Ilmeikästä Schubertia

6.9.2020 Erik Rousi, bassobaritoni & Justas Stasevskij, piano Aino-salissa Tuusulassa

Keskisen Uudenmaan Musiikkiopiston isännöimässä Ainon vieraana -konserttisarjassa esiintyivät tällä kertaa bassobaritoni Erik Rousi ja pianisti Justas Stasevskij. Runsaat 20 henkilöä oli saapunut opiston Aino-saliin kuuntelemaan Franz Schubertin laulusarjan Die schöne Müllerin (suom. Kaunis myllärintytär).

Olen kuullut Rousia lied-laulajana (muistaakseni) vain kerran aikaisemmin ja silloin hän teki Schumannin ja Brahmsin parissa varsin hyvän vaikutuksen. Tästä huolimatta odotukseni Tuusulan konsertin suhteen eivät olleet mahdottoman suuret. Sitä iloisempaa oli päästä todistamaan, miten korkeatasoista lied-taidetta vasta kolmekymppiset Rousi (s. 1987) ja Stasevskij (s. 1989) pystyivät tarjoamaan! Rousin notkea ääni ja varma tekniikka taipuivat Schubertin vaatimuksiin oivallisesti. Hän oli sisäistänyt Wilhelm Müllerin runot ja ilmensi niiden sisältöä sekä äänellisesti että fyysisesti eläytyen. Ja oi miten selkeä diktio – matalalle miesäänelle melkein poikkeuksellisen hyvä! Rousin tapaan Wienissä opiskellut Stasevskij oli suvereeni pianisti, joka veti vertoja monille kuulemilleni vanhemmille konkareille. Oikein ilmeikästä ja tasapainoista soittoa!

Lintu vai kala?

5.9.2020 Laila Kansallisoopperassa Helsingissä

Esa-Pekka Salosen, Paula Vesalan, Tuomas Norvion ja Ekho Collectiven yhteistyön tuloksena syntyneen Lailan kantaesitys siirtyi toukokuulta elokuun lopulle. Kaikkiaan uutuusteos esitetään Kansallisoopperan Alminsalissa tällä erää yli 300 kertaa ja ilmeisesti jokainen näytös on loppuunmyyty! On tosin mainittava, että yhteen esitykseen myydään vain kuusi lippua... Esitystilaan siirtymiseen valmistaudutaan pukemalla kasvomaski ja kenkäsuojat – jälkimmäiset eivät liity koronaviruksen torjumiseen, vaan älylattian suojaamiseen.

Laila on merkillinen teos, joka ei suosiolla solahda oikein mihinkään perinteiseen teoslajien lokeroon. Se yhdistää musiikkia, ääntä, kuvaa ja visuaalisia efektejä. Teos liikkuu teknologian ja taiteen rajapinnalla; yleisö on osa teosta, jota keinoäly ohjaa mm. katsojien liikkeiden perusteella. Näin ollen jokainen esityskerta on hieman erilainen, sekä musiikin että visuaalisuuden osalta. Mainostettu kokemus interaktiivisuudesta jää kuitenkin ohueksi, immersiivisyys avautuu paremmin. Seiniin piilotetuista kaiuttimista kuuluva musiikki, laulu ja puhutut sanat tai lauseet ovat tallenteita. Lisäksi jokaisen katsojan kaulassa roikkuu pieni kaiutin, jonka matalat taajuudet saavat värisemään mukavasti rintalastan päällä.

Mietin tovin, että kirjoitanko blogiin mitään tästä kokemuksesta, sillä olen siitä edelleen hieman ymmälläni. Mitä Lailasta pitäisi ajatella? Nerokasta tulevaisuuteen kurkottamista, joka antaa aavistuksen siitä, mihin suuntaan esittävien taiteiden kokeminen voisi olla matkalla? Vai 20 minuuttia tekotaiteellista roskaa, jossa ei ole päätä eikä häntää ja joka jättää katsojan sisältä kylmäksi ja tyhjäksi? Vai jotain näiden väliltä? Ehkäpä Lailan merkitys on juuri tämän pohtimisessa.

RSO:lta vahva alku poikkeussyksyyn

4.9.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Tuomas Katajala, tenori Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n syyskauden avajaiskonsertti toi mukanaan monta muutosta "vanhaan normaaliin" verrattuna. Musiikkitalon konserttisaliin oli myyty vain muutama sata lippua, joten yleisöä oli hyvin harvakseltaan. Orkesterin koko on rajoitettu 50 henkilöön, joten suurimuotoisten teosten esittäminen ei onnistu. Ohjelmistomuutosten lisäksi myös kapellimestarivaihdoksia on jouduttu tekemään vielä elokuun lopulla, sillä kiinnitetyt ulkomaiset vierailijat eivät pääse saapumaan syyskuun konsertteihin koronarajoitusten vuoksi. Onneksi tilalle on saatu Esa-Pekka Salonen ja Sakari Oramo! Yhtenä merkittävänä muutoksena on vielä mainittava se, että konsertit lähetetään suorana Yle Teemalla monen vuoden tauon jälkeen. Tästä johtuen alkamisajat on pääsääntöisesti siirretty klo 20:een, konserttien kesto on hieman totuttua lyhyempi eikä niissä ole väliaikaa.

Illan avauskappaleeksi oli ilmoitettu Esa-Pekka Salosen Fog vuodelta 2019. Sitä ennen kuultiin kuitenkin yllätysnumerona Preludi J. S. Bachin kolmannesta Sooloviulupartitasta E-duuri. Tämä oli Salosen toivomus, sillä Bachin kappale on toiminut inspiraationa hänen teokselleen. Fog liittyy säveltäjän ja arkkitehti Frank Gehryn kokemukseen Los Angelesin Walt Disney Concert Hallin valmistumisen aikaan. Salonen kirjoitti kappaleen Gehryn 90-vuotisjuhliin ja sen nimi viittaa arkkitehdin nimikirjaimiin.

Bachin Preludin soitti viulisti Hannu Vasara permannon ylätasanteella. Valinta oli oivallinen, sillä musiikki levisi saliin ja ympäröi kuulijat aivan eri tavalla kuin lavalla soitettuna. Lintu jatkoi Fogilla ilman taukoa. Salosen kappale sopi loistavasti konsertin teemaan, joka oli suhde historiaan. Miten hienosti Bachin musiikki sulautuikaan Salosen omaan ilmaisuun!

Konsertin ja lähetyksen juontajana toiminut Lotta Emanuelsson hoiti tehtävänsä rutinoidusti. Ennen Benjamin Brittenin laulusarjaa kuultiin lyhyt Tuomas Katajalan haastattelu; televisiosta tai netistä lähetystä seuranneet näkivät sen tietenkin kuvan kanssa. Käsiohjelman kannessa oli huvittava lipsahdus, kun Katajalan nimen alle oli präntätty "sopraano". Mutta kyllä mies edelleen kuulosti tenorilta, kun Brittenin Nocturne alkoi. Sarja koostuu kahdeksasta laulusta, joiden aiheena ovat unen eri muodot. Runot ovat eri vuosisadoilta ja tunnettujen brittikynäilijöiden kirjoittamia (mm. Shakespeare, Shelley, Keats, Tennyson ja Wordsworth). En ollut kuullut tätä Brittenin teosta aikaisemmin, mutta tykästyin välittömästi sen sävelmaalailuun ja peräti seitsemän obbligatosoittimen nerokkaaseen käyttöön. Ja Katajala oli tavallisen taitava...

Tähän väliin kuultiin Jukka Nykäsen ja Janne Palkiston esittely Igor Stravinskyn Pulcinella-sarjasta. Kyseessähän on yksi säveltäjän uusklassisen kauden hienoimpia teoksia, jonka Stravinsky kokosi balettimusiikistaan. Tässä kappaleessa orkesteri pääsi loistamaan ja esittelemään sointiaan Hannu Linnun jämptissä ja turhankin vakavassa otteessa. Illan päätteeksi Salonen ja Lintu keskustelivat vielä lavalla koronaviruspandemian vaikutuksista ja tulevaisuudennäkymistä.

Tallenne konsertista löytyy Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50618175.

Lohjan orkesterin uudet kipparit

3.9.2020 Lohjan kaupunginorkesteri, joht. Jukka Untamala, sol. Monica Groop, mezzosopraano Laurentius-salissa Lohjalla

Lohjan kaupunginorkesteri on saanut uuden taiteellisen johtajan, joka on kapellimestari Jukka Untamala (s. 1981). Aiemmin lähinnä viulistina ja kamarimuusikkona tunnettu Untamala sai johtamisoppinsa Panula-Akatemiassa ja on jo usean vuoden ajan vieraillut eri puolilla Suomea kapellimestarina. Lohjalle oli valittu myös uusi konserttimestari, eläköityneen Sakari Sallisen tilalle. Manttelinperijä on alalla hyvin tunnettu nimi, nimittäin Tero Latvala.

Untamalan kauden avajaiskonsertti tarjosi perinteikkäässä hengessä Sibeliusta ja Beethovenia. Cassazione on lähes 40-vuotiaan Sibeliuksen orkesterikappale, jonka hän kirjoitti täytteeksi helmikuun 1904 sävellyskonserttiinsa. Teos jäi muun ohjelman varjoon ja sitä luonnehdittiin arvosteluissa mm. vähäpätöiseksi. Sibelius muokkasi teosta seuraavana vuonna, mutta ei ollut siihen vieläkään tyytyväinen. Lopullinen uudistaminen jäi kuitenkin tekemättä. Cassazione soi hyvin harvoin konserteissa ja se olikin Untamalalta kiva valinta ohjelman alkuun.

Toisena numerona kuultiin Aulis Sallisen orkesterisovitus kahdeksasta Sibeliuksen laulusta. Sarjan tilasi Yleisradio säveltäjän 150-vuotisjuhlan (2015) kunniaksi ja RSO kantaesitti niistä seitsemän Anne Sofie von Otterin kanssa itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa. Olin tuolloin paikalla ja kehuin Sallisen orkestrointia (https://oopperaa.blogspot.com/2015/12/itsenaisyyspaivan-juhlakonsertti-6.html).

Tässä konsertissa laulut kuultiin seuraavassa muutetussa järjestyksessä: De bägge rosorna, Sippan, Dold förening, Under strandens granar, Kyssens hopp, Hennes budskap, Men min fågel märks dock icke ja Jägargossen. Mezzosopraano Monica Groop sopi Sibeliuksen tulkiksi oivallisesti ja esitti useamman laulun oikein sydämeenkäyvällä lämmöllä. Orkesterin osuus pääsi tällä kokoonpanolla ja Laurentius-salin akustiikassa oikeastaan paremmin esille kuin Musiikkitalossa.

Konsertin päätti toinen mukava yllätys, nimittäin Beethovenin Sinfonia nro 8 F-duuri. Sitä olen kaikista säveltäjänsä sinfonioista kuullut vähiten. Kappale onkin Beethovenille vähän omituinen tuotos: lyhyehkö ja valoisa, jossa (hyvänen aika!) kaikki osat kulkevat duurissa. Rapsakkaasti ja jäsentyneesti lohjalaiset tämän tarjoilivat Untamalan pätevällä johdolla.

Wein, Wein, nur du allein...?

1.9.2020 Elokuvissa: Jonas Kaufmann: My Vienna

Jonas Kaufmannilta ilmestyi vuonna 2019 levy nimeltä Wien yhdessä Wienin Filharmonikkojen, kapellimestari Ádám Fischerin ja sopraano Rachel Willis-Sørensenin kanssa (viimeksi mainitun nimi on muuten kirjoitettu nolosti levyn kanteen väärin!). Wien on rakkaudentunnustus Kaufmannille tärkeälle kaupungille ja sen rikkaalle musiikkiperinnölle, erityisesti operetille ja valssille.

Lokakuussa 2019 Kaufmann ja Willis-Sørensen esiintyivät Wiener Konzerthausissa pitkälti Wien-levyn ohjelmistolla. Orkesteriksi oli saatu Prague Philharmonia, jota johti Kaufmannin luottomies Jochen Rieder. Konsertti taltioitiin ja se on saatavissa DVD-levynä. Elokuvateatterilevitykseen taltioinnin piti tulla jo keväällä, mutta Suomessa Finnkino lykkäsi näytökset syyskuun alkuun.

Mein Wien -konserttitallenteessa vuorottelivat musiikkinumerot sekä Kaufmannin mukavat jutustelut ja kuljeskelut eri puolilla kaupunkia. Hieman ääneen pääsivät Willis-Sørensen ja Riederkin – tosin vain kehumaan tenoriamme! Musiikillisesti My Vienna -paketti oli täyttä timanttia. Kaufmannin ilmeikkyys, eläytyminen ja ilmaisuvoima olivat uskomattomia, ja kyllä hän jälleen hämmästytti laulutekniikallaankin. Willis-Sørensen oli minulle uusi tuttavuus, joka osoittautui aivan loistavaksi.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Johann Strauß nuoremmalle. Tallenne ei sisältänyt aivan kaikkia konsertissa esitettyjä kappaleita, vaan pois oli jätetty yksi Straußin valssi ja yksi polkka. Kokonaisuuteen kuuluivat Draußen in Sievering blüht schon der Flieder (postuumista operetista Die Tänzerin Fanny Elssler, jonka ovat koonneet Oskar Stalla ja Bernard Grun), Dieser Anstand so manierlich (operetista Lepakko, duetto), alkusoitto operetista Yö Venetsiassa (orkesteri), Sei mir gegrüßt, holdes Venezia (operetista Yö Venetsiassa), Ach, wie so herrlich zu schaun (samoin), Wiener Blut (operetista Wieniläisverta) sekä Tik-Tak (Polka schnell, orkesteri).

Toisen puoliskon aloitti Emmerich Kálmánin Zwei Märchenaugen operetista Sirkusprinsessa, mutta sitten valokeilaan pääsi Robert Stolz kappaleillaan Im Prater blüh'n wieder die Bäume, Gruß aus Wien (marssi, orkesteri) ja Wien wird schön erst bei Nacht. Yksi Stolzin orkesterivalssi oli karsittu tallenteelta pois, ja saman kohtalon koki myöhemmin esitetty Karl Komzákin valssi.

Ohjelma jatkui Hermann Leopoldin Wienerliedillä In einem kleinen Café in Hernals sekä Hans Mayn laululla Heut' ist der schönste Tag in meinem Leben. Rudolf Sieczynskiltä kuultiin Wien, du Stadt meiner Träume, jonka tunnettu kertosäe houkutti minut pieneen vääntelyyn blogin otsikossa. Voi olla hieman lapsellista, mutta sallinette tämän kerran...

Loppusuoran kappaleista ensimmäinen oli Es lebt' eine Vilja, ein Waldmägdelein eli ns. Vilja-laulu, joka oli Willis-Sørensenin soolonumero. Samasta operetista (Franz Lehárin Iloinen leski) kuultiin myös duetto Lippen schweigen. Carl Zellerin Lintukauppiaasta oli peräisin toinen tunnettu operettiduetto, Schenkt man sich Rosen in Tirol. Peter Kreuderin laulua Sag beim Abschied leise Servus seurasi vielä vihoviimeisenä Georg Kreislerin Der Tod, das muss ein Wiener sein. Sen Kaufmann lauloi mikrofonin ja Jochen Riederin pianosäestyksen kera.

Kohtauksia koronakeväästä

28.8.2020 Covid fan tutte -ooppera Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera aloitti syyskautensa Covid fan tutte -produktiolla, joka korvasi peruuntuneen Valkyyrian. Tästä oli saatukin oiva aasinsilta uutuusteokseen, joka käynnistyi Wagnerin tuhdilla alkusoitolla. Orkesteri vaihtoi pian Mozartiin, sillä Covid fan tutten pohjana on tietenkin Così fan tutten musiikki. Partituurista oli tosin leikattu leijonanosa pois, jäljelle jääneitä kohtauksia oli sekoitettu ja niiden välit oli täytetty uusilla puheosuuksilla. Ja olipa mukaan ympätty numerot Don Giovannista ja Taikahuilusta.

Minna Lindgren oli kirjoittanut teoksen suomenkielisen libreton. Se oli enimmäkseen nokkela, hauska ja onnistunut, vaikka kirjoitusaika jäi varmasti kovin lyhyeksi. Keskusteluun oopperan aiheen ja käsittelytavan sopivuudesta en halua osallistua. Uskon, että kaikki olemme tietoisia siitä, miten paljon inhimillistä kärsimystä pandemia on aiheuttanut. Itse hörähtelin sujuvasti libretistin oivalluksille ja herjoille muutaman kerran oikein ääneen. Mutta finaaliin saakka vauhti ei kantanut, vaan se oli suorastaan tylsä. Teoksen viimeiset 15 minuuttia pitkästyttivät kaiken vauhdin ja komiikan jälkeen.

Talon taiteellisen johdon suosioon päässyt Jussi Nikkilä vastasi Covid fan tutten ohjauksesta. Aika varmoilla ratkaisuilla ja tehokeinoilla mentiin, mutta en tarkoita tätä moitteeksi. Teoksen rakenteesta johtuen kokonaisuus oli fragmentaarinen, mutta se oli kaiketi tarkoituskin, kun alaotsikkona on "kohtauksia koronakeväästä". Monien puheosuuksien aikana ohjausta vaivasi eräänlainen velttous. Napakkuus toivon mukaan lisääntyy ensi-iltaa seuraavissa näytöksissä; nyt harjoitusaika oli saattanut jäädä liian vähäiseksi.

Musiikinjohdosta vastasi Esa-Pekka Salonen tietenkin pätevästi, eikä orkesterin sointi ollut pahemmin kesäterässä. Kuoroa ei nähty lavalla, vaan laulavina päinä suurella näytöllä. Illan solistit olivat ensiluokkaisia kirkkaimpana tähtenään Karita Mattila. Hänen muuntautumiskykynsä eri tehtäviin oli ilmiömäinen! Mattilan laulettavaksi oli laitettu myös alkuperäisen Cosìn miesosuuksia. Näissä oli pari kertaa kuultavissa sopraanollemme epätyypillistä äänen haurautta. Toivottavasti kyse oli vain siitä, että oltiin äänialan rajoilla tai sitten pitkästä laulutauosta. Mattilan itseironinen esiintyminen suurena maailmantähtenä oli joka tapauksessa loistavaa katseltavaa ja kuunneltavaa!

Muissa rooleissa lauloivat Miina-Liisa Värelä, Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Waltteri Torikka ja Tommi Hakala. Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo oli valloittava Kansallisoopperan rajapintapäällikkö ja Ylermi Rajamaa huvittava Mouzart. Covid-viruksena näyttämöllä tanssi Natasha Lommi. Ja 'valtion virallisena' viittomakielen tulkkina tunnetuksi tullut Outi Huusko oli tulkkaamassa ministerien ja asiantuntijoiden tiedotustilaisuuksia.

Myöhempi lisäys: Tallenne syyskuun 1. päivän esityksestä löytyy Yle Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50592359.

Turandot tulevaisuudessa

27.8.2020 Giacomo Puccinin ooppera Turandot Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Opera BOX joutui siirtämään kevään Turandot-esityksensä elokuun loppuun, ja onneksi koronavirustilanne on nyt sellainen, että kaikki neljä näytöstä voidaan yleisölle tarjota. Turvajärjestelyt tosin yskivät (pun intended?) pahasti tässä ensi-illassa – toivottavasti muut näytökset sujuvat ohjeita noudattaen.

Odotin jännittyneenä, mitä ohjaaja on tällä kertaa keksinyt, eikä Ville Saukkonen tietenkään pettänyt! Lavalla ei nähty sitä tavanomaista kiinakrääsää ja kliseisyyttä, mikä on leimannut useita aiemmin näkemiäni Turandot-produktioita. Ohjaaja oli siirtänyt tunnetun rakkaustarinan tulevaisuuden Kiinaan, jonne vieraan planeetan prinssi Calaf saapuu kosiomatkalle. Armoton valtakoneisto ja teknologia jylläävät, mutta fantasian ydin on säilytetty kirkkaana. Futuristinen näyttämökuva kyborgeineen kaikkineen vei ajatukset Tähtien sodan tai vastaavan suuntaan, mutta modernisointi oli tyylikäs eikä liian ilmeinen. Mukana oli myös tanssijoita (Katriina Kantola, Heini Hermunen) Saukkoselle tyypilliseen tapaan. Teloittaja Pu-tin-Pao (Jaakko Hutchings) oli nokkela keksintö, jolla oli oma osansa teoksen loppuratkaisussa.

Ohjauksen lisäksi on aihetta kehua lavastusta ja projisointeja (Emil Sallinen), puvustusta (Joona Huotari) sekä valaistusta (Janne Teivainen). Ilmeisesti pienehköllä budjetilla on jälleen tehty ihmeitä – esitys oli visuaalisesti upea ja tehokas. Koronavirusrajoitusten vuoksi tuotanto jouduttiin toteuttamaan pienennetyllä kuorolla ja produktiossa käytettiin sinfonietta-kokoiselle orkesterille sovitettua partituuria. Kapellimestari Jonas Rannila johti joukkonsa hyvään ja tasapainoiseen suoritukseen. Orkesteri kuulosti usein kokoaan suuremmalta (se on saavutus Aleksanterin teatterin akustiikassa!) ja Helsingin filharmonisen kuoron riveistä kootut laulajat hämmästyttivät ajoittain tasokkuudellaan. Lisäksi mukana oli Kaisaniemen musiikkiluokkalaisista koottu lapsikuoro.

Kaikkiin illan solistisuorituksiin en ollut varauksettoman tyytyväinen. Turandotina laulanut Satu Kristiina Vesa ei aivan kyennyt täyttämään roolin vaatimuksia, vaikka hänen äänivaransa ovat melkoiset. Vanha tuttu Giuseppe Varano (Calaf) teki ensemblen vahvimman vaikutuksen ja oli selvästi yleisön suosikki jo ennen onnistunutta Nessun dormaa. Annami Hylkilä aloitti Liùna jotenkin haparoiden, mutta viimeistään kuolinkohtauksessa hän oli täydessä iskussa. Niklas Spångberg oli oivallinen Timur ja Kristian Lindroos Amiraali (alun perin Mandariini). Pekka Kuivalainen lauloi lavan sivusta Keisari Altoumin osan, joka kuulosti salin akustiikassa jotenkin ponnettomalta. Ping–Pang–Pong-kolmikon muodostivat Aarne Pelkonen, Ville Salonen ja Petteri Loukio; heidät ohjaaja oli toteuttanut vauhdikkaina commedia dell'arte -hahmoina.

Lähes kaikki elokuun näytökset olivat loppuunmyytyjä, mutta ei hätää: Lisää on tulossa tammikuulle 2021. Suosittelen!