Oivallinen konsertti Ilmajoella

10.6.2017 Ilmajoen Musiikkijuhlien juhlakonsertti Ooppera-areenalla Ilmajoella

Aarno Cronvallin juontama juhlakonsertti oli kerännyt Ilmajoen Ooppera-areenan lähes täyteen yleisöä. Esiintymässä oli Vaasan kaupunginorkesteri Markus Lehtisen johdolla, Antti Nissilän valmentama Ilmajoen oopperakuoro sekä solisteina sopraanot Silja Aalto ja Mari Palo ynnä basso Matti Salminen.

Konsertin alkupuolisko oli omistettu suomalaiselle musiikille. Ensin kuultiin kohtaus Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperasta: Kuoro pisteli komiasti Talapakan Nikolaita ja perään Liisaa esittänyt Mari Palo lauloi Luullahan jotta on lysti olla -numeron. Sitten lavalle saapui Matti Salminen ja lauloi kolme Toivo Kuulan kokoamista eteläpohjalaisista kansanlauluista: Niin kauan minä tramppaan, Tuuli se taivutti koivun larvan ja Tällaaselle pojalle. Kerrassaan meheviä ja miehekkäitä esityksiä!

Palo esitti seuraavaksi kauniin tulkinnan Oskar Merikannon Omenankukat-laulusta. Einojuhani Rautavaaran vain 24-vuotiaana säveltämästä Pelimannit-teoksesta kuultiin orkesterin esittämänä kolme osaa: Närböläisten braa speli, Pirun polska ja Hypyt. Tämän jälkeen kuoro esitti numeron Olkoon kulkumme kirkas kuin päivä Ilmari Hannikaisen laulunäytelmästä Talkootanssit.

Ja päästiinhän sitä lopulta oopperankin pariin: Aulis Sallisen Punaisesta viivasta Riikan aarian Tuiskuaa lunta esitti Silja Aalto. Kuulimme upeaa ja teknisesti moitteetonta laulua, mutta jotenkin tyhjänpuoleiseksi Aallon eläytyminen osaan jäi. Tätä ei voi sanoa Salmisesta, joka lauloi perään samasta oopperasta Balladin Vestmanviikistä. Mari Palo tulkitsi herkästi Kehtolaulun kuolleelle ratsumiehelle, joka on tietenkin peräisin Sallisen Ratsumiehestä. Osuus päättyi Paavon virteen Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista. Sen esittivät kuoro ja kaikki solistit yhdessä.

Pitkän väliajan jälkeen seurasi melkoinen sillisalaatti kevyempää ja viihteellisempää ohjelmistoa. Alkuun kolme oopperanumeroa: Mozartin Ryöstö seraljista -alkusoitto soi vaasalaisten toimesta oikein ponnekkaasti. Salminen lauloi herkutellen Don Basilion La calunnia è un venticello -juoruaarian Rossinin Sevillan parturista. Ja perään kuoro esitti Verdin Trubaduurista numeron Vedi! Le fosche notturne spoglie eli ns. alasinkuoron.

Väliin numero musikaalia: My Fair Ladysta kuultiin Silja Aallon ihanan tyttömäisesti esittämä I could have danced all night. Tätä seurasi todellinen yllätys, kun lavalle asteli ohjelmassa mainitsemattomana solistivieraana itse Esa Pasa. Kuulimme Unto Monosen Satumaan. Tangolla jatkettiin, kun Mari Palo vetäisi aivan uskomattoman hienosti kappaleen Vie meidät rakkauteen (alkup. Leo Leandrosin & Klaus Munron Notre tango d'amour). Ja Esa Pasalta saatiin toinenkin vahva tulkinta, Toivo Kärjen Haave rakkaudesta.

Välinumerona orkesteri soitti Heikki Aaltoilan Täällä Pohjantähden alla -elokuvaan säveltämän Akselin ja Elinan häävalssin. Ja sitten oli Mari Palon vuoro laulaa musikaalinumero: Art is Calling for Me Victor Herbertin The Enchantressista. Nyt oli kyllä niin upea esitys koreografioineen kaikkineen, että täydet pisteet Palolle! Loppulaskuun valmistautuva orkesteri soitti Kullervo Linnan Kultaisen nuoruuden, johon yleisö sai yhtyä laulamaan Cronvallin luvalla. Laulaminen alkoi hyvin hapuillen ja meni enimmäkseen penkin alle.

Viimeisenä ohjelman numerona oli suomeksi laulettu Vilja-laulu Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Aalto ja Palo jakoivat keskenään solistiosuuden ja kuoro oli hyvin mukana. Ylimääräisenä laulettiin porukalla Satumaa uudemman kerran, ja nyt yleisön laulaminen sujui selvästi paremmin. Ehkä vain tarvittiin Salminen lavan reunalle näyttämään tahtia...

Yhteenvetona voisi todeta, että konsertti oli onnistunut ja solistit tasokkaita. Ohjelma tai ainakin numeroiden keskinäinen järjestys oli ehkä hieman erikoinen, mutta en antanut sen häiritä. Orkesteri teki Lehtisen komennossa oikein hyvää työtä, mutta eniten yllätyin kuoron hyvästä vireestä ja laadusta. Tämä lupaa hyvää ajatellen Mannerheim-oopperaa, joka odottaa minua pian...

Uusi tuotanto Luther-oopperasta

8.6.2017 Kari Tikan ooppera Luther Tapiolan kirkossa Espoossa

Ehdin vielä Saksan-matkalta näkemään Tikan Luther-oopperan viimeisen esityksen Tapiolan kirkossa. Produktio oli osa Urkuyö ja Aaria -festivaalia ja sopi mainiosti reformaation juhlavuoden ohjelmaksi. Kantaesityksensä ooppera sai Helsingissä vuonna 2000 ja sitä on esitetty myös Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Tikan musiikki toimi mainiosti, mutta säveltäjän yhdessä Jussi Tapolan kanssa laatimaa librettoa en arvosta kovin korkealle. Onhan siinä hetkensä, mutta paikoin on niin hämärää ja jopa naiivia tekstiä, että melkein nauratti. Varmaan silti tahatonta komiikkaa? Juulia Tapolan ohjaus oli ihan toimiva ja riittävä, kun ottaa huomioon kirkkotilan rajoitukset. Hyvin suoriutunutta kuoroa ja sen liikkumista käytettiin hyväksi monien kohtauksien elävöittämisessä. Mukana esityksessä oli myös muutama tanssija, joiden koreografian oli suunnitellut Magda Timonen. Visualisoinnista vastasivat ohjaajan lisäksi Anna Kontek ja Suvi Saari.

Orkesterina toiminutta E-ensemblea johti Erkki Lasonpalo. Balansoinnissa olivat esityksen suurimmat ongelmat, mutta näistä ei voine syyttää kapellimestaria. Betonikuutiota muistuttavan kirkkosalin akustiikka vaan on niin vaikea, että aina joku osuus tuntui peittyvän. Solistit - ennen kaikkea tenorit - paahtoivat välillä sellaisella voimalla, että sai pelätä äänten murtumista. Mutta mainiosti Aki Alamikkotervo (Saatana) ja Hannu Jurmu (Lutherin ystävä) hoitivat osuutensa. Elja Puukko teki Lutherin roolista hienovaraisen tyylikkään tulkinnan ja Emriikka Salosen täyteläinen ääni sopi mainiosti Käthen osaan. Alina Koivulan (Ave von Schönfeld) hento sopraano ei meinannut kuulua näissä olosuhteissa, ja sama vaivasi usein Jussi Merikannon (Tulevaisuuden teologi) osuuksia. Kohtauksien välissä pääsimme mukaan veisaamaan viisi Lutherin virttä, ja yllättäen yleisöstä lähti ääntä oikein komeasti.

Taidolla tehty operettiharvinaisuus

6.6.2017 Nico Dostalin operetti Prinzessin Nofretete Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Itävaltalainen Nico Dostal (1895-1981) sävelsi yli 20 operettia, paljon elokuvamusiikkia ynnä muuta. Hänen operettinsa olivat pitkään lähes unohduksissa, mutta nyt viime aikoina muutamia niistä on herätelty Saksassa henkiin. Leipzigiläiset olivat tarttuneet Prinsessa Nefertitiin (saks. Prinzessin Nofretete), joka sai kantaesityksensä Kölnissä vuonna 1936. Teosta ei ole sen jälkeen nähty näyttämöversiona ennen tätä Leipzigin produktiota.

Oper Leipzigin Musikalische Komödie oli todella satsannut teokseen. Jo ovella jaettiin jokaiselle MuKoToursin matkalippukuori, jossa oli Egypti-aiheista materiaalia ja oikeita alennuskuponkeja, mm. kameliratsastukseen (juu, juu - ihan totta!). Myös katsomossa oli teemaan liittyvää lavastusta ja suuret kuvataulut. Frank Schmutzlerin lavastuksessa ja Sven Bindseilin puvustuksessa ei ollut pihistelty, vaan ne olivat ylenpalttiset ja näyttävät. Teoksen musiikinjohto oli Stefan Klingelen osaavissa käsissä.

Operetin oli ohjannut Franziska Severin. Pidin kovasti lopputuloksesta, jossa ei ollut tylsiä tai paikalleenpysähtyneitä hetkiä, mutta ei myöskään sorruttu tyhjänpäiväiseen koheltamiseen tai puskafarssimeininkiin. Tyylikästä ja taidokasta työtä siis, kuoron hyödyntämistä myöten. Dostalin teos on rakennettu mielenkiintoisesti niin, että varsinaisen tarinan (jossa lähinnä puidaan rakkauskiemuroita arkeologisella kaivauksella Egyptissä) kahden näytöksen välissä nähdään erillinen "välinäytelmä". Se sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja ruotii prinsessa Nefertitin rakkauselämää - jolla onkin yllättäviä yhtymäkohtia operetin varsinaiseen kertomukseen. Välinäytelmässä oli upea pitkä tanssikohtaus, jonka koreografian oli suunnitellut Mirko Mahr.

Laulusolistit pysyivät samoina myös välinäytelmässä. Pääparina nähtiin oivallisesti laulanut Lilli Wünscher (Claudia, prinsessa Nefertiti) sekä Radoslaw Rydlewski (Dr. Hjalmar Eklind, Amar). Rydlewskillä oli ajoittaisia ongelmia äänensä kanssa; laulu kuulosti toisinaan hyvin kireältä ja väkinäiseltä, ja pari kertaa ääni murtuikin. Subrettiparina olivat pirteä Nora Lentner (Pollie Miller, Teje) ja koomikon lahjoja omaava Jeffery Krueger (Totty Tottenham, prinssi Thototpe). Milko Milev oli tossukanpuoleinen lordi Callagan ja arvovaltaa uhkuva farao Rhampsinit. Anne-Kathrin Fischer oli erinomainen komentoa pitävänä Quendolin Tottenhamina. Hinrich Horn (Abu Assam, Assamabu) oli vaikuttava ja varma bassobaritoni.

Kyllä Barenboim vaan osaa!

5.6.2017 Staatskapelle Berlin, joht. Daniel Barenboim, sol. Denis Kozhukhin, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatskapellen vierailu Philharmonien konserttisalissa alkoi kantaesityksellä, jonka Staatsoper Berlin oli tilannut yhdessä BBC:n kanssa. Kyseessä oli Harrison Birtwistlen Deep Time, joka alkoi mukavan tummilla sävyillä, mutta myöhemmin saatiin sitten vähintäänkin riittävästi puhaltimien ja lyömäsoittimien mekkalaa. Kappaleen päättyessä joku yleisön edustaja huusi kovaan ääneen "Schrecklich!" eli suomeksi vaikkapa "Kamalaa!". Tämä ei tuntunut häiritsevän vuonna 1934 syntynyttä säveltäjää, joka oli saapunut paikalle ja sai kuitenkin yleisön enemmistöltä ihan asialliset aplodit.

Toisena numerona kuultiin Rahmaninovin Pianokonsertto nro 1 fis-molli. Solistina piti olla Lang Lang (siksi minäkin lippuni ostin), mutta hänen vasemman kätensä tulehdus pakotti miehen perumaan kaikki keikat kesäkuun loppuun saakka. Harmin paikka, mutta tietysti lääkärin määräystä on syytä noudattaa. Tuuraajaksi saatiin nuorehko (s. 1986) venäläinen Denis Kozhukhin, joka ponnahti pinnalle voitettuaan Brysselissä Kuningatar Elisabeth -kilpailun vuonna 2010. Saimme konsertosta niin järisyttävän esityksen, että ei siinä kyllä ehtinyt Lang Langin perään haikailla. Solistin lisäksi täytyi ihailla Barenboimin herkkyyttä ja musiikillista vaistoa. Kozhukhin palkitsi suosionosoitukset peräti kahdella ylimääräisellä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa ranskalaista musiikkia. Debussyn Trois Nocturnes toimi kuin unelma Barenboimin johdolla ja upposi jopa tällaiseen impressionismin vierastajaan kuin allekirjoittanut on. Kolmannessa osassa Staatsoperin kuoron naiset lauloivat seireeneinä. Heidät oli ripoteltu hauskasti koko lavan alalle soittajien rinnalle. Päätösnumerona oli Ravelin Boléro. Vieläkin hämmästelen, miten vanha maestro sai tästä aika tylsästä ja ainakin loppuunkalutusta kappaleesta aikaan niin vetävän esityksen. Olipa upeaa! Humoristinen Barenboim istui kappaleen loppupuolen ajan soittajien joukossa ja vain nautiskeli, kun orkesterikone jyskytti eteenpäin ilman johtajaa.

Liediä lehmusten tuoksussa

5.6.2017 Ensemble Monbijou Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Berliinin Staatsoperin iltapäivän liedresitaalissa esiintyi Ensemble Monbijou, jonka kokoonpanoon kuuluivat mezzosopraano Katharina Kammerloher, viulisti Tobias Sturm, alttoviulisti Holger Espig, sellisti Margarethe Niebuhr, kontrabasisti Kaspar Loyal sekä pianisti Dana Sturm. Numeroiden välissä Staatsoperin intendentti Jürgen Flimm luki tekstiotteita eri kirjailijoilta.

Ohjelmassa oli pelkästään Mahlerin musiikkia ja se alkoi viidellä laululla Des Knaben Wunderhornista. Nämä esitettiin ihan perinteisesti laulu-piano-duona. Perään kuultiin Lieder eines fahrenden Gesellen -sarja, jonka Gerhard Präsent oli sovittanut pianokvintetille. Alkuun Vaeltavan kisällin laulut kuulostivat vähän oudoilta, kun on tottunut näitäkin kuulemaan pianon kanssa, mutta loppujen lopuksi sovitus ei ollut hullumpi. Väliajan jälkeen kuultiin Pianokvartetto a-molli ja ohjelman päättäneet viisi liediä Friedrich Rückertin runoihin. Myös Rückert-laulut oli Gerhard Präsent sovittanut pianokvintetille, ja näihin pieni yhtye tuntui sopivan heti kättelyssä.

Pehmeä-ääninen Kammerloher tulkitsi liedinsä erinomaisesti, niiden tunnelmia ja merkityksiä ilmentäen. Myös muusikot osasivat hommansa ja etenkin kvartetossa heidän kamarimuusikkovaihteensa pääsi hyvin esille. Dana Sturm oli oivallinen liedpianisti konsertin avausnumerossa.

Veni, Creator Spiritus

5.6.2017 Michael Schöch, urut Konzerthaus Berlinissä

Berliinin Konzerthausin urkumatineassa esiintyi itävaltalainen Michael Schöch (s. 1985), joka on vuodesta 2015 lähtien vaikuttanut urkumusiikin professorina Innsbruckissa. Eiliseen helluntaihin viittaava ohjelma alkoi J. S. Bachin musiikilla. Toccata ja fuuga F-duurissa BWV 540 Schöch otti lennokkaan alun ja sai esitellä taidokasta jalkiotyöskentelyään. Trio super "Herr Jesu Christ, dich zu uns wend" BWV 655 sai vilkkaan ja iloiselta kuulostavan tulkinnan.

Minulle vieras oli seuraava kappale, nimittäin Franz Schmidtin (1874-1939) Toccata C-duuri. Tästä siirryttiin ranskalaiseen urkumusiikkiin; ensin kuultiin Olivier Messiaenin Helluntaimessusta eli Messe de la Pentecôtesta osa Offertoire (Les choses visibles et invisibles). Toisena saman säveltäjän Livre d'Orguesta kappale Les yeux dans les roues. Rauhallista, mietiskelevää musiikkia - kuten Messiaenilla niin usein.

Ohjelman päätti Maurice Duruflén opus 4 eli Prélude, Adagio et Choral varié sur le Veni Creator. Kiinnostava kappale, jossa Schöchin rekisteröinnit onnistuivat mielestäni täydellisesti. Erityisesti lopun muunnelmat tutusta keskiaikaisesta helluntaihymnistä kuulostivat mahtavilta. Hieno konsertti kerta kaikkiaan! Saimme vielä ylimääräisenä J. S. Bachin pikkukappaleen, jota en tunnistanut.

Huikea ohjaus Faustin tuomiossa

4.6.2017 Hector Berliozin ooppera La damnation de Faust Staatsoper im Schiller Theaterissa Berliinissä

Toinen ilta peräkkäin Berliinissä kapellimestari Simon Rattlen johdolla; nyt ohjelmassa Staatsoperissa Berliozin Faustin tuomio, jonka olen nähnyt näyttämöllisenä oopperaversiona aiemminkin. Produktio on yhteistuotanto English National Operan, Palermon Teatro Massimon ja Antwerpenin De Vlaamse Operan kanssa. Odotin esitystä hienoisella jännityksellä, sillä ohjaajana on Monty Python- ja elokuvamies Terry Gilliam, jolta voi odottaa melkein mitä tahansa. Gilliam yllättikin perinpohjaisesti ja lopputulos oli parhaita pitkään aikaan näkemiäni oopperaohjauksia!

Tapahtumat oli sijoitettu saksalaisen taiteen ja Saksan historian 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon kehyksiin. Sotavoittoistahan tuo historia on, mutta mukaan pääsi myös esimerkiksi kansallisromanttista taidetta ja Berliinin olympialaiset. Natsi-Saksan aika oli esillä hyvin keskeisesti kristalliöineen ja juutalaisten tuhoamisine kaikkineen. Natsien kauheudet eivät olleet vaan päälleliimattua shokeeraavaa kuvastoa, vaan ohjaaja oli nivonut tapahtumat aivan käsittämättömän taidokkaasti osaksi oopperan kertomusta. Häkellyttävän hienoa ja tehokasta! Mukana oli myös kepeämpiä, huvittaviakin kohtauksia, joissa esimerkiksi mahtimiehet jakoivat Eurooppaa tai natsit seurasivat Wagner-oopperan esitystä. Ohjauksen täydensi Hildegard Bechtlerin upea lavastus sekä Katrina Lindsayn puvustus. Peter Mumford vastasi tehokkaasta valaistuksesta ja Finn Ross videoprojisoinneista.

Mahtava ohjaus ja lavallepano ansaitsevat myös musiikillisesti kiitettävän esityksen, ja nyt sellainen saatiin. Sir Simonin johtama esitys oli selkeä ja tasapainoinen, eikä heikkoja lenkkejä ollut. Kuoro teki erinomaista työtä, kuten myös kaikki solistit. Margueritena oli Magdalena Kožená ja Faustina tavattoman kauniisti laulanut Charles Castronovo. Méphistophélèsin roolin tehnyt Florian Boesch teki oivallisen näyttelijäntyön ja pääsi herkuttelemaan hahmonsa peitellyllä pirullisuudella. Pienen Branderin osan lauloi Jan Martiník ja ääni taivaasta oli Miho Kinoshita.