Jean-Joseph Rabearivelosta, joka haaveili pääsevänsä edustamaan maataan Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1937. Kun viranomaiset päättivät toisin, päätyi Rabearivelo myrkyttämään itsensä syanidilla. Runoilijan osan teki vahvasti tulkiten Luthando Qave. Muissa rooleissa nähtiin Cecilia Nannesson ja Andreas Lundmark.
Väliajan jälkeen oli vuorossa viimeinen teos, Johan Ullénin ooppera Zucco. Myös tämän libretto perustuu tositapahtumiin, nimittäin italialaisen sarjamurhaaja Roberto Zuccon edesottamuksiin. Oopperassa komeaäänisen Jon Nilssonin esittämä Zucco murhaa vankilasta karattuaan äitinsä (Anna Norrby). Vankilaan hän oli joutunut murhattuaan isänsä. Toisessa näytöksessä isosiskoa esittänyt Madeleine Barringer ripittää viatonta tyttöä (Karin Andersson), joka neuvoista huolimatta päätyy tietenkin pakomatkalla olevan Zuccon kynsiin.
Pidin kovasti kaikista kolmesta oopperasta ja niiden musiikista. Teosten muodostama kokonaisuus tuntui yllättävän ehyeltä, melkein kuin suunnitellulta, vaikka tilaaja ei kuulemma ole vaikuttanut teosten aiheisiin tai sisältöihin. Mukavaa, että Short Stories2 on jo työn alla - pitänee tulla sekin aikanaan katsomaan!
Politiikkaa oopperalavalla
20.10.2016 John Adamsin ooppera Nixon in China Kungliga Operanissa Tukholmassa
Tunnustaudun John Adamsin oopperoiden ja miksei muunkin musiikin faniksi. Nyt oli hyvä tilaisuus nähdä pitkästä aikaa Nixon in China, tämä vuonna 1987 kantaesitetty erikoinen teos. Erikoiseksi sen tekee ennen kaikkea poliittinen aihe: USA:n presidentti Richard Nixonin Kiinan-matka vuonna 1972. Oopperan aihe on kuulemma peräisin Peter Sellarsilta, joka ohjasi teoksen kantaesityksen Houstoniin.
Adamsin musiikki ei ole tässä teoksessa minimalistisimmillaan (onkohan tuo edes oikea sana?). Mukana on hauskoja jazzvaikutteita, neoklassismia ja viittauksia eri säveltäjien tyyleihin. Kungliga Hovkapellet teki Lawrence Renesin johdolla oikeutta teoksen sävelkielelle ja kuorokin oli oikein hyvässä iskussa.
Kungliga Operan oli hankkinut tämän tuotannon Vancouverista. Ohjaaja Michael Cavanaghin näkemys oli hyvin suoraviivainen. Näyttämöllä nähtiin kiinalaisjoukkoja, miehiä neuvottelupöydän ympärillä ja muuta perinteisen itsestäänselvää. Lavastuksesta vastasi Erhard Rom. Ehkä ohjaukseen ja lavastukseen olisi voinut miettiä enemmän jotain jujua tai yllätystä?
Teoksen solisteihin en ollut aivan sataprosenttisen tyytyväinen. Ola Eliasson tuntui olevan Nixonin roolissa ajoittain suorituskykynsä rajoilla ja ääni alkoi väsyä. Maon osan tehnyt Michael Weinius suorastaan huusi joissakin kohdissa sävyttömästi eikä ylärekisteri toiminut alkuunkaan. Tämä ei varmastikaan ollut tarkoituksellista Maon henkilöön yhdistettyä tyyliä. Jeremy Carpenter (Chou En-Lai) ja Olle Persson (Kissinger) tekivät varmaa perustyötä. Suomessakin tunnettu sopraano Hanna Husáhr valloitti varovaisen alun jälkeen Pat Nixonin osassa.
Salieria Wienissä, osa II
19.10.2016 Antonio Salierin ooppera Falstaff Theater an der Wienissä
Yleisön vähyys eilisessä Antonio Salierin oopperassa Les Horaces taisi olla vain sattumaa tai johtua siitä että kyseessä oli konserttiesitys, sillä nyt Theater an der Wienin salissa riitti väkeä. Vuorossa oli vuonna 1799 Wienissä kantaesitetty Salierin Falstaff, ossia Le tre burle. Libretto perustuu tietenkin William Shakespearen (1564-1616) näytelmään The Merry Wives of Windsor (Windsorin iloiset rouvat), joka on sävelletty oopperaksi moniaita kertoja.
Tämän tuotannon oli ohjannut Torsten Fischer, ja häntä joudun kyllä kehumaan hienosta työstä. Paikoin pitkäveteiseen ja verkkaisesti etenevään tarinaan oli keksitty sopivasti jippoja ja lavatapahtumia niin, että mielenkiinto pysyi yllä. Tapahtumat oli sijoitettu Windsorin linnaan, ja lavalla mm. seikkailivat tunnistettavat Britannian nykyisen kuningashuoneen jäsenet. Ensimmäisen näytöksen lopussa nähtiin hieno efekti, kun tuhansien ja tuhansien muovipallojen vyöry täytti suuren uima-altaan. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastasi työpari Herbert Schäfer ja Vasilis Triantafilopoulos.
Orkesterina oli tällä kertaa Akademie für Alte Musik Berlin ja kuorona Arnold Schoenberg Chor. Musiikinjohdosta vastasi René Jacobs, joka on vieraillut useasti Suomessa ainakin Helsingin Barokkiorkesterin edessä. Musiikillisesti Falstaff oli hyvin erilainen kuin eilinen Les Horaces. Selviä barokkisävyjä ei tässä yli vuosikymmen myöhemmin sävelletyssä oopperassa enää erottunut ja cembalokin oli vaihtunut fortepianoon.
Kaikki Falstaffin laulusolistit olivat erinomaisen hyviä sekä kokeneempia ja taitavampia kuin eilisessä oopperassa. Myös näytteleminen sujui heiltä mainiosti ja henkilöohjaukseen oli selvästi panostettu. Sir John Falstaffina nähtiin Christoph Pohl ja veikeänä Bardolfina Robert Gleadow. Mr Ford oli oikein lupaava nuori venäläistenori Maxim Mironov ja hänen puolisonsa hurmaava Anett Fritsch. Mr Slenderin roolissa oli Berliinistä lainattu Arttu Kataja, josta kuoriutui erinomainen koomikko. Mrs Slenderin osan teki Alex Penda ja Bettynä nähtiin Mirella Hagen.
Salieria Wienissä, osa I
18.10.2016 Antonio Salierin ooppera Les Horaces Theater an der Wienissä
Milloinkahan Suomessa on viimeksi esitetty kokonainen Salierin ooppera? Vai onko koskaan? Esimerkiksi Kansallisoopperassa ei sen yli satavuotisen historian aikana ole Salieria esitetty lainkaan. Merkillistä, sillä hovisäveltäjä ja keisarillinen kapellimestari Antonio Salieri (1750-1825) oli aikansa arvostetuimpia säveltäjiä ja Wienissäkin pitkään jopa Mozartia suositumpi.
Theater an der Wienissä esitettiin konserttiversio oopperasta Les Horaces, joka sai ensiesityksensä Pariisissa vuonna 1786. Esityksiä oli Wienissä vain yksi, mutta jostain syystä katsomo oli kovin vajaa - tällaista en muista nähneeni talossa koskaan aiemmin. Olisiko niin, että nykywieniläisten käsitystä Salierista ovat leimanneet Amadeus-näytelmä (1979) ja -elokuva (1984)? Salieri-paran maine on joka tapauksessa kärsinyt häneen liitetyistä perusteettomista huhuista ja juoruista pian parisataa vuotta, aina Pushkinin Mozart ja Salieri -näytelmästä lähtien.
Salierin Les Danaïdes oli valtava menestys Pariisissa vuonna 1784. Hän palasi Wieniin mukanaan uusi libretto, jonka sitten sävelsikin esitettäväksi paria vuotta myöhemmin. Les Horaces oli kuitenkin melkoinen floppi. Edes Salierin muokkaama uusi loppu ei pelastanut teosta, vaan tämä Rooman valtakunnan syntyvaiheisiin sijoittuva ooppera poistui ohjelmistosta vain kolmen esityskerran jälkeen.
Musiikista ei mielestäni löydy syytä oopperan kehnoon menestykseen, sillä Les Horaces on ammattitaitoinen, tasapainoinen ja eläväinen sävellys. Wienissä sen esittivät ranskalainen Les Talens Lyriques -orkesteri ja Les Chantres du Centre de musique baroque de Versailles -kuoro Christophe Roussetin johdolla. Oopperan melkeinpä parasta antia olivat monet kuoronumerot. Solistit olivat ihan hyvätasoisia, mutta eivät erityisen häikäiseviä. Judith van Wanroij oli ehkä parhaat pisteet ansaitseva laulaja Camillena. Muissa rooleissa olivat Cyrille Dubois, Julien Dran, Jean-Sébastien Bou, Philippe-Nicolas Martin, Andrew Foster-Williams ja Eugénie Lefebvre.
Valikoima 1900-luvun musiikkia Musikvereinin Brahms-salissa
17.10.2016 Ensemble Kontrapunkte, joht. Peter Keuschnig Musikvereinissa Wienissä
Wienin Musikvereinin Brahms-salissa esiintyi Ensemble Kontrapunkte perustajansa Peter Keuschnigin johdolla. Orkesteri koottiin vuonna 1965 Wienin filharmonikkojen (Wiener Philharmoniker) ja Wienin sinfonikkojen (Wiener Symphoniker) jäsenistä. Soittajisto on vuosikymmenten varrella vaihtunut moneen kertaan, mutta muutamia alkuperäisjäseniä on kuulemma edelleen mukana toiminnassa.
Illan ohjelma oli hieman erikoinen valikoima kappaleita, joilla ei tuntunut olevan oikein muuta yhteistä kuin se, että kaikki oli sävelletty 1900-luvulla. Ohjelma alkoi kepeästi Dmitri Šostakovitšin Sarja jazzorkesterille nro 1:llä. Tämän jälkeen kuulimme konserttiversion Hans Werner Henzen monodraamaoopperasta Ein Landarzt, jonka teksti perustuu Franz Kafkan novelliin. Laulusolistina oli tunnettu baritoni Adrian Eröd, jonka esitys oli oikein ilmeikäs ja teknisesti varma.
Konsertti jatkui väliajan jälkeen Frank Martinin kappaleella Danse de la peur kahdelle pianolle ja orkesterille. Flyygelien ääreen istuutuivat Rainer Keuschnig (kapellimestarin veli) ja Maija Karklina, ja jalostipa soivat Bösendorferit heidän käsittelyssään. Seuraavana kuultiin Franz Schrekerin Nachtstück oopperasta Der ferne Klang. Oopperan säveltäminen vei Schrekeriltä hyvin pitkään mm. perinnetietoisen sävellyksen opettaja Robert Fuchsin kriittisen suhtautumisen vuoksi. [Juu, sama Fuchs, jonka oppilaana Sibeliuskin oli Wienissä, ja jonka virkaa suomalaismestarille myöhemmin tarjottiin.] Der ferne Klangin kantaesitys saatiin vasta vuonna 1912, ja nykyisin sitä pidetään merkittävänä modernin oopperan pioneeriteoksena. Tämän ajan kuulijan korviin ainakin tämä Nachtstück kuulostaa kyllä melkeinpä romantiikan ajan musiikilta...
Ohjelman päätti Werner Pirchnerin humoristinen Kammersymphonie - Soirée tyrolienne (PWV 16). Teoksen huumori ei rajoittunut vain sävelkieleen, vaan sitä oli myös esimerkiksi soitinvalinnoissa ja osien nimissä. Kappaleessa on muuten kaksi kolmatta osaa, ensimmäinen ja toinen - kai säveltäjän vitsi sekin! Hauskinta koko teoksessa oli kirveellä puupölkkyä tahdissa hakannut nahkahousuinen tirolilaisjodlaaja.
Peter Keuschnig oli iästään (76 v.) huolimatta hyvin pirteä ja energinen kapellimestari, mikä tuli hyvin esille juuri tässä viimeisessä kappaleessa. Hän jutusteli ennen ja jälkeen Pirchnerin kappaleen yleisölle ja totesi teoksen päätyttyä ihanan lakonisesti "Na ja!". Hän soitatti orkesterillaan vielä osan kappaleesta uudelleen ylimääräisenä. Todella hurmaava herrasmies!
