HKO:n romanttinen aloitus
8.9.2017 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Hans Graf, sol. Anne Schwanewilms, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä
RSO:n tapaan myös HKO luotti syyskauden avauskonsertissaan nimekkäisiin vierailijoihin ja vokaalimusiikin osuuteen. Kapellimestarina oli itävaltalainen Hans Graf, jonka johdolla orkesteri soitti kauniin täyteläistä romanttisuutta uhkuen. Avausnumerona oli Felix Mendelssohnin Die schöne Melusine -alkusoitto, jota en muista kuulleeni koskaan aiemmin. Mendelssohn näki vuonna 1833 Berliinissä Conrad Kreutzerin oopperan Melusina. Hän piti teosta heikkona ja arvosteli etenkin oopperan alkusoittoa - ja sävelsi sitten siitä oman versionsa. Mendelssohnin alkusoitto kantaesitettiin Lontoossa 1834, mutta se ei saavuttanut suurempaa menestystä ja seuraavana vuonna säveltäjä uusikin kappaleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kreutzerin versio, niin voisi vertailla kilpailevia alkusoittoja ja ehkä valita "voittajan"...
Seuraavaksi kuultiin kuusi laulua Richard Straussilta. Ohjelmaan oli präntätty Die heiligen drei Könige aus Morgenland, Waldseligkeit, Morgen, Das Rosenband, Wiegenlied ja Ruhe meine Seele. Konsertin alussa kerrottiin, että solistina laulanut saksalainen Anne Schwanewilms on vilustunut ja siksi Wiegenlied jäi ohjelmasta pois. Sen tilalle lisättiin viimeiseksi kappaleeksi Zueignung. Sopraanomme oli sairastumisesta huolimatta erinomaisessa laulukunnossa ja yläsäveletkin helisivät vaivattomasti. Jonkinasteista varovaisuutta ja jarruttelua oli kuitenkin havaittavissa; vasta viimeisessä kappaleessa Schwanewilms uskalsi laulaa pidäkkeettömästi ja voimallisesti. Hienoja tulkintoja joka tapauksessa, vaikka Morgen ei lumonnutkaan niin kuin Renée Flemingin ylittämätön versio samassa salissa viikkoa aiemmin.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Alexander Zemlinskyn sinfoninen fantasia Die Seejungfrau. Se kertoi H. C. Andersenin Pienen merenneidon surullisen rakkaustarinan. Oikein mielenkiintoinen, värikkäästi soitinnettu ja monia kauniita melodioita sisältävä teos, jonka Graf johti tarkalla kädellä. Jan Söderblom oli konserttimestarina ensiluokkaisessa vedossa.
RSO rakkauden tulkitsijana
7.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Violeta Urmana ja Mikhail Petrenko Musiikkitalossa Helsingissä
RSO aloitti syyskautensa epätavallisesti baletti- ja oopperamusiikilla. Hannu Lintu oli koostanut avausnumeroksi kahdeksanosaisen orkesterisarjan Sergei Prokofjevin Romeosta ja Juliasta. Säveltäjä laati baletistaan itse peräti kolme orkesterisarjaa, mutta aika harvoin kapellimestarit niihin tyytyvät, vaan oma kädenjälki pitää saada näkyviin ja kuuluviin. Eikä siinä mitään - Linnun valitsemat hittiosat olivat loistava paketti ja hän oli järjestänyt ne tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Orkesteri soitti intensiivisesti ja paikoin vähän rouheasti, eikä Lintu säästellyt voimaa niissä kohdissa, joihin se kuuluu. Suosikkiosiani olivat aina niin mahtava Montaguet ja Capuletit sekä Nuori Julia ja Tybaltin kuolema.
Väliajan jälkeen saatiin kokonainen ooppera concertante-esityksenä. Béla Bartókin Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) on ehdottomia suosikkejani 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Sen karmea, monitulkintainen ja vähän mysteeriksi jäävä tarina kiehtoo minua, ja olen nähnyt teoksen useita kertoja näyttämöllä sekä kuullut useita konserttiversioita. Niihin verrattuna RSO:n ja Hannu Linnun vahva, sävykäs ja hyvin balansoitu esitys kiilasi vaikuttavuudessaan aivan kärkisijoille. Mahtavan toteutuksen kruunasivat ensiluokkaiset solistit, liettualainen sopraano Violeta Urmana ja venäläinen basso Mikhail Petrenko. Solistit upposivat hienosti rooleihinsa, vaikka kyseessä olikin "vain" konserttiesitys. Ihan kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin!
Loistava uusi ooppera nuorilta tekijöiltä
6.9.2017 Uutta musiikillista kerrontaa -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä
Sibelius-Akatemian laulun kandidaattiopiskelijat esittivät näyttämöllisenä lopputyönään kaksiosaisen konsertin. Aluksi kuultiin Stefanie Tuurnan säveltämä, tässä produktiossa kantaesityksensä saanut ja yli tunnin kestänyt ooppera Years of silence. Yksinäytöksinen teos vei yleisön nuoren säveltäjä Sergei Rahmaninovin masennuskauteen ja terapiaistuntoihin Nikolai Dahlin kanssa. Nea Muston englanninkielinen libretto oli hämmästyttävän kypsä, taitavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Tuurnan musiikki miellytti minua kovasti, ja siitä saattoi tunnistaa Rahmaninov-sitaatteja. Vokaaliosuuksiin olisin toivonut enemmän vaihtelua ja vaativuutta; nyt liikuttiin aika suppealla alueella ja solistit pääsivät varsin "helpolla".
James Kahane johti pientä orkesteria jämptillä otteella ja säveltäjä soitti itse kokoonpanossa pianoa. Martina Roos oli onnistunut ohjauksessaan todella hyvin ja tapahtumiin sekoittuivat kiinnostavalla tavalla myös Rahmaninovin unet - tai ehkä hypnoosissa pintaan nousseet asiat. Visualisointi oli Roosin ja Tuomas Miettolan työtä ja valosuunnittelusta vastasi Jukka Kolimaa. Solisteista Henri Tikkanen (Sergei Rahmaninov) oli vakuuttava ja osaava - hänestä on nopeasti kasvanut yksi eturivin baritonilupauksistamme. Tenori Tuomas Miettola (Nikolai Dahl) esitti terapeuttia hyvin eläytyen, ja laulukin sujui enimmäkseen moitteetta. Sopraano Marika Hölttä (neiti Berezina) teki pienen roolinsa viehättävästi.
Väliajan jälkeen oli vuorossa "Min verran meissä on lempeä..." - fragmentaarinen esitys rakastamisen ja uskomisen pakottavasta tarpeesta. Sitaatti viittaa tietenkin Eino Leinon runoon Hymyilevä Apollo, ja Leinon runoutta kuultiinkin teoksessa monien muiden ohella. Käsikirjoituksesta oli vastannut työryhmä Marika Hölttä, Martina Roos, Maija Turunen, Stefanie Tuurna ja Jussi Vänttinen. Tuurna oli säveltänyt teokseen työryhmän valitsemia runoja, ja hän vastasi esityksen musiikista pianon ääressä - myös improvisointia hyödyntäen. Lisäksi Tuurnalla oli teoksessa pieni rooli äitinä.
Roos oli tehnyt mainion ohjaustyön tästäkin paketista. Ehkä teoksen loppupuolella jännite alkoi vähän löpsähtää ja pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Esitys kertoi kolmen sisaruksen tarinan koskettavasti ja paikoin riipaisevastikin, aikaleikkauksilla pelaten. Jussi Vänttinen (Matti) otti näyttämön haltuunsa heti alussa ja heittäytyi osaansa uskomattomalla intensiteetillä. Mikä näyttelijäkyky! Marika Höltän (Anna) esityksestä jäi mieleen mm. psykiatriksi päätyneen sisaren herkullinen virkaääni. Kolmannen sisaruksen (Leena) roolin teki Maija Turunen.
Renée Fleming ja Sakari Oramo ottivat yleisönsä
2.9.2017 Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, joht. Sakari Oramo, sol. Renée Fleming, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä
Helsingin juhlaviikot toi jälleen Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella ulkomaisen orkesterivierailun Suomeen. Kungliga Filharmonikerna eli kansainvälisissä yhteyksissä Royal Stockholm Philharmonic Orchestra (RSPO) esiintyi Musiikkitalossa ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla. Solistina kuultiin maailmankuulua yhdysvaltalaissopraanoa Renée Flemingiä.
Konsertin aloitti vuonna 1981 syntyneen ruotsalaisen Andrea Tarrodin kappale Liguria. Järisyttävästä alusta kuoriutui miellyttävän kekseliäs ja moni-ilmeinen Italian luoteisosan kyliä kuvaava teos. Toisena numerona kuultiin yhdysvaltalaisen Samuel Barberin Knoxville: Summer of 1915, joka on sävelletty vuonna 1947 James Ageen elämänmakuiseen proosarunoon. Vuodet alkavat (ainakin ajoittain) kuulua Flemingin äänessä, mutta sen kauneus, notkeus ja ylivertainen sisällön välittämisen taito ovat edelleen tallella. Solistimme esitti tähän väliin ylimääräisenä Barberin kauniin melodisen laulun Sure on This Shining Night.
Renée Fleming on tunnettu ja arvostettu mm. Strauss-sopraanona, ja väliajan jälkeen kuultiinkiin Ich komme, ich komme eli Daphnen muodonmuutos -kohtaus Richard Straussin oopperasta Daphne. Tässä Fleming oli mukavuusalueellaan, ja upeaa lyyristä laululinjaa kuultiin paremmin kuin Barberin kappaleissa. Lopun vokaliisi kuului lavan takaa vähän heikosti. Daphne-numeron jälkeen kuultiin toinen ylimääräinen: Straussin iki-ihana laulu Morgen, joka soi hivelevän kuulaana ja eteerisen kauniina.
Konsertin päätti Carl Nielsenin Sinfonia nro 2, Neljä temperamenttia. RSPO on niittänyt mainetta ja saanut kiitettäviä arvosteluja Oramon johdolla tehdystä Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytyksestä. Esityksestä aistikin, että kappale on kapellimestarille ja orkesterille tuttu ja tulkinta sisäistynyt. Itse en ole hulluna Nielsenin sinfonioihin, eikä tämäkään kappale kuulu suosikkeihini, mutta upeaa ammattityötä ja taiteellista näkemystä täytyy aina arvostaa. Leppoisan hyväntuulinen Oramokin tuntui nauttivan esityksestä korokkeellaan. Vielä kolmaskin ylimääräinen saatiin: Oskar Merikannon Kesäillan valssi.
Konkarit Sibeliuksen laulujen parissa
2.9.2017 Monica Groop, mezzosopraano & Ilmo Ranta, piano Lahden Konserttitalon Felix Krohn -salissa
Hiljattain remontoitu Lahden vanhan konserttitalon Felix Krohn -sali pääsi tänä vuonna Sibelius-festivaalin konserttipaikaksi. Alun perin keikalle buukattu Lilli Paasikivi perui esiintymisensä, mutta onneksi tilalle saatiin toinen erinomainen mezzomme – Monica Groop – pianistinaan Ilmo Ranta. Ohjelmassa oli Sibeliuksen yksinlauluja, ja onneksi myös joitain harvemmin kuultuja sellaisia.
Ensimmäisessä kuuden laulun paketissa kuultiin Serenad, Våren flyktar hastigt, Illalle, Lastu lainehilla, Den första kyssen ja På verandan vid havet. Näiden jälkeen Ranta soitti pikkukappaleet Till trånaden ja Der Hirt. Toisena lauluosiona oli opus 57 eli kahdeksan laulua Ernst Josephsonin runoihin.
Ohjelmaan präntätty pianonumero Rêverie vaihtui Des Abends -kappaleeksi. Kolmannen lauluosion muodostivat seuraavat numerot: Hymn to Thaïs, Im Feld ein Mädchen singt, Vårförnimmelser, Dold förening, Och finns det en tanke ja Flickan kom ifrån sin älsklings möte. Ylimääräisenä saatiin Små flickorna -kupletti Hjalmar Procopén hilpeään tekstiin. Ja yllättäen vielä toinen ylimääräinen: Der Wanderer und der Bach.
Olipa hieno ja täysipainoinen konsertti, jossa kokeneiden taiteilijoiden tulkinnat vakuuttivat ja vaikuttivat. Kiitos!
Osataan sitä Ruotsissakin!
1.9.2017 Göteborgs Symfoniker, joht. Santtu-Matias Rouvali Sibeliustalossa Lahdessa
Göteborgin sinfonikot on Ruotsin kansallisorkesteri, joka on perustettu vuonna 1905. Orkesterilla on vahva perintö ja linkki Sibeliuksen musiikkiin, sillä mestari vieraili itse johtamassa göteborgilaisia 1910- ja 1920-luvuilla. Jo tätä ennen orkesteri oli toki soittanut Sibeliuksen musiikkia; ensimmäiset kerrat Armas Järnefeltin ja Wilhelm Stenhammarin johdolla 1907. Myöhemminkin Sibeliusta on ollut orkesterin ohjelmassa, ennen kaikkea Neeme Järven pitkällä ylikapellimestarikaudella (1982-2004).
Kauden 2017-18 alusta Göteborgin sinfonikkojen ylikapellimestarina aloitti lahtelaissyntyinen Santtu-Matias Rouvali. Hän toi orkesterinsa vierailemaan Sibelius-festivaalilla takuuvarmalla ohjelmistolla. Konsertti alkoi Metsänhaltijalla (Skogsrået), josta kuultiin energinen ja ripeä, paikoin jopa raju tai hurja tulkinta. Ohjelma jatkui isorummun kumistessa saumattomasti eli lähes tauotta Sadulla (En saga). Erikoinen ratkaisu! Upea sävelruno soi hyvin eriteltynä, mutta ei tässäkään kappaleessa liikoja himmailtu. Osa herkemmistä sävyistä ja tunnelmista taisi jopa hävitä voimalla ja vauhdilla paahtamiseen... Väliajan jälkeen oli vuorossa Sinfonia nro 5 Es-duuri, jossa Rouvalin näkemys oli lähempänä tunnettujen (suomalaisten) Sibelius-kapellimestarien valtavirtaa. Sinfonia oli nautinnollista kuunneltavaa, vaikka orkesterin soinnista puuttui tiettyä hienostuneisuutta. Rouvali on hyvin liikkuvainen johtaja, joka ei pysy juuri lainkaan aloillaan, ja tätä on lumoavan viihdyttävää seurata. Kokonaisuutena piristävän erilainen konsertti!
---
Kuuntelin myöhemmin Yle Areenasta konsertin tallenteen. Kyllä ei kuulokuva vastannut lainkaan paikan päällä salissa koettua! Missä oli se rajuus tai hurjuus, johon edellä viittasin? Ilmeisesti oli jäänyt ääniteknikkojen pöydälle. Harmi.
Enemmän Komsia, kiitos!
31.8.2017 Sinfonia Lahti, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Anu Komsi, sopraano Sibeliustalossa Lahdessa
Lahden Sibelius-festivaalin toisen sinfoniakonsertin avausnumerona oli sävelruno Aallottaret. Se soi Slobodenioukin johdolla sävykkään vellovana, mutta silti läpikuultavana ja erittelevänä. Seuraavaksi kuultiin kolme Sibeliuksen laulua orkesteriversioina: En slända, Jubal ja Höstkväll. Näistä ensimmäinen oli Ernest Pingoud'n sovitus jousiorkesterille. Kaksi seuraavaa kappaletta olivat Sakari Oramon sovituksia, joissa oli mukana myös puhaltimia. Solistina laulanut Anu Komsi oli ylimaallisen hyvä ja hänen äänensä liiteli taitavasti korkeuksissa. Harmittamaan jäi ainoastaan se, että lauluja oli ohjelmassa vain kolme...
Väliajan jälkeen oli vuorossa Luonnotar. Komsin tekninen taituruus ja äänellinen ilmaisuvoima yhdistyivät tässä kappaleessa hienolla tavalla tekstin fyysiseen ilmentämiseen ja eläytymiseen. Slobodeniouk balansoi orkesterisoiton aivan esimerkillisen taitavasti suhteessa solistin osuuksiin. Konsertin päätti Lemminkäis-sarja, jonka kuulin vasta viisi päivää sitten Helsingissä Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin yhteisorkesterin esittämänä ja Esa-Pekka Salosen johtamana. Slobodeniouk toi lahtelaisten soittoon enemmän dynaamista vaihtelua ja paikoin tempokin oli hieman ripeämpi kuin Helsingin konsertissa. Jukka Hirvikangas soitti suosikkeihini kuuluvan Tuonelan joutsen -osan englannintorvisoolon.
