Lady Macbeth tehosi edelleen

24.2.2017 Dmitri Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth Kansallisoopperassa Helsingissä

Näin tämän Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth -produktion Berliinissä pari vuotta sitten. Esitys teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että pakko oli mennä katsomaan ooppera myös Helsingissä.

Den Norske Opera & Ballettin ja Deutsche Oper Berlinin yhteistuotannon on ohjannut Ole Anders Tandberg. Hurjan tarinan käänteitä ei sievistellä ainakaan mahdottomasti, vaan lavalla nähdään seksiä ja väkivaltaa koko rahan edestä. Isot silikoniturskat saavat monenlaista käyttöä ja pienestä lavalla marssivasta puhallinorkesterista tulee veikeä humoristinen peili karmeillekin kohtauksille.

Šostakovitšin musiikki on tässä teoksessa aivan huikeaa ja kapellimestari Oleg Caetani kyllä osasi ottaa siitä kaiken irti. Hän huudatti orkesteria ajoittain sellaisella volyymilla, että katsomossa alkoi jo kaivata korvatulppia. Onneksi nämä "täysillä tööttäämiset" eivät kestäneet kerrallaan pitkään. Orkesteri teki aivan erinomaista työtä - ja anteeksi vaan Deutsche Oper, mutta arvostan Kansallisoopperan lopputuloksen tässä suhteessa paremmaksi.

Solisteissa pisteet sen sijaan menevät Saksan suuntaan, siellä kokonaistaso oli korkeampi. Mutta ei tarvitse hävetä Helsingissäkään laulaneita: Katerina Izmailovan osassa kuultu Svetlana Sozdateleva oli ilmiömäisen hyvä; varsinainen äänitykki, joka teki roolihahmostaan uskottavan tulkinnan. Hän ei juurikaan hävinnyt vertailukohdalleen eli Berliinissä roolin tehneelle Evelyn Herlitziukselle. Sergein osan tehnyt Alexey Kosarev teki pätevää työtä, mutta ei kohonnut erityisemmin suosikikseni. Mika Pohjosella oli nahjusmaisena Zinovi Izmailovina melko vähän laulettavaa, mutta pääsi hän sentään hieman esittelemään tenoriäänensä metallisuutta. Jonkin asteinen pettymys minulle oli Boris Izmailovin roolin tehnyt Alexander Teliga. Berliinissä Sir John Tomlinson teki huikean roolityön uhkaavana, häijynä ja manipuloivana appiukkona. Teligan versio oli monta pykälää pliisumpi eikä hänen laulunsakaan ollut yhtä vakuuttavaa kuin Tomlinsonilla.

Pienemmistä rooleista pitää vielä nostaa esiin muutama onnistuja. Ensinnäkin Esa Ruuttunen teki Vanhan vangin osan erinomaisesti ja oli mieltä lämmittävää kuulla, että vielä on eläkeläisen äänessä tarvittaessa ytyä ja voimaakin. Koit Soasepp teki herkullisen roolityön juovuksissa olleena Pappina ja Heikki Aalto lauloi vakuuttavasti Poliisikomissaarina. Niina Keitel oli hurmaava Sonjetka.

Miellyttävä Koomisen Oopperan liedkonsertti

24.2.2017 Sanna Matinniemi, sopraano & Ilmari Räikkönen, piano Finlandia-talossa Helsingissä

Helsingin Koomisen Oopperan liedkonserttisarjan toisessa osassa esiintyivät sopraano Sanna Matinniemi ja pianisti Ilmari Räikkönen. Ohjelman teemamaa oli Saksa, eli kuulimme saksankielisiä liedejä.

Ohjelma alkoi neljällä Schubertin laululla: Die junge Nonne, Romanze aus Rosamunde, Lachen und Weinen ja Lied der Mignon. Näitä seurasi Brahms-osuus, samoin neljä laulua: Es steht ein' Lind', Der Gang zum Liebchen, Meine Liebe ist grün ja Immer leiser wird mein Schlummer.

Toinen osio vei meidät Schumannin liedien pariin: Widmung, Was will die einsame Träne ja Erstes Grün. Ja päätteeksi Richard Straussia: Allerseelen, Morgen! ja Zueignung.

On kulunut tovi siitä, kun olen viimeksi kuullut Sanna Matinniemen laulua. Hän on kyllä kehittynyt ja kypsynyt laulajana, mutta ei hänen lied-tulkinnoissaan vielä ollut sitä varmuutta, syvällisyyttä ja loistoa kuin esimerkiksi tämän konserttisarjan avanneella Erica Backilla. Matinniemen laulamista vaivasivat ajoittain pienet alavireisyydet sekä eräänlainen kireys, eli ääni ei aina virrannut aivan luonnollisen vapaasti. Mutta nuori taiteilija on vielä matkalla, enkä epäile vähääkään hänen potentiaaliaan ja tulevaa uraansa.

Ilmari Räikkönen maalaili pianolla hienoja tunnelmakuvia ja taustoja runojen teksteille. Hänen näkemyksensä kappaleista vaikutti poikkeuksellisen selkeältä ja vakaalta. Nautinnollista!

Vielä pieni kehu ja kiitos Koomiselle Oopperalle, sillä tähän konserttiin oli tehty oikein painettu käsiohjelma. Laulujen sanoissa ja saksan oikeinkirjoituksessa oli vielä vähän jotain vinksallaan, mutta suunta on hyvä - eli kohti ammattimaista toteutusta. Sarjan liedkonsertteja on tänä keväänä jäljellä vielä kolme. Toivottavasti yleisö löytää niihin entistä runsaslukuisempana!

Romeo ja Julia taas kerran

21.2.2017 Elokuvissa: Vincenzo Bellinin ooppera I Capuleti e i Montecchi Gran Teatre del Liceusta

Bellinin ooppera Capuletit ja Montecchit vuodelta 1830 kertoo Shakespearen tutun Romeo ja Julia -näytelmän tarinan libretisti Felice Romanin sanoin. Tämä valkokankaalla näkemäni esitys oli taltioitu Barcelonan Liceu-oopperassa.

Vincent Boussardin ohjaus lepäsi yksinkertaisissa ja kolkoissa lavasteissa lähes täysin henkilösuoritusten varassa. Ainoastaan Christian Lacroixin puvut toivat kaivattua visuaalisuutta - varsinkin lavalla nähtyjen naisten asut olivat mielikuvituksellisia. Kapellimestarina toimi Riccardo Frizza, joka liiteli hienosti mukana Bellinin bel canto -kuvioissa. Vahvasti ja jäntevästi esiintynyt mieskuoro teki hyvän vaikutuksen.

Joyce DiDonato oli erinomainen Romeo näyttelemistä myöten. Patrizia Ciofi ei ollut uskottava nuorena Giuliettana, ja ainakin minua ärsytti liioiteltu ilmeily ja jatkuva naaman vääntely. Mutta taivaallisen kauniisti hänkin lauloi! Tebaldona nähtiin Antonino Siragusa, Lorenzona Simon Orfila ja Capelliona eli Julian isänä Marco Spotti.

Händel-herkuttelua Karlsruhessa

19.2.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Semele Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Pitihän sitä piipahtaa tänäkin vuonna Karlsruhen Händel-festivaaleilla, tosin vain yhden iltaesityksen verran. Vuonna 1744 Lontoossa kantaesityksensä saaneen Semelen tarina perustuu kreikkalaiseen mytologiaan ja Ovidiuksen runoelmaan Muodonmuutoksia, jonka pohjalta William Congreve laati librettonsa.

Semelen lajityypistä on kiistelty pitkään ja hartaasti. Sitä ei löydy monista Händelin oopperoiden luetteloista, vaan se on usein luokiteltu oratorioksi. Tämä perustuu väärinkäsitykseen, sillä teos on "musical drama after the manner of an oratorio". Händel sävelsi jo olemassa olleen oopperalibreton ja ooppera teos on ilman muuta myös rakenteeltaan ja sisällöltään. Ensimmäinen kuoronumero vie kyllä ajatukset väistämättä oratorioiden maailmaan...

Karlsruhen produktion oli ohjannut Floris Visser, ja kylläpä olikin tehnyt hienoa työtä! Tästä voisivat parin edellisiltani (Frankfurt & München) oopperoiden ohjaajat ottaa mallia siitä, miten käytetään mielikuvitusta ja ajatellaan "laatikon ulkopuolelta". Aivan upeasti nykymaailmaan siirretty tarina, joka alkoi alkusoittoa kuvittaneesta presidentin virkavalan vannomisesta, jatkuen sihteerikön kanssa pelehtimiseen ja ties mihin. Aikaharppaus oli toteutettu harvinaisen tyylikkäästi. Gideon Daveyn lavastus ja puvut ansaitsevat myös kehuja. Pyörivää lavaa hyödynnettiin hienosti niin lavasteiden vaihdossa kuin tapahtumien etenemisessä.

Christopher Moulds johti Deutsche Händel-Solisten -nimistä orkesteria ja Händel-Festspielchoria, jonka oli valmentanut Carsten Wiebusch. Musiikki oli tasapainoista ja kaikki tuntui soljuvan niin helpon oloisesti. Myös laulusolistit osasivat hommansa: Jennifer France (Semele), Ed Lyon (Jupiter), Terry Wey (Athamas) ja Katharine Tier (Juno) valloittivat yleisön taitavuudellaan ja tunteikkuudellaan Händelin barokkikuvioissa. Muissa rooleissa olivat Dilara Baştar (Ino), Hannah Bradbury (Iris), Edward Gauntt (Cadmus), Yang Xu (Somnus) ja Ilkin Alpas (Cupido).

Rossinin musiikin ja DiDonaton juhlaa

18.2.2017 Gioachino Rossinin ooppera Semiramide Bayerische Staatsoperissa Münchenissä

Münchenin turvallisuuskonferenssi oli tuonut poliiseja keskikaupungin jokaiseen kadunkulmaan ja sekoittanut osan julkisesta liikenteestä. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri ajoissa Nationaltheateriin katsomaan Rossinin Semiramiden. Kyseessä on yhteistuotanto Lontoon Royal Opera Housen kanssa ja se sai ensi-iltansa Münchenissä vajaa viikko sitten.

Assyrian Semiramisin legenda innoitti Voltairea kirjoittamaan tragedian Sémiramis vuonna 1748. Tarinaan tarttui myöhemmin Gaetano Rossi, jonka laatiman libreton Rossini sitten sävelsi; kantaesityksensä Semiramide sai Venetsiassa 1823. Jo seuraavana vuonna ooppera nähtiin ensimmäistä kertaa Münchenissä!

David Aldenin ohjaus oli jotenkin kaksijakoinen. Lavalla nähtiin paljon mielikuvituksettomia ja paikalleen pysähtyneitä pönötyskohtauksia, mutta esimerkiksi kuorokohtauksiin oli keksitty näyttävyyttä ja sisältöä. Paul Steinbergin lavastuksessa oli oivallusta, esimerkiksi valtava Nino-kuninkaan patsas ja poseerauskuvat veivät ajatukset johonkin Keski-Aasian "diktatuuristaniin". Buki Shiff käytti puvuissaan kaikille tuttuja islamilaisen maailman malleja.

Esityksen kapellimestarina toimi vanha tuttu Michele Mariotti, joka on kotoisin Rossinin syntymäkaupungista Pesarosta. Hänen suorituksensa oli aivan täyden kympin arvoinen - tuntui että miehen suonissa suorastaan virtaa Rossinin säveliä, sillä niin saumattomasti hän oli yhtä orkesterin ja solistien kanssa. Eikä Mariotti tuntunut paljon partituuria tarvitsevan, se näytti vähän väliä laahaavan kymmenkunta sivua jäljessä. Paikoin Rossinin sävelkieli kuulosti niin hauskalta ja melodiat humoristisilta, että meinasin ryhtyä nauramaan väärissä paikoissa. Musiikki oli aika ajoin melko kaukana melodramma tragicon tunnelmista.

Mutta solistit tietenkin kruunasivat tämän esityksen. Laulajat olivat ensiluokkaisia, kuten Baijerin Valtionoopperassa yleensä on tapana. Joyce DiDonato oli nimiroolissa aivan ylimaallisen hyvä. Kyllä tällainen ääni ja tekniikka yhdistettynä valtavaan lavakarismaan ja näyttelijäntaitoihin on harvinainen yhdistelmä. Yleisö palkitsi oopperan lopuksi hänet sellaisilla aplodeilla, huudoilla ja tömistyksillä, etten ole tainnut koskaan kuulla yhtä voimakkaita suosionosoituksia.

Paljon huonommaksi ei jäänyt Daniela Barcellona Arsacen roolissa ja myös Alex Esposito Assurina ansaitsee vahvan kiitettävän arvosanan. Aivan mahtavaa kuunneltavaa! Pienemmissä osissa olivat Lawrence Brownlee (Idreno), Elsa Benoit (Azema), Simone Alberghini (Oroe) ja Galeano Salas (Mitrane). Kuolleen Nino-kuninkaan haamun (basso Igor Tsarkov) parvelta jylissyt julistus toi kovasti mieleen Komtuurin Don Giovannin loppukohtauksessa. Varmaankin tarkoituksellinen viittaus Rossinilta?

Valju Prokofjev-produktio Frankfurtissa

17.2.2017 Sergei Prokofjevin ooppera Peluri Oper Frankfurtissa

Prokofjevin Peluri (ven. Igrok) sai ensi-iltansa Frankfurtissa vuonna 2013 saksaksi laulettuna versiona Der Spieler. Pääsin katsomaan repriisikierroksen näytöksen tästä Harry Kupferin ohjauksesta. Suomessakin tunnettu Kupfer oli jäsentänyt ihan hyvin Dostojevskin romaaniin perustuvan seikkailun rahan ja ihmissuhteiden maailmassa. Silti näyttämön tapahtumat ja kokonaisuus jättivät jotenkin valjun vaikutelman. Henkilöohjaus oli jäänyt melko pinnalliseksi ja lavalla nähtiin pitkiä jaksoja, joiden aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään. Loppuun oli pitänyt ohjaajan puumerkkinä lisätä se aina niin ihastuttava itsemurha. Hans Schavernochin mitäänsanomaton lavastus pahensi valjuuden vaikutelmaa entisestään.

No, musiikillisesta puolesta en voi valittaa. Talon Generalmusikdirektor Sebastian Weigle johti orkesteriaan taidolla ja loihti siitä upean vaihtelevaa soittoa. Solisteista basso Andreas Bauer teki vahvan suorituksen Kenraalina. Polinan esittäjä oli sairastunut, joten osan lauloi Barbara Zechmeister lavan sivussa ja näyttelemässä nähtiin ohjaaja-assistentti Corinna Tetzel. Frank van Aken oli Aleksein roolissa ajoittain kykyjensä ja jaksamisensa rajoilla, mutta klaarasi kuitenkin tehtävänsä loppuun saakka varsin kunnialla. Hedwig Fassbender oli mahtava omapäinen Babuška ja varsinainen äänitykki - henkilössä ei kyllä ollut pienintäkään merkkiä eräiden toivomasta lähestyvästä kuolemasta! Muissa rooleissa esiintyivät mm. Theo Lebow (Markiisi), Iurii Samoilov (Mr. Astley), Paula Murrihy (Blanche), Peter Marsh (Ruhtinas Nilski) ja Magnús Baldvinsson (Paroni Würmerhelm).

Oopperakonsertti Tapiolassa

13.2.2017 Helsingin filharmoninen kuoro ja Tapiolan nuoret sinfonikot, joht. Erkki Lasonpalo, sol. Koit Soasepp, basso Tapiolasalissa Espoossa

Helsingin filharmoninen kuoro täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Juhlakausi avattiin Tapiolasalissa oopperakonsertilla yhdessä Tapiolan nuorten sinfonikkojen kanssa. Illan musiikinjohdosta vastasi Erkki Lasonpalo ja juontajana toimi Aarno Cronvall. Sama konsertti uusitaan 18.2. Temppeliaukion kirkossa Helsingissä.

Ohjelma alkoi komeasti O Fortunalla Carl Orffin Carmina Buranasta. Verdiltä kuultiin Kohtalon voiman alkusoitto, Nabuccon kuuluisa kuoronumero Va, pensiero sekä Aidan juhlamarssi eli Marcia trionfale kuoroineen päivineen. Tunnelma vaihtui Mascagnin rauhalliseen Intermezzoon oopperasta Cavalleria rusticana. Tätä seurasi Puccinin Madama Butterflyn ns. hyminäkuoro. Vasta näiden kuuden numeron jälkeen Cronvall kertoi, että illan solisti onkin vaihtunut. Jaakko Ryhänen oli sairastunut, mutta hänen entinen oppilaansa oli saatu paikkaamaan tilanne. Koit Soasepp pääsi lavalle Musorgskin Boris Godunovin kruunajaiskohtauksen merkeissä. Ruhtinas Šuiskin pienen osan lauloi Kalervo Mattila kuoron riveistä.

Väliajan jälkeen siirryttiin Bizet'n Carmenin tunnelmiin. Tässä kuultiin vähän velttoa aksentointia ja tarvittava iskevyys tai napakkuus puuttui soitosta monin paikoin. Sevillasta tehtiin suora leikkaus suomalaiseen oopperamusiikkiin: kuoronumero Onko Suomessa kevät Aulis Sallisen Punaisesta viivasta. Se kalskahtikin erinomaisen komeasti! Suunnitellut pari numeroa Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista jäivät pois solistivaihdoksen vuoksi. Ja niinpä päästiinkin lopulta Wagneriin: Mögst du, mein Kind oopperasta Lentävä hollantilainen toi Soaseppin uudelleen lavalle. Hän teki Dalandista paremman ja ilmeikkäämmän tulkinnan kuin Boriksesta. Ohjelman päätti numero Nürnbergin mestarilaulajista, jossa jousiin olisi tarvittu lisää muhevuutta. Ylimääräisenä kuultiin Mozartin Taikahuilun finaali, jonka Soasepp aloitti Sarastrona ja kuoro viimeisteli ylevään hehkuun.

Vaikka solistivaihdos jäi vähän harmittamaan (koska olin paikalle saapunut nimen omaan Ryhästä kuullakseni), oli konsertti positiivinen kokemus. Nuoret sinfonikot suoriutuivat Lasonpalon pätevällä ohjauksella varsin hyvin, vaikka etenkin puhaltajien epäpuhtaudet vihloivat korvaa siellä täällä. Cronvall kertoi soittajien keski-iän olevan 17 vuotta, joten siihen nähden taso oli erinomainen. Kuoro oli mainiossa iskussa ja sen valmentamisesta vastannut taiteellinen johtaja Jonas Rannila voi onnitella laulajiaan ja itseään hyvin alkaneesta juhlavuodesta.