Tosca vei mennessään

13.10.2020 Elokuvissa: Giacomo Puccinin ooppera Tosca The Metropolitan Operasta New Yorkista

Oopperan ystävät varmasti tietävätkin, että The Metropolitan Opera perui koronaviruspandemian vuoksi kaikki esityksenä syyskuuhun 2021 saakka. Tästä johtuen Finnkino joutuu esittämään tällä kaudella Live in HD -sarjassa uusintoja, joista ensimmäisenä oli vuorossa Tosca.

Kävin katsomassa edellisen The Metin Toscan elokuvateatterissa päivälleen 11 vuotta sitten. Tuolloin esityksen nimiroolissa loisti Karita Mattila, mutta Luc Bondyn ohjaama tuotanto ei ollut kaikilta osin aivan napakymppi. Mattilakin poisti Floria Toscan rooliluettelostaan pian tämän jälkeen.

The Metin uuden Tosca-produktion on ohjannut Sir David McVicar. Nyt näkemäni esitys oli tallennettu tammikuussa 2018. En tuolloin viitsinyt käydä oopperaa katsomassa, joten tilaisuus revanssiin sopi oivallisesti syksyn vähentyneen tarjonnan keskelle.

Kokonaisuus oli loistava, kuinkas muuten. McVicar on sijoittanut tapahtumat alkuperäiseen aikaan (vuosi 1800) ja alkuperäisille tapahtumapaikoille Roomaan. John Macfarlanen lavastus oli uskomattoman näyttävä ja vaikuttava; myös puvustus oli hänen suunnittelemansa. Ohjaus oli taitava ja useat minua aiemmin häirinneet epäloogisuudet oli muutettu näppärillä ratkaisuilla paljon uskottavammiksi. Pieni poikkeama tästä linjasta nähtiin aivan oopperan lopussa, jossa Toscan alashyppäämistä Castel Sant'Angelon muurilta pitkitettiin liikaa, sotilaiden vain tuijottaessa epäuskottavasti vieressä tumput suorina.

Emmanuel Villaume johti taivaallisesti soittanutta orkesteria. Näin väri- ja tunnekylläisenä en ole kuullut Toscan musiikin soivan koskaan aiemmin! Ja solistit olivat aivan loistavia: Sonya Yoncheva oli uskottavan ristiriitainen Tosca ja Vittorio Grigolo herutti tenorinektariaan Cavaradossina. Suosikkini oli kuitenkin tarinan paha poika, Scarpia, jota Željko Lučić esitti taitavasti eläytyen, pienimpiä ilmeitä ja eleitä myöten. Hän oli täydellinen Scarpia, joka ei liioitellut läpitunkevaa pahuuttaan eikä lipevyyttään Toscaa kohtaan – kaikki oli paikallaan juuri oikeissa suhteissa annosteltuna.

Roihuvuoren kirkon kuorofestivaalilla

10.10.2020 Vihdin kamarikuoro, soitinyhtye ja Hiiden Laulu, joht. Aino-Maria Ollikainen

10.10.2020 Ensemble Undina, Tapiolan Kamarikuoro ja soitinyhtye, joht. Anna-Elina Norjanen

Sibelius-Akatemia ja Roihuvuoren seurakunta järjestivät kolmepäiväisen kuorofestivaalin, johon pääsin osallistumaan lauantaina kahden iltakonsertin verran. Molemmat olivat samalla kuoronjohdon tutkintokonsertteja.

Missa brevis -nimen saaneessa kokonaisuudessa esiintyivät Vihdin kamarikuoro ja Hiiden Laulu johtajanaan Aino-Maria Ollikainen. Tämä oli ensimmäinen näkemäni konsertti, jossa laulajatkin käyttivät maskeja, mikä saattoi vaikuttaa epäedullisesti lopputulokseen.

Kamarikuorolaisten ohjelman aloittivat Monteverdin Adoramus Te ja Cantate Domino. Buxtehuden Missa brevis on todella nimensä mukainen, sillä siinä on vain kaksi osaa. Mukana esityksessä oli pieni soitinyhtye: Arto Wikla (luuttu), Liina Viljamaa (sello), Jani Snellman (kontrabasso) ja Kaisa-Leena Hannikainen (kamariurut). Knut Nystedtin Missa brevis sisältää peräti kolme osaa ja sen myötä palattiin sivupolulta a cappella -lauluun. Osion päätti Arvo Pärtin suosittu Nunc dimittis.

Ollikaisen toinen kokoonpano, Hiiden Laulu, esitti gospeltyyppistä musiikkia kevyempinä ja rytmikkäämpinä sovituksina, joihin liittyi parissa kappaleessa koreografiaa ja taputuksia. Heidän numeronsa olivat Amazing Grace, This Little Light of Mine ja Richard Smallwoodin Total Praise. Kappaleet esitettiin Sakari Männikön pianosäestyksellä.

* * *

Jälkimmäisessä Abendlied-konsertissa lauloivat Ensemble Undina ja Tapiolan Kamarikuoro johtajanaan Anna-Elina Norjanen. Kuuden naisen muodostama Ensemble Undina lauloi Pärtin kappaleen Peace upon you, Jerusalem sekä Einojuhani Rautavaaran teoksen Wenn sich die Welt auftut. Jälkimmäisen tekstit ovat Lassi Nummen saksaksi käännettyjä runoja.

Tapiolan Kamarikuoron ohjelma oli erittäin kiinnostava: Palestrinan Sicut cervus, Pärtin meditatiivinen rukous The Deer's Cry sekä ensimmäinen osa Mendelssohnin Wie der Hirsch schreit -kantaatista, jossa Roihuvuoren kirkon urkuja soitti kuoron riveissä laulanut Hiski Wallenius.

Buxtehudelta kuultiin lyhyt kantaatti Der Herr ist mit mir. Sen esitykseen osallistuivat viulistit Laura Renvall ja Tuula Stöckell, fagotisti Topias Kiiskinen ja urkuri Hiski Wallenius, joka tällä kertaa soitti siirrettäviä kamariurkuja. Konsertin päätti Josef Rheinbergerin motetti Abendlied.

Molemmissa konserteissa kuultiin vaikuttavia ja taitavia esityksiä, mutta jälkimmäisten esiintyjien suoritukset olivat aivan ammattilaistasoa. Hämmästelin Ensemble Undinan hivelevän kaunista sointia ja laulun yhtenäisyyttä, sillä lauluyhtye on perustettu vasta tänä syksynä! Anna-Elina Norjanen vakuutti johtamisellaan, kun taas Aino-Maria Ollikaisen työskentely vaikutti vielä kovin oppilasmaiselta. Lisää rohkeutta johtamiseen ja laveampaa ilmaisua pelkän tahdin lyömisen sijaan!

* * *

P.s. Pistäydyin lauantain iltapäivän aluksi Kansallisteatterissa katsomassa Hitler ja Blondi -näytelmän. Oikein kiinnostava teos, jossa 83-vuotias Seela Sella teki vaikuttavan roolityön. Lisäpisteitä annan musiikin hienosta käytöstä. Kaikki esitykset ovat tällä tietoa loppuunmyytyjä, mutta suosittelen tätä lämpimästi jos tilaisuus tulee vielä kohdalle!

Uuden oopperan ylistys rakkaudelle

9.10.2020 Kari Tikan ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kari Tikan uusin ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema valmistui jo 2015, mutta pääsi säveltäjän sairastumisen vuoksi tuotantovaiheeseen vasta vuosia myöhemmin. Keväälle 2020 suunnitellut esitykset siirtyivät koronavirusrajoitusten vuoksi lokakuulle, mutta löysivät nyt onneksi hyvin yleisönsä.

Tikan musiikista ei oikeastaan voinut olla pitämättä, vaikka toisteisuutta olikin tarpeettoman paljon. Teokseen sisältyi yksinkertaista, mystistä hyräilyä, mutta myös rytmisesti iskeviä ja voimallisia jaksoja sekä lempeän romanttisena virtaavaa tunnelmointia. Pari näppärää melodiaa toimi takuuvarmana korvamatona ja mukana oli myös kierrätysmateriaalia aiemmasta oopperasta ('Minä olen sinun ja sinä olet minun').

Kari Tikka johti itse runsaan kymmenen soittajan orkesteriaan, joka oli koottu Helsingin kamariorkesterin muusikoista. Aleksanterin teatterin akustiikassa olisi varmasti ollut etua suuremmasta kokoonpanosta, mutta kyllä Tikka toisinaan yllätti piiskatessaan pienestä orkesteristaan voimaa ja volyymia vaikka kuinka. Kuorona lauloi Brevis Nova, joka oli jaettu näyttämölle ja toiselle parvelle. Mukana oli myös ilahduttavan tasokas lapsikuoro.

Oopperan libretto on Tikan itsensä kynästä. Läpi teoksen liikutaan raamatullisissa, tai paremminkin vanhatestamentillisissa, tunnelmissa. Juoni oli ehkä aavistuksen hämärä, mutta kun rönsyt karsitaan, niin jäljelle jää hyvän ja pahan taistelu – ja tietenkin rakkaus voittaa. Rivien välistä lukien tämä lienee agape, jumalallinen rakkaus, joka kristityille on rakkauden korkein muoto. Luin jostain Tikan ajatuksia siitä, että ooppera kertoo toivosta, luomakunnan pelastumisen toivosta, mutta tämä aspekti jäi mielestäni libretossa taka-alalle. Tikan rakkauden ylistys toi mieleen Korkean veisun eli Laulujen laulun, joka on ennenkin inspiroinut säveltäjän teoksia. Libretossa pilkahtelee tällaisessa yhteydessä jopa hämmentävän peittelemätöntä erotiikkaa.

Näyttämöllä nähtiin pätevä ja sujuva toteutus, jonka olivat luoneet Maisa Tikka (ohjaus), Anna Kontek (lavastus- ja pukusuunnittelu), Janne Teivainen (valosuunnittelu) ja Aku Ahjolinna (koreografia). Pienenä inhimillisenä särönä sujuvuuteen oli lavastekorokkeiden kömpelö siirtely. Ahjolinna esiintyi itsekin teoksessa: hän oli Viisaus, joka käveli ajoittain näyttämöllä kaikkea kaaosta ihmetellen, kuin valkohapsisena ja -partaisena jumalhahmona.

Esityksen solistit olivat osaavaa joukkoa ja tekivät kelvollisia suorituksia, mutta ehkä osittain teoksen luonteen vuoksi kukaan ei oikein päässyt loistamaan. Jussi Vänttiselle annan bonuspisteen hyvin fyysisen roolisuorituksen jaksamisesta! Isän ja äidin rooleissa nähtiin konkarit Esa Ruuttunen ja Satu Vihavainen. Varsinkin Vihavaista oli kiinnostavaa päästä kuulemaan, sillä edellisestä kerrastani taitaa olla jo yli kymmenen vuotta. Mutta siinä hän pärjäsi kuin nuoremmatkin ja ylä-äänet tuntuivat olevan vielä ihan kunnossa. Adam ja Eeva -parina esiintyivät Kristian Lindroos ja Annika Leino. Muut henkilöt olivat Marika Hölttä (Siiri), Kaisa Näreranta (Helena), Aki Alamikkotervo (Leo), Jussi Vänttinen (Leevi) ja Hannu Forsberg (Mårten).

Herkistävä Viulukonsertto

9.10.2020 Sibelius-Akatemian orkesteri, joht. Jonas Rannila, sol. Viivi Hakkarainen, viulu Sibelius-Akatemian konserttisalissa Helsingissä

Sibeliuksen Viulukonsertto d-molli on yksi niistä kappaleista, joihin tuskin kyllästyn koskaan. Aivan liian kauan onkin kulunut siitä, kun viimeksi olen tämän mestariteoksen päässyt kuulemaan elävänä. Nyt siihen oli tilaisuus Sibelius-Akatemian R-talon konserttisalissa, jossa kuultiin Viivi Hakkaraisen musiikin maisterin tutkintoon kuuluva 'taiteellinen ohjelmasuoritus'.

Sibelius-Akatemian opiskelijoista koottua sinfonietta-kokoista orkesteria johti Jonas Rannila. Kokonaisuus oli hyvin balanssissa ja Rannila löysi oivallisesti tilaa musiikin detaljeille. Johtamista leimasi hänelle niin ominainen kaiken läpäisevä musikaalisuus. Rannilan liikkeet olivat erittäin selkeitä ja korostivat usein pelkkää tahdin lyömistä. Mutta ehkä tämä oli tarpeen oppilasorkesterin kanssa... Musiikin jännite pysyi hyvin yllä kaikissa osissa ja ujonpuoleinen solistikin tuntui vapautuvan turvallisen kapellimestarin rinnalla. Hakkarainen osoitti suurta teknistä taitoa, mutta oman taiteellisen näkemyksen ilmenemisestä en ihan aina saanut kiinni.

Kaunista kamarimusiikkia

4.10.2020 Schubertiade-konsertti Turun konserttitalossa

Tänään Turun konserttitalossa piti esiintyä Kammerorchester Basel solistinaan fantastinen kontratenori Franco Fagioli. Konsertti siirtyi koronaviruspandemian vuoksi hamaan tulevaisuuteen eli tammikuuhun 2022, mutta onneksi Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä suunnitteli tilalle pienen kamarimusiikillisen herkkupalan. Aivan tyylipuhdas Schubertiade tämä ei ollut, sillä mukana oli myös John Harbisonin sävellys. Yleisön määrä katsomossa jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka kiltisti maskit päässä istuttiinkin.

Konsertin esiintyjistä sellisti Senja Rummukainen vaihtui viime hetkillä Marko Ylöseksi. Hän soitti avausnumerona pianisti Eero Heinosen kanssa Schubertin Sonaatin a-molli arpeggionelle ja pianolle eli ns. Arpeggione-sonaatin. Kuten nykyisin tavallisesti tehdään, oli duon toisena osapuolena siis sello, mutta kappaletta esitetään myös sovituksena muille soittimille (yleisimmin alttoviululle ja pianolle, mutta myös esimerkiksi kitaralle ja huilulle). Olisi joskus todella hauska kuulla tämä kappale arpeggionella ja sävellysajankohdan pianolla esitettynä – millainen kuulokuva mahtaisi olla näihin moderneihin soittimiin verrattuna? Silloin tällöin tällaisia tilaisuuksia on konserttiohjelmissa näkynyt, mutta itse en ole koskaan päässyt paikalle.

Arpeggione-nimi on peräisin Schubertin käsikirjoituksesta eikä ollut laajemmin aikalaisten käytössä. Kyseessä on kuusikielinen historiallinen jousisoitin, jota soitetaan sellon tapaan, mutta viritys on sama kuin kitarassa. Schubert oli vuoden 1824 sonaattinsa kanssa todella ajan hermolla, sillä koko instrumentti oli kehitetty Wienissä vasta edellisenä vuonna. Soittimen elinkaari jäi hyvin lyhyeksi ja se on enää harvojen hallitsema kuriositeetti. Schubertin sävellys julkaistiin vasta 1871, jolloin arpeggione oli jo painunut unohduksiin. Alkuperäisiä Stauferin rakentamia soittimia on säilynyt kuusi, mutta ne on kaikki museoitu.

Schubertin Arpeggione-sonaatti on kolmiosainen paketti puhdaspiirteistä ja ihanan melodista musiikkia jokaiselle romantiikannälkäiselle. Minäkin huomasin yllättäen kuuluvani tähän joukkoon, sillä niin tasapainoinen tämä tulkinta oli kaikessa tunteikkuudessaan. Ylösen sello hyväili sielua ja Heinosen flyygelin herkkyys oli ihailtavaa.

Toinen kappale oli John Harbisonin (s. 1938) pianokvartetto November 19, 1828, joka on vuodelta 1988. Teoksen nimi viittaa tietenkin Schubertin kuolinpäivään ja musiikki liikkuukin aluksi kuolemanjälkeisissä tunnelmissa sekä kaiken päälaelleen kääntävässä peilisalissa. Myöhemmissä osissa palataan rondokatkelmaan vuodelta 1816 ja jatketaan Schubertin Simon Sechteriltä saamaa fuuga-aihetta.

Harbison on kirjoittanut kiehtovaa ja erittäin kekseliästä musiikkia, josta välittyy suuri rakkaus Schubertin musiikkiin, mutta myös tietty nöyryys sen edessä. Kvartetti Essi Höglund (viulu), Riitta-Liisa Ristiluoma (alttoviulu), Marko Ylönen (sello) ja Eero Heinonen (piano) teki sävellykselle oikeutta tarkalla ja eläväisellä yhteissoitollaan.

Schubertiadin päätti kolme säveltäjän liediä, jotka esittivät tenori Tuomas Katajala ja pianisti Eero Heinonen. Laulut olivat An den Mond, An Silvia ja An die Musik. Katajalan ilmeikkyys ja ilmaisu oli aivan huippuluokkaa, puhumattakaan nyt laulamisen teknisestä puolesta. Vanha konkari Heinonen oli elementissään mukana elävänä ja värikkäänä lied-pianistina.

Ajankohtainen 1980-luvun ooppera

25.9.2020 Udo Zimmermannin ooppera Valkoinen ruusu (Weiße Rose) Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Udo Zimmermannin yksinäytöksisen kamarioopperan Valkoinen ruusu vuonna 2013 Turun Kamarioopperafestivaalilla. Teos jätti kaikessa karuudessaan vahvan muistijäljen ja kun nyt tarjoutui tilaisuus kokea teos uudelleen samojen esiintyjien voimin, niin mikä ettei! Esitys oli Kaisa Rannan taiteellisen tohtorintutkinnon ensimmäinen konsertti.

Tositapahtumiin perustuvassa oopperassa on kaksi roolia, Sophie ja Hans Scholl. He olivat 1940-luvun alussa toimineen Weiße Rose -vastarintajärjestön keskeisiä henkilöitä. Järjestö vastusti natsihallintoa väkivallattomasti, mm. jakamalla lentolehtisiä. Schollin sisarusten kohtalo oli joutua vangituksi ja saada oikeudenkäynnissä kuolemantuomio. Heidät teloitettiin giljotiinilla vuonna 1943, jolloin Sophie oli 21 ja Hans 24 vuotta.

Oopperassa seurataan kuolemaa odottavien sisarusten viimeistä tuntia sellissään. Päiväkirjamerkintöihin perustuva libretto käy läpi koskettavia ja riipaisevia ajatuksia, muistoja ja toiveitakin. Esitys alkoi tallenteella, jossa kuultiin järjestön lentolehtisten tekstejä Erkki Pullisen suomentamana. Itse oopperakin esitettiin suomeksi Pullisen laadukkaana käännöksenä. Teksti on tässä teoksessa niin keskeisessä osassa, että se olisi kannattanut projisoida yleisön luettavaksi, sillä käsiohjelman silmäily ei pimeässä katsomossa tietenkään onnistunut.

Ville Saukkosen ohjaus oli harkittu, pienimuotoisuudessaan selkeä ja varmasti juuri siksi niin tehokas. Ohjaukseen oli muistikuvieni mukaan tehty pientä hienosäätöä sitten viime kerran. Turussa ooppera esitettiin vuonna 2013 entisessä tehdasrakennuksessa, kellaria tai tyrmää muistuttavassa pienehkössä tilassa. Nyt tällaisen ympäristön tuoma lisäarvo menetettiin, mutta tilalle saatiin jotain muuta palkitsevaa: Titus Torniaisen suunnittelema valaistus oli hieno ja loi lavan tapahtumiin jännitettä. Miten mahtavasti vaikkapa sellin rajattu ahdistavuus saatiin aikaan pelkillä valoilla! Rekvisiittana lavalla nähtiin vain pari tuolia, huopaa ja peltilautasta.

Tässä tuotannossa ei käytetty orkesteria, vaan kahta muusikkoa: Pasi Helin soitti pianoa ja Marko Valtonen harmonikkaa. Tällä kertaa piano sai olla ihan luvan kanssa melkeinpä lyömäsoitin – todella väkevää satsia on Zimmermann kirjoittanut! Sophien osan laulanut sopraano Kaisa Ranta suoriutui oikein hyvin, mutta balanssi ei aina ollut paras mahdollinen ja baritonikollega meinasi ajoittain dominoida liikaa. Hansin osa on sävelletty tenorille, mutta ensiluokkainen korkea baritoni kykenee kyllä osan laulamaan. Ville Rusanen ei tyytynyt vain "kykenemään", vaan tarjoili laulullisesti aivan loistavaa kuultavaa. Lisäpisteitä annan molempien solistien onnistuneesta näyttelemisestä.

Kuusistosta on moneksi

24.9.2020 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Pekka Kuusisto, viulu, sol. Elina Vähälä, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n Vespers-konsertti toistettiin syyskuun lopulla neljä kertaa. Pekka Kuusiston suunnittelema ohjelma oli erittäin mielenkiintoinen, raikas ja virkistävä – ja sisälsi ainakin minulle useamman uuden tuttavuuden. Aloituskappale oli Missy Mazzolin Vespers for violin (2014), jonka viulusolistina Kuusisto taituroi uskomattoman intensiivisesti – ja paljain jaloin! Teokseen oli ympätty Sonya Lindforsin koreografia, jonka tanssi Esete Sutinen. Tanssijan vuoropuhelu viulistin kanssa oli kiehtovaa seurattavaa. Kerrankin minäkin ymmärsin tämäntyyppisen tanssiosuuden päälle; se oli mielekäs ja antoisa lisä musiikille.

Toisena numerona kuultiin Anna Thorvaldsdottirin orkesterikappale Hrim vuodelta 2010. Nyt Kuusisto vaihtoi käteensä tahtipuikon ja teki käsittääkseni Vesper-konserteilla debyyttinsä HKO:n kapellimestarina. Itse kappale ei modernissa kuluneisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan säväyttänyt suuremmin. Vai oliko se sittenkin kulttuurieliitin piirissä aina niin muodikasta ironiaa?

Seuraava teos sen sijaan oli yllättävä, ainakin valintana tähän konserttiin: Mozartin Divertimento D-duuri. Ja jälleen Kuusisto löysi itselleen tässä konsertissa uuden roolin istuessaan konserttimestarin viereen liidaamaan esitystä. Kevyen iloista yhteissoittoa, josta tuli oikein hyvällä mielelle! Liidaajana hän jatkoi myös Sándor Veressin Quattro danze Transilvane -teoksessa. Tätä 1940-luvulla sävellettyä kappaletta en tuntenut ennestään, mutta ihastuin heti varsinkin tanssien vauhdikkaisiin osuuksiin.

Viides ja viimeinen numero oli Magnus Lindbergin Viulukonsertto nro 1. Kuusisto nousi uudestaan kapellimestarin korokkeelle ja nyt hänen johtamisensa oli luontevampaa ja notkeampaa kuin hieman haparoivasti ja oppilasmaisesti sujuneessa Hrimissa. Ehkä konsertto on Kuusistolle paljon tutumpi kappale? Viulusolistina oli eräs suosikeistani, aina niin ihana Elina Vähälä. Hänen herkullista tulkintaansa kyllä kelpasi kuunnella!

Tallenne seuraavan illan konsertista löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-50627018.