Väkevä ihmiskohtaloiden kuvaus Verdiltä

27.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Kohtalon voima Tampere-talossa

Ehdin vielä Saksan-matkan jälkeen Tampereelle katsomaan Kohtalon voiman (La forza del destino) viimeisen esityksen. Tämä Verdin mestariteos sai kantaesityksensä Pietarissa 1862 ja uudistettuna versiona Milanossa 1869. Suomessa oopperaa on esitetty kovin harvoin. Ensiesitys nähtiin vasta vuonna 1973 Kansallisoopperassa! Se on myös jäänyt talon toistaiseksi ainoaksi tuotannoksi. Savonlinnan Oopperajuhlilla Kohtalon voima nähtiin vuonna 1998.

Odotukseni olivat Tampereen produktion suhteen korkealla, ja ne kyllä täyttyivät. Tampere Filharmonia ja Heikki Liimolan valmentama Tampereen Oopperan kuoro tekivät laatutyötä Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Rouvali löi puikollaan reippaasti (jo alkusoitossa mukavan nopea tempo) mutta tarkasti ja yhteispeli lavalla olleiden kanssa sujui hyvin.

Johanna Rusanen-Kartano oli itseoikeutetusti esityksen tähti Leonorana. Häneltä löytyi herkkiä sävyjä ja kauniita pianissimoita, mutta tarvittaessa myös dramaattista voimaa ja huikeaa kantavuutta orkesterin pauhun yli. Mika Pohjonen yllätti positiivisesti Alvarona - aivan ensiluokkaista tenorilaulua häneltä! Carlon osassa oli bulgarialainen baritoni Kiril Manolov ja Isä Guardianona hänen maanmiehensä basso Giorgi Kirof. Ihastuin Kirofin muhkeaan ääneen kovasti. Preziosillan roolin esittäneen Niina Keitelin kerrottiin olevan sairaana, mutta ei sitä kyllä laulusta havainnut - hienoa työtä häneltäkin. Baritoni Heikki Kilpeläinen oli vakuuttava Fra Melitone.

Kohtalon voiman oli ohjannut Kari Heiskanen, jonka näkemys välittyi kirkkaana katsomoon saakka. Selkeä ja konstailematon ohjaus, jossa ei tarvinnut liikaa miettiä salattuja tarkoitusperiä, viitteitä tai symboliikkaa. Lavastuksesta vastasi Markku Hakuri, puvuista Riitta Anttonen-Palo ja valosuunnittelusta Olli Lehtinen. Koreografina toimi Mari Rosendahl.

Verdin Stiffelio vei mukanaan

25.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Stiffelio Oper Frankfurtissa

Verdin Stiffelio vuodelta 1850 ei nykyisin pyöri kovinkaan tiuhaan Euroopan oopperatalojen ohjelmistoissa. Ehkä syynä on teoksen uskonnollinen viitekehys, josta aika on jossain mielessä ajanut ohi. Rakkauden, petoksen, mustasukkaisuuden ja anteeksiannon teemat kyllä olisivat aina ajankohtaisia.

Pidin kovasti Stiffelion ilmeikkäästä musiikista. Esityksessä tuli jälleen kerran todistetuksi, että Frankfurtissa on kertakaikkisen hieno oopperaorkesteri (Frankfurter Opern- und Museumsorchester). Nuorehko ranskalainen kapellimestari Jérémie Rhorer teki orkesterin kanssa hienoa työtä. Aiemmin olin nähnyt miehen tositoimissa Pariisissa vuonna 2013, ja hän tuntui edelleen kehittyneen ja parantuneen oopperakapellimestarina.

Benedict Andrewsin ohjaus oli ratkaisuiltaan yksinkertainen, mutta oivaltava. Johannes Schützin pelkistetyn lavastuksen perusta oli talon kehikko, joka toisessa näytöksessä ja kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa nostettiin pystyyn valtavaksi ristiksi.

Solistit olivat kautta linjan hyvätasoisia. Stiffelion osan lauloi yhdysvaltalainen Russell Thomas. Olipa mukavaa kuunnella pitkästä aikaa pakottamatonta, luonnollisesti tuotettua tenoriääntä! Rooli on raskasta laulettavaa, ja Thomasin äänessäkin kuului hienoista väsymistä oopperan loppupuolella. Muista solisteista mainittakoon Sara Jakubiak, joka lauloi herkästi ja tunnetta tihkuen Linan roolin. Hänen isänään (Stankar) oli Dario Solari, jonka muutoin vakaaseen lauluun eksyi kolmannessa näytöksessä paha kukko. Raffaelen osassa kuultiin Vincent Wolfsteiner ja Jorgina Alfred Reiter.

Pitkästyminen uhkasi Händelin oopperassa - kiitos tylsän ohjauksen

24.2.2016 Georg Friedrich Händelin ooppera Teseo Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Karlsruhen kansainvälisen Händel-festivaalin oopperat olivat tänä vuonna Arminio ja Teseo. Näistä Arminion (uudelleenlämmitys) olin nähnyt jo aiemmin, joten ohjelmaan valikoitui ainoastaan Teseo (uusi produktio). Teoksessa puidaan henkilöiden välisiä rakkauskuvioita koko oopperan mitalta.

Esitys jätti jotenkin kaksijakoisen tunnelman: solistit ja orkesteri olivat erinomaisia, mutta ohjaus ja lavastus eivät sytyttäneet lainkaan. Eikä ooppera mielestäni kuulu musiikillisesti Händelin parhaimpiin...

Daniel Pflugerin ohjaus oli harvinaisen tylsä - laulajat lähinnä kävivät vuorollaan seisomassa paikallaan ja laulamassa numeronsa. Juuri mitään toimintaa tai tapahtumia lavalle ei ollut mietitty. Tällainenkin ratkaisu voi toimia joissain teoksissa, mutta kun kyseessä on yli kolmetuntinen ja muutenkin varsin pitkäpiimäinen barokkiooppera, niin olisi ohjaaja vähän voinut helpottaa yleisön osaa. Flurin Borg Madsenin lavasteet koostuivat lähinnä puisista levyistä, seinästä ja portaista. Ei ollut silmänruokaa, ei.

Michael Form oli aivan erinomainen kapellimestari ja johti ammattitaidolla melko suurta orkesteriaan, joka oli Deutsche Händel-Solisten. Teseon roolin lauloi Valer Sabadus, jota kuultiin viime marraskuussa Musiikkitalossa Helsingin Barokkiorkesterin solistina. Hänen laulunsa oli täydellisen tasapainoista ja hivelevän kaunista. Samaa voi sanoa Agilean osan esittäneestä Yetzabel Arias Fernándezista.

Vaikuttava Medea oli Roberta Invernizzi ja Cliziana valloitti Larissa Wäspy. Ateenan kuningas Egeo oli Flavio Ferri-Benedetti, jonka liioitellusta elehtimisestä en oikein pitänyt. Kaikkien kontratenorien äänet olivat isolle näyttämölle aika hentoja; selvimmin tämä tuli ilmi Arcanen roolin laulaneen Terry Weyn kohdalla. Hänen äänensä ei ajoittain meinannut kantaa katsomoon saakka lainkaan.

Amerikkalaista oopperaako?

23.2.2016 Kurt Weillin ooppera Street Scene Theater Pforzheimissa

Kurt Weill pakeni Saksasta Ranskaan vuonna 1933 ja edelleen Yhdysvaltoihin vuonna 1935. Hän eli Amerikan ihmemaassa kuolemaansa eli vuoteen 1950 saakka. Tänä aikana syntyi useita oopperoita, musikaaleja ja muuta musiikkia. Joukkoon kuuluu vuodelta 1946 oleva Street Scene, jonka säveltäjä nimesi "amerikkalaiseksi oopperaksi". Teoslajin piti olla uusi eurooppalaisen oopperan ja amerikkalaisen musikaalin synteesi.

Street Scene on melkoinen tilkkutäkki, jossa oopperalliset sävyt ovat välillä aika kaukana - varsinkin teoksen alkupuolella. Mukana on hyvin musikaalimaisia jaksoja ja pitkiä puheosuuksia. Mutta on teoksessa kyllä "oikeaoppisia" ooppera-aarioita ja duettojakin, joista osa vieläpä erittäin kauniita. Oopperan loppupuolella oli herkullinen makaaberi kehtolaulu, joka sai hekottamaan ääneen.

Street Scenessä seurataan newyorkilaisen talon asukkaiden elämää. Henkilöitä on muutamia kymmeniä, mikä vaikeutti aluksi tapahtumien seuraamista, kun ei aina pysynyt kärryillä siitä, kuka on kenenkin perheenjäsen. Thomas Münstermannin ohjaus oli yksinkertainen ja suoraviivainen: henkilöt vaan vaihtuivat näyttämökuvana olleen talon edessä.

Laulajien taso vaihteli jonkin verran, mutta tärkeimmissä rooleissa oli oikein hyvä miehitys. Esimerkiksi Anna-Maria Kalesidis lauloi erinomaisesti Anna Maurrantin osan (joskin saksan ääntämisessä olisi vielä parantamista). Johannes Straußin koneisto lämpeni loppua kohti ja laulusta löytyi upeita tenoraalisia tehoja. Paikoin käytetty sähköinen vahvistus oli aivan epäonnistunut ja sai äänet kaikumaan luonnottomina. Kapellimestari Markus Huber oli muuten mies paikallaan, mutta orkesterin ja laulajien balansointi meni useasti aivan pieleen. Liekö syy salin kovassa akustiikassa?

Jumalaista kontratenorilaulua

22.2.2016 Gaalakonsertti: Franco Fagioli Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Karlsruhen kansainvälisen Händel-festivaalin maanantai-illan ohjelmassa oli gaalakonsertti, jossa esiintyivät Armonia Atenea -orkesteri George Petroun johdolla sekä laulusolistina kontratenori Franco Fagioli.

Konsertti alkoi Händelin Concerto grossolla F-duuri. Tätä seurasi kaksi numeroa Händelin oopperasta Rodelinda, regina de' Longobardi. Väliin kuultiin Vivaldilta Konsertto kahdelle viululle a-molli. Osuuden päätti kaksi laulunumeroa: aaria Nicola Antonio Porporan oopperasta Meride e Selinunte sekä aaria Crude furie Händelin Sersestä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa aaria Porporan Polifemosta ja toinen aaria (Se bramate) Händelin Sersestä. Johann Adolf Hasselta kuultiin Mandoliinikonsertto G-duuri. Sen herkässä Largo-osassa, kesken Theodoros Kitsosin mandoliinisoolon, katkesi erään viulistin soittimesta kieli hyvin äänekkäästi paukahtaen. Porporalta saatiin vielä kaksi aariaa: ensin Vulcanon aaria kantaatista Il Vulcano ja Acin aaria oopperasta Polifemo. Näiden välissä kuultiin Vivaldin Fagottikonsertto e-molli. Barokkifagotin pehmeä ja savuinen ääni oli aivan hurmaava.

Armonia Atenea vaikutti oikein pätevältä barokkiyhtyeeltä, ja Petroun energisyys sekä persoonallinen johtamistyyli toivat esitykseen oman lisänsä. Illan kiistaton tähti oli kuitenkin Franco Fagioli. Hänen äänensä kauneutta, notkeutta ja ulottuvuuksia, uskomattomia "koristekuvioita" sekä sävykkäitä ja tunteikkaita tulkintoja ei voi kyllin kehua. Sanalla sanoen jumalaista laulantaa! On helppo ymmärtää, mihin Fagiolin asema yhtenä aikamme arvostetuimmista kontratenoreista perustuu. Yleisö oli aivan innoissaan - en ole useinkaan kuullut konsertin jälkeen tällaista aplodi- ja huutomyrskyä, joka vain jatkui ja jatkui. Saimme sentään vielä ylimääräisenä aarian Dopo notte Händelin Ariodantesta.

Puolivillainen operettiesitys Wormsissa

21.2.2016 Franz Lehárin operetti Das Land des Lächelns (Hymyn maa) Das Wormser Theaterissa

Sunnuntai-iltapäivän ohjelmaksi Wormissa oli valikoitunut Lehárin tunnettu operetti Hymyn maa. Se sai Rudolf Pfisterin ohjauksena jotenkin amatöörimäisen tai kotikutoiselta vaikuttavan toteutuksen. Kovasti oli kuitenkin yritetty: oli paljon tanssinumeroita, komeat lavasteet ja tyylikkäät puvut. Ennalta-arvattavat lavatapahtumat ja ratkaisut sekä monet lisätyt puujalkavitsit eivät kyllä nostaneet produktion pisteitä.

Orkesteri teki ihan hyvän vaikutuksen Martin Doubravskyn johdolla. Kokonaisuutta painoivat joidenkin solistien puolivillaiset suoritukset. Ohjaaja Pfister esiintyi itse Kreivi Ferdinand von Lichtenfelsinä ja Ylieunukkina. Hänen tytärtään Lisaa esittänyt Frauke Schäfer oli laulajana esityksen parhaimpia. Thomas Malik oli valjunpuoleinen ja sävytön Kreivi Gustav von Pottenstein. Muissa osissa lauloivat vaihtelevalla tasolla Michael Kurz (Prinssi Sou-Chong), Elisabeth Pratscher (Mi) ja Josef Krenmair (Tschang). Solistijoukko ja oikeastaan koko esitys ohjauksineen oli hyvä esimerkki siitä, että laadukas operetti vaatisi kyllä panostamista ja osaamista siinä missä oopperakin.

"Dein ist mein ganzes Herz..."

Taattua Verdiä - konserttiversionakin

20.2.2016 Giuseppe Verdin ooppera Oberto Oper Frankfurtissa

Oberto, Conte di San Bonifacio kuuluu niihin Verdin teoksiin, joita esitetään nykyisin varsin harvoin. Se on säveltäjän ensimmäinen ooppera, joka sai kantaesityksensä Milanon La Scalassa vuonna 1839 (Verdi oli tuolloin 26-vuotias). Esikoisteokseksi Oberto on musiikillisesti todella vaikuttava. Siinä on jo kuultavissa monet Verdin myöhemmille oopperoille tunnusomaisista piirteistä ja kauniita melodioita riittää ihan tuhlattavaksi asti.

Oopperan juonen voi tiivistää Wikipediaa mukaillen vaikkapa näin: Riccardo (Salinguerran kreivi) viettelee Oberton (San Bonifacion kreivi) tyttären Leonoran. Oberto hylkää tyttärensä ja haastaa Riccardon kaksintaisteluun, jossa Oberto itse saa surmansa. Isänsä kuoltua Leonora tekee lopulta itsemurhan. - Erinomaisen hilpeä tarina siis!

Oberto esitettiin Oper Frankfurtissa konserttiversiona. Orkesteri teki Jader Bignaminin johdolla aivan upeaa työtä ja myös kuoro oli erinomaisessa vedossa. Tällaista iskuvoimaa ja linjakkuutta Verdin musiikki juuri kaipaa! Kapellimestari hukkasi pari kertaa yhteisen tahdin laulusolistin kanssa, mutta korjasi tilanteet nopeasti.

Solisteista Kihwan Sim (muistetaan Suomessa Mirjam Helin -laulukilpailun miesten sarjan voittajana v. 2009) oli epätasainen ja vähän samea Oberto. Ylärekisterin kanssa oli jonkin verran ongelmia, mutta enimmäkseen hän lauloi ihan kelvollisesti. Leonoran osan lauloi moitteettomasti ja hienosti tulkiten Maria Agresta. Riccardona esiintyi Sergio Escobar, jolla riitti maneereita ja laulussakin oli paljon moitittavaa. Fraasit hän lopetti usein laiskasti tai epätarkasti. Heti ensimmäisessä aariassaan Escobar päästi todella pitkän ja monipolvisen kukon - moista en muista koskaan ammattinäyttämöllä kuulleeni. Claudia Mahnke oli varma ja asiansa osaava Cuniza. Imeldan pienen roolin lauloi Karen Vuong.