Isokoskella on taito tallella

1.11.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Erich Höbarth, viulu ja violino piccolo, sol. Aapo Häkkinen, urut ja Soile Isokoski, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertin ohjelmassa oli pitkästä aikaa pelkkää barokkimusiikkia. Pientä orkesteria oli saapunut liidaamaan Leipzigissa viuluprofessorina toimiva Erich Höbarth, joka on vieraillut useamman kerran Helsingin Barokkiorkesterin edessä.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu Händelille. Kuulimme tymäkän satsin konserttoja, peräti neljä: Concerto grosso d-molli op. 3/5, Konsertot uruille, orkesterille ja continuolle nro 1 g-molli op. 4/1 ja B-duuri op. 4/6 sekä Concerto grosso C-duuri "Alexander's Feast". Kahdessa keskimmäisessä kappaleessa Aapo Häkkinen soitti taitavana solistina pieniä kamariurkuja; Concerto grossoissa hän soitti urkuja orkesterin osana. Katsomossa joku kuului haikailevan, että voi kun olisi Musiikkitalon konserttisalissa kunnon urut tällaisia esityksiä varten. Toive uruista on hyvä ja kannatettava, mutta näissä konsertoissa käytetyt urut vastasivat melko hyvin Händelin käytössä olleita yksisormioisia kamariurkuja. Kuulokuva oli näin ollen varsin lähellä "oikeaa" - eivät nämä kappaleet kaipaa konserttiurkujen voimaa.

Väliajan jälkeen siirryttiin J. S. Bachin musiikkiin. Ensin kuultiin Brandenburgilainen konsertto nro 1 F-duuri. Höbarth soitti tässä veikeää violino piccoloa ja kosketinsoittajat vaihtoivat paikkaa: Aapo Häkkinen siirtyi cembalon ääreen ja Jouko Laivuori urkuihin. Konsertto soi temperamentikkaasti ja upposi aplodeista päätellen yleisöön paremmin kuin Händelin kappaleet.

Päätösnumerona oli Kantaatti nro 82 "Ich habe genug", joka koostuu kolmesta aariasta ja niiden välisistä resitatiiveista. Olen kuullut Soile Isokoskea pari kertaa aiemminkin tämän teoksen solistina. Pidän enemmän alkuperäisestä versiosta bassosolistille, mutta juuri Isokoski on täydellisyydellään saanut minut lämpenemään sopraanoversiolle, jossa obbligato-oboe on vaihtunut huiluun. Ajattelin aluksi solistimme äänen kuulostavan vähän hauraalle, mutta tämä taisi olla minun korvieni välistä harhaa, sillä myöhemmin tästä ei ollut tietoakaan. Isokosken tuttu ilmaisuvoima ja tulkinnan sielukkuus olivat tallella ja veivät mukanaan. Miten kauniilta esimerkiksi Schlummert ein, ihr matten Augen -aaria kuulostikaan!