Reetta Haavisto lumosi Arabellana
21.3.2017 Richard Straussin ooppera Arabella Kallion kirkon Ackté-klubilla Helsingissä
Aino Acktén kamarifestivaalin talvikonserttien sarjassa kuultiin Oopperastudio Ainon tuottama konserttiversio Richard Straussin oopperasta Arabella. Tai oikeastaan kuulimme merkittävästi lyhennetyn version, mitä ei tietenkään vaivauduttu kertomaan ennakkomainonnassa eikä edes käsiohjelmassa. Tästä pari miinuspistettä. Olen nähnyt Arabellan näyttämöllä ainoastaan kerran (muutama vuosi sitten Nürnbergissä), joten oli kiva verestää muistoja teoksesta. Kansallisoopperassa Arabella on tuotettu vain kerran, mutta produktiota veivattiin sitten peräti 24 kertaa vuosina 2002-2006.
Ackté-klubilla esitetyn oopperan pianosäestyksestä vastasi Tero Valtonen. Hän teki aivan mahtavaa työtä ja urakoi raskaan teoksen läpi vaivattoman oloisesti. Seitsemän laulusolistin taso oli yleisesti ottaen oikein hyvä, vaikka eroja olikin havaittavissa. Päätehtävissä olivat Reetta Haavisto (Arabella), Antti Pakkanen (Kreivi Waldner), Marja Kari (Adelaide), Laura Riihimäki (Zdenka) ja Juha-Pekka Mitjonen (Mandryka). Tero Halonen (Matteo) ei ollut tänään parhaassa mahdollisessa iskussa; ääni kuulosti tukkoiselta ja ylä-äänet eivät syttyneet alkuunkaan. Pienen Ennustajan roolin lauloi Emmi Kaijansinkko.
Ilta oli itseoikeutetusti Reetta Haaviston, joka siis lauloi nimiroolin eli Arabellan osan. Hänen lämmin ja kypsynyt sopraanonsa oli erittäin sävykäs ja ilmaisuvoimainen. Upeaa ja teknisestikin moitteetonta kuunneltavaa - brava!
Ohjaajan näköinen Tuomarin vaimo
19.3.2017 Riikka Talvitien ooppera The Judge's Wife (Tuomarin vaimo) Balderin salissa Helsingissä
Tämänkin oopperan kohdalla meni täpärälle, sillä ehdin katsomaan vasta viimeisen kolmesta näytöksestä. Teoksen tilasi Talvitieltä aikoinaan Ooppera Skaala ja se valmistui vuonna 2014. Kantaesitystään ooppera sai odottaa tänne saakka ja tuotannosta vastasivat nyt säveltäjä itse sekä defunensemblen Johanna Råman.
Tuomarin vaimon ohjasi Balderin saliin Teemu Mäki. Pääteemoinaan terrorismia ja valtarakenteita käsittelevän teoksen libretto on Caryl Churchillin televisionäytelmästä The Judge's Wife vuodelta 1972. Sisältö on nykyisin ehkä ajankohtaisempi kuin näytelmän valmistumisen aikaan, vaikka Münchenin olympialaisten terrori-isku oli tietenkin tuolloin vahvasti läsnä.
Heti oopperan alussa sellon raastavaa kirskunaa kuunnellessani ajattelin, että tätäköhän musiikki sitten on seuraavat puolitoista tuntia. Mutta onneksi ei - Talvitien musiikki osoittautui ihan sulatuskelpoiseksi, joskin toisinaan hälyiseksi ja pienessä tilassa turhan kovaa soitetuksi. Defunensemble vastasi musiikista, jossa hyödynnettiin elekroniikkaa. Kimurantin teoksen johti mainiolla otteella Jutta Seppinen.
Teoksessa käytettiin moderneille ohjauksille niin tyypilliseen tapaan videoita. Mäen ohjaus oli pätevää työtä ja työnsi teemat yleisön naamalle tehokkaasti. Mutta liika on liikaa: En ihastunut lainkaan väliaikaa seuranneeseen ääneen luettujen lisätekstien jaksoon. Tämä ohjaajan lisäys kesti kymmenkunta minuuttia! Kyllä ooppera saa olla poliittinen ja ottaa yhteiskunnallisesti kantaa, mutta ideologisesti värittyneille saarnoille olen allerginen. Jos teksteillä todellakin haluttiin käsitellä "terrorismin ja vallankumouksen välistä eroa", niin metsään mentiin. Osuus tuntui myös yleisön aliarvioimiselta - kyllä ohjaajan agenda oli tullut selväksi jo teoksen ensimmäisellä puoliajalla. Vähempi alleviivaaminen olisi ollut tyylikkäämpää. Väkivalta- ja tappovideot olivat myös mielestäni aivan tarpeeton tehokeino, mutta Mäkihän on aina tykännyt shokeerata...
Mutta solistit olivat aivan erinomaisia. Juha Uusitalo oli jylisevä, vallastaan juopunut tuomari, jossa on annos fanaatikkoa. Tuuli Lindeberg oli tuomarin vaimo Caroline, joka pitää rutiinilla kulisseja yllä. Lindebergin taitavaa laulua ja englannin ääntämystä oli todellinen ilo kuunnella. Olen aina pitänyt Tuula Paavolan lämpimänsamettisesta altosta, ja hän sopi loistavasti sarkastisen Barbara-sisaren rooliin. Saara Kiiveri oli kipakka irlantilainen palvelija Peg.
Mielen pimeät puolet
19.3.2017 Marja Kari, sopraano, Maria Suokas, piano & Jouni Marttinen, kitara Helsingin Konservatoriossa Ruoholahdessa
Metropolia Ammattikorkeakoulu järjestää laulun ensikonsertteja varsin harvoin. Nyt Ruoholahden konserttisalissa kuultiin tällainen, kun esiintymässä oli dramaattinen sopraano Marja Kari yhdessä pianisti Maria Suokkaan kanssa. Parin yhteistyö vaikutti mutkattomalta ja tasapainoiselta. Konsertille oli annettu nimi Mielen pimeät puolet, mikä viittasi monien kappaleiden synkähköön tunnemaailmaan tai henkilöihin, joita luonnehtivat mm. vallan tavoittelu, harhat, himo ja pelko.
Konsertti alkoi vähän varovaisesti Wagnerin Wesendonck-lauluihin kuuluvalla Träumella ja Ture Rangströmin Panilla. Seuraavissa kappaleissa laulajan koneisto oli jo lämmennyt paremmin ja ehkä pieni jännityskin oli lauennut, sillä Schumannin Waldesgespräch, Schönbergin Lockung ja kantaesityksenä kuultu Ilkka von Boehmin Kehtolaulu soivat vuolaammin ja vapautuneemmin. Ja aina vaan parani: Lacy Macbethin aaria La luce langue Verdin oopperasta Macbeth oli erinomainen tulkinta. Alexander von Zemlinskyn Waldesgespräch oli upea näyttö sekin, mutta osuuden päätti hyytävä Ortrudin kirous Entweihte Götter! Wagnerin Lohengrinista.
Lyhyen väliajan jälkeen siirryttiin aivan toisenlaisiin tunnelmiin, kun kuulimme kaksi herkkää John Dowlandin kappaletta Jouni Marttisen kitarasäestyksellä. Kari eläytyi laulujen Flow my tears ja Come heavy sleep tunnetiloihin esimerkillisen hienosti. Tämän jälkeen palattiin pianosäestyksellisiin kappaleisiin: Lisztin Loreley, Venuksen aaria Geliebter komm Wagnerin Tannhäuserista sekä toisena kantaesityksenä Ilkka von Boehmilta laulu Aavistuksia. Konsertin päätti Aarre Merikannon musiikki: Pan, Marjan monologi Ei näy häntä vielä oopperasta Juha sekä ylimääräisenä Keinutan kaikua.
Marja Karilla on hieno instrumentti ja oikein miellyttävä äänenväri. Hän on teknisesti varmanoloinen ja moneen taipuva laulaja, joka kykenee välittämään kappaleiden tunnelmia vaivattoman oloisesti. Karin ominta ja vahvinta aluetta tuntuisi tämän konsertin perusteella olevan ooppera. Toivottavasti meillä on hänessä kasvamassa seuraava hieno Wagner-sopraano - toki muuta dramaattista repertoaaria unohtamatta!
Logiikkaa ja ihmiskohtaloita turkulaisessa nykyoopperassa
18.3.2017 Marko Aution ooppera Logicomix Sigyn-salissa Turussa
Ehdin vielä Turkuun näkemään Logicomix-sarjakuvaoopperan viimeisen esityksen. Jukka Aaltosen libretto perustuu samannimiseen sarjakuvaromaaniin ja esityksessä käytettiin runsaasti kirjan kuvitusta valkokankaalle heijastettuna. Teos oli toteutettu suurelta osin opiskelijavoimin.
Ooppera kertoo filosofi ja loogikko Bertrand Russellin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden elämästä. Siinä käsiteltiin monia teemoja - järjen ja logiikan lisäksi mm. nerouden ja hulluuden suhdetta sekä maailmansotia ja pasifismia. Vaikeasti pureskeltaviin aiheisiin oli löydetty hyviä näkökulmia ja niitä tarjoiltiin paikoin myös huumorilla höystettyinä. Ennen näytöstä lukemani synopsiksen perusteella odotin sekavaa keitosta takautumineen kaikkineen, mutta esitys osoittautuikin selkeäksi ja loogiseksi (heh!); tässä auttoivat kovasti valkokankaan väliotsikot ja vuosiluvut.
Maiju Sallaksen ohjausta pitää kiittää kekseliäisyydestä ja sujuvuudesta. Osa kohtauksista tuntui kovin irrallisilta, mutta tämä oli ehkä enemmän seurausta teoksen "sarjakuvamaisesta" luonteesta, jolloin kummempaa draamallista kaarta ei päässyt syntymään. Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Timo Alhanen ja pukusuunnittelusta Marjo Haapasalo.
Marko Autio johti sävellyksensä ihan pätevästi. Musiikki oli varsin vaihtelevaa, värikkäästi orkestroitua ja sisälsi hauskoja tyylilainoja. Ainoastaan eräät laulusolistien osuudet olivat melodisesti hyvin yksinkertaisia, mutta ehkä säveltäjä on tässä tehnyt tarkoituksellisen ratkaisun ajatellen opiskelijoiden taitoja ja suoriutumista. 15-henkinen orkesteri soitti yllättävän yhtenäisesti, mitä ei aina voinut sanoa kuoro-osuuksista.
Esiintyjiä oli lavalla hyvin suuri joukko. Tärkeimmissä solistitehtävissä olivat Sakari Eirola (Vanha Russell), Akseli Vanamo (Nuori Russell), Teemu Mustonen (Ludwig Wittgenstein), Pekka Alonen (Alfred Whitehead), Nathalia Hyvärinen-Kanerva (Alys), Sini Kunnaala (Evelyn) ja Olivia Kyllänen (Dora). Kapellimestari Autio esiintyi teoksessa itsekin esittäen veikeitä rap-jaksoja Juho Vähäkuopuksen kanssa.
Jevgeni Onegin sai miehen kyyneliin
15.3.2017 Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Helsingin Konservatoriossa
Tšaikovskin Jevgeni Onegin saa parin päivän päästä ensi-iltansa Kansallisoopperassa. Minä päätin jättää sen tuotannon väliin, ja käydä mieluummin katsomassa Metropolia Ammattikorkeakoulun opinnäytetyöprojektin Ruoholahdessa. Esityksiä on tämän ensi-illan jälkeen vain kaksi.
Tuotannon oli ohjannut ja visualisoinut Anselmi Hirvonen. Pidin hänen rauhallisesta ja selkeästä näkemyksestään, jossa ei turhia kikkailtu vaan luotettiin yksinkertaiseen kerrontaan. Ehkä resurssien vähäisyys vaikutti tässä tapauksessa positiivisesti lopputulokseen. Henkilöohjausta olisi kyllä voinut syventää monissa kohdissa, joissa solisti esitti numeroaan näyttämöllä yksin. Lavastuksena oli vain muutamia huonekaluja ja taustaseinälle heijastettiin kuvitusta. Valaistuksen oli suunnitellut Tuukka Törneblom.
Musiikista vastasi käsiohjelman mukaan "Metropolian ja Viron musiikki- ja teatteriakatemian orkesterit ystävineen". Kapellimestarina toimi Sasha Mäkilä. Kuulimme oopperasta hieman lyhennetyn version, sillä tuotannossa ei ollut mukana kuoroa ja suurin kuorokohtaus oli nipsaistu pois (parissa muussa kohtauksessa solistit lauloivat kuoron osuuden). Mäkilälle täytyy antaa tunnustusta vahvoista tunnelmista ja elämyksistä, joita pienehkö orkesteri pystyi luomaan.
Päärooleissa oli oikein hyvä miehitys. Varvara Merras-Häyrynen ilmensi erinomaisesti esittämänsä Tatjanan muutoksen viattomasta maalaistytöstä seurapiirirouvaksi. Hän on myös teknisesti varma ja osaava laulaja. Heikki Hattusella on miellyttävä äänenväri. Hänen Lenskistään löytyi herkkyyttä ja kaunista laululinjaa, mutta näyttelemiseen kannattaa vielä hakea lisäoppia. Vakaasti laulanut Samuli Takkula oli mainio ylimielisenä Oneginina. Olen kuullut Takkulaa vuosien mittaan monia kertoja, ja hän on kyllä kehittynyt laulajana huikeasti.
Muut naissolistit olivat Elisabet Petsalo (Olga), Jutta Holmberg (Larina) ja Natalia Vinogradova (Filipjevna). Oivallista laulamista kuultiin heiltäkin. Visa Kohvan suorituksessa Gremininä oli vielä pientä parantamisen varaa, mutta tämä oli kuitenkin ammattimaisin häneltä kuulemani esitys. Joonas Tuominen (mm. Zaretski) ja Joakim Pietarinen (mm. Triquet) olivat pienemmissä tehtävissä.
Ja niin vain tässä esityksessä tapahtui sellainen ihme, että tämän kirjoittaja liikuttui perusteellisesti. Enkä ollut ainoa, joka näytti pyyhkivän salissa silmäkulmiaan. Jotenkin esityksen osat vaan loksahtivat paikalleen niin hyvin, että tarina muuttui todeksi, uskottavaksi ja herkisti tällaisen oopperapenkkejä paljon kuluttaneen konkarinkin. Kiitokset tekijöille siitä!
Mahtava Kalevala-ooppera
11.3.2017 Karl Müller-Berghausin ooppera Die Kalewainen in Pochjola Logomossa Turussa
Die Kalewainen in Pochjola -oopperasta on kirjoitettu hyvin monissa kuttuurijulkaisuissa ja -blogeissa, mutta toistetaan nyt vielä tähän alkuun perustiedot: Saksalainen Karl Müller-Berghaus (1829-1907) valittiin peräti 157 hakijan joukosta Turun Soitannollisen Seuran kapellimestariksi vuonna 1886 ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1895 saakka. Vuonna 1890 valmistui hänen suurimuotoinen Turussa sävelletty oopperansa Die Kalewainen in Pochjola, jonka libretto (F. W. O. Spengler) perustuu tietenkin kansalliseepokseemme. Oopperaa ei kyetty esittämään tuon ajan Turussa, vaan kantaesityksen piti toteutua Hampurissa. Se kuitenkin peruuntui kaupunkia piinanneen koleraepidemian vuoksi, ja ainoastaan oopperan toinen näytös esitettiin Turussa konserttiversiona.
Koko ooppera sai odottaa kantaesitystään yli 120 vuotta, kunnes Turussa tartuttiin toimeen. Kalevalan päivänä 2017 nähtiin ensimmäinen kuudesta esityksestä, mutta minä pääsin seuraamaan niistä vasta viimeisen. Hieman harmittelin tätä, sillä muut esitykset johtanut Leif Segerstam oli viimeisessä esityksessä vaihtunut Ruut Kiiskeksi. Mutta oikein hyvin nuori kapellimestarikin tehtävästä suoriutui, vaikka orkesteri oli sijoitettu hankalasti näyttämön takaosaan.
Müller-Berghausin musiikki oli positiivinen yllätys. Olin toki lukenut yhtymäkohdista Wagnerin kanssa, ja moni on kuullut teoksessa vaikutteita mm. Lisztiltä ja Beethovenilta. Minulle rikas romanttinen sointikuva toi ennemminkin mieleen Lortzingin tai von Weberin. Säveltäjä on tehnyt sujuvaa ja ammattimaista jälkeä, ja hänen vuolas joskin sentimentaalinen orkestraationsa on paikoin aivan mahtavaa. Müller-Berghaus on osannut kirjoittaa myös solisteille kiitollista laulettavaa.
Tiina Puumalaisen ohjaus ei ollut erityisen kekseliäs, vaan näyttämöllä nähtiin paljolti perinteistä "seisoskeluoopperaa". Oopperan libretto ja henkilöiden yksiulotteisuus ei ehkä anna ohjaajalle eväitä oikein muuhun. Kuoroa sentään käytetään siellä täällä näyttävänä ihmisjoukkona (koreografia Osku Heiskasen). Kuorona oli Chorus Cathedralis Aboensiksen ja Laulun Ystävien jäseniä. Naiskuoro suoriutui osuudestaan yhtenäisemmin ja hallitummin kuin mieskuoro. Teppo Järvisen lavastus oli yksinkertainen ja melkoisen mitäänsanomaton, mutta ehkä syynä tällaiseen toteutukseen ovat Logomon salin tekniset rajoitteet. Teemu Nurmelinin hienot valot tuntuivat olevan ajoittain jopa tärkeämmässä roolissa kuin fyysinen lavastus. Näyttävät puvut oli suunnitellut Pirjo Liiri-Majava.
Solistien laulu jouduttiin Logomon salin luonteen ja akustiikan vuoksi vahvistamaan sähköisesti. Taitavan solistikunnan muodostivat Petri Lindroos (Wäinämöinen), Tommi Hakala (Ilmarinen), Christian Juslin (Achti), Anna Danik (Luonnotar), Johanna Rusanen-Kartano (Louchi), Kaisa Ranta (Ismo) ja Petter Andersson (Zauberer). Erinomaista työtä tekivät kaikki, mutta omaksi suosikikseni nostan Johanna Rusanen-Kartanon upean ja väkevän Louhen. Myös Tommi Hakala teki oikein vaikuttavaa työtä Ilmarisen roolissa. Pientä moitittavaa oli ainoastaan Christian Juslinin laulussa; hän kävi pari kertaa voimavarojensa riittävyyden ja äänen särkymisen rajoilla.
Anglo-amerikkalainen ilta Tapiolassa
10.3.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Pekka Kuusisto, viulu & Tomas Djupsjöbacka, sol. Topi Lehtipuu, tenori & Pekka Kuusisto, viulu Tapiolasalissa Espoossa
Tapiola Sinfoniettan konsertti alkoi englantilaissäveltäjien kappaleilla, jotka kaikki Pekka Kuusisto "liidasi" konserttimestarin paikalta. Aluksi kuulimme kokoelman renessanssi- ja barokkimusiikkia, ja oli mukaan huolittu yksi sävellys 1900-luvultakin. Kappaleet olivat Henry Purcellin Fantasia nro 10, William Byrdin Sanctus, Michael Tippettin Divertimento on Sellinger's Round, osa 2: A Lament ja Purcellin Fantasia nro 13 Upon One Note. Kappaleet soitettiin yhteen, jolloin niistä muodostui mielenkiintoinen ja yllättävän ehyt kokonaisuus.
Benjamin Brittenin Les Illuminations toi lavalle laulusolistiksi tenori Topi Lehtipuun. Arthur Rimbaud'n proosarunoelmaan sävelletty teos valmistui vuonna 1939. Laulusarja eteni jotenkin vaikeasti hahmottuvissa tai häilyvissä tunnelmissa - vain aloitus ja lopetus olivat selkeät. Musiikki oli kuitenkin Britteniksi yllättävän kaunista ja melodista, ja Lehtipuun taitava tulkinta kruunasi sen. Solistin laulu kyllä peittyi aika ajoin harmillisesti jousien alle.
Väliajan jälkeen siirryttiin Pohjois-Amerikkaan: Yhdysvaltalaisen Nico Muhlyn Impossible Things esitettiin ensimmäistä kertaa Suomessa. Kyseessä oli hybridimäinen teos, jota käsiohjelman sanoin voi luonnehtia viulukonsertoksi, jossa on lauluääni tai laulusarjaksi, jossa on mukana sooloviulu. Kuusisto ja Lehtipuu tekivät hienon esityksen, jossa laulun ja viulun suhde toisiinsa muunteli kiehtovasti. Välillä esitettiin samaa melodiaa ja heti perään jännittävää kontrapunktista kudosta.
Päätösnumerona oli kanadalaisen säveltäjän Owen Pallettin Viulukonsertto. Myös tämä oli Suomen ensiesitys, ja minulle ilmeisesti ensikokemus koko säveltäjästä. Pekka Kuusisto oli suvereeni konserton solisti, jonka vaivatonta ja ilmaisuvoimaista soittoa oli pakko seurata mykistyneenä. Tässä teoksessa orkesteria tuli johtamaan Tomas Djupsjöbacka, josta sai tarkan ja hyvin musikaalisen vaikutelman.
