Ei tanssinut kongressi minulle...

26.2.2017 vapaailta eli ei Werner Richard Heymannin operettia Der Kongress tanzt Volksoperissa Wienissä

Tämän illan ohjelmassa piti olla Werner Richard Heymannin operetti Der Kongress tanzt. Mutta kuinka ollakaan: Kun saavuin Wienin Volksoperiin, sain kuulla että näytös on peruttu ja tilalla esitetään Kálmánin Sirkusprinsessa. Syynä oli kuulemma yhden keskeisen solistin sairastuminen.

No, eipä ollut ensimmäinen - ja tuskin viimeinenkään - kohdalleni osunut näytöksen peruutus Keski-Euroopan matkoilla. Huomaan ihmetteleväni toistuvasti paria asiaa: Miksi oopperatalo ei ilmoita muutoksista sähköpostitse niille, jotka ovat lippunsa hankkineet netistä? Näin toimien ei olisi minunkaan tarvinnut käydä turhaan kääntymässä toisella puolella kaupunkia. Ja toiseksi: miten ihmeen heikosti isommatkin talot näyttävät varautuvan sairastumisiin. Varamiehityksistä on ilmeisesti luovuttu säästöjen vuoksi - mitäs siinä nyt painaa asiakkaan mielipaha, vaiva ja turha rahanmeno. Helsinkiin kyllä on lennätetty paikkaajia milloin mistäkin päin Eurooppaa. Voiko olla niin, että näin harvinaisen teoksen tapauksessa ei roolin osaavia laulajia löydy? Sitä paremmalla syyllä pitäisi Volksoperilla olla oma varamiehitys.

Tuttu Sirkusprinsessa ei minua tällä kertaa innostanut, joten onneksi suostuivat pienen motkotuksen jälkeen lunastamaan lippuni takaisin.

Peer Gynt jätti sekavan vaikutelman

25.2.2017 Werner Egkin ooppera Peer Gynt Theater an der Wienissä

Saksalainen säveltäjä Werner Egk ei ole Suomessa järin tunnettu - ja tuskin hän on nykyisin kotimaassaankaan niitä suosituimpia 1900-luvun säveltäjiä. Tämä saattaa osittain johtua hänen toiminnastaan natsi-Saksan aikana. Mies syntyi nimellä Werner Joseph Mayer vuonna 1901, sai teoria- ja sävellysoppinsa Carl Orffilta Münchenissä ja otti taiteilijanimen Egk vuonna 1923. Hän toimi säveltäjänä ja kapellimestarina eri puolilla Saksaa ja sävellysprofessorina Länsi-Berliinissä. Egk kuoli vuonna 1983.

Hänen oopperansa Peer Gynt perustuu tietenkin Henrik Ibsenin näytelmään. Libretto on säveltäjän itsensä käsialaa. Ooppera sai kantaesityksensä Berliinin Staatsoperissa vuonna 1938. Theater an der Wieniin teoksen oli ohjannut Peter Konwitschny. Hänen näkemyksensä ja toteutuksensa jätti jotenkin sekavan vaikutelman, mihin saattoi kyllä vaikuttaa oopperan rakennekin: kaikkiaan kymmenen näyttämökuvaa tai kohtausta, joissa tarina poukkoili sinne tänne. Helmut Braden lavastus sentään oli suoraviivainen - mutta tylsä.

Aina luotettavia ORF Radio-Symphonieorchester Wieniä ja Arnold Schoenberg Choria johti kapellimestari Leo Hussain. Myös oopperan musiikki oli jokseenkin poukkoilevaa. Siinä oli hienot hetkensä ja tunnelmansa, mutta välillä mentiin kepeän jatsahtavan viihdemusiikin puolelle. Musiikissa saattoi kuulla vaikutteita ja lainoja aina Beethovenilta saakka.

Baritoni Bo Skovhus teki vahvan roolityön pääosassa eli Peer Gyntinä. Kaikki muut solistit esittivät useampia rooleja. Maria Bengtsson oli suloinen ja enkelimäisesti laulanut sokea Solveig. Natascha Petrinsky, Nazanin Ezazi ja Cornelia Horak täydensivät hyvien naissolistien kaartia. Miehistä mainittakoon Rainer Trost, Andrew Owens ja Stefan Cerny.

Lady Macbeth tehosi edelleen

24.2.2017 Dmitri Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth Kansallisoopperassa Helsingissä

Näin tämän Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth -produktion Berliinissä pari vuotta sitten. Esitys teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että pakko oli mennä katsomaan ooppera myös Helsingissä.

Den Norske Opera & Ballettin ja Deutsche Oper Berlinin yhteistuotannon on ohjannut Ole Anders Tandberg. Hurjan tarinan käänteitä ei sievistellä ainakaan mahdottomasti, vaan lavalla nähdään seksiä ja väkivaltaa koko rahan edestä. Isot silikoniturskat saavat monenlaista käyttöä ja pienestä lavalla marssivasta puhallinorkesterista tulee veikeä humoristinen peili karmeillekin kohtauksille.

Šostakovitšin musiikki on tässä teoksessa aivan huikeaa ja kapellimestari Oleg Caetani kyllä osasi ottaa siitä kaiken irti. Hän huudatti orkesteria ajoittain sellaisella volyymilla, että katsomossa alkoi jo kaivata korvatulppia. Onneksi nämä "täysillä tööttäämiset" eivät kestäneet kerrallaan pitkään. Orkesteri teki aivan erinomaista työtä - ja anteeksi vaan Deutsche Oper, mutta arvostan Kansallisoopperan lopputuloksen tässä suhteessa paremmaksi.

Solisteissa pisteet sen sijaan menevät Saksan suuntaan, siellä kokonaistaso oli korkeampi. Mutta ei tarvitse hävetä Helsingissäkään laulaneita: Katerina Izmailovan osassa kuultu Svetlana Sozdateleva oli ilmiömäisen hyvä; varsinainen äänitykki, joka teki roolihahmostaan uskottavan tulkinnan. Hän ei juurikaan hävinnyt vertailukohdalleen eli Berliinissä roolin tehneelle Evelyn Herlitziukselle. Sergein osan tehnyt Alexey Kosarev teki pätevää työtä, mutta ei kohonnut erityisemmin suosikikseni. Mika Pohjosella oli nahjusmaisena Zinovi Izmailovina melko vähän laulettavaa, mutta pääsi hän sentään hieman esittelemään tenoriäänensä metallisuutta. Jonkin asteinen pettymys minulle oli Boris Izmailovin roolin tehnyt Alexander Teliga. Berliinissä Sir John Tomlinson teki huikean roolityön uhkaavana, häijynä ja manipuloivana appiukkona. Teligan versio oli monta pykälää pliisumpi eikä hänen laulunsakaan ollut yhtä vakuuttavaa kuin Tomlinsonilla.

Pienemmistä rooleista pitää vielä nostaa esiin muutama onnistuja. Ensinnäkin Esa Ruuttunen teki Vanhan vangin osan erinomaisesti ja oli mieltä lämmittävää kuulla, että vielä on eläkeläisen äänessä tarvittaessa ytyä ja voimaakin. Koit Soasepp teki herkullisen roolityön juovuksissa olleena Pappina ja Heikki Aalto lauloi vakuuttavasti Poliisikomissaarina. Niina Keitel oli hurmaava Sonjetka.

Miellyttävä Koomisen Oopperan liedkonsertti

24.2.2017 Sanna Matinniemi, sopraano & Ilmari Räikkönen, piano Finlandia-talossa Helsingissä

Helsingin Koomisen Oopperan liedkonserttisarjan toisessa osassa esiintyivät sopraano Sanna Matinniemi ja pianisti Ilmari Räikkönen. Ohjelman teemamaa oli Saksa, eli kuulimme saksankielisiä liedejä.

Ohjelma alkoi neljällä Schubertin laululla: Die junge Nonne, Romanze aus Rosamunde, Lachen und Weinen ja Lied der Mignon. Näitä seurasi Brahms-osuus, samoin neljä laulua: Es steht ein' Lind', Der Gang zum Liebchen, Meine Liebe ist grün ja Immer leiser wird mein Schlummer.

Toinen osio vei meidät Schumannin liedien pariin: Widmung, Was will die einsame Träne ja Erstes Grün. Ja päätteeksi Richard Straussia: Allerseelen, Morgen! ja Zueignung.

On kulunut tovi siitä, kun olen viimeksi kuullut Sanna Matinniemen laulua. Hän on kyllä kehittynyt ja kypsynyt laulajana, mutta ei hänen lied-tulkinnoissaan vielä ollut sitä varmuutta, syvällisyyttä ja loistoa kuin esimerkiksi tämän konserttisarjan avanneella Erica Backilla. Matinniemen laulamista vaivasivat ajoittain pienet alavireisyydet sekä eräänlainen kireys, eli ääni ei aina virrannut aivan luonnollisen vapaasti. Mutta nuori taiteilija on vielä matkalla, enkä epäile vähääkään hänen potentiaaliaan ja tulevaa uraansa.

Ilmari Räikkönen maalaili pianolla hienoja tunnelmakuvia ja taustoja runojen teksteille. Hänen näkemyksensä kappaleista vaikutti poikkeuksellisen selkeältä ja vakaalta. Nautinnollista!

Vielä pieni kehu ja kiitos Koomiselle Oopperalle, sillä tähän konserttiin oli tehty oikein painettu käsiohjelma. Laulujen sanoissa ja saksan oikeinkirjoituksessa oli vielä vähän jotain vinksallaan, mutta suunta on hyvä - eli kohti ammattimaista toteutusta. Sarjan liedkonsertteja on tänä keväänä jäljellä vielä kolme. Toivottavasti yleisö löytää niihin entistä runsaslukuisempana!

Romeo ja Julia taas kerran

21.2.2017 Elokuvissa: Vincenzo Bellinin ooppera I Capuleti e i Montecchi Gran Teatre del Liceusta

Bellinin ooppera Capuletit ja Montecchit vuodelta 1830 kertoo Shakespearen tutun Romeo ja Julia -näytelmän tarinan libretisti Felice Romanin sanoin. Tämä valkokankaalla näkemäni esitys oli taltioitu Barcelonan Liceu-oopperassa.

Vincent Boussardin ohjaus lepäsi yksinkertaisissa ja kolkoissa lavasteissa lähes täysin henkilösuoritusten varassa. Ainoastaan Christian Lacroixin puvut toivat kaivattua visuaalisuutta - varsinkin lavalla nähtyjen naisten asut olivat mielikuvituksellisia. Kapellimestarina toimi Riccardo Frizza, joka liiteli hienosti mukana Bellinin bel canto -kuvioissa. Vahvasti ja jäntevästi esiintynyt mieskuoro teki hyvän vaikutuksen.

Joyce DiDonato oli erinomainen Romeo näyttelemistä myöten. Patrizia Ciofi ei ollut uskottava nuorena Giuliettana, ja ainakin minua ärsytti liioiteltu ilmeily ja jatkuva naaman vääntely. Mutta taivaallisen kauniisti hänkin lauloi! Tebaldona nähtiin Antonino Siragusa, Lorenzona Simon Orfila ja Capelliona eli Julian isänä Marco Spotti.

Händel-herkuttelua Karlsruhessa

19.2.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Semele Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Pitihän sitä piipahtaa tänäkin vuonna Karlsruhen Händel-festivaaleilla, tosin vain yhden iltaesityksen verran. Vuonna 1744 Lontoossa kantaesityksensä saaneen Semelen tarina perustuu kreikkalaiseen mytologiaan ja Ovidiuksen runoelmaan Muodonmuutoksia, jonka pohjalta William Congreve laati librettonsa.

Semelen lajityypistä on kiistelty pitkään ja hartaasti. Sitä ei löydy monista Händelin oopperoiden luetteloista, vaan se on usein luokiteltu oratorioksi. Tämä perustuu väärinkäsitykseen, sillä teos on "musical drama after the manner of an oratorio". Händel sävelsi jo olemassa olleen oopperalibreton ja ooppera teos on ilman muuta myös rakenteeltaan ja sisällöltään. Ensimmäinen kuoronumero vie kyllä ajatukset väistämättä oratorioiden maailmaan...

Karlsruhen produktion oli ohjannut Floris Visser, ja kylläpä olikin tehnyt hienoa työtä! Tästä voisivat parin edellisiltani (Frankfurt & München) oopperoiden ohjaajat ottaa mallia siitä, miten käytetään mielikuvitusta ja ajatellaan "laatikon ulkopuolelta". Aivan upeasti nykymaailmaan siirretty tarina, joka alkoi alkusoittoa kuvittaneesta presidentin virkavalan vannomisesta, jatkuen sihteerikön kanssa pelehtimiseen ja ties mihin. Aikaharppaus oli toteutettu harvinaisen tyylikkäästi. Gideon Daveyn lavastus ja puvut ansaitsevat myös kehuja. Pyörivää lavaa hyödynnettiin hienosti niin lavasteiden vaihdossa kuin tapahtumien etenemisessä.

Christopher Moulds johti Deutsche Händel-Solisten -nimistä orkesteria ja Händel-Festspielchoria, jonka oli valmentanut Carsten Wiebusch. Musiikki oli tasapainoista ja kaikki tuntui soljuvan niin helpon oloisesti. Myös laulusolistit osasivat hommansa: Jennifer France (Semele), Ed Lyon (Jupiter), Terry Wey (Athamas) ja Katharine Tier (Juno) valloittivat yleisön taitavuudellaan ja tunteikkuudellaan Händelin barokkikuvioissa. Muissa rooleissa olivat Dilara Baştar (Ino), Hannah Bradbury (Iris), Edward Gauntt (Cadmus), Yang Xu (Somnus) ja Ilkin Alpas (Cupido).

Rossinin musiikin ja DiDonaton juhlaa

18.2.2017 Gioachino Rossinin ooppera Semiramide Bayerische Staatsoperissa Münchenissä

Münchenin turvallisuuskonferenssi oli tuonut poliiseja keskikaupungin jokaiseen kadunkulmaan ja sekoittanut osan julkisesta liikenteestä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri ajoissa Nationaltheateriin katsomaan Rossinin Semiramiden. Kyseessä on yhteistuotanto Lontoon Royal Opera Housen kanssa ja se sai ensi-iltansa Münchenissä vajaa viikko sitten.

Assyrian Semiramisin legenda innoitti Voltairea kirjoittamaan tragedian Sémiramis vuonna 1748. Tarinaan tarttui myöhemmin Gaetano Rossi, jonka laatiman libreton Rossini sitten sävelsi; kantaesityksensä Semiramide sai Venetsiassa 1823. Jo seuraavana vuonna ooppera nähtiin ensimmäistä kertaa Münchenissä!

David Aldenin ohjaus oli jotenkin kaksijakoinen. Lavalla nähtiin paljon mielikuvituksettomia ja paikalleen pysähtyneitä pönötyskohtauksia, mutta esimerkiksi kuorokohtauksiin oli keksitty näyttävyyttä ja sisältöä. Paul Steinbergin lavastuksessa oli oivallusta, esimerkiksi valtava Nino-kuninkaan patsas ja poseerauskuvat veivät ajatukset johonkin Keski-Aasian "diktatuuristaniin". Buki Shiff käytti puvuissaan kaikille tuttuja islamilaisen maailman malleja.

Esityksen kapellimestarina toimi vanha tuttu Michele Mariotti, joka on kotoisin Rossinin syntymäkaupungista Pesarosta. Hänen suorituksensa oli aivan täyden kympin arvoinen - tuntui että miehen suonissa suorastaan virtaa Rossinin säveliä, sillä niin saumattomasti hän oli yhtä orkesterin ja solistien kanssa. Eikä Mariotti tuntunut paljon partituuria tarvitsevan, se näytti vähän väliä laahaavan kymmenkunta sivua jäljessä. Paikoin Rossinin sävelkieli kuulosti niin hauskalta ja melodiat humoristisilta, että meinasin ryhtyä nauramaan väärissä paikoissa. Musiikki oli aika ajoin melko kaukana melodramma tragicon tunnelmista.

Mutta solistit tietenkin kruunasivat tämän esityksen. Laulajat olivat ensiluokkaisia, kuten Baijerin Valtionoopperassa yleensä on tapana. Joyce DiDonato oli nimiroolissa aivan ylimaallisen hyvä. Kyllä tällainen ääni ja tekniikka yhdistettynä valtavaan lavakarismaan ja näyttelijäntaitoihin on harvinainen yhdistelmä. Yleisö palkitsi oopperan lopuksi hänet sellaisilla aplodeilla, huudoilla ja tömistyksillä, etten ole tainnut koskaan kuulla yhtä voimakkaita suosionosoituksia.

Paljon huonommaksi ei jäänyt Daniela Barcellona Arsacen roolissa ja myös Alex Esposito Assurina ansaitsee vahvan kiitettävän arvosanan. Aivan mahtavaa kuunneltavaa! Pienemmissä osissa olivat Lawrence Brownlee (Idreno), Elsa Benoit (Azema), Simone Alberghini (Oroe) ja Galeano Salas (Mitrane). Kuolleen Nino-kuninkaan haamun (basso Igor Tsarkov) parvelta jylissyt julistus toi kovasti mieleen Komtuurin Don Giovannin loppukohtauksessa. Varmaankin tarkoituksellinen viittaus Rossinilta?