Suuruuden äärellä

25.10.2020 Helsingin Barokkiorkesteri ja solistit, joht. Aapo Häkkinen Musiikkitalossa Helsingissä

HeBO:n Vanhan musiikin sarjan lokakuun konsertin ohjelmassa piti olla Schumannin Genoveva-ooppera. Esitys jouduttiin siirtämään ensi vuodelle, mutta onneksi tilalle saatiin hieno, joskaan ei yhtä harvinainen teos: Johann Sebastian Bachin Missa BWV 232, joka tunnetaan yleisesti H-mollimessuna.

Tällä kertaa en käytä palstatilaa teoksen itsensä ihmettelyyn – sitä tein jonkin verran kuullessani messun viimeksi kolme vuotta sitten (ks. https://oopperaa.blogspot.com/2017/11/h-mollimessu-teki-hyvaa-2.html). Totean vain lyhyesti, että päädyin jälleen hämmästelemään sitä, miten Bach kykeni rakentamaan näin vaikuttavan synteesin ja läpileikkauksen huikeasta kirkollisen vokaalimusiikin tuotannostaan.

Helsingin Barokkiorkesteri esitti H-mollimessun ilman kuoroa, joten laulusolistit (10 kpl) vastasivat kaikista vokaaliosuuksista. Lavalla olivat sopraanot Carolyn Sampson, Sophie Junker, Kristen Witmer ja Lauren Armishaw, mezzosopraanot Sophie Harmsen (korvasi ennakkotiedoissa mainitun Vesselina Kasarovan) ja Jennifer Gleinig, tenorit Andrew Staples ja Hugo Hymas, baritoni Johannes Weisser ja basso Cornelius Uhle. Monet heistä ovat esiintyneet HeBO:n kanssa ennenkin ja lähes kaikki loput olivat minulle tuttuja ulkomaisista konserteista tai oopperaesityksistä. Muutama solisti jopa osui konserttipäivän aamuna kanssani samalle hotelliaamiaiselle!

Esitys oli minulle täyden kympin arvoinen. Aapo Häkkinen oli taas kerran vauhdissa ja johti koneistoaan antaumuksella, mukana laulaen. Bachin musiikki soi taivaallisen kauniina, sävykkäänä ja värikkäänä sekä alati vaihtelevana. Erityisiä kehuja annan hivelevän hienoista huilusooloista, pätevästä continuo-soitosta, viulusektioiden yhtenäisyydestä ja ennen kaikkea jokaisen muusikon tunnelatauksesta, joka kuului soitossa. Eikä sovi unohtaa laulusolisteja, jotka kruunasivat kokonaisuuden. Heistä jokainen suoriutui mahtavasti – kuulimme ensiluokkaista, korkean kansainvälisen tason laulamista.

Öisissä tunnelmissa

23.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Emil Holmström, piano Balderin salissa Helsingissä

Päädyin kuuntelemaan VocalEspoo-festivaalin ohjelmasta toisenkin konsertin, joka tarjoiltiin vain harvoille ja valituille (siis pienelle yleisölle) Balderin salissa. Esiintymässä oli sama lauluyhtye, jota kuulin edellisviikolla Espoon tuomiokirkossa. Tosin sopraano Tuuli Lindebergin, mezzosopraano Elli Vallinojan, tenori Simo Mäkisen sekä baritonien Teppo Lampela ja Sampo Haapaniemi muodostamaa ensemblea täydensi nyt festivaalin taiteellinen johtaja, tenori Taavi Oramo.

Useimmille meistä ensimmäinen mielikuva lied-esityksestä on pianistin ja laulajan muodostama duo – sellaisiahan konserteissa yleensä tapaa. Termi 'yksinlaulu' on suorastaan typerä, sillä se mitätöi pianistin osuuden ja merkityksen kokonaisuuden osana. Tyypillisen duon ylivallassa unohtuu kovin helposti, että liedejä on kirjoitettu muillekin instrumenteille, myös orkesterisäestyksellisiä liedejä on koko joukko ja löytyy niitä useammalle soololaulajallekin.

Tämän Tuuli Lindebergin suunnitteleman konsertin ohjelmassa nostettiin keskiöön em. seikoista viimeinen. Kuulimme yö-teemaisia liedejä kahden–neljän sooloäänen kokoonpanojen esittämänä, ja oli parissa kappaleessa peräti viisi laulajaa äänessä.

Schumannin sarja Spanisches Liederspiel oli ohjelmassa keskeinen, sillä siitä kuultiin konsertin ylimääräinen numero mukaan lukien neljä osaa. Muita säveltäjänimiä olivat Johannes Brahms, Carl Loewe, Peter Cornelius, Max Reger, Josef Rheinberger, Fanny Mendelssohn ja tietysti Franz Schubert.

Ohjelma oli erityinen ja mielenkiintoinen – ja useampi kappale oli kutkuttavasti minulle ennestään tuntematon. Schubertin hauska Der Hochzeitsbraten oli varsinainen namupala ja melkein kuin pieni näyttämöteos. Rheinbergerin Die Wasserfee lumosi erikoisella tunnelmallaan ja Regerin Nachtlied kuultiin ainoana numerona ilman pianosäestystä, siis a cappella.

Kaikki laulajat ansaitsevat kehuja ja kiitoksia, samoin kuin pianisti Emil Holmström. Hän soitti vuoden 1882 Bösendorferiaan, jonka pehmeä sointi loi saliin aivan oman tunnelmansa.

Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609506.

Parsifal säväytti urkusäestyksellä

21.10.2020 Richard Wagnerin ooppera Parsifal Kustaa Aadolfin kirkossa Eurajoella

Vuonna 1803 käyttöön vihitty Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkko on jo neljäs kirkkorakennus samalla paikalla. Arvokas vanha puukirkko sai tänä vuonna uudet urut, jotka ovat rakennuksen kolmannet. Nämä Porthan-urut ovat tyylillisesti ja soinnillisesti mielenkiintoinen hybridi: esikuvana on ollut kuuluisan Gottfried Silbermannin rakentamien myöhäisbarokin urkujen tyyli, jota on täydennetty Friedrich Ladegastin myöhempien saksalais-romanttisten soittimien piirteillä. Porthan-uruissa on hienosti säilytetty ensimmäisten urkujen fasadi 1800-luvun lopulta (tosin sitä jouduttiin hieman laajentamaan).

Eurajoki Bel Canto -festivaali peruuntui kesäkuussa, mutta taiteelliset johtajat Mika Kares ja Erik Rousi ohjelmoivat syyspuolelle sarjan konsertteja. Niiden ehdoton huipennus koettiin nyt lokakuun lopulla, kun Wagnerin Parsifal toteutettiin konserttiversiona urkusäestyksellä.

Esityksessä lauloivat Tuomas Katajala (Parsifal), Tuija Knihtilä (Kundry), Mika Kares (Gurnemanz), Erik Rousi (Amfortas), Samuli Takkula (Klingsor), Markus Suihkonen (Titurel, 2. Graalin ritari) ja Kalle Virtanen (1. Graalin ritari, Knaappi).

Solistiluettelo on vakuuttava ja sisältää monia kansainvälistä uraa tekeviä kärkinimiämme. Ei ollutkaan yllätys, että laulullisesti koko esitys oli vahva ja tasapainoinen, vaikka monet tekivätkin tässä konsertissa roolidebyyttinsä. Kares hallitsi ilmatilaa jyhkeällä bassollaan ja ensiluokkaisia olivat myös Knihtilä ja Katajala. Tässäpä oli Kundry, jonka äänestä ja ilmaisusta löytyi kaikkea mitä tarvittiin! Rousilla oli ensimmäisen näytöksen alussa vähän vireongelmia, mutta myöhemmin laulu sujui loistavasti. Suihkonen pärjäsi tasaisen varmasti, mutta Virtasen suoritus ei aina ollut ihan kollegojen tasolla. Minulle illan yllättäjä oli Takkula, joka lauloi Klingsorina huikean hienosti. Ilman muuta paras esiintyminen, mitä olen häneltä kuullut!

Ilpo Laspas taituroi urkujen ääressä uskomattoman kolmen ja puolen tunnin urakan. Aika mukavasti uuden soittimen tyyli ja äänikerrat taipuivat Wagner-ilmaisuun. Kokonaisuus oli vaikuttava ja Laspas taisi nauttia koko rahan edestä. Jokusen kerran lipsahtaneet väärät äänet eivät oikeastaan haitanneet lainkaan. Laspas käytti monipuolisesti urkujen mahdollisuuksia esimerkiksi dynamiikan suhteen ja kiinnitin toisinaan huomiota nokkeliin rekisteröinteihin varsinkin kolmannessa näytöksessä.

Ilta oli hieno kokemus ja kovista kirkonpenkeistäkin selvittiin hengissä. Värivalojen käyttö oli kiva lisä – tosin kirkkosalissa oli silti niin hämärää, että libreton seuraaminen meni tihrustamiseksi. Kuorin seinille ja kattoon heijastettiin solisteista tuhruista ja levottomasti poukkoillutta kuvaa, jota en osannut arvostaa. Täysin turhaa oli se...

Nymfejä ja paimenia

18.10.2020 VocalEspoon lauluyhtye & Ensemble Nylandia Espoon tuomiokirkossa

VocalEspoo-festivaali tarjosi konsertillisen varhaisbarokin ajan (so. 1600-luvun alkupuolen) italialaista madrigaalitaidetta. Saimme ekspressiivistä ja rakkaudentäyteistä paimenlyriikkaa, kuten ohjelman suunnitellut Tuuli Lindeberg oli käsiohjelmaan asian muotoillut. Esiintymässä oli lauluyhtye, jonka muodostivat sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Elli Vallinoja, tenorit Simo Mäkinen ja Teppo Lampela sekä baritoni Sampo Haapaniemi. Säestyksestä vastasi Ensemble Nylandian pieni kokoonpano: Anna Pulakka (barokkisello), Matias Häkkinen (cembalo) sekä Olli Hyyrynen (arkkiluuttu ja barokkikitara).

Ohjelman keskiössä oli Claudio Monteverdi, kuinkas muuten. Pääasiassa hänen myöhemmistä madrigaalikirjoistaan peräisin olevat teokset soivat tunnelmallisessa Espoon tuomiokirkossa hivelevän kauniina. Lauluyhtyeen jäsenten äänet ja ilmaisu sopivat saumattomasti yhteen ja kokonaisuudet toimivat kirkon akustiikassa erinomaisesti. Konsertissa kuultiin madrigaalit myös muutamalta vähemmän kuuluisalta säveltäjältä, nimittäin Sigismondo d'Indialta, Giovanni Rovettalta ja Michelangelo Rossilta. Benedetto Ferrarin vauhdikas ja rytmikäs Amanti, io vi sò dire nousi yhdeksi suosikikseni, jonka Lindeberg taituroi soolonumeronaan uskomattoman hienosti. Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus kuultiin Arnaltan aaria, jonka lauloi omana soolonaan Elli Vallinoja. Hän ei ole varsinaisesti profiloitunut vanhan musiikin esittäjänä, mutta tässä konsertissa saatiin vahva näyttö siitä, että tämäkin puoli sujuu loistavasti.

Myöhempi lisäys: Ylen tallenne konsertista löytyy Areenasta: https://areena.yle.fi/audio/1-50609507.

Sibeliusta aikalaissoittimin

18.10.2020 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Tomas Djupsjöbacka, sol. Antti Tikkanen, viulu Sibeliustalossa Lahdessa

Tämän vuoden Sibelius-festivaalin päätöskonsertissa oli kaikkein innokkaimmillakin sibeliaaneilla tilaisuus kuulla jotain uutta: Suomalainen barokkiorkesteri soitti mestarin kappaleita periodisoittimilla! Projektin oli ideoinut Tomas Djupsjöbacka, joka toimi konsertin kapellimestarina. FiBO esiintyi jousiorkesterikokoonpanolla, jota parissa teoksessa vahvistettiin harpistilla ja lyömäsoittajalla.

Heti ensimmäinen kappale, Suite caractéristique, sai leukani loksahtamaan auki. Siis tämänkaltainen Sibeliuksen tarkoittama ja itse kokema kuulokuva on ollut! Jousisoitinten metallikielethän löivät läpi orkestereissa vasta 1950-luvun alussa, jolloin Ainolan Mestarin kynästä ei enää syntynyt uusia sävellyksiä (hän teki 1950-luvulla vain muutamia laulusovituksia). Sibelius kirjoitti kaikki teoksensa aikana, jolloin jousisoittimissa käytettiin vielä suolikieliä. Niiden ihanan lämmin, pehmeä ja kevyempi sointi valloitti läpi konsertin.

Cinq danses champêtres kuultiin Jaakko Kuusiston huikean hienona sovituksena. Solistina vieraili Antti Tikkanen, joka soitti Suomen Kulttuurirahaston lainaamalla Stradivariuksella vuodelta 1699. Arvatkaapa vaan oliko upea sointi – ja vielä Sibeliustalon pääsalin loistavassa akustiikassa!

Kung Kristian II -näytelmämusiikista kuultiin Elegia, joka on yksi teoksen alkuperäisen version osista. Rakastava-sarjasta FiBO esitti ensimmäisen eli ns. Pariisin-version vuodelta 1911. Ohjelman päätti Sarja viululle ja orkesterille vuodelta 1929. Se jäi yhdysvaltalaiselta kustantajalta aikanaan julkaisematta ja ilmestyi vasta 1994. Solistina taituroi jälleen Antti Tikkanen.

Alun perin tässä konsertissa piti esittää Rakastava, Pelléas ja Mélisande -näytelmämusiikki sekä Myrsky-orkesterisarja nro 2. Valintoja jouduttiin muuttamaan koronavirustilanteen vuoksi ja kuten edeltä kävi ilmi, jäi ainoastaan Rakastava lopulliseen ohjelmaan. Toivottavasti nuo muutkin kappaleet olisi joskus tilaisuus kuulla fibolaisten soittamina, niin hieno ja vaikuttava kokonaisuus tämä konsertti oli.

Oiva annos Sibeliuksen laulumusiikkia

17.10.2020 Hedvig Paulig, sopraano & Folke Gräsbeck, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Toinen konsertti, johon osallistuin tämän vuoden Sibelius-festivaalilla, oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa järjestetty Sibelius-lauluresitaali. Sen solistina piti esiintyä kansainvälisen Sibelius Singing 2020 -laulukilpailun voittaja tai ainakin finalisti. Koska viime maaliskuulle kaavailtu kilpailu jouduttiin perumaan, oli esiintyjäksi vaihtunut vuoden 2011 kilpailun voittaja Hedvig Paulig. Duopartnerina hänellä oli eturivin Sibelius-pianisti Folke Gräsbeck.

Aloitusnumero oli Kuusi laulua op. 50, eli vuonna 1906 sävelletyt kuusi saksankielistä runoa (Lenzgesang, Sehnsucht, Im Feld ein Mädchen singt, Aus banger Brust, Die stille Stadt ja Rosenlied). Kokonaisuus on mielestäni epätasainen, niin tekstien kuin musiikin laadun osalta, eikä edusta Sibeliuksen laulutuotannon parhaimmistoa. Im Feld ein Mädchen singt -laulun haikeasta melodiasta pidän kovasti, Die stille Stadt -laulu on eheä, koskettava paketti ja Rosenliedissä on jotain suorastaan schubertiaanista. Pauligin ja Gräsbeckin tulkinnat olivat oikein passeleita.

Seuraavaksi oli vuorossa Belsazarin pidot, tai tarkalleen ottaen Folke Gräsbeckin polveileva miniesitelmä kappaleesta ja sen taustoista ennen varsinaista esitystä. Gräsbeckin soitto teki todella vaikutuksen, sillä niin kiehtovasti hän tavoitti osien tunnelmat – ja soitti tietenkin ilman nuotteja. Hedvig Paulig lauloi kauniisti toisessa osassa juutalaistyttönä.

Sitten kuultiin kaksi laulua opuksesta 57 ja kaksi laulua opuksesta 37. Jag är ett träd ja Hertig Magnus ovat Ernst Josephsonin tekstejä, jotka duomme esitti intensiivisesti. Soluppgång-laulussa Pauligin selkeä ruotsi ja kaunis fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa (toki monessa muussakin konsertin kappaleessa), mutta Var det en dröm? olisi hyötynyt dramaattisemmasta äänestä ja tulkinnasta.

Väliin kuultiin pari pianokappaletta, Balladen varhaisversio ja Syringa, joista Gräsbeck muotoili kiehtovia pieniä helmiä. Opuksesta 90 (Kuusi laulua Runebergin teksteihin) oli valittu Norden, Sommarnatten ja Vem styrde hit din väg? Nämä ohjelman tuoreimmat sävellykset (vuosilta 1917–18) saivat kaikki arvoisensa tasapainoisen esityksen, mutta paikoin Paulig olisi voinut vähentää vibraton käyttöä.

Konsertin viimeinen numero oli minulle hienoinen yllätys. Ei siis välttämättä itse kappale, vaan sen jättäminen viimeiseksi. Luonnotar on niin vaativa teos, että sen olisi luullut olevan varmemmalla pohjalla ohjelman alkupuolella. Mutta hienosti Pauligin voimavarat riittivät, esitys oli oikein pätevä ja sisäistynyt, vaikkei aivan Isokosken tai Mattilan tasolle yltänytkään. Ylimääräisenä kuultiin vielä Illalle.

Melemed Sibeliuksen kimpussa

16.10.2020 Mackenzie Melemed, piano Kalevi Aho -salissa Lahdessa

Sinfonia Lahden järjestämää Sibelius-festivaalia ei onneksi peruttu tänä vuonna, vaan se toteutui nelipäiväisenä. Itse tein päätöksen jättää ilta- eli sinfoniakonsertit väliin ja ostin lipun ainoastaan kolmeen pienimuotoisempaan päiväkonserttiin. Niistä ensimmäinen oli Lahden musiikkiopiston Kalevi Aho -salissa.

Sibeliuksen pianomusiikkia oli soittamassa yhdysvaltalainen Mackenzie Melemed. Meillä hänet muistetaan Maj Lind -pianokilpailun vuoden 2017 voittajana. Melemed hurmasi suomalaiset paitsi pianismillaan, myös "huvin vuoksi" opiskelemansa suomen kielen taidolla. Nyttemmin hän on jopa muuttanut tänne ja asuu Maskussa vuoden oleskeluluvalla. Toiveissa olisi kuulemma pysyä pidempäänkin... Melemed on vieraillut monien orkesteriemme solistina ja useilla festivaaleillakin, mutta minä pääsin kuulemaan vasta nyt hänen soittoaan livenä.

Ohjelman aloitti Sonatiini fis-molli, jonka Melemed soitti jäntevästi, mutta myös jotenkin 'teknisesti' tai viileän etäisesti, ja siksi en täysin lämmennyt tälle tulkinnalle. Toisena kuultu Kyllikki-sarja sen sijaan upposi minuun paremmin kaikessa eläväisyydessään ja tunteikkuudessaan. Valse tristestä kuultiin Sibeliuksen oma pianoversio, jonka Melemed tarjoili nautiskellen usein silmät kiinni. Tulkinta kuulosti persoonalliselta johtuen mm. siitä, että hän käytti pedaalia paljon vähemmän kuin useimmat muut kuulemani pianistit.

Seuraavaksi kuultiin Kymmenen kappaletta pianolle -teoksesta (op. 24) osat Impromptu, Idylli ja Romanssi Des-duuri. Näistä viimeinen on ollut lapsesta saakka yksi suosikkejani Sibeliuksen pianokappaleista – ja niinhän se kosketti taas lämpimästi kuin vanha rakastettu. Viisi romanttista kappaletta pianolle op. 101 oli yksi konsertin parhaista ja ehyimmistä kokonaisuuksista. Esimerkiksi Scène lyriquen iloinen pyörteisyys ja tanssillinen vauhdikkuus olivat valloittavia.

Varsinaisen ohjelman päätti Finlandia, jossa Melemed pääsi aiempia kappaleita paremmin esittelemään teknistä taituruuttaan. Onneksi esitys ei jäänyt siihen, vaan tulkinta kantoi pidemmälle ja oli sisällöllisesti vahva, ehyt ja merkityksellinen. Melemedin vyöryttämä isänmaallisten tunteiden purkaus oli niin väkevä, että taas jouduin minäkin silmäkulmiani kuivailemaan. Ylimääräisenä tarjottiin käsittääkseni Kymmenestä bagatellista pianolle op. 34 osa Pastoraali (Danse pastorale).