Tenorifarssi Pariisissa

25.3.2017 Ken Ludwigin näytelmä Tenorit liemessä Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä

Ken Ludwig taitaa komedian ja farssin, ja kun hänen näytelmänsä vielä sijoittuu oopperatenoreiden maailmaan, niin pakkohan tämä oli mennä katsomaan. Eikä tarvinnut pettyä! Jaakko Saariluoma oli ohjannut nopeatempoisen ja oivaltavan kappaleen, jossa luotettiin konkarinäyttelijöiden karismaan ja ammattitaitoon. Taneli Mäkelä managerina sekä Iikka Forss, Eero Saarinen ja Santeri Kinnunen tenoreina tekivät erinomaista näyttelijäntyötä. Saarisella oli jopa herkullinen kaksoisrooli. Naisosissa esiintyivät Riitta Havukainen, Jonna Järnefelt ja Oona Airola; heistä erityisesti Järnefeltin suoritus oli ihailtavaa työtä. Eli oikein kivaa viihdettä kaiken "vakavan taiteen" keskellä!

Myöhäiskeskiajan tunnelmissa Mala Punican kanssa

24.3.2017 Mala Punica, joht. Pedro Memelsdorff, sol. Barbara Zanichelli, Yukie Sato & Riccardo Pisani Helsingin Vanhassa kirkossa

Helsingin Barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjan konsertti pidettiin tällä kertaa Helsingin Vanhassa kirkossa vierailijavoimin. Esiintymässä oli tänä vuonna 30 täyttävä Mala Punica -yhtye perustajansa Pedro Memelsdorffin johdolla. Yhtyeessä soittivat Helena Zemanová ja José Manuel Navarro (vielle eli viulun keskiaikainen esi-isä), Pablo Kornfeld (urut ja clavisimbalum) sekä joissain numeroissa myös Memelsdorff itse instrumenttinaan nokkahuilu.

Ohjelman aloitti kaksi lyhyttä liturgista kappaletta, ja sellaisiin konsertti myös päättyi. Välissä kuultiin lauluja ja motetteja Johannes Ciconialta ja Matteo da Perugialta. Molemmat säveltäjät elivät 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa, mutta suurin osa teoksista esitettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Taitavina solisteina toimivat sopraanot Barbara Zanichelli ja Yukie Sato sekä tenori Riccardo Pisani, jonka nimi oli jäänyt ohjelmasta pois. Laulettujen numeroiden välissä kuultiin myös muutama instrumentaalikappale. Teosten tunnelma ja mm. joissain kappaleissa käytetty isorytmiikka veivät mainiosti ajatukset keskiajan hämyihin.

Reetta Haavisto lumosi Arabellana

21.3.2017 Richard Straussin ooppera Arabella Kallion kirkon Ackté-klubilla Helsingissä

Aino Acktén kamarifestivaalin talvikonserttien sarjassa kuultiin Oopperastudio Ainon tuottama konserttiversio Richard Straussin oopperasta Arabella. Tai oikeastaan kuulimme merkittävästi lyhennetyn version, mitä ei tietenkään vaivauduttu kertomaan ennakkomainonnassa eikä edes käsiohjelmassa. Tästä pari miinuspistettä. Olen nähnyt Arabellan näyttämöllä ainoastaan kerran (muutama vuosi sitten Nürnbergissä), joten oli kiva verestää muistoja teoksesta. Kansallisoopperassa Arabella on tuotettu vain kerran, mutta produktiota veivattiin sitten peräti 24 kertaa vuosina 2002-2006.

Ackté-klubilla esitetyn oopperan pianosäestyksestä vastasi Tero Valtonen. Hän teki aivan mahtavaa työtä ja urakoi raskaan teoksen läpi vaivattoman oloisesti. Seitsemän laulusolistin taso oli yleisesti ottaen oikein hyvä, vaikka eroja olikin havaittavissa. Päätehtävissä olivat Reetta Haavisto (Arabella), Antti Pakkanen (Kreivi Waldner), Marja Kari (Adelaide), Laura Riihimäki (Zdenka) ja Juha-Pekka Mitjonen (Mandryka). Tero Halonen (Matteo) ei ollut tänään parhaassa mahdollisessa iskussa; ääni kuulosti tukkoiselta ja ylä-äänet eivät syttyneet alkuunkaan. Pienen Ennustajan roolin lauloi Emmi Kaijansinkko.

Ilta oli itseoikeutetusti Reetta Haaviston, joka siis lauloi nimiroolin eli Arabellan osan. Hänen lämmin ja kypsynyt sopraanonsa oli erittäin sävykäs ja ilmaisuvoimainen. Upeaa ja teknisestikin moitteetonta kuunneltavaa - brava!

Ohjaajan näköinen Tuomarin vaimo

19.3.2017 Riikka Talvitien ooppera The Judge's Wife (Tuomarin vaimo) Balderin salissa Helsingissä

Tämänkin oopperan kohdalla meni täpärälle, sillä ehdin katsomaan vasta viimeisen kolmesta näytöksestä. Teoksen tilasi Talvitieltä aikoinaan Ooppera Skaala ja se valmistui vuonna 2014. Kantaesitystään ooppera sai odottaa tänne saakka ja tuotannosta vastasivat nyt säveltäjä itse sekä defunensemblen Johanna Råman.

Tuomarin vaimon ohjasi Balderin saliin Teemu Mäki. Pääteemoinaan terrorismia ja valtarakenteita käsittelevän teoksen libretto on Caryl Churchillin televisionäytelmästä The Judge's Wife vuodelta 1972. Sisältö on nykyisin ehkä ajankohtaisempi kuin näytelmän valmistumisen aikaan, vaikka Münchenin olympialaisten terrori-isku oli tietenkin tuolloin vahvasti läsnä.

Heti oopperan alussa sellon raastavaa kirskunaa kuunnellessani ajattelin, että tätäköhän musiikki sitten on seuraavat puolitoista tuntia. Mutta onneksi ei - Talvitien musiikki osoittautui ihan sulatuskelpoiseksi, joskin toisinaan hälyiseksi ja pienessä tilassa turhan kovaa soitetuksi. Defunensemble vastasi musiikista, jossa hyödynnettiin elekroniikkaa. Kimurantin teoksen johti mainiolla otteella Jutta Seppinen.

Teoksessa käytettiin moderneille ohjauksille niin tyypilliseen tapaan videoita. Mäen ohjaus oli pätevää työtä ja työnsi teemat yleisön naamalle tehokkaasti. Mutta liika on liikaa: En ihastunut lainkaan väliaikaa seuranneeseen ääneen luettujen lisätekstien jaksoon. Tämä ohjaajan lisäys kesti kymmenkunta minuuttia! Kyllä ooppera saa olla poliittinen ja ottaa yhteiskunnallisesti kantaa, mutta ideologisesti värittyneille saarnoille olen allerginen. Jos teksteillä todellakin haluttiin käsitellä "terrorismin ja vallankumouksen välistä eroa", niin metsään mentiin. Osuus tuntui myös yleisön aliarvioimiselta - kyllä ohjaajan agenda oli tullut selväksi jo teoksen ensimmäisellä puoliajalla. Vähempi alleviivaaminen olisi ollut tyylikkäämpää. Väkivalta- ja tappovideot olivat myös mielestäni aivan tarpeeton tehokeino, mutta Mäkihän on aina tykännyt shokeerata...

Mutta solistit olivat aivan erinomaisia. Juha Uusitalo oli jylisevä, vallastaan juopunut tuomari, jossa on annos fanaatikkoa. Tuuli Lindeberg oli tuomarin vaimo Caroline, joka pitää rutiinilla kulisseja yllä. Lindebergin taitavaa laulua ja englannin ääntämystä oli todellinen ilo kuunnella. Olen aina pitänyt Tuula Paavolan lämpimänsamettisesta altosta, ja hän sopi loistavasti sarkastisen Barbara-sisaren rooliin. Saara Kiiveri oli kipakka irlantilainen palvelija Peg.

Mielen pimeät puolet

19.3.2017 Marja Kari, sopraano, Maria Suokas, piano & Jouni Marttinen, kitara Helsingin Konservatoriossa Ruoholahdessa

Metropolia Ammattikorkeakoulu järjestää laulun ensikonsertteja varsin harvoin. Nyt Ruoholahden konserttisalissa kuultiin tällainen, kun esiintymässä oli dramaattinen sopraano Marja Kari yhdessä pianisti Maria Suokkaan kanssa. Parin yhteistyö vaikutti mutkattomalta ja tasapainoiselta. Konsertille oli annettu nimi Mielen pimeät puolet, mikä viittasi monien kappaleiden synkähköön tunnemaailmaan tai henkilöihin, joita luonnehtivat mm. vallan tavoittelu, harhat, himo ja pelko.

Konsertti alkoi vähän varovaisesti Wagnerin Wesendonck-lauluihin kuuluvalla Träumella ja Ture Rangströmin Panilla. Seuraavissa kappaleissa laulajan koneisto oli jo lämmennyt paremmin ja ehkä pieni jännityskin oli lauennut, sillä Schumannin Waldesgespräch, Schönbergin Lockung ja kantaesityksenä kuultu Ilkka von Boehmin Kehtolaulu soivat vuolaammin ja vapautuneemmin. Ja aina vaan parani: Lacy Macbethin aaria La luce langue Verdin oopperasta Macbeth oli erinomainen tulkinta. Alexander von Zemlinskyn Waldesgespräch oli upea näyttö sekin, mutta osuuden päätti hyytävä Ortrudin kirous Entweihte Götter! Wagnerin Lohengrinista.

Lyhyen väliajan jälkeen siirryttiin aivan toisenlaisiin tunnelmiin, kun kuulimme kaksi herkkää John Dowlandin kappaletta Jouni Marttisen kitarasäestyksellä. Kari eläytyi laulujen Flow my tears ja Come heavy sleep tunnetiloihin esimerkillisen hienosti. Tämän jälkeen palattiin pianosäestyksellisiin kappaleisiin: Lisztin Loreley, Venuksen aaria Geliebter komm Wagnerin Tannhäuserista sekä toisena kantaesityksenä Ilkka von Boehmilta laulu Aavistuksia. Konsertin päätti Aarre Merikannon musiikki: Pan, Marjan monologi Ei näy häntä vielä oopperasta Juha sekä ylimääräisenä Keinutan kaikua.

Marja Karilla on hieno instrumentti ja oikein miellyttävä äänenväri. Hän on teknisesti varmanoloinen ja moneen taipuva laulaja, joka kykenee välittämään kappaleiden tunnelmia vaivattoman oloisesti. Karin ominta ja vahvinta aluetta tuntuisi tämän konsertin perusteella olevan ooppera. Toivottavasti meillä on hänessä kasvamassa seuraava hieno Wagner-sopraano - toki muuta dramaattista repertoaaria unohtamatta!

Logiikkaa ja ihmiskohtaloita turkulaisessa nykyoopperassa

18.3.2017 Marko Aution ooppera Logicomix Sigyn-salissa Turussa

Ehdin vielä Turkuun näkemään Logicomix-sarjakuvaoopperan viimeisen esityksen. Jukka Aaltosen libretto perustuu samannimiseen sarjakuvaromaaniin ja esityksessä käytettiin runsaasti kirjan kuvitusta valkokankaalle heijastettuna. Teos oli toteutettu suurelta osin opiskelijavoimin.

Ooppera kertoo filosofi ja loogikko Bertrand Russellin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden elämästä. Siinä käsiteltiin monia teemoja - järjen ja logiikan lisäksi mm. nerouden ja hulluuden suhdetta sekä maailmansotia ja pasifismia. Vaikeasti pureskeltaviin aiheisiin oli löydetty hyviä näkökulmia ja niitä tarjoiltiin paikoin myös huumorilla höystettyinä. Ennen näytöstä lukemani synopsiksen perusteella odotin sekavaa keitosta takautumineen kaikkineen, mutta esitys osoittautuikin selkeäksi ja loogiseksi (heh!); tässä auttoivat kovasti valkokankaan väliotsikot ja vuosiluvut.

Maiju Sallaksen ohjausta pitää kiittää kekseliäisyydestä ja sujuvuudesta. Osa kohtauksista tuntui kovin irrallisilta, mutta tämä oli ehkä enemmän seurausta teoksen "sarjakuvamaisesta" luonteesta, jolloin kummempaa draamallista kaarta ei päässyt syntymään. Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Timo Alhanen ja pukusuunnittelusta Marjo Haapasalo.

Marko Autio johti sävellyksensä ihan pätevästi. Musiikki oli varsin vaihtelevaa, värikkäästi orkestroitua ja sisälsi hauskoja tyylilainoja. Ainoastaan eräät laulusolistien osuudet olivat melodisesti hyvin yksinkertaisia, mutta ehkä säveltäjä on tässä tehnyt tarkoituksellisen ratkaisun ajatellen opiskelijoiden taitoja ja suoriutumista. 15-henkinen orkesteri soitti yllättävän yhtenäisesti, mitä ei aina voinut sanoa kuoro-osuuksista.

Esiintyjiä oli lavalla hyvin suuri joukko. Tärkeimmissä solistitehtävissä olivat Sakari Eirola (Vanha Russell), Akseli Vanamo (Nuori Russell), Teemu Mustonen (Ludwig Wittgenstein), Pekka Alonen (Alfred Whitehead), Nathalia Hyvärinen-Kanerva (Alys), Sini Kunnaala (Evelyn) ja Olivia Kyllänen (Dora). Kapellimestari Autio esiintyi teoksessa itsekin esittäen veikeitä rap-jaksoja Juho Vähäkuopuksen kanssa.

Jevgeni Onegin sai miehen kyyneliin

15.3.2017 Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin Helsingin Konservatoriossa

Tšaikovskin Jevgeni Onegin saa parin päivän päästä ensi-iltansa Kansallisoopperassa. Minä päätin jättää sen tuotannon väliin, ja käydä mieluummin katsomassa Metropolia Ammattikorkeakoulun opinnäytetyöprojektin Ruoholahdessa. Esityksiä on tämän ensi-illan jälkeen vain kaksi.

Tuotannon oli ohjannut ja visualisoinut Anselmi Hirvonen. Pidin hänen rauhallisesta ja selkeästä näkemyksestään, jossa ei turhia kikkailtu vaan luotettiin yksinkertaiseen kerrontaan. Ehkä resurssien vähäisyys vaikutti tässä tapauksessa positiivisesti lopputulokseen. Henkilöohjausta olisi kyllä voinut syventää monissa kohdissa, joissa solisti esitti numeroaan näyttämöllä yksin. Lavastuksena oli vain muutamia huonekaluja ja taustaseinälle heijastettiin kuvitusta. Valaistuksen oli suunnitellut Tuukka Törneblom.

Musiikista vastasi käsiohjelman mukaan "Metropolian ja Viron musiikki- ja teatteriakatemian orkesterit ystävineen". Kapellimestarina toimi Sasha Mäkilä. Kuulimme oopperasta hieman lyhennetyn version, sillä tuotannossa ei ollut mukana kuoroa ja suurin kuorokohtaus oli nipsaistu pois (parissa muussa kohtauksessa solistit lauloivat kuoron osuuden). Mäkilälle täytyy antaa tunnustusta vahvoista tunnelmista ja elämyksistä, joita pienehkö orkesteri pystyi luomaan.

Päärooleissa oli oikein hyvä miehitys. Varvara Merras-Häyrynen ilmensi erinomaisesti esittämänsä Tatjanan muutoksen viattomasta maalaistytöstä seurapiirirouvaksi. Hän on myös teknisesti varma ja osaava laulaja. Heikki Hattusella on miellyttävä äänenväri. Hänen Lenskistään löytyi herkkyyttä ja kaunista laululinjaa, mutta näyttelemiseen kannattaa vielä hakea lisäoppia. Vakaasti laulanut Samuli Takkula oli mainio ylimielisenä Oneginina. Olen kuullut Takkulaa vuosien mittaan monia kertoja, ja hän on kyllä kehittynyt laulajana huikeasti.

Muut naissolistit olivat Elisabet Petsalo (Olga), Jutta Holmberg (Larina) ja Natalia Vinogradova (Filipjevna). Oivallista laulamista kuultiin heiltäkin. Visa Kohvan suorituksessa Gremininä oli vielä pientä parantamisen varaa, mutta tämä oli kuitenkin ammattimaisin häneltä kuulemani esitys. Joonas Tuominen (mm. Zaretski) ja Joakim Pietarinen (mm. Triquet) olivat pienemmissä tehtävissä.

Ja niin vain tässä esityksessä tapahtui sellainen ihme, että tämän kirjoittaja liikuttui perusteellisesti. Enkä ollut ainoa, joka näytti pyyhkivän salissa silmäkulmiaan. Jotenkin esityksen osat vaan loksahtivat paikalleen niin hyvin, että tarina muuttui todeksi, uskottavaksi ja herkisti tällaisen oopperapenkkejä paljon kuluttaneen konkarinkin. Kiitokset tekijöille siitä!