Lohjan orkesterin uudet kipparit

3.9.2020 Lohjan kaupunginorkesteri, joht. Jukka Untamala, sol. Monica Groop, mezzosopraano Laurentius-salissa Lohjalla

Lohjan kaupunginorkesteri on saanut uuden taiteellisen johtajan, joka on kapellimestari Jukka Untamala (s. 1981). Aiemmin lähinnä viulistina ja kamarimuusikkona tunnettu Untamala sai johtamisoppinsa Panula-Akatemiassa ja on jo usean vuoden ajan vieraillut eri puolilla Suomea kapellimestarina. Lohjalle oli valittu myös uusi konserttimestari, eläköityneen Sakari Sallisen tilalle. Manttelinperijä on alalla hyvin tunnettu nimi, nimittäin Tero Latvala.

Untamalan kauden avajaiskonsertti tarjosi perinteikkäässä hengessä Sibeliusta ja Beethovenia. Cassazione on lähes 40-vuotiaan Sibeliuksen orkesterikappale, jonka hän kirjoitti täytteeksi helmikuun 1904 sävellyskonserttiinsa. Teos jäi muun ohjelman varjoon ja sitä luonnehdittiin arvosteluissa mm. vähäpätöiseksi. Sibelius muokkasi teosta seuraavana vuonna, mutta ei ollut siihen vieläkään tyytyväinen. Lopullinen uudistaminen jäi kuitenkin tekemättä. Cassazione soi hyvin harvoin konserteissa ja se olikin Untamalalta kiva valinta ohjelman alkuun.

Toisena numerona kuultiin Aulis Sallisen orkesterisovitus kahdeksasta Sibeliuksen laulusta. Sarjan tilasi Yleisradio säveltäjän 150-vuotisjuhlan (2015) kunniaksi ja RSO kantaesitti niistä seitsemän Anne Sofie von Otterin kanssa itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa. Olin tuolloin paikalla ja kehuin Sallisen orkestrointia (https://oopperaa.blogspot.com/2015/12/itsenaisyyspaivan-juhlakonsertti-6.html).

Tässä konsertissa laulut kuultiin seuraavassa muutetussa järjestyksessä: De bägge rosorna, Sippan, Dold förening, Under strandens granar, Kyssens hopp, Hennes budskap, Men min fågel märks dock icke ja Jägargossen. Mezzosopraano Monica Groop sopi Sibeliuksen tulkiksi oivallisesti ja esitti useamman laulun oikein sydämeenkäyvällä lämmöllä. Orkesterin osuus pääsi tällä kokoonpanolla ja Laurentius-salin akustiikassa oikeastaan paremmin esille kuin Musiikkitalossa.

Konsertin päätti toinen mukava yllätys, nimittäin Beethovenin Sinfonia nro 8 F-duuri. Sitä olen kaikista säveltäjänsä sinfonioista kuullut vähiten. Kappale onkin Beethovenille vähän omituinen tuotos: lyhyehkö ja valoisa, jossa (hyvänen aika!) kaikki osat kulkevat duurissa. Rapsakkaasti ja jäsentyneesti lohjalaiset tämän tarjoilivat Untamalan pätevällä johdolla.

Wein, Wein, nur du allein...?

1.9.2020 Elokuvissa: Jonas Kaufmann: My Vienna

Jonas Kaufmannilta ilmestyi vuonna 2019 levy nimeltä Wien yhdessä Wienin Filharmonikkojen, kapellimestari Ádám Fischerin ja sopraano Rachel Willis-Sørensenin kanssa (viimeksi mainitun nimi on muuten kirjoitettu nolosti levyn kanteen väärin!). Wien on rakkaudentunnustus Kaufmannille tärkeälle kaupungille ja sen rikkaalle musiikkiperinnölle, erityisesti operetille ja valssille.

Lokakuussa 2019 Kaufmann ja Willis-Sørensen esiintyivät Wiener Konzerthausissa pitkälti Wien-levyn ohjelmistolla. Orkesteriksi oli saatu Prague Philharmonia, jota johti Kaufmannin luottomies Jochen Rieder. Konsertti taltioitiin ja se on saatavissa DVD-levynä. Elokuvateatterilevitykseen taltioinnin piti tulla jo keväällä, mutta Suomessa Finnkino lykkäsi näytökset syyskuun alkuun.

Mein Wien -konserttitallenteessa vuorottelivat musiikkinumerot sekä Kaufmannin mukavat jutustelut ja kuljeskelut eri puolilla kaupunkia. Hieman ääneen pääsivät Willis-Sørensen ja Riederkin – tosin vain kehumaan tenoriamme! Musiikillisesti My Vienna -paketti oli täyttä timanttia. Kaufmannin ilmeikkyys, eläytyminen ja ilmaisuvoima olivat uskomattomia, ja kyllä hän jälleen hämmästytti laulutekniikallaankin. Willis-Sørensen oli minulle uusi tuttavuus, joka osoittautui aivan loistavaksi.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Johann Strauß nuoremmalle. Tallenne ei sisältänyt aivan kaikkia konsertissa esitettyjä kappaleita, vaan pois oli jätetty yksi Straußin valssi ja yksi polkka. Kokonaisuuteen kuuluivat Draußen in Sievering blüht schon der Flieder (postuumista operetista Die Tänzerin Fanny Elssler, jonka ovat koonneet Oskar Stalla ja Bernard Grun), Dieser Anstand so manierlich (operetista Lepakko, duetto), alkusoitto operetista Yö Venetsiassa (orkesteri), Sei mir gegrüßt, holdes Venezia (operetista Yö Venetsiassa), Ach, wie so herrlich zu schaun (samoin), Wiener Blut (operetista Wieniläisverta) sekä Tik-Tak (Polka schnell, orkesteri).

Toisen puoliskon aloitti Emmerich Kálmánin Zwei Märchenaugen operetista Sirkusprinsessa, mutta sitten valokeilaan pääsi Robert Stolz kappaleillaan Im Prater blüh'n wieder die Bäume, Gruß aus Wien (marssi, orkesteri) ja Wien wird schön erst bei Nacht. Yksi Stolzin orkesterivalssi oli karsittu tallenteelta pois, ja saman kohtalon koki myöhemmin esitetty Karl Komzákin valssi.

Ohjelma jatkui Hermann Leopoldin Wienerliedillä In einem kleinen Café in Hernals sekä Hans Mayn laululla Heut' ist der schönste Tag in meinem Leben. Rudolf Sieczynskiltä kuultiin Wien, du Stadt meiner Träume, jonka tunnettu kertosäe houkutti minut pieneen vääntelyyn blogin otsikossa. Voi olla hieman lapsellista, mutta sallinette tämän kerran...

Loppusuoran kappaleista ensimmäinen oli Es lebt' eine Vilja, ein Waldmägdelein eli ns. Vilja-laulu, joka oli Willis-Sørensenin soolonumero. Samasta operetista (Franz Lehárin Iloinen leski) kuultiin myös duetto Lippen schweigen. Carl Zellerin Lintukauppiaasta oli peräisin toinen tunnettu operettiduetto, Schenkt man sich Rosen in Tirol. Peter Kreuderin laulua Sag beim Abschied leise Servus seurasi vielä vihoviimeisenä Georg Kreislerin Der Tod, das muss ein Wiener sein. Sen Kaufmann lauloi mikrofonin ja Jochen Riederin pianosäestyksen kera.

Kohtauksia koronakeväästä

28.8.2020 Covid fan tutte -ooppera Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera aloitti syyskautensa Covid fan tutte -produktiolla, joka korvasi peruuntuneen Valkyyrian. Tästä oli saatukin oiva aasinsilta uutuusteokseen, joka käynnistyi Wagnerin tuhdilla alkusoitolla. Orkesteri vaihtoi pian Mozartiin, sillä Covid fan tutten pohjana on tietenkin Così fan tutten musiikki. Partituurista oli tosin leikattu leijonanosa pois, jäljelle jääneitä kohtauksia oli sekoitettu ja niiden välit oli täytetty uusilla puheosuuksilla. Ja olipa mukaan ympätty numerot Don Giovannista ja Taikahuilusta.

Minna Lindgren oli kirjoittanut teoksen suomenkielisen libreton. Se oli enimmäkseen nokkela, hauska ja onnistunut, vaikka kirjoitusaika jäi varmasti kovin lyhyeksi. Keskusteluun oopperan aiheen ja käsittelytavan sopivuudesta en halua osallistua. Uskon, että kaikki olemme tietoisia siitä, miten paljon inhimillistä kärsimystä pandemia on aiheuttanut. Itse hörähtelin sujuvasti libretistin oivalluksille ja herjoille muutaman kerran oikein ääneen. Mutta finaaliin saakka vauhti ei kantanut, vaan se oli suorastaan tylsä. Teoksen viimeiset 15 minuuttia pitkästyttivät kaiken vauhdin ja komiikan jälkeen.

Talon taiteellisen johdon suosioon päässyt Jussi Nikkilä vastasi Covid fan tutten ohjauksesta. Aika varmoilla ratkaisuilla ja tehokeinoilla mentiin, mutta en tarkoita tätä moitteeksi. Teoksen rakenteesta johtuen kokonaisuus oli fragmentaarinen, mutta se oli kaiketi tarkoituskin, kun alaotsikkona on "kohtauksia koronakeväästä". Monien puheosuuksien aikana ohjausta vaivasi eräänlainen velttous. Napakkuus toivon mukaan lisääntyy ensi-iltaa seuraavissa näytöksissä; nyt harjoitusaika oli saattanut jäädä liian vähäiseksi.

Musiikinjohdosta vastasi Esa-Pekka Salonen tietenkin pätevästi, eikä orkesterin sointi ollut pahemmin kesäterässä. Kuoroa ei nähty lavalla, vaan laulavina päinä suurella näytöllä. Illan solistit olivat ensiluokkaisia kirkkaimpana tähtenään Karita Mattila. Hänen muuntautumiskykynsä eri tehtäviin oli ilmiömäinen! Mattilan laulettavaksi oli laitettu myös alkuperäisen Cosìn miesosuuksia. Näissä oli pari kertaa kuultavissa sopraanollemme epätyypillistä äänen haurautta. Toivottavasti kyse oli vain siitä, että oltiin äänialan rajoilla tai sitten pitkästä laulutauosta. Mattilan itseironinen esiintyminen suurena maailmantähtenä oli joka tapauksessa loistavaa katseltavaa ja kuunneltavaa!

Muissa rooleissa lauloivat Miina-Liisa Värelä, Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Waltteri Torikka ja Tommi Hakala. Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo oli valloittava Kansallisoopperan rajapintapäällikkö ja Ylermi Rajamaa huvittava Mouzart. Covid-viruksena näyttämöllä tanssi Natasha Lommi. Ja 'valtion virallisena' viittomakielen tulkkina tunnetuksi tullut Outi Huusko oli tulkkaamassa ministerien ja asiantuntijoiden tiedotustilaisuuksia.

Myöhempi lisäys: Tallenne syyskuun 1. päivän esityksestä löytyy Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50592359.

Turandot tulevaisuudessa

27.8.2020 Giacomo Puccinin ooppera Turandot Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Opera BOX joutui siirtämään kevään Turandot-esityksensä elokuun loppuun, ja onneksi koronavirustilanne on nyt sellainen, että kaikki neljä näytöstä voidaan yleisölle tarjota. Turvajärjestelyt tosin yskivät (pun intended?) pahasti tässä ensi-illassa – toivottavasti muut näytökset sujuvat ohjeita noudattaen.

Odotin jännittyneenä, mitä ohjaaja on tällä kertaa keksinyt, eikä Ville Saukkonen tietenkään pettänyt! Lavalla ei nähty sitä tavanomaista kiinakrääsää ja kliseisyyttä, mikä on leimannut useita aiemmin näkemiäni Turandot-produktioita. Ohjaaja oli siirtänyt tunnetun rakkaustarinan tulevaisuuden Kiinaan, jonne vieraan planeetan prinssi Calaf saapuu kosiomatkalle. Armoton valtakoneisto ja teknologia jylläävät, mutta fantasian ydin on säilytetty kirkkaana. Futuristinen näyttämökuva kyborgeineen kaikkineen vei ajatukset Tähtien sodan tai vastaavan suuntaan, mutta modernisointi oli tyylikäs eikä liian ilmeinen. Mukana oli myös tanssijoita (Katriina Kantola, Heini Hermunen) Saukkoselle tyypilliseen tapaan. Teloittaja Pu-tin-Pao (Jaakko Hutchings) oli nokkela keksintö, jolla oli oma osansa teoksen loppuratkaisussa.

Ohjauksen lisäksi on aihetta kehua lavastusta ja projisointeja (Emil Sallinen), puvustusta (Joona Huotari) sekä valaistusta (Janne Teivainen). Ilmeisesti pienehköllä budjetilla on jälleen tehty ihmeitä – esitys oli visuaalisesti upea ja tehokas. Koronavirusrajoitusten vuoksi tuotanto jouduttiin toteuttamaan pienennetyllä kuorolla ja produktiossa käytettiin sinfonietta-kokoiselle orkesterille sovitettua partituuria. Kapellimestari Jonas Rannila johti joukkonsa hyvään ja tasapainoiseen suoritukseen. Orkesteri kuulosti usein kokoaan suuremmalta (se on saavutus Aleksanterin teatterin akustiikassa!) ja Helsingin filharmonisen kuoron riveistä kootut laulajat hämmästyttivät ajoittain tasokkuudellaan. Lisäksi mukana oli Kaisaniemen musiikkiluokkalaisista koottu lapsikuoro.

Kaikkiin illan solistisuorituksiin en ollut varauksettoman tyytyväinen. Turandotina laulanut Satu Kristiina Vesa ei aivan kyennyt täyttämään roolin vaatimuksia, vaikka hänen äänivaransa ovat melkoiset. Vanha tuttu Giuseppe Varano (Calaf) teki ensemblen vahvimman vaikutuksen ja oli selvästi yleisön suosikki jo ennen onnistunutta Nessun dormaa. Annami Hylkilä aloitti Liùna jotenkin haparoiden, mutta viimeistään kuolinkohtauksessa hän oli täydessä iskussa. Niklas Spångberg oli oivallinen Timur ja Kristian Lindroos Amiraali (alun perin Mandariini). Pekka Kuivalainen lauloi lavan sivusta Keisari Altoumin osan, joka kuulosti salin akustiikassa jotenkin ponnettomalta. Ping–Pang–Pong-kolmikon muodostivat Aarne Pelkonen, Ville Salonen ja Petteri Loukio; heidät ohjaaja oli toteuttanut vauhdikkaina commedia dell'arte -hahmoina.

Lähes kaikki elokuun näytökset olivat loppuunmyytyjä, mutta ei hätää: Lisää on tulossa tammikuulle 2021. Suosittelen!

Laulava Oulun polliisi

26.8.2020 Petrus Schroderus, tenori & Janne Hovi, piano Musiikkitalossa Helsingissä

Anna sen soida -kampanjassa kerätään varoja Musiikin edistämissäätiölle, joka jakaa rahat edelleen koronavirusepidemian kurittamille muusikoille. Osana kampanjaa järjestettiin Helsingin Musiikkitalossa Rakastan elämää -hyväntekeväisyyskonsertti, jossa esiintyivät tenori Petrus Schroderus ja pianisti Janne Hovi. Tiedä sitten paljonko tällä oikeasti hyväntekeväisyyspottia kerrytettiin, sillä konsertin liput maksoivat ainoastaan 10 euroa, konserttisalin paikoista oli turvavälien vuoksi käytössä vain pieni osa, ja aika huonosti niitäkään oli saatu myydyksi...

Schroderus nousi viime keväänä esille Oulun poliisin julkaisemalla YouTube-videolla, jossa tenorimme laulaa suositun Rakastan elämää -kappaleen. Julkaisu herätti huomiota mm. Venäjällä ja alkuperäisvideota on katsottu jo lähes 2,4 miljoonaa kertaa. Schroderushan vaikutti kilpailuvoittojensa jälkeen Kansallisoopperassa vuosina 2004–2012, mutta turhautui loppuvuosina, kun rooleja ei enää irronnut talon uudelta johdolta ja palasi poliisintyöhönsä Ouluun.

Tämä konsertti oli ensimmäinen Musiikkitalon suuressa salissa järjestetty yleisötilaisuus sitten maaliskuun. Noin tunnin mittaisen session juonsi Vesa Kytöoja. Konsertti oli jaettu kolmeen osioon: Ruotsia tai ruotsin kieltä edustivat Sibeliuksen Svarta rosor ja Första kyssen sekä kansansävelmä Ack Värmeland, du sköna – viimeisin tosin suomeksi laulettuna (Kaunis kotimaani). Suomi-osion kappaleet olivat Oskar Merikannon Oi, muistatko vielä sen virren, Madetojan Yrtit tummat ja Serenadi sekä Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin Lapin kesä.

Venäjää toivat esille Volga-laulu Lehárin operetista Perintöruhtinas, kansansävelmä Kuljen yksin autiolla tiellä sekä Solovjov-Sedoin ikivihreä Unohtumaton ilta. Näistä viimeisen Schroderus lauloi venäjäksi (Podmoskovnyje vetšera). Ja loppuun kuultiin tietenkin se Kolmanovskin Rakastan elämää.

Schroderuksen esiintymistä leimasi harmillisesti epätasaisuus. Alussa ylä-äänet olivat tiukassa ja laulu muuttui usein puskemiseksi. Kukkoja ja muita ongelmia esiintyi myöhemminkin. Mutta parhaimmillaan tenorimme laulu oli oikein nautinnollista, sävykästä ja tulkinnoistakin löytyi syvyyttä. Esimerkiksi Vesa-Matti Loirin leimaamasta ja puhkikuluttamasta Lapin kesästä kuultiin herkän levollinen esitys. Konsertin jälkipuoliskolla äänen virtaaminen vapautui selvästi, kun Schroderus siirtyi pois nuottitelineen takaa. Janne Hovi oli duossa mies paikallaan; hän oli valinnut Musiikkitalon flyygeleistä soittimekseen Bösendorferin.

Musiikkiteatteria Tšehovin hengessä

20.8.2020 Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää -esitys Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian laulumusiikin aineryhmän opiskelijoiden näyttämöilmaisuaineiden lopputyön piti päästä lavalle jo toukokuussa. Koronatilanne siirsi esitykset elokuulle ja matkalla teoskin muutti muotoaan joidenkin opiskelijoiden jäätyä pois projektista. Alun perin J. Martina Roosin (miksihän tuo J. on nyt tullut käyttöön?) piti ohjata esitys Kalle Luotosen näytelmän pohjalta. Anton Tšehovin novelliin perustuvaa näytelmää muokattiin lyhentämällä ja poistamalla kohtauksia sekä yhdistämällä roolihenkilöitä. Kokonaisuus muuttui lopulta mahdottomaksi väen vähetessä, ja Roos päätyi kesällä kirjoittamaan tarinan uudelleen.

Hevosenkaltainen sukunimi ja mitä jäljelle jää kertoi eristyksissä elävästä perheestä, joka kieltäytyy kohtaamasta tosiasioita. Teos oli neljän laulunopiskelijan näyttämöllisesti vahvaa musiikkiteatteria. Sen osana kuultiin Tšaikovskin sävellyksiä, sekä laulumusiikkia että pianokappaleita tai -sovituksia. Flyygelin ääressä taituroi Jussi Littunen, jolle oli myös kirjoitettu muutama repliikki Tšaikovskina.

Produktio jäi harmillisesti harvojen herkuksi, sillä ainakin tähän keskimmäiseen kolmesta esityksestä oli jaossa vain muutama lippu kutsuvieraiden yms. lisäksi. Arvostin esityksen käsikirjoitusta ja ohjausta, vaikka pari kertaa juoni meinasikin lähteä laukalle. Tunnelma oli kuitenkin aitotšehovilainen – jotain olennaista Roos oli kyennyt tavoittamaan tai säilyttämään. Valosuunnittelu oli Jukka Kolimaan ja huonekaluröykkiöistä koottu lavastus työryhmän Mikko Elonen, Kolimaa ja Roos.

Esiintymässä olivat sopraanot Virva Puumala (Anna) ja Marianne Montonen (Njanja), tenori Aarne Mansikka (Andrei) sekä baritoni Veikko Vallinoja (Volodja). Ohjaaja Roos oli saanut lyhyessä ajassa nuoret hyvin sisälle rooleihinsa; heidän heittäytymistään oli suorastaan ilahduttavaa seurata. Laulullisesti vahvimman suorituksen teki Puumala, jonka solidi tekniikka vaikuttaa olevan jo ammattilaistasolla. Eikä Montonen jäänyt juurikaan huonommaksi, mutta Mansikan ja Vallinojan laulu ei yltänyt alkuunkaan samalle viivalle. Esimerkiksi sanoitettu Tšaikovskin Pianokonsertto nro 1:n teema oli aivan liikaa tenorimme kyvyille.

200-vuotisjuhlakonsertti?

16.8.2020 Tommi Hakala, baritoni, Dan Karlström, tenori, Sami Luttinen, basso, Tuomas Pursio, bassobaritoni & Hans-Otto Ehrström, piano Savoy-teatterissa Helsingissä

Neljä kansainvälistä uraa tekevää suomalaista mieslaulajaa järjesti Helsingin Savoy-teatterissa juhlakonsertin – nämä jo opiskeluaikoinaan Sibelius-Akatemiassa tutustuneet herrat täyttävät nimittäin jokainen tänä vuonna 50. Tommi Hakala tekee uraa freelancerina, mutta Dan Karlström ja Tuomas Pursio ovat kiinnitettynä Oper Leipzigissa ja Sami Luttinen vaikuttaa Deutsche Oper am Rheinissa.

Sua tervehdin sopi erinomaisesti konsertin aloitukseksi mieskvartetin a cappella -esityksenä (muut numerot kuultiin Hans-Otto Ehrströmin oivallisella pianosäestyksellä). Tommi Hakalan alkujuonnon jälkeen jokainen solisti esitti yksinlaulun, jotka olivat Griegin En dröm (Karlström), Sibeliuksen Illalle (Luttinen), Kuulan Tuijotin tulehen kauan (Pursio) ja O. Merikannon Elämälle (Hakala).

Oopperaakin oli tarjolla, totta kai: Pursio aloitti Filipin Ella giammai m'amò -aarialla ja jatkoi yhdessä Luttisen kanssa Filipin ja Suurinkvisiittorin duetolla. (Nämä olivat sivumennen sanoen hienoinen pettymys minulle.) Karlströmin valinta oli Che gelida manina, jonka perään hän jatkoi Hakalan kanssa La bohème -oopperan toisella numerolla: O Mimì, tu più non torni -duetolla. Luttinen vei kuulijat toisiin tunnelmiin Greminin aarialla Jevgeni Oneginista. Ja osion päätteeksi Hakala kajautti Toreadorin laulun (Votre toast) Carmenista.

Konsertin loppu soljui keveämmissä merkeissä: Pursion Tango Desirée ja Luttisen Kangastus osoittivat, miten muuntautumiskykyisiä oopperalaulajat voivat olla. Kerrassaan mainioita esityksiä! Näihin tangoihin liittyi toinenkin yllätys, kun lavalle nousi nelinkertainen nuorten harmonikansoiton SM-voittaja, itse Raimo Sirkiä! Ja hienosti soi hänen haitarinsa edelleen...

Viimeiset kappaleet olivat musikaaleista (ja yksi elokuvasta). Karlström esitti laulun Guldet blev till sand, joka on Kristina från Duvemåla -musikaalista ja Hakala tunnelmoi klassikolla Sinua, sinua rakastan. Luttisen Ol' Man River oli nappisuoritus ja yksi konsertin parhaita esityksiä. 1930-luvun Roberta-musikaalia ei enää juuri kukaan tunne, mutta Karlströmin laulama Smoke Gets in Your Eyes on jäänyt siitä elämään. Ohjelman päätti South Pacific -musikaalin Some enchanted evening, jonka solistimme lauloivat yhdessä.

Ja tietysti pari ylimääräistäkin saatiin, molemmat operettimusiikkia: Vait' on huulet on Iloisen lesken rakastetuimpia numeroita, ja sen saapui juhlakalujen kanssa esittämään sopraano Reetta Haavisto. Toiseen encoreen saatiin lisää naisvahvistuksia, mm. Anna Danik ja Essi Luttinen. Kappaleena oli Lepakon Brüderlein und Schwesterlein.