Bel(lini) cantoa La Scalassa

29.6.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Il pirata Teatro alla Scalassa Milanossa

Vincenzo Bellini (1801-1835) ehti säveltää lyhyen elämänsä aikana kymmenen oopperaa (joista yhdestä hän teki revision pari vuotta kantaesityksen jälkeen). Oopperoista noin puolet on sellaisia, joita nykyisinkin esitetään harvakseltaan - ja toinen puoli sitten on käytännössä unohduksiin painuneita teoksia, joita ei ohjelmistoissa tapaa.

Il pirata eli Merirosvo oli La Scalan tilaus menestystä niittäneeltä nuorelta säveltäjältä, ja ooppera kantaesitettiin talossa vuonna 1827. Teos palasi ohjelmistoon vuosina 1830 ja 1840, mutta seuraavaa La Scalan produktiota saatiin odottaa aina vuoteen 1958 saakka. Tuolloin bel canto -musiikin renessanssi toi mestariteoksen jälleen näyttämölle ja naispääosan lauloi itse Maria Callas.

Callasin ja kumppaneiden legendaarisen produktion jälkeen vierähti 60 vuotta ennen kuin Il pirata tuotiin jälleen milanolaisyleisön eteen. Pääsin katsomaan uuden yhteistuotannon (Madridin Teatro Realin ja San Francisco Operan kanssa) ensi-illan. Jo alkusoitto ennusti, että hyvää on luvassa, ja sitä seurannut hieno kuoronumero vei jo täysin mukanaan. Kapellimestari Riccardo Frizza teki orkesterinsa kanssa aivan loistavaa työtä alusta loppuun saakka. Bellinin ominaispiirteet - eleganssi, omanlaisensa melodiikka ja hienostunut lyyrisyys - saivat todellakin arvoisensa tulkinnan.

Il pirata on varhaisia romanttisia oopperoita, mutta se on (ainakin Bellinin teokseksi) yllättävän dramaattinen. Bellini ja libretisti Felice Romani sisällyttivät nimittäin oopperaan traagisen sankarittaren ja rakensivat traagisen lopun, jollaisia aiemmissa Bellinin töissä ei ole. Emilio Sagin ohjaus tuki hyvin teoksen ominaispiirteitä ja dramatiikkaa. Daniel Biancon yksinkertaisena mutta vaikuttavana lavastuksena oli lähinnä taustan maisemakuvia tai graafisia kuvioita ja heijastavia peililevyjä. Puvustuksen oli suunnitellut Pepa Ojanguren.

Naispääosan esittäjä Sonya Yoncheva oli sanalla sanoen loistava. Hänen hahmonsa Imogen saapui lavalle vasta ensimmäisen näytöksen neljännessä kohtauksessa, ja aivan aluksi Yonchevan fraaseissa oli hienoista kovuutta ja särmikkyyttä. Mutta tämä korjaantui nopeasti ja loppu oli yhtä juhlaa. Merirosvo Gualtieron (Imogenin entinen rakastaja) roolissa nähty Piero Pretti ei ansaitse yhtä hyvää arvosanaa. Tunnetusti hyvin kriittinen ja vaativa milanolaisyleisö ei sentään buuannut hänelle, mutta bravo-huudoista ei ollut tietoakaan ja aplodit olivat erittäin laimeat. Muutaman kerran Pretti kävikin ylärekisterissä kykyjensä rajoilla, eikä sävelpuhtauskaan ollut kiitettävällä tasolla. Nicola Alaimo vakuutti Imogenin miehenä, Caldoran herttua Ernestona. Muissa rooleissa olivat Francesco Pittari (Itulbo), Riccardo Fassi (Goffredo) ja Marina De Liso (Adele).

Kiinnostava pieni urkukonsertti

28.6.2018 Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog, urut Kallion kirkossa Helsingissä

Harva tietää, että Helsingin Urkukesä on maamme laajin ns. taidemusiikin festivaali. Sen ohjelmassa on tänä vuonna yli sata konserttia kesäkuun alun ja elokuun lopun välisenä jaksona.

Kallion kirkon päivämusiikissa soitti tällä kertaa urkutaiteilija Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog. Hän totisesti tuntee talon urut, sillä Jussila-Gripentrog toimi kirkkomuusikkona Kallion seurakunnassa vuosina 1971-2014. (Tosin nykyiset ranskalais-romanttiset Åkerman & Lund -urut ovat vasta vuodelta 1995.)

Ohjelma alkoi kahdella Camille Saint-Saënsin (1835-1921) kappaleella: Fantaisie pour orgue (eli Fantasia nro. 1 Es-duuri) ja Joutsen-osa teoksesta Eläinten karnevaalit. Jälkimmäisen urkusovitus oli Noel Rawsthornen. Ranskalaisella musiikilla jatkettiin, sillä Louis-James-Alfred Lefébure-Wélyltä (1817-1869) kuultiin osa Andante «Chœur de Voix humaines» teoksesta Meditaciones religiosas. (Säveltäjä omisti teoksen Espanjan Isabel II:lle, siitä espanjankielinen nimi.)

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Väinö Raition (1891-1945) Intermezzo, ranskalaisen Samuel Rousseaun (1853-1904) Prière ja ruotsalaisen Elfrida Andréen (1841-1929) Koral med [3] variationer.

Huippusolistien Onegin

27.6.2018 Elokuvissa: Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkino esittää tuttuun tapaan muutaman kesäencoreoopperan Live in HD -tuotantojen aiemmilta kausilta. Nyt nähty Jevgeni Oneginin taltiointi The Metropolitan Operasta on helmikuulta 2007. Näinkin tuttu teos piti mennä katsomaan kahden solistin vuoksi, joista kumpaakaan ei ole enää mahdollisuutta nähdä oopperarooleissa: Baritoni Dmitri Hvorostovski menehtyi viime marraskuussa ja sopraano Renée Fleming on (tiettävästi) eläköitynyt oopperalavoilta - musikaalia hän on tehnyt vielä tänä vuonnakin.

Robert Carsenin perinteinen ja yllätyksetön ohjaus toimi ihan hyvin. Michael Levinen lavastus oli The Metin standardien mukaan hyvin vaatimaton, jopa karu - mutta näyttävä puvustus kompensoi tätä ainakin osittain. Esityksen kapellimestarina oli Valeri Gergijev, joka kyllä tunsi teoksen läpikotaisin ja loihti orkesterista upeaa soittoa.

Solistikaarti oli odotetusti huipputasoinen: Renée Flemingin Tatjana ei ehkä oopperan alkupuolen tyttösenä aina vakuuttanut ulkoisella olemuksellaan, mutta voi pojat sitä ääntä! Dmitri Hvorostovski oli paras Onegin, jonka olen nähnyt - upean laulusuorituksen lisäksi aivan erinomaista näyttelemistä ja eläytymistä häneltä. Ramón Vargas onnistui Lenskinä, samoin Jelena Zaremba Olgana. Sergei Aleksashkinin (Gremin) laulussa oli hienoista horjuvuutta. Erityisen arvokasta oli se, että myös pienempien tehtävien roolitukseen oli paneuduttu ja niihin oli löydetty todella korkeatasoiset esiintyjät. Mainittakoon nyt Larissa Shevtshenko (Filipjevna) ja Jean-Paul Fouchécourt (Triquet).

Nokkelan hauska pienoisooppera Suomenlinnassa

14.6.2018 Giovanni Paisiellon ooppera La serva padrona Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä Helsingissä

Monet pitävät Giovanni Paisielloa (1740-1816) 1700-luvun lopun suosituimpana oopperasäveltäjänä. Katariina Suuri kutsui hänet hovisäveltäjäkseen vuonna 1776 ja säveltäjä viihtyikin Pietarissa kahdeksan vuotta. Tänä aikana syntyi kahden intermezzon La serva padrona (suom. Palvelija emäntänä tai Piika emäntänä), joka kantaesitettiin Tsarskoje Selossa vuonna 1781 - tulevan keisari Aleksanteri I:n nimipäiväjuhlissa. Paisiello käytti samaa Gennaro Antonio Federicon librettoa, jonka Giovanni Battista Pergolesi oli jo säveltänyt. Pergolesin samanniminen, mutta nykyisinkin paljon tunnetumpi teos kantaesitettiin Napolissa 1733.

Les Lumières -festivaali toi Paisiellon oopperan ensimmäistä kertaa suomalaisen yleisön kuultavaksi. Esityspaikka oli Tenalji von Fersenin tunnelmallinen juhlasali Suomenlinnassa. Tuotanto oli kaikilta osiltaan onnistunut: Ville Saukkosen hauska ohjaus, Pia Lasosen hyvällä maulla tehty visualisointi ja Aapo Häkkisen johtaman pienen orkesterin tasapainoinen soitto olivat oivallinen kokonaisuus.

Miellyttävän oopperatuokion viimeistelivät Antti Pakkanen, joka oli ahdinkoon joutunut Uberto ja Reetta Haavisto, joka oli mainio pirttihirmu-Serpina. Ei ole tässä oopperassa onnellista loppua, sillä huijattu Uberto päätyy avioon Serpinan kanssa... Jouni Bäckströmillä oli hauska miiminen Vesponen rooli. Kiva plussa oli väliajalla tarjoiltu, pariisilaisen reseptin mukaan valmistettu kaakao. Tällä oli yhtymäkohta oopperaan, sillä sen alussa Uberto-parka ei saa haluamaansa kaakaota tyrannipalvelijansa vuoksi.

Itse pidin Paisiellon versiota musiikillisesti kiinnostavampana ja parempana kuin Pergolesin oopperaa. Elokuussa on vielä hyvä tehdä vertailua, kun Freiburgin barokkiorkesteri esittää Musiikkitalossa vieraillessaan Pergolesin La serva padronan.

Kamariooppera Toivo Kuulan elämästä

13.6.2018 Sampsa Ertamon ooppera Yllätä ikuinen virta Iittala-hallissa Hämeenlinnassa

Säveltäjä Toivo Kuulan (1883–1918) elämästä kertova Sampsa Ertamon kamariooppera sai kantaesityksensä Iittalan musiikkijuhlilla. Olin katsomassa teoksen toisen esityksen keskiviikkoiltana; kantaesitys oli ollut iltapäivällä. Esityspaikkana oli Iittala-halli, joka on Iittalan yhtenäiskoulun yhteydessä oleva liikuntahalli. Kolkko iso tila saatiin väliseinällä ja valaistuksella muuttumaan oopperaesitykseen paremmin sopivaksi.

Hämeenlinnalainen Sampsa Ertamo oli säveltänyt teoksensa jousikvartetille. Tässä tuotannossa soittamassa oli Odysseus-kvartetti eli viulistit Linnea Hurttia ja Sylvia Hurttia, alttoviulisti Ivan Podyachev ja sellisti Johannes Teppo. Soitto oli katkeamatonta, muodoltaan ja harmonioiltaan melko yhtenäistä maalailua, jossa ei mässäilty erilaisilla sointiväreillä – ei siis mikään tusinaratkaisu oopperan musiikiksi. Ertamo toimi itse kapellimestarina, mitä pidin melko turhana, kun ei mies selvästikään mikään orkesterinjohtaja ole. Osaava kvartetti pärjäisi tällaisessa teoksessa hyvin ilmankin ja laulajat taas eivät näyttäneet paljoakaan johtajasta piittaavan.

Libretto ja ohjaus olivat Arto Myllärisen työtä. Monissa viime aikojen uusissa kotimaisissa oopperoissa libretto on ollut se heikoin lenkki, mutta nyt en kokenut niin. Kertomus alkoi ristiäisillä, kun Kuulan vanhemmat veivät yksi toisensa jälkeen lapsensa kastettavaksi – ja pian he saivat haudata heistä useamman. Lapsuus ja nuoruus ohitettiin nopeasti, lähinnä todettiin isä Matti Kuulan vastentahtoisuus poikansa musiikkiuraa kohtaan.

Ensimmäisen avioliittonsa Kuula solmi Silja Valon kanssa. Tytär Aune syntyi ja kuoli nuorena, mikä osaltaan edesauttoi puolisoiden vieraantumista. Kuula nähtiin Helsingissä iltaa istumassa Sibeliuksen ja Leinon kanssa, ja kuvioihin oli jo astunut mukaan Alma Silventoinen. Kohupari nautti rakkauden huumasta aina Bolognaa myöten. Almasta tulikin pitkään odotetun avioeron jälkeen Kuulan toinen vaimo, joka – toisin kuin Silja – ymmärsi Kuulan musiikkia ja mitä se vaatii säveltäjältään. Tämän puutteeseen ensimmäinen avioliitto kai pohjimmiltaan kaatui.

Oopperan lopussa juhlitaan Viipurissa vapunaattona 1918 – tunnetuin seurauksin. Rähinöivää Kuulaa ammutaan päähän ja hän makaa sairaalan vuoteessa houraillen. Edellisenä vuonna syntynyt Sinikka-tytär tuodaan vuoteen ääreen isäänsä katsomaan. Tässä esityksessä mukana ollut tyttö oli hieman vanhempi, mutta aiheutti itkuisella harhailullaan pientä käsikirjoituksesta poikkeamista...

Teoksessa on neljä laulusolistia, joilla kaikilla oli hetkensä, vaikka ammattilaistasosta oltiinkin kaukana. Matti Torhamolla (Matti Kuula, Jean Sibelius) on hyvä äänimateriaali, mutta tekniikka on vielä keskentekoinen ja diktiota pitäisi saada selvemmäksi. Kalle Virtasella (Toivo Kuula) tekniikka on jo pidemmälle työstetty, mutta falskia laulamista kuultiin melkoisen paljon. Parannusta siis sävelpuhtauteen! Eeva Semerdjiev eläytyi hyvin Silja Valon rooliin, mutta Vilja Riutamaa (Alma Kuula) lauloi osansa turhan arasti. Lisäksi näyttämöllä nähtiin muutamia henkilöitä puhe- ja mykkärooleissa.

Moniulotteinen Casanova

12.6.2018 Albert Lortzingin ooppera Casanova Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Albert Lortzingin (1801-1851) koominen ooppera Casanova kantaesitettiin Leipzigissa vuoden 1841 viimeisenä päivänä. Se ei saavuttanut menestystä aikansa asenneilmastossa, vaan katosi nopeasti ohjelmistosta. Myöhemmin oopperaa on esitetty harvoin, lähinnä säveltäjän merkkivuosina. Vuonna 2010 teos sentään pyöri useamman saksalaiskaupungin näyttämöllä. Nyt kesäkuun alussa sai ensi-iltansa uusi tuotanto Leipzigin Musikalische Komödiessa eli 1910-luvulta peräisin olevassa Dreilindenin teatterissa.

Musiikillisesti ooppera ei ollut lainkaan hullumpi ja aina luotettava kapellimestari Stefan Klingele toi notkean orkesterinsa parhaat puolet esille. Libretto on Lortzingin itsensä käsialaa, eikä mässäile lainkaan Casanovan hamesankaruudella - vaan pikemminkin esittää hänet "vapaana henkenä", eräänlaisena toisinajattelijana, jolla on kuitenkin vakaat moraalikäsitykset. Oopperassa on melko pitkiä puheosuuksia, joiden tiivistäminen tekisi kokonaisuudelle hyvää.

Cusch Jungin ohjaus oli sujuva, tarinaa erinomaisesti kuljettava ja tasapainoinen. Komiikkaa syntyi lavalle lisätyistä tapahtumista ja yksityiskohdista, kuten vaikkapa juovuksissa olevan kalastajan touhuista tai virkavallan typeryydestä. Beate Zoffin lavastus oli kertakaikkisen upea venetsialaisrakennuksineen ja -maisemineen (ooppera tapahtuu Muranon saarella) ja hänen näyttävä puvustuksensa tuki kokonaisuutta erinomaisesti.

Tärkeimmissä rooleissa oli talon oman ensemblen tuttuja laulajia: Casanova oli Radoslaw Rydlewski, joka suoriutui muuten hyvin, mutta ylärekisterin äänet olivat tänään merkillisen puristeisia ja kireitä. Milko Milev oli rehevän valloittava Rocco ja Magdalena Hinterdobler teki hänen tyttärenään Bettinana illan valloittavimman roolityön - myös laulullisesti. Michael Raschle oli arvonsa tunteva Busoni ja hänen sukulaistyttöään Rosauraa esitti Lilli Wünscher. Muissa tehtävissä nähtiin Hinrich Horn (Gambetto), Andreas Rainer (Peppo) ja Stefan Dittko (Fabio).

Thomasorganist pisti parastaan

11.6.2018 Ullrich Böhme, urut Thomaskirchessä Leipzigissa

Viikonlopun Kantaten-Ring-konserttisarja oli niin rankka rupeama, että tälle maanantaille valitsin Bachfest Leipzigin ohjelmasta vain yhden konsertin. Illalla joukko Johann Sebastian Bachin urkumusiikin ystäviä kokoontui Thomaskircheen kuuntelemaan talon oman urkurin soittoa. Ullrich Böhme on hoitanut Thomasorganistin kunniakasta virkaa vuodesta 1986. Tässä konsertissa olivat tietenkin käytössä vuonna 2000 valmistuneet Woehl-urut, joita myös Bach-uruiksi kutsutaan - ne kun suunniteltiin ja rakennettiin nimen omaan J. S. Bachin urkumusiikin esittämistä ajatellen.

Ohjelma alkoi Fantasialla c-molli BWV 562/1. Sitä seurasi kuusi koraalialkusoittoa, BWV-numerot 645-650, eli ns. Schübler-koraalit. Konsertin jälkiosan musiikki oli Klavierübung-teoksen kolmannesta osasta (Teil III). Preludi ja fuuga Es-duuri BWV 552 oli jaettu osiin niin, että ensin kuultiin tämän teoksen preludi, väliin yhdeksän koraalialkusoittoa ja lopuksi fuuga. Nuo esitetyt koraalialkusoitot olivat numerot BWV 669-677.

Harvoin olen ollut näin hyvää tekevässä ja tasapainoisessa urkukonsertissa. Böhme todellakin osoitti olevansa virkansa arvoisella tasolla, niin suvereenin soittotaitonsa kuin taiteellisen tulkintansa ja näkemyksensä osalta. Meillä Suomessa on usein urkukonserteissa se yksi pakollinen Bachin kappale, mutta todella harvoin on mahdollisuuksia kuulla kokonainen konsertillinen hänen urkumusiikkiaan. Ja kovin harvassa ovat maamme barokkityyliset urut, joilla se myös kuulostaisi näin hyvältä...