Laatuviihdettä Hakaniemessä

23.4.2016 Kaktuksen kukka -näytelmä Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä

Pierre Barilletin ja Jean-Pierren Grédyn elokuvanakin tunnettu komedia Kaktuksen kukka oli mukavan kevyttä iltaohjelmaa. Arn-Henrik Blomqvistin ohjaus onnistui hauskuttamisesta huolimatta nostamaan esille myös tarinan muita tasoja. Huumori oli hyvin mietittyä ja toteutettua, eikä pahoihin ylilyönteihin sorruttu. Puskafarssista tämä esitys oli kaukana!

Satu Silvo oli illan tähti ja aivan loistava osassaan tohtori Julienin vastaanottoapulaisena. Eikä kelpo tohtoria näytelleen Santeri Kinnusen roolityössäkään ollut moitittavaa. Upean esiintyjäkaartin muut jäsenet olivat Vappu Nalbantoglu, Frans Isotalo, Eero Saarinen, Jouko Klemettilä, Eija Vilpas ja Ilona Chevakova. Erityisesti mieleen jäivät Saarinen juopuneena Norbertina yökerhossa ja monitaitoisen Vilppaan pujahtaminen eri asuihin. Taitavaa ja viihdyttävää - mainio kokonaisuus!

Opi perusasiat!

23.4.2016 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu sekä Jukka Nykänen, piano ja juonto Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n Sinfoniaorkesteri tutuksi -konsertissa perehdyttiin orkestraatioon Musorgskin Näyttelykuvien avulla. Jukka Nykänen ja Hannu Lintu juonsivat konsertin ja valistivat yleisöä teoksen osien välissä Minna Lindgrenin käsikirjoituksen mukaisesti. Tarinaa selvennettiin Nykäsen soittamilla katkelmilla Musorgskin alkuperäisestä pianoteoksesta. Hän hoiti hommansa suvereenisti ja tietenkin ilman nuotteja.

RSO esitti katkelmia myös Leo Funtekin orkestraatiosta, jota hän teki samanaikaisesti sen tunnetuimman, eli Ravelin version kanssa. Oli erittäin mielenkiintoista kuunnella näiden välisiä eroja, kun Nykänen soitti ensin katkelman pianolla ja RSO perään saman pätkän sekä Funtekin että Ravelin orkestroimana. Juuri Ravelin version orkesteri sitten soittikin kokonaan, tosin puheosuuksien katkomana. Osien aikana heijastettiin seinälle muutamia säilyneitä Victor Hartmannin teoksia (niitä oikeita näyttelykuvia, joista Musorgski inspiraationsa sai) sekä muuta kuvitusta.

Katsomossa oli hyvin paljon lapsia ja nuoria, ja poistuessani konsertista kuuntelin muutaman heistä vaikuttuneen musiikista ja innostuneen orkesterin voimasta. Hienoa yleisökasvatustyötä RSO:lta - onneksi sarja on saamassa jatkoa ensi kaudella!

Erikoinen sekoitus HKO:lta

22.4.2016 Helsingin kaupunginorkesteri, sol. Matija Meić, joht. Susanna Mälkki Musiikkitalossa Helsingissä

Konsertti alkoi Mozartin Sinfonialla nro 31 D-duuri, lisänimeltään Pariisi. HKO:n soittajien ja Mälkin tulkinta kappaleesta oli ilmava ja selkeä, mutta ehkä juuri korostetun selkeyden vuoksi jotenkin kylmän oloinen. Tai minä ainakaan en ehtinyt lämmetä, vaikka esitys sinänsä oli teknisesti moitteeton.

Laulusolistina kuultu kroatialainen baritoni Matija Meić on tuttu vuoden 2014 Mirjam Helin -kilpailusta, jossa hän pärjäsi hyvin. Meićin osuus alkoi aarialla Rivolgete a lui lo squardo, joka on sävelletty Così fan tutteen, mutta jonka Mozart kuitenkin jätti pois oopperan lopullisesta versiosta. Solistimme eläytyi vahvasti numeroonsa ja oli kehittänyt monipuolisen "koreografian" laulunsa tueksi. Vakuuttavahan esitys oli, joten vähempikin yleisön kosiskelu olisi riittänyt.

Seuraavaksi oli vuorossa Ravelin laulusarja Don Quichotte à Dulcinée. Olipas ihana kolmen laulun kokonaisuus, jossa Meićin parhaat puolet pääsivät oikeuksiinsa: älykästä ja hienosävyistä laulutaidetta. Ennen väliaikaa palattiin vielä Mozartin pariin: Kreivi Almavivan resitatiivi ja aaria Figaron häistä. Mikähän järki tässä järjestyksessä oli - miksi Mozart-numerot eivät olleet peräkkäin?

Väliajan jälkeen kuulimme Henri Dutilleuxin Sinfonian nro 2 "Le Double", joka on sävelletty 1950-luvun lopussa. Tässä oli minun mieleistäni 1900-luvun jälkipuoliskon modernismia - ei ollut ylilyöntejä eikä koskenut korviin! Mälkin lyönnin tarkkuutta ja näkemyksen selkeyttä ei voinut kuin ihailla...

Häikäisevä päätös The Metin Tudor-oopperoille

19.4.2016 Elokuvissa: Gaetano Donizettin ooppera Roberto Devereux The Metropolitan Operasta

Finnkinon esittämän Live in HD -kauden toiseksi viimeinen teos oli Roberto Devereux. Se päättää Donizettin Tudor-trilogian, jonka The Met aloitti jo viisi vuotta sitten Anna Bolenalla ja jatkoi Maria Stuardalla.

Kyllähän tästä täytyi pitää kovasti, vaikka tavanomaisen konservatiivinen Met-produktio olikin kyseessä. David McVicarin ohjaus sisälsi paljon upeita yksityiskohtia ja henkilöohjaus oli tarkkuustyötä. Lavastus oli saman miehen tekosia ja tarjosi yhdessä Moritz Jungen pukujen kanssa jälleen kerran silmänruokaa koko rahan edestä.

Donizettin musiikki oli aivan upeaa ja vei kerrassan mukanaan - kapellimestari Maurizio Benini hallitsi kyllä asiansa. Esityksen kruunasivat huippuluokan solistit: Sondra Radvanovsky (Elisabet I), Matthew Polenzani (Robert Devereux, Essexin jaarli), Elina Garanča (Sara, Nottinghamin herttuatar) ja Mariusz Kwiecien (Nottinghamin herttua). Tässä oopperassa on bel canto -ohjelmiston vaativimpiin suorituksiin kuuluvia rooleja, mutta hienoa työtä kaikki tekivät. Bravi!

Martin Wegeliuksen laulujen esiinnosto

17.4.2016 Hedvig Paulig, sopraano, Tuomas Lehtinen, baritoni ja Gustav Djupsjöbacka, piano Sellosalissa Espoossa

Konsertille oli annettu juhlavalta kalskahtava nimi Mestarit ja kisällit Sibelius-Akatemian varhaisvaiheessa. Ohjelma kietoutui Martin Wegeliuksen (1846-1906) laulutuotannon ja sovitusten ympärille. Wegelius muistetaan mm. Helsingin Musiikkiopiston perustajana - opinahjostahan tuli myöhemmin Helsingin konservatorio ja sittemmin Sibelius-Akatemia.

Tuomas Lehtinen on perehtynyt Wegeliuksen yksinlaulutuotantoon ja toimittanut siitä hiljattain nuottivihkon. Projektin yhteydessä syntyi myös kokonaislevytys Wegeliuksen yksinlauluista. Levyllä esiintyy sama kolmikko kuin tässä Sellosalin konsertissa.

Ohjelma alkoi kahdeksalla Wegeliuksen laululla, joista Hedvig Paulig esitti aluksi neljä ja Lehtinen toiset neljä - ja kaikki minulle täysin tuntemattomia! Joukossa oli ihan mielenkiintoisia kappaleita, joissa kuului Wegeliuksen saama saksalainen koulutus. Seuraavaksi Paulig ja Lehtinen esittivät vuorotellen seitsemän laulua Armas Järnefeltiltä.

Väliajan jälkeen Lehtinen lauloi kolme Jean Sibeliuksen laulua ja Paulig toiset kolme. Sekä Järnefelt että Sibelius olivat Wegeliuksen oppilaita ja Järnefelt tovin opiston rehtorinakin Wegeliuksen kuoltua. Konsertin päätti kahdeksan Wegeliuksen sovitusta suomalaisista kansanlauluista, jotka solistit esittivät taas vuorotellen.

Pauligin ylärekisteri oli tällä kertaa jotenkin samean kuuloinen, ja joissakin kappaleissa sävyt tuntuivat jäävän volyymin jalkoihin. Lehtisellä oli luonnollinen tekniikka ja ilmaisu, mutta pieniä virheitä joihinkin esityksiin sujahti. Gustav Djupsjöbacka oli pianonsa ääressä aivan elementissään ja tuntui nauttivan varsinkin lopun kansanlaulujen meiningistä.

Täytyy taasen harmitella yleisön vähyyttä, sillä meitä oli paikalla ainoastaan n. 25 henkilöä. Hieno konsertti ja harvoin esitettävät Wegeliuksen laulut olisivat ansainneet enemmän huomiota. Ehkä yleisökadon syynä oli (ainakin osittain) se, että päivän Helsingin Sanomat ilmoitti konsertin alkavan klo 19, kun oikea ajankohta oli klo 15.

Upeaa ohjelmaa Encanto Festivalin konserteissa

16.4.2016 Ensemble Thios Omilos Kauniaisten kirkossa

16.4.2016 Friends of Amarillis -musiikkiteatteriesitys Uudessa Paviljongissa Kauniaisissa

Festivaalikenttämme suhteellisen uutta tulokasta, Encanto Festivalia, on vuodesta 2015 luotsannut taiteellisena johtajana saksalainen viulisti Georg Kallweit. Tämän vuoden ohjelmasta päädyin valitsemaan kaksi lauantai-illan konserttia.

Ensimmäisessä konsertissa esiintyi Leipzigin Tuomaskuoron entisistä laulajista koostuva mieskvartetti Ensemble Thios Omilos. Yhtyeeseen kuuluvat tenorit Patrick Grahl ja Cornelius Frommelt, baritoni Tobias Ay sekä basso Philipp Goldmann. Konsertin kaikki säveltäjänimet liittyivät tavalla tai toisella Leipzigiin tai Wieniin ja osa jopa molempiin. Ohjelmassa oli aluksi hengellistä musiikkia 1800-luvun puolivälin Tuomaskanttori Moritz Hauptmannilta, Mendelssohnilta, Hugo Distleriltä, Erhard Mauersbergeriltä, Philipp Goldmannilta (siis yhtyeen bassolaulajalta) ja viime vuonna edesmenneeltä pitkäaikaiselta Tuomaskanttorilta Georg Christoph Billeriltä.

Toinen osio sisälsi maallisia lauluja, säveltäjinä Schubert, Hanns Eisler ja Johann Vesque von Püttlingen. Kolmas ja viimeinen osio koostui parista Vaughan-Williamsin sovittamasta englantilaisesta kansanlaulusta sekä saksalaisista kansanlauluista. Päätteeksi saimme Saint-Saënsin Sérénade d'hiverin sekä vielä kaksi ylimääräistä.

Thios Omilosin a cappella -laulu oli aivan jumalaista kuunneltavaa. Tällaista puhtautta, tarkkuutta ja kauneutta ei tapaa kovin usein. Erityisesti johtotenori Patrick Grahlin äänimateriaali ja tekniikka on uskomattoman hieno - häntä kuulisi mielellään esim. barokkiorkesterin solistina.

Konsertin jälkeen siirryttiin kirkosta läheiseen Uuteen Paviljonkiin, jossa festivaaliohjelma jatkui Friends of Amarillis -nimisellä konsertilla. Käsiohjelman mukaan kyseessä on "viihdyttävä musiikkiteatteri-ilta, jossa käsitellään musiikin keinoin kolmen ihmisen välisiä suhteita". Vaikea arvata, että kyse oli kolmiodraamasta: Saksalaisen Urban Strings -yhtyeen Georg Kallweit (mm. viulu ja kontrabasso) sekä Michael Metzler (kitara, lyömäsoittimet jne.) tavoittelivat barokkiharppua soittaneen Margret Köllin suosiota. Folkert Uhle ja Ilka Seifert vastasivat dramaturgiasta ja tilasta sekä Karel Witt valoista.

Viihdyttävä ilta eteni suurimmaksi osaksi barokin ajan musiikin parissa. Säveltäjänimiä olivat mm. J. S. Bach, Caccini, Corelli, Händel ja Schmelzer. Pari svengaavaa kappaletta 1900-luvultakin oli sotkettu joukkoon. Teatteria tehtiin ilman sanoja, ja molemmat miehet paljastuivat mykkäfilmiajan mieleen tuoviksi koomikoiksi. Näyttelijäntyö kaiken soittamisen lomassa oli aivan erinomaista, ja miehet vielä vaihtoivat sujuvasti soittimiakin lennosta. Loppupuolella esitys alkoi tuntua hieman pitkästyttävältä, eikä tarjonnut enää mitään uutta. Ehkä pieni tiivistäminen olisi ollut kokonaisuudelle eduksi.

Napakymppi-Hulttio

16.4.2016 Igor Stravinskyn ooppera Hulttion tie Kansallisoopperassa Helsingissä

Moskovan Helikon-teatterin taiteellinen johtaja Dmitri Bertman ohjasi Kansallisoopperaan aivan mahtavan Hulttion tien - tykkäsin kuin hullu puurosta! Että osasikin olla fiksusti mietitty kokonaisuus, jota Hartmut Schörghoferin lavastus tuki saumattomasti. Ohjauksessa oli paljon kivoja käänteitä tai yllätyksiä, jotka pitivät tarinan vireen ja yleisön mielenkiinnon yllä. Produktiossa oli muutenkin kaikki palaset kohdallaan: Stravinskyn taidokas, vaihteleva ja ilmaisuvoimainen uusklassinen musiikki Eivind Gullberg Jensenin johdolla, Erika Turusen loistava puvustus, jossa leikiteltiin mm. burleskityylillä, Thomas Hasen valaistus ja talon oman kuoron panos.

Ja sitten solistit: Tuomas Katajala oli Tom Rakewellina uskottava ja samaistuttava hahmo, jolta löytyi säihkyvää tenoraalista linjaa. Sulokkaasti laulanut Mari Palo oli erinomainen valinta Anne Truloveksi, ja Jaakko Kortekangas täysin suvereeni, peitettyä pahuutta tihkuva Nick Shadow. Jeni Packalen pääsi herkuttelemaan turkkilaisena Babana ja Merle Silmato Hanhiemona (Mother Goose). Muissa rooleissa tekivät hyvää työtä Koit Soasepp (Trulove), Mika Pohjonen (Sellem) ja Juha Eskelinen (vartija). Aivan mainio ensemble kotimaisin voimin!

Tästä produktiosta ja iltapäivän esityksestä on tosiaan vaikea keksiä moitteen sanaa. Ehkä ainoana voi mainita yleisön vähyyden - Hulttion tie esitettiin tällä kertaa puolityhjälle salille. Menkää hyvät ihmiset katsomaan, vielä on neljä näytöstä jäljellä!

Ooppera 260 vuoden takaa - Suomen ensi-ilta nyt!

15.4.2016 Christoph Willibald Gluckin ooppera Le cinesi Huoneteatterissa Jyväskylässä

Ville Saukkonen oli ohjannut Jyväskylän Huoneteatterin intiimiin tilaan toimivan ja näppärän version Gluckin Le cinesi- eli Kiinattaret-oopperasta. Produktio oli ristitty uudelleen nimellä Made in China. Yksinäytöksinen teos sai kantaesityksensä Wienissä vuonna 1754; Suomessa tätä oopperaa ei tiedetä aiemmin esitetyn.

Pietro Metastasion libreton juoni on melkoisen naiivi ja typerähkö. Kolme nuorta naista (Lisinga, Sivene ja Tangia) pohtivat tylsistyneitä mitä tekisivät, kun paikalle pölähtää Lisingan veli Silango, joka on ollut Euroopassa. Naiset ovat kauhuissaan, sillä miehen oleskelu samassa huoneessa ei ole sallittua, mutta vähitellen asia unohtuu, kun Sivene ja Tangia alkavat kilpailla maailmanmatkaajan suosiosta. Porukka keksii viihdyttää itseään esittämällä kohtauksia eurooppalaisista näytelmistä. Naisista ensimmäinen esittää tragedian, toinen pastoraalin (yhdessä Silangon kanssa) ja kolmas komedian. Tämän voi käsittää vaikkapa satiirina ajan teatteri- ja oopperakonventioita kohtaan.

Saukkonen sijoitti tapahtumat pioneerileirille Maon Kiinassa. Nuoret naiset (Katariina Poikela, Susanna Tuhkala ja Helena Lehmuskero) olivat nyt teinipioneereja. Silangon roolin teki Petteri Mällinen ja mukana esityksessä oli (Saukkosen lisäyksenä) myös pioneerileirin johtaja (Päivi Virolainen-Kalpio). Ooppera esitettiin yllättäen suomeksi. Ihan pätevä käännös oli teoksen solistien käsialaa.

Musiikillisesti Le cinesi on erikoinen, sillä se ei kuulosta lainkaan "oikealta Gluckilta". Tämän rokokooajan oopperan juuret ovat vielä selvästi barokin perinteessä, eikä Gluckin reformioopperoiden ideoista ole tietoakaan. Jyväskylässä musiikista vastasi cembalolla vahvistettu jousikvartetti nuoren Tuulia Pulkkisen johdolla.

Ensi-illan katsomo oli valitettavan vajaa. Esityksiä on jäljellä vielä neljä - toivottavasti yleisö löytää ne paremmin. Sillä kyllä tämä pikkuteos ihan näkemisen ja kuulemisen arvoinen on.

Havaijilaishupailua Pforzheimissa

10.4.2016 Paul Abrahamin operetti Die Blume von Hawaii Theater Pforzheimissa

Itävalta-Unkarissa vuonna 1892 syntynyt Paul Abraham (oik. Ábrahám Pál) oli 1930-luvun suosituimpia operettisäveltäjiä. Hänen uransa oli alkanut lupaavasti: ensimmäistä menestysteosta Viktoria und ihr Husar (suom. Viktoria ja hänen husaarinsa) vuodelta 1930 seurasivat yleisösuosikit Die Blume von Hawaii (suom. Havaijin kukka) 1931 ja Ball im Savoy (suom. Tanssiva Savoy) 1932. Urakehitys katkesi natsien valtaannousuun ja Abraham päätyi pakomatkallaan Kuubaan 1940 ja edelleen New Yorkiin. Vuonna 1956 hän palasi Saksaan (Hampuriin), jossa kuoli neljä vuotta myöhemmin.

Havaijin kukka -operetin oli Pforzheimiin ohjannut Marcel Keller. Meno oli niin kepeää, reipasta ja hyväntuulista kuin kuuluukin, eikä ohjauksessa kikkailtu turhia. Lavastus oli Marc Jungreithmeierin ja puvustus Anna Ignatievan käsialaa. Esitykseen kuului pieniä tanssinumeroita, joiden koreografiasta vastasi Darie Cardyn. Kapellimestarina oli Tobias Leppert ja musiikkityylit vaihtuivat hänen johdollaan sujuvasti vaikkapa marssista foxtrottiin. Laulusolistit olivat kauttaaltaan hyvätasoisia, mutta parhaan arvosanan annan seuraaville: Thérèse Wincent (Prinsessa Laya/Suzanne Provence), Kwonsoo Jeon (Prinssi Lilo Taro) ja Cornelius Burger (Jim Boy).

Donizettia puskafarssina

9.4.2016 Gaetano Donizettin ooppera Viva la mamma Theater Ulmissa

Donizetti on tunnettu kepeiden ja humorististen oopperoiden mestarina. Le convenienze teatrali, hänen yksinäytöksinen farsansa, esitettiin Napolissa 1827. Muutamaa vuotta myöhemmin (1831) esitettiin Milanossa teoksen uudistettu ja laajennettu kaksinäytöksinen versio nimellä Le convenienze ed inconvenienze teatrali. Lajityypiksi oli merkitty dramma giocoso.

Donizettin ooppera teki paluun ohjelmistoihin 1960-luvulla, jolloin siitä myös tehtiin useita erikielisiä sovituksia. Kenties tunnetuin on saksankielinen Viva la mamma, joka sai ensiesityksensä Münchenissä 1969.

Theater Ulmissa Viva la mamma sai hulvattoman, sanoisin jopa puskafarssimaisen tulkinnan. Ensimmäinen näytös vielä sinniteltiin läpi satunnaisten naurunpyrskähdysten voimin, mutta toisessa näytöksessä pankki räjähti ja yleisö nauroi ja ulvoi aivan estottomasti. Ohjaaja Andreas von Studnitz oli sijoittanut tapahtumat teatteriin, jossa harjoiteltiin Romulus und Ersilia - nimistä oopperaa. Eihän siitä meinannut tulla mitään, ennen kuin Mamma Agata purjehti paikalle ja pisti tuulemaan. Komiikkaa tehtiin kaikilla mahdollisilla keinoilla ja sitä oli annosteltu ohjaukseen suurella kauhalla, reilusti liioitellen.

Orkesterin soitto kuulosti Michael Weigerin komennossa usein jotenkin raskassoutuiselta ja kankealta - olisin kaivannut lisää Donizettille ominaista kepeyttä. Orkesteri oli sijoitettu näyttämön takaosaan, joten laulajilla ei ollut näköyhteyttä kapellimestariin kuin yhden monitorin kautta. Siihen ei tietenkään voinut tuijottaa koko ajan, ja tästä seurasi jatkuvia ajoitusongelmia mm. laulajien sisääntulojen kanssa. Solistit kuitenkin klaarasivat tehtävänsä ihan kohtuullisesti. Vahvimpia suorituksia olivat Edith Loransin Corilla Sartinecchi, Maria Rosendorfskyn Luigia Boschi, Dominik Negelin Agata ja Joachim Pieczykin Impressaari.

Pieni operettiharvinaisuus Ulmissa

8.4.2016 Franz Lehárin operetti Schön ist die Welt Theater Ulmissa

Lehárin operetti Endlich allein kantaesitettiin Wienissä vuonna 1914. Sen uudistettu laitos Schön ist die Welt näki päivänvalon eli yleisön ensimmäistä kertaa Berliinissä vuonna 1930. Tämä kolminäytöksinen teos kestää ainoastaan noin tunnin ja vartin, ja on nykyisin melkoinen harvinaisuus näyttämölle pantuna.

Theater Ulmin pienelle kellarinäyttämölle (Podium) oli tuotettu operetista vaatimaton versio pianosäestyksellä. Benjamin Künzelin ohjaus sekä Mona Hapken lavasteet ja puvut olivat sinänsä toimivia ja oivaltavia. Ohjaaja oli keksinyt solisteille mielekästä ja tarinaan liittyvää tekemistä, niin ettei toimetonta pönöttämistä nähty lainkaan. Huumoria siroteltiin kohtauksiin juuri sopivasti, ilman väkisinväännettyjä vitsejä. Hömppäromaanin sivuilla etenevä tarina oli mainio oivallus. Lavasteissa viehätti mm. kirjan muotoon tehdyt taustat, joita vaihdettiin kuin sivua kääntämällä.

Produktion heikko lenkki olivat laulajat. Kaikki solistit olivat erinomaisia näyttelijöitä, mutta laulaminen jätti paljon toivomisen varaa. Kuinka ihmeessä talo on voinut kiinnittää solisteiksi tämän tasoista väkeä!? Annegretin osan esitti Theater Ulmin näyttelijäkuntaan kuuluva Ulla Willick, jolla oli ongelmia mm. nuotissa pysymisen kanssa. Kruununprinssi Georgin roolin tehnyt J. Emanuel Pichler oli varmaankin ottanut jokusen laulutunnin, mutta solidi tekniikka puuttui. Prinsessa Elisabethin osassa nähtiin Maria Rosendorfsky, jonka laulusta voisi ainoana lausua jotain positiivistakin. Evelyn Manja oli valju kreivi Karlowitsch ja Thorsten Sigurdsson Mercedes del Rossa. Sigurdsson kuuluu talon ensembleen, mutta teki enintään keskinkertaisen vaikutuksen. Kohtuullisen heikon musiikillisen annin kruunasi Alwina Meissnerin tasapaksu ja raskaalla otteella soitettu pianismi.

Taas yksi tylsä barokkioopperan ohjaus - onneksi musiikki pelasti!

7.4.2016 Georg Friedrich Händelin ooppera Radamisto Bockenheimer Depotissa Frankfurtissa

Oper Frankfurt esittää huhtikuussa Händelin Radamiston kahdeksan kertaa Bockenheimer Depotissa, joka on vuonna 1900 rakennettu entinen raitiovaunuhalli ja -korjaamo. Suurehkoon halliin on rakennettu portaittain nouseva irtokatsomo, jonne kavuttiin huteralta tuntuvia metalliportaikkoja pitkin. Vanha rakennus kauniine puu- ja tiilirakenteineen loi erityistä tunnelmaa ja tilan akustiikkakin osoittautui oikein hyväksi.

Alhaalla katsomon edessä soitti orkesteri ja sen toisella puolella oli (katsomon tapaan) portaittain nouseva näyttämö. Sen luonne ja tilan tekniset puutteet rajoittivat varmasti Tilmann Köhlerin ohjausta, mutta on siitä silti todettava että kyllä oli tylsä. Laulajat kipusivat vuorollaan jättiportaille ja liikkuivat niitä ylös alas - yksin, kaksin tai jopa ryhmässä. Kekseliäintä antia oli se, kun loppupuolella parille solistille annettiin oikein ase käteen. Tai no jaa - otetaan takaisin: Kyllä tämän kunnian ansaitsee se oivallus, että alkuperäisestä tarinasta poiketen Tiridate murhasi oopperan lopussa kaikki muut henkilöt.

Radamiston lavastajaksi on ohjelmassa präntätty Karoly Rosz, mutta en oikein tiedä mitä hän on tehnyt, kun ei lavastusta oikeastaan ollut. Sotaisista ja väkivaltaisista videoprojisoinneista vastasi Bibi Abel. Susanne Uhlin kostyymeissä leikiteltiin sotilaspukujen maastokuvioilla.

Onneksi musiikki kompensoi aneemista ohjausta ja lavastusta. Simone Di Felice johti ja loihti orkesteristaan ilmeikästä ja tunnerikasta (ääh, svetisismi!) musiikkia. Laulusolisteja oli seitsemän, eikä heissä ollut lainkaan heikkoja lenkkejä. Esille nousivat Dmitry Egorov Radamistona, Gaëlle Arquez Zenobiana, Kateryna Kasper Tigranena ja Thomas Faulkner Farasmanena. Muut solistit olivat Paula Murrihy (Polissena), Kihwan Sim (Tiridate) ja Vince Yi (Fraarte).

Solisteista pari oli minulle tuttuja ennestään, ja samaa olisi varmasti sanonut moni muukin suomalainen laulumusiikin ystävä. Oper Frankfurtin solistikuntaan kuuluva Kihwan Sim nimittäin voitti Mirjam Helin -laulukilpailun miesten sarjan vuonna 2009 ja talon oopperastudioon kuuluva Kateryna Kasper naisten sarjan viimeksi eli vuonna 2014. Simiä olen kyllä kuullut Frankfurtissa aiemminkin, mutta Kasperin notkeaa laulamista oli mukava kuulla nyt "tositoimissa".

Kreikkalainen kärsimysnäytelmä

6.4.2016 Bohuslav Martinůn ooppera The Greek Passion Aalto-Theaterissa Essenissä

Tšekkiläinen Martinů sävelsi viimeisen oopperansa The Greek Passion vuosina 1954-1957. Suunniteltu ensi-ilta ROH Covent Gardenissa ei toteutunut, ja säveltäjä muokkasi teoksesta uuden version. Se kantaesitettiin vuonna 1961 Zürichissä pari vuotta Martinůn kuoleman jälkeen. Oopperan englanninkielinen libretto on säveltäjän itsensä käsialaa ja pohjautuu Nikos Kazantzakisin romaaniin.

Essenin Aalto-Theaterin produktio saa minulta kehuja ennen kaikkea ohjauksestaan. Olipa tyylikäs ja älyllinen, mutta leimallisen moderni ohjaus, jossa ei kuitenkaan sorruttu (Saksassa niin tyypillisiin) ylilyönteihin eikä tekotaiteelliseen roskaan. Kiitokset Jiři Heřman! Hänen ja Dragan Stojčevskin lavastus oli myös erinomainen. Näyttämön mahdollisuuksia ja liikkuvia osia käytettiin hyväksi monella tavalla, ja hienot yksityiskohdat (mm. vesiallas) elävöittivät kertomusta.

The Greek Passionissa oli myös ajankohtaista tematiikkaa pakolaiskysymyksen ympärillä. Turkkilaisten ahdistamien, kylästään paenneiden ihmisten hätä herkisti ja pakotti muodostamaan mielipiteen asiasta. Ohjaaja toi kantansa ilmi varsin selvästi, mutta ehkä lasten ruumiita ei olisi tarvinnut kanniskella lavalla asian alleviivaamiseksi. Kyllä me tajuttiin vähemmälläkin!

Tahtipuikkoa heilutti minulle monista oopperoista tuttu Tomáš Netopil. Ja hyvinpä heiluttikin - hänen käsittelyssään Martinůn musiikista ei voinut olla pitämättä. Kiitettävään suoritukseen ylsi myös oopperan suuri kuoro. Teoksessa oli lähes 20 solistitehtävää, joten en luettele tässä heidän nimiään. Yleisesti voi todeta tason olleen oikein hyvä. Jotain pientä moitittavaa parin laulajan suorituksesta löytyi, mutta enemmänkin olisi voitu panostaa englannin ääntämiseen. Monilla itäeurooppalaista alkuperää olevilla solisteilla oli suuria puutteita tässä suhteessa.

Rossinin varhainen namupala

5.4.2016 Gioachino Rossinin ooppera La cambiale di matrimonio Théâtre municipal de Colmarissa

Rossini sävelsi La cambiale di matrimonion vain 18-vuotiaana. Oopperan libretto on Gaetano Rossin, ja yksinäytöksinen farsa comica sai ensiesityksensä Venetsiassa 1810. Alkusoiton Rossini oli tekaissut jo aiemmin opiskellessaan Bolognassa. Teos on säveltäjän ensimmäinen esitetty ooppera, sillä aiemmin valmistunut Demetrio e Polibio pääsi näyttämölle vasta 1812. La cambiale di matrimonio kestää ainoastaan tunnin ja 15 minuuttia, mutta siinä ajassa ehditään käydä läpi melkoiset suhde- ja muut kiemurat, jotka päättyvät - tietenkin - onnellisesti.

Opéra national du Rhinin oopperastudio oli valmistanut produktion, jota esitettiin Strasbourgin lisäksi Mulhousessa ja Colmarissa. Ehdin näkemään tuotannon viimeisen esityksen. Koska käsiohjelmaa ei ollut ja oopperan nettisivuilla ei vaivauduttu kertomaan ketkä teoksen olivat ohjanneet, lavastaneet ja puvustaneet, en voi kiittää heitä nimeltä mainiten. Esityksen jälkeen he kuitenkin saapuivat lavalle kumartamaan. Ohjaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan näppärä ja osuva, ja siihen oli annosteltu huumoria hienostuneesti. Henkilöohjaus oli tarkkaa ja sisälsi nokkelia vitsejä tai oivalluksia mm. kanadalaisen Slookin kohdalla (tosin Kanada ja Yhdysvallat menivät sekaisin mm. kansallislauluviittauksessa ja matkalaukun lipunväreissä). Puvustus oli myös oikein onnistunut ja iloinen väriläiskä. Viitteellisenä lavastuksena oli vain pöytäryhmä, skootteri jne.

Pieni orkesteri oli koottu Orchestre philharmonique de Strasbourgin soittajista. Kapellimestarina toimi Antonino Fogliani, joka pääsi osallistumaan myös näyttelemiseen. Kohtuullisen hyvätasoisen solistisekstetin muodostivat Jaroslaw Kitala (Sir Tobia Mill), Francesca Sorteni (Fannì), Emmanuel Franco (Slook), Diego Godoy (Edoardo Milfort), Nathanaël Tavernier (Norton) ja Coline Dutilleul (Clarina).

Poliittisesti (aikanaan) epäkorrektia oopperaa Meiningenissa

3.4.2016 Albert Lortzingin ooppera Regina Das Meininger Theaterissa (Südthüringisches Staatstheater) Meiningenissa

Lortzing kirjoitti libreton ja sävelsi Regina-oopperansa Euroopan hulluna vuotena 1848. Ensiesityksensä se sai kuitenkin vasta 1899 Berliinissä - ja silloinkin Adolph L'Arrongen kovasti muokkaamana. Ilmeisesti oopperan alkuperäinen teksti oli ollut liian tulenarka. Lakkoilevat tehdastyöläiset, sosialismin tuoksu ja vapautta julistavat, vallankumoukseen assosioituvat laulut olivat liikaa kaikkien myllerrysten keskellä ja vielä pitkään niiden jälkeenkin. Reginan alkuperäisversio sai kantaesityksensä vasta 1998 ja sen jälkeen teosta on esitetty ainakin muutamassa saksalaisessa oopperatalossa.

Eli jälleen teos johon ei takuulla törmää Suomessa! Meiningenin produktion ohjanneen Lars Wernecken näkemys oli selkeä ja tarinaa tukeva. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastasi Dirk Immich. Lancelot Fuhry johti Meininger Hofkapellea ja teatterin kuoroa. Musiikki sai hänen johdossaan runsaan ja romanttissävyisen tulkinnan, kuitenkin ilman turhaa paatosta tai imelyyttä. Lortzing oli säveltänyt tähänkin teokseen useita vauhdikkaita ja mahtipontisia kuoronumeroita. Jotenkin sävelkielestä tuli mieleen Fredrik Pacius!

Esityksen solistit eivät tehneet kovin suurta vaikutusta. Useimmat hoitivat osuutensa ihan hyvin, mutta valloittavia esiintyjiä tai tulkitsijoita lavalla ei oikeastaan nähty. Pari heikkoakin suoritusta mahtui joukkoon - selvimpänä Richardin osan laulanut Daniel Szeili, jonka rahkeet loppuivat kesken moneen kertaan. Useita kukkoja ja rimpuilua ylärekisterin kanssa oli melkein tuskallista seurata. Simonin osassa kuultiin Ernst Garstenauer ja hänen tyttärensä Reginan osan lauloi Anne Ellersiek. Stephan oli Marián Krejčik ja Wolfgang Mikko Järviluoto, joka kuuluu talon solistikuntaan. Kilianin roolissa kuultiin Stan Meus, Beatena Carolina Krogius ja Barbarana Christiane Schröter.

Verdin harvinaisuus Bonnissa

2.4.2016 Giuseppe Verdin ooppera Jérusalem Theater Bonnissa

Verdi sävelsi vuonna 1843 oopperan I Lombardi alla prima crociata Temistocle Soleran librettoon. Muutamaa vuotta myöhemmin eli 1847 oopperasta valmistui uudistettu versio, Jérusalem. Sen ranskankielinen libretto perustuu Soleran tekstiin, ja on Alphonse Royerin ja Gustave Vaëzin käsialaa.

I Lombardi -oopperaa näkee harvakseltaan Euroopan oopperatalojen ohjelmistoissa, mutta Jérusalem on ollut melkoinen harvinaisuus. Itse näin Lombardialaiset vuonna 2013 Hampurissa, ja nyt oli onneksi Jérusalemin vuoro. Käsiohjelman mukaan tämä oli "alkuperäislaitoksen näyttämöllinen ensiesitys" Saksassa.

Bonnin tyylikäs produktio oli yhteistuotanto Bilbaon ABAOn kanssa. Ohjauksesta vastasi Francisco Negrin, lavastuksesta Paco Azorín ja puvuista Domenico Franchi. Betonibunkkerimainen lavastus oli ehkä hieman ankea, mutta muuta valittamista lavallepanossa ei ollut. Suomessakin (mm. Savonlinnan oopperajuhlat) vieraillut Will Humburg johti Bonnin Beethoven-orkesteria. Hän teki aivan erinomaista työtä ja sai Verdin musiikin uskomattomaan lentoon. Varsinkin monet kuoronumerot olivat hyvin vaikuttavia.

Gastonin raskaan roolin oli saanut urakoitavakseen Sébastien Guèze. Varsin hyvin hän siitä selviytyikin, mutta loppupuolella ääni alkoi väsyä ja laulamisen tarkkuus kärsiä. Hurmaava Hélène oli Anna Princeva, jonka yleisö nosti suosikikseen. Muissa rooleissa lauloivat mm. Csaba Szegedi (Toulousen kreivi), Franz Hawlata (hänen veljensä Roger), Brigitte Jung (Isaure), Priit Volmer (paavin legaatti), Christian Georg (Raymond) ja Daniel Pannermayr (Ramlan emiiri).

Tosi-TV-ooppera Turussa

1.4.2016 Joseph Haydnin ooppera L'isola disabitata Sigyn-salissa Turussa

Haydnin L'isola disabitata (suom. Asumaton saari, myös Autiosaari) vuodelta 1779 sai Turun produktiossa nimen Viettelysten saari. Esitys oli Oopperakammari ry:n, Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian ja Turun konservatorion yhteistuotanto. Ohjaaja Mikko Rantanen oli sijoittanut tapahtumat trooppiselle saarelle, jossa seurattiin Temptation Island -tyylistä tosi-TV-koheltamista. TV-formaatin ja muiden aikamme ilmiöiden parodia oli herkullista. Sen kruunasi seinälle projisoitu Rantasen "suomennos", jolla ei aina ollut kovin vahvoja yhtymäkohtia alkuperäiseen librettoon (ooppera toki laulettiin italiaksi). Slangin, teinien suosimien ilmaisujen, tunnettujen laulunsanojen ja sitaattien, raisiolaisvitsien ja monenlaisten sukkeluuksien kimara sai yleisön ulvomaan naurusta. Mikko Rantanen vastasi myös vaatimattomasta lavastuksesta, joka koostui lähinnä muutamasta aurinkotuolista.

Orkesterina oli runsaan 20 soittajan Sigyn Sinfonietta, jota johti Marko Autio. Musiikillisesti esitys oli ihan pätevä, vaikka pieniä virheitä tai epätarkkuuksia ensi-illassa vielä kuultiinkin. Autio oli harjoituttanut pääasiassa opiskelijoista koostuneen orkesterin hyvin, sillä soitto ei ollut lainkaan tasapaksua ja nuoret muusikot pelasivat hienosti yhteen. Teoksen neljä roolia oli jokainen jaettu kahden laulajan kesken - näin ollen lavalla oli kaikkiaan kahdeksan solistia. Varsinkin naiset (Johanna Koiranen, Olivia Kyllönen, Anna Tuominen, Elsa-Maija Helminen ja Minna Lappalainen) olivat yllättävän hyviä ja laulutiellään jo pitkällä. Miehistä Ilmari Pirttilältä löytyi kaunista laululinjaa, mutta Sampsa Heiniöllä ja Andreas Nordströmillä on vielä paljon työstettävää, ennen kuin tekniikka on ammattilaistasolla.