Mahtava Kalevala-ooppera

11.3.2017 Karl Müller-Berghausin ooppera Die Kalewainen in Pochjola Logomossa Turussa

Die Kalewainen in Pochjola -oopperasta on kirjoitettu hyvin monissa kuttuurijulkaisuissa ja -blogeissa, mutta toistetaan nyt vielä tähän alkuun perustiedot: Saksalainen Karl Müller-Berghaus (1829-1907) valittiin peräti 157 hakijan joukosta Turun Soitannollisen Seuran kapellimestariksi vuonna 1886  ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1895 saakka. Vuonna 1890 valmistui hänen suurimuotoinen Turussa sävelletty oopperansa Die Kalewainen in Pochjola, jonka libretto (F. W. O. Spengler) perustuu tietenkin kansalliseepokseemme. Oopperaa ei kyetty esittämään tuon ajan Turussa, vaan kantaesityksen piti toteutua Hampurissa. Se kuitenkin peruuntui kaupunkia piinanneen koleraepidemian vuoksi, ja ainoastaan oopperan toinen näytös esitettiin Turussa konserttiversiona.

Koko ooppera sai odottaa kantaesitystään yli 120 vuotta, kunnes Turussa tartuttiin toimeen. Kalevalan päivänä 2017 nähtiin ensimmäinen kuudesta esityksestä, mutta minä pääsin seuraamaan niistä vasta viimeisen. Hieman harmittelin tätä, sillä muut esitykset johtanut Leif Segerstam oli viimeisessä esityksessä vaihtunut Ruut Kiiskeksi. Mutta oikein hyvin nuori kapellimestarikin tehtävästä suoriutui, vaikka orkesteri oli sijoitettu hankalasti näyttämön takaosaan.

Müller-Berghausin musiikki oli positiivinen yllätys. Olin toki lukenut yhtymäkohdista Wagnerin kanssa, ja moni on kuullut teoksessa vaikutteita mm. Lisztiltä ja Beethovenilta. Minulle rikas romanttinen sointikuva toi ennemminkin mieleen Lortzingin tai von Weberin. Säveltäjä on tehnyt sujuvaa ja ammattimaista jälkeä, ja hänen vuolas joskin sentimentaalinen orkestraationsa on paikoin aivan mahtavaa. Müller-Berghaus on osannut kirjoittaa myös solisteille kiitollista laulettavaa.

Tiina Puumalaisen ohjaus ei ollut erityisen kekseliäs, vaan näyttämöllä nähtiin paljolti perinteistä "seisoskeluoopperaa". Oopperan libretto ja henkilöiden yksiulotteisuus ei ehkä anna ohjaajalle eväitä oikein muuhun. Kuoroa sentään käytetään siellä täällä näyttävänä ihmisjoukkona (koreografia Osku Heiskasen). Kuorona oli Chorus Cathedralis Aboensiksen ja Laulun Ystävien jäseniä. Naiskuoro suoriutui osuudestaan yhtenäisemmin ja hallitummin kuin mieskuoro. Teppo Järvisen lavastus oli yksinkertainen ja melkoisen mitäänsanomaton, mutta ehkä syynä tällaiseen toteutukseen ovat Logomon salin tekniset rajoitteet. Teemu Nurmelinin hienot valot tuntuivat olevan ajoittain jopa tärkeämmässä roolissa kuin fyysinen lavastus. Näyttävät puvut oli suunnitellut Pirjo Liiri-Majava.

Solistien laulu jouduttiin Logomon salin luonteen ja akustiikan vuoksi vahvistamaan sähköisesti. Taitavan solistikunnan muodostivat Petri Lindroos (Wäinämöinen), Tommi Hakala (Ilmarinen), Christian Juslin (Achti), Anna Danik (Luonnotar), Johanna Rusanen-Kartano (Louchi), Kaisa Ranta (Ismo) ja Petter Andersson (Zauberer). Erinomaista työtä tekivät kaikki, mutta omaksi suosikikseni nostan Johanna Rusanen-Kartanon upean ja väkevän Louhen. Myös Tommi Hakala teki oikein vaikuttavaa työtä Ilmarisen roolissa. Pientä moitittavaa oli ainoastaan Christian Juslinin laulussa; hän kävi pari kertaa voimavarojensa riittävyyden ja äänen särkymisen rajoilla.

Anglo-amerikkalainen ilta Tapiolassa

10.3.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Pekka Kuusisto, viulu & Tomas Djupsjöbacka, sol. Topi Lehtipuu, tenori & Pekka Kuusisto, viulu Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan konsertti alkoi englantilaissäveltäjien kappaleilla, jotka kaikki Pekka Kuusisto "liidasi" konserttimestarin paikalta. Aluksi kuulimme kokoelman renessanssi- ja barokkimusiikkia, ja oli mukaan huolittu yksi sävellys 1900-luvultakin. Kappaleet olivat Henry Purcellin Fantasia nro 10, William Byrdin Sanctus, Michael Tippettin Divertimento on Sellinger's Round, osa 2: A Lament ja Purcellin Fantasia nro 13 Upon One Note. Kappaleet soitettiin yhteen, jolloin niistä muodostui mielenkiintoinen ja yllättävän ehyt kokonaisuus.

Benjamin Brittenin Les Illuminations toi lavalle laulusolistiksi tenori Topi Lehtipuun. Arthur Rimbaud'n proosarunoelmaan sävelletty teos valmistui vuonna 1939. Laulusarja eteni jotenkin vaikeasti hahmottuvissa tai häilyvissä tunnelmissa - vain aloitus ja lopetus olivat selkeät. Musiikki oli kuitenkin Britteniksi yllättävän kaunista ja melodista, ja Lehtipuun taitava tulkinta kruunasi sen. Solistin laulu kyllä peittyi aika ajoin harmillisesti jousien alle.

Väliajan jälkeen siirryttiin Pohjois-Amerikkaan: Yhdysvaltalaisen Nico Muhlyn Impossible Things esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Kyseessä oli hybridimäinen teos, jota käsiohjelman sanoin voi luonnehtia viulukonsertoksi, jossa on lauluääni tai laulusarjaksi, jossa on mukana sooloviulu. Kuusisto ja Lehtipuu tekivät hienon esityksen, jossa laulun ja viulun suhde toisiinsa muunteli kiehtovasti. Välillä esitettiin samaa melodiaa ja heti perään jännittävää kontrapunktista kudosta.

Päätösnumerona oli kanadalaisen säveltäjän Owen Pallettin Viulukonsertto. Myös tämä oli Suomen ensiesitys, ja minulle ilmeisesti ensikokemus koko säveltäjästä. Pekka Kuusisto oli suvereeni konserton solisti, jonka vaivatonta ja ilmaisuvoimaista soittoa oli pakko seurata mykistyneenä. Tässä teoksessa orkesteria tuli johtamaan Tomas Djupsjöbacka, josta sai tarkan ja hyvin musikaalisen vaikutelman.

Ihana ilta Schubertin ja Mahlerin parissa

9.3.2017 Sinfonia Lahti, joht. Giordano Bellincampi, sol. Thomas E. Bauer, baritoni Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahti ja kapellimestari Giordano Bellincampi aloittivat konsertin Schubertin Sinfonialla nro 3 D-duuri. 18-vuotiaan säveltäjän teos on vauhdikas ja menevä sekä elämäniloinen ja paikoin hilpeän hauska. Siellä täällä musiikki kuulosti aivan Haydnilta.

Toisena teoksena kuulimme Mahlerin neljän laulun sarjan Lieder eines fahrenden Gesellen eli Vaeltavan kisällin lauluja. Solistina oli saksalainen baritoni Thomas E. Bauer. Hänellä on erittäin kaunis, pehmeä, notkea ja sävykäs baritoniääni, jota oli nautinto kuunnella. Bauer tavoitti hienosti laulujen tunnelmat, mutta erityisesti kolmannen laulun (Ich hab' ein glühend Messer) väkevä tulkinta oli mainio. Neljännessä laulussa solistille kävi pieni virhe, kun hän aloitti laulunsa väärässä kohdassa, mutta kapellimestari hoiti tilanteen nopeasti ja ammattitaitoisesti.

Väliajan jälkeen jatkettiin kuudella Schubertin liedillä: Tränenregen, Der Wegweiser, An Schwager Kronos, Memnon, An die Musik ja Erlkönig. Näistä kahden ensimmäisen orkesterisovitus oli Anton Webernin, kahden seuraavan sovitus Johannes Brahmsin ja kahden viimeisen laulun sovitus Max Regerin käsialaa. Webernin herkät sovitukset sopivat hyvin ennen Brahmsin leveällä pensselillä tehtyjä orkestrointeja. Erlkönig on yksi suosikkiliedejäni, ja Regerin mahtava sovitus teki todellakin sille oikeutta. Bauer tulkitsi kappaleet erinomaisesti, mutta juuri Erlkönigiin hän tuntui ladanneen kaikki loput voimansa. Hienoa eläytymistä!

Konsertin päätti Mahlerin sinfoninen runo Totenfeier, jonka hän sittemmin siirsi lähes sellaisenaan toisen sinfoniansa avausosaksi. Bellincampi loihti teoksesta kiehtovan ja tiiviin esityksen, jossa hautajaismenoista kuultiin vain etäinen aavistus.

Dresdeniläisten perinne-Lohengrin

5.3.2017 Oopperan leffabrunssi: Richard Wagnerin ooppera Lohengrin Kansallisoopperassa Helsingissä

Tämän vuoden ensimmäinen Oopperan leffabrunssiteos oli Wagnerin Lohengrin. Se lähetettiin tuttuun tapaan samanaikaisesti YLE:n Teema-kanavalla, mutta kyllä esityksen seuraaminen Kansallisoopperan Alminsalin valkokankaalta aina kotiolot voittaa.

Nyt nähty Lohengrinin tallenne oli Dresdenin Semperoperista toukokuulta 2016. Esityksen pohjana oli vuodelta 1983 oleva Christine Mielitzin ohjaus, jonka Angela Brandt oli uusintaohjannut näyttämölle. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Peter Heilein ja valaistuksen Friedewalt Degen. Staatskapelle Dresdeniä ja Sächsischer Staatsopernchor Dresdeniä johti Christian Thielemann.

Tärkeimmissä tehtävissä oli nimekkäitä solisteja: Anna Netrebko Elsa von Brabantina ja Piotr Beczała Lohengrininä. He molemmat tekivät tässä tuotannossa ensimmäisen Wagner-roolinsa! Georg Zeppenfeld oli Heinrich der Vogler, Tomasz Konieczny oli Friedrich von Telramund ja Evelyn Herlitzius oli Ortrud. Kuninkaan airuen pienemmän osan lauloi Derek Welton.

Solistit tekivät kautta linjan mahdottoman hienoa työtä. Netrebkon ääni on kypsynyt ja syventynyt oivallisesti viime vuosina. Instrumentin hallinta on edelleen huippuluokkaa, mutta sävykkyys tuntuu jopa lisääntyneen. Hän on myös erinomainen näyttelijä. Beczała lauloi uljaasti Lohengrininsä, mutta näyttelijänä hän ei ollut ihan samaa tasoa; naamalla tuntui olevan lähes aina yksi ja sama ilme. Muut solistit tekivät perusvarmaa ja tasaista työtä. Herlitziuksen juonitteleva Ortrud oli kylmäävä.

Ohjauksesta ja lavastuksesta en suuremmin pitänyt tässä tuotannossa. Molemmat ovat auttamattomasti vanhentuneita, jotenkin museaaliselta tuntuvia, eivätkä puhutelleet minua. En ymmärrä samojen produktioiden ylläpitämistä vuosikymmenten ajan - kyllä Lohengrinkin olisi ansainnut uutta ja raikasta näkemystä. Klassikoillakin on toki arvonsa, mutta onko kyseessä enää säilyttämisen arvoinen klassikko, jos se ei kestä aikaa?

Mozartin suloaarioita (ja muistaakseni jotain muutakin)

1.3.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. John Storgårds, sol. Golda Schultz, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertissa kuultiin aika merkillinen kattaus: Pingoudia, Mozartia ja Adamsia! Ensimmäisenä ohjelmassa oli monipuolisesti lahjakkaan ja opiskelleen Ernest Pingoudin (1887-1942) seitsenosainen orkesterisarja Suurkaupungin kasvot. Pingoud kuuluu suomalaisen modernismin varhaisiin säveltäjänimiin yhdessä Aarre Merikannon ja muiden kanssa. "Radikaali" Pingoud jäi vaille laajempaa arvostusta, eikä tilanne ole suuremmin muuttunut hänen kuolemansa jälkeenkään. Vasta 1990-luvulla Pingoudin musiikkia kaivettiin naftaliinista ja RSO nauhoitti monia hänen teoksiaan. Tämä Suurkaupungin kasvot ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta periaatteessa pidän hyvänä ja suotavana, että suomalaisten säveltäjien musiikkia pidetään esillä. Sopisi näitä soittaa laajemminkin kuin vain itsenäisyyden (tai säveltäjän itsensä) merkkivuosina!

Sitten päästiin itse pihviin, eli syyhyn miksi tähän konserttiin tulin: Hän oli eteläafrikkalainen sopraano Golda Schultz, joka on kiinnitettynä Baijerin Valtionoopperan solistikuntaan. Schultz esitti RSO:n säestyksellä kolme numeroa Mozartia: ensin konserttiaariat Misera, dove son ja Vado, ma dove sekä kolmantena Vitellan aarian Non più di fiori oopperasta La clemenza di Tito eli Tituksen lempeys. Ah, miten ihanaa ja luonnollisen raikasta laulua!

Väliajan jälkeen kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa John Adamsin City Noir. Tämä oli varmaankin ajateltu nokkelaksi pariksi Pingoudin kaupunkiaiheiselle teokselle - mutta ajatuksen tasolle se jäikin, sillä väliin sijoitetut Mozartin aariat ehtivät kyllä viedä tunnelman aivan toisaalle. Storgårds on mies paikallaan johtamaan nykymusiikkia, mutta vähän kylmäksi tämäkin kappale minut jätti. Vika lienee oman pään sisällä.

Ensimmäinen kertani Hassen kanssa

28.2.2017 Johann Adolph Hassen ooppera Piramo e Tisbe Theater an der Wienissä

Saksalainen Johann Adolph Hasse (1699-1783) on ollut minulle nimenä tuttu säveltäjä, mutta tietääkseni en ollut ennen tätä iltaa kuullut lainkaan hänen musiikkiaan livenä. Tämä puute olikin syytä paikata, sillä Hasse oli merkittävä säveltäjä, joka vaikutti suuresti mm. opera serian kehitykseen. Theater an der Wienissä esitettiin konserttiversio hänen oopperastaan Piramo e Tisbe (Pyramos ja Thisbe) vuodelta 1768. Oopperan pohjana oleva babylonialainen tarina päätyi Ovidiuksen Muodonmuutoksia-runoelmaan. Hassen intermezzo tragico syntyi aikana, jolloin lajityyppi oli jo katoamassa näyttämöiltä.

Hampurin lähellä syntynyt Hasse sai säveltäjäoppinsa Italiassa mm. Alessandro Scarlattilta, mikä ehkä kuuluu myös Piramo e Tisben musiikissa. Kaikkiaan Hasse sävelsi 120 oopperaa(!) ja mittavan muunkin tuotannon, mutta ikävä kyllä suurin osa teoksista tuhoutui preussilaisten piirittäessä Dresdeniä vuonna 1760.

Hassen ura oli alkanut laulajana mm. Hampurin Oopperassa ja jatkui säveltäjänä Napolissa, mutta saavutti eräänlaisen huippunsa Dresdenin hovin Kapellmeisterina vuodesta 1731 alkaen ja Oberkapellmeisterina vuodesta 1747. Hasse vaikutti Dresdenissä muodollisesti vuoteen 1763 saakka, vaikka kiersikin vuosikymmenten aikana ahkerasti Euroopassa ja saavutti suurta suosiota oopperoillaan mm. Wienissä, Pariisissa sekä eri puolilla nykyistä Italiaa ja Saksaa.

Hasse muutti Wieniin 1760 ja pysyvästi 1764, kun Dresdenin-pesti päättyi. Säveltäjä oli keisarinna Maria Theresan suosikki. Kaupungissa puhalsivat mm. Gluckin reformaatiotuulet (Orfeo ed Euridice oli kantaesitetty Wienissä 1762), eivätkä Hassen vanhanaikaisiksi koetut opera seriat enää herättäneet laajaa kiinnostusta. Piramo e Tisben (1768) pitikin olla miehen viimeinen ooppera, jossa hän yritti uudistaa ilmaisuaan. Maria Theresa suostutteli kuitenkin Hassen kirjoittamaan vielä Ruggieron (1771). Vuonna 1773 Hasse muutti Venetsiaan viimeisiksi kymmeneksi elinvuodekseen toimien siellä opettajana ja säveltäen kirkkomusiikkia.

Minuun Piramo e Tisben musiikki teki ristiriitaisen vaikutuksen. Ehkä siinä kuului vanhan miehen epätoivoinen yritys luoda jotain, joka ei ollut hänen ominta itseään. Eräänlaista välitilamusiikkia, mutta kyllähän tätä vajaan kaksi tuntia mielellään kuunteli. Orkesterina oli Europa Galante perustajansa Fabio Biondin johdolla. Biondi myös soitti itse viulua. Tasokkaina solisteina kuultiin Desirée Rancatore (Tisbe), Vivica Genaux (Piramo) ja Emanuele D’Aguanno (Tisben isä). Genauxin ääni oli aluksi liialti ”maskissa”, mutta onneksi laajeni myöhemmin. D’Aguannon laulussa häiritsi ajoittain tukeva nasaalisointi.

Maittava kolmen pienoisoopperan paketti

27.2.2017 Manfred Trojahnin oopperatriptyykki Limonen aus Sizilien Kasino am Schwarzenbergplatzissa Wienissä

Wienin Volksoper oli tuottanut Schwarzenbergplatzin vanhaan Kasinoon mukavan, vain hieman yli tunnin kestävän nykyoopperaillan. Manfred Trojahnin (s. 1949) triptyykki sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 2003. Sarja koostuu kolmesta pienoisoopperasta: Der Schraubstock, Limonen aus Sizilien ja Eine Freundschaft.

Ensimmäinen ooppera käsitteli triangelidraamaa, jossa vaimon suhde paljastuu aviomiehelle. Vaimo anoo anteeksiantoa, mutta mies on armoton ja uhkaa viedä lapset mukanaan. Tämä ajaa vaimon ampumaan itsensä. Teos päättyy aviomiehen ja rakastajan keskinäiseen syyttelyyn. Rooleissa nähtiin Rebecca Nielsen, Carsten Süss, Morten Frank Larsen ja Manuela Leonhartsberger.

Toisessa teoksessa mies kuuluisan oopperalaulajattaren menneisyydestä pyrkii tapaamaan diivaa. Mies on aikoinaan kustantanut tähden opinnot ja rakastanut naista. Mutkien jälkeen mies tapaakin laulajattaren, mutta saa pettyä katkerasti - nainen on muuttunut ja vieraantunut. Rooleissa nähtiin David Sitka, Rebecca Nielsen, Ursula Pfitzner, Manuela Leonhartsberger ja Daniel Ohlenschläger.

Viimeisessä oopperassa sairas mies makaa kuolinvuoteellaan sisarensa hoidossa. Mies ei tahdo tavata parasta ystäväänsä, joka pyrkii vierailulle. Sisar houkuttelee ystävän pukeutumaan valeasuihin ja esittämään useita henkilöitä, jotka kuoleva on toivonut vielä tapaavansa. Lopuksi mies paljastaa ystävälleen, että hänellä oli vuosikausia suhde tämän vaimon kanssa, ja että ystävän kaksi lasta ovatkin hänen siittämiään. Rooleissa nähtiin Carsten Süss, Martina Dorak ja Morten Frank Larsen.

Kolmen oopperan henkilöt ja tarinat linkittyivät kiehtovasti yhteen. Ohjaaja Mascha Pörzgen oli tehnyt erinomaista ja hienovaraista työtä. Dietlind Konoldin lavastus ja puvut olivat oivallinen kehys tapahtumille. Pientä orkesteria johti Gerrit Prießnitz. Solistit suoriutuivat oikein hyvin ja useimmat olivat vieläpä erinomaisia näyttelijöitä.