Hieno ilta Berliinin filharmonikkojen kanssa

3.6.2017 Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle, sol. Imogen Cooper, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Filharmonikkojen konsertti alkoi Thomas Adèsin Powder Her Face -oopperasta kootulla orkesterisarjalla. Tarkemmin sanottuna kyse oli suiten uudistetusta versiosta, joka sai nyt kantesityksensä. Ja kylläpä oli miellyttävä paketti, jossa oli mukana tanssillisia osia mm. tangon ja valssin tahdissa. Toisena numerona kuultiin Mozartin Pianokonsertto nro 25 C-duuri. Imogen Cooper teki niin herkän ja kuulaan tulkinnan, että oikeastaan liikutuin sitä kuunnellessani. Tämä kappale toi esille myös Philharmonien konserttisalin loistavan akustiikan. Pianon ääni säkenöi ja ympäröi meidät katsomossa niin intensiivisesti, että ei Helsingin Musiikkitalon salissa vaan ole koskaan tällaista kokemusta syntynyt.

Väliajan jälkeen siirryttiin Stravinskyn musiikin pariin. Ensin pieni Chant funèbre -kappale, jonka Igor sävelsi opettajansa Nikolai Rimski-Korsakovin muistoksi 26-vuotiaana. Kadoksissa ollut teos löydettiin uudelleen vasta vuonna 2015 ja se sai nyt ensiesityksensä Saksassa. Koskettavaa musiikkia, joka huokui kaipausta. Päätösnumero Le Sacre du printemps vei puolestaan aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olen kuullut mielipuolisesta Kevätuhrista melkoisen mielipuolisia tulkintoja, joille tämä Sir Simonin tasapainoiseksi luonnehdittava näkemys ei pärjännyt lainkaan - ja hyvä niin. Menoa ja meininkiä oli siis "vain" kohtalaisesti, mutta volyymin kanssa berliiniläiset eivät säästelleet. Huh huh!

Raakaa merimieselämää

2.6.2017 Benjamin Brittenin ooppera Billy Budd Deutsche Oper Berlinissä

Monissa Brittenin oopperoissa käsitellään päähenkilön erilaisuutta tai ulkopuolisuutta ja jonkinasteista konfliktia ympäristönsä kanssa. Niin myös Billy Buddissa, jota voi pitää eräänlaisena veljesteoksena kuusi vuotta aiemmin kantaesitetyn Peter Grimesin kanssa. Oopperan libretto perustuu Herman Melvillen romaaniin.

Deutsche Oper Berlinin produktio on yhteistuotanto English National Operan ja Moskovan Bolšoi-teatterin kanssa. Se sai berliiniläisen ensi-iltansa vuonna 2014 ja on nyt lämmitetty lavalle uudemman kerran. Kyseessä on Brittenin muokkaama lopullinen versio vuodelta 1960, jossa näytöksiä on vain kaksi (ynnä prologi ja epilogi).

Esitys oli hyvin tehokas, kiitos David Aldenin kirkkaan näkemyksen ja pätevän ohjauksen. Kolme tuntia hujahti ihan huomaamatta, sillä kerronta piti otteessaan niin tiukasti. Paul Steinberg vastasi massiivisesta lavastuksesta, Constance Hoffman puvustuksesta ja Andy Cutbush valaistuksesta. Kapellimestarina toimi Moritz Gnann, jolle täytyy antaa hyvä arvosana intensiteetin ylläpidosta.

Richard Croft oli oivallinen kapteeni Vere. Hänen lyyrinen tenorinsa soi kauniina ja herkkänä. Croftin muodonmuutos epilogin vanhaksi, tunnontuskiensa kanssa kamppailevaksi mieheksi oli loistava. John Chest (sama mies, joka lauloi eilen Dresdenissä näkemässäni The Great Gatsbyssä) oli erinomainen Billy Budd, jonka motiivit jäivät kutkuttavasti roikkumaan ilmaan ja katsojan pohdittaviksi. Gidon Saks oli pahuutta uhkuva Mr. Claggart, jonka englanti olisi kyllä kaivannut preppausta. Seth Carico, Derek Welton ja Andrew Harris tekivät hyvät suoritukset muina upseereina. Pienempien roolien esittäjistä täytyy nostaa esiin Andrew Dickinson, joka oli oikein pätevä noviisin osassaan sekä Lenus Carlson, jonka vanha merimies Dansker oli suorastaan liikuttava.

Vanha suola janottaa

1.6.2017 John Harbisonin ooppera The Great Gatsby Semperoper Dresdenissä

Yhdysvaltalaisen John Harbisonin (s. 1938) ooppera The Great Gatsby sai kantaesityksensä New Yorkissa vuonna 1999. Euroopan ensiesitys oli Dresdenissä vuonna 2015, ja nyt teos palasi Semperoperin lavalle. Oopperan libretto on säveltäjän itsensä käsialaa ja se perustuu tietenkin F. Scott Fitzgeraldin tunnettuun romaaniin.

The Great Gatsbyn musiikki oli veikeä yhdistelmä modernia taidemusiikkia sekä jazzia ja swingiä. Ohjaaja Keith Warner oli luonut moniulotteisen ja realistisen kuvan dekadentista seurapiirielämästä, jossa julkisivuja pidetään yllä, vaikka kaikilla on salaisuutensa. Rakkauskiemuroista tässäkin oli lopulta kyse, eikä niihin saatu selvyyttä ilman muutamaa ruumista. Kekseliäs lavastus oli jo edesmenneen Johan Engelsin suunnittelema.

Esityksen kapellimestarina toimi Wayne Marshall, joka esiintyi urkurina Lahden Kansainvälisellä Urkuviikolla joitakin vuosia sitten. Olen törmännyt muuallakin hänen nimeensä urkurina, enkä edes tiennyt että hän tekee "rinnakkaisuraa" myös kapellimestarina. Hienosti tuntui tämäkin häneltä hoituvan lukuun ottamatta paria joukkokohtausta, joissa orkesterin ja kuoron tahtiviivat olivat vähän eri kohdissa...

Solistit olivat laulajina tasokkaita, mutta aivan kaikkien näyttelijäntaidot eivät olleet parasta A-luokkaa. Päätehtävissä olivat Elena Gorshunova (Daisy Buchanan), Raymond Very (edellisen mies Tom), Peter Lodahl (Jay Gatsby), John Chest (Nick Carraway) ja Christina Bock (Jordan Baker). Gorshunovan diktiossa olisi aika lailla parantamista, sillä tekstistä ei saanut mitään tolkkua - hän olisi aivan hyvin voinut laulaa englannin sijaan millä muulla kielellä tahansa.

Kateutta, valtapeliä - ja tietenkin onnellinen loppu

31.5.2017 Nikolai Rimski-Korsakovin ooppera Tsaari Saltanin tarina Staatsoperette Dresdenissä

Dresdenin Staatsoperette on edellisen käyntini jälkeen muuttanut lähemmäksi keskustaa, ratavarren entiseen teollisuuskompleksiin nimeltä Kraftwerk Mitte. Uudenkarhea sali oli tyylikäs, ja kaikin puolin (myös akustisesti) aiempaa teatteria parempi. Onnea uuteen kotiin!

Hermoni olivat esityksen alkaessa melkoisen kireällä, sillä matkustaminen Dresdeniin ei mennyt ihan putkeen. Lentoni Berliiniin lähti yli tunnin myöhässä, mistä johtuen myöhästyin suunnitellusta suorasta junayhteydestä Dresdeniin - tosin vain viidellä minuutilla! Olin jo ehtinyt tsekkaamaan netistä korvaavan junayhteyden, mutta aseman virkailijan mukaan sellaista ei ole olemassa. Seuraava mahdollinen yhteys olisi kuulemma noin kahden tunnin kuluttua. Pienen väännön jälkeen hän suostui armollisesti tarkistamaan asian koneeltaan - ja hupsis, olihan siellä ko. yhteys, jonka lähtöön oli tässä vaiheessa enää kuusi minuuttia. Ehdin kuin ehdinkin saamaan lipun ja juoksemaan laiturille ajoissa, mutta jouduin nyt matkaamaan hitailla paikallisjunilla yli tunnin pidempään - ja vielä maksamaan tästä ilosta noin 40 € ylimääräistä.

Jos jaksoit lukea vuodatustani tänne saakka, et ehkä ihmettele miksi hermoni olivat kireällä. Oopperaan ehtiminen meni hyvin täpärälle, mutta kun istuin paikalleni ja esitys alkoi, niin kaikki nuo vastoinkäymiset unohtuivat. Saatoin vain nauttia oopperasta, vaikka teoksen alkupuolella musiikki oli hienoinen pettymys. Olin odottanut säkenöivää ja mehevää orkestrointia, mutta kyllä sitäkin saatiin myöhemmin oopperan aikana.

Rimski-Korsakov sävelsi 15 oopperaa, joista useita ei tunneta eikä esitetä ex-Neuvostoliiton ulkopuolella lainkaan. Kansallisoopperassa on esitetty vain Tsaarin morsian - ja sekin vuonna 1927! Rimski-Korsakov on ilman muuta yksi niistä oopperasäveltäjistä, joiden tuotantoa olisi syytä tuoda Suomessakin esille. Tsaari Saltanin tarina perustuu Puškinin runoon ja sai kantaesityksensä Moskovassa vuonna 1900.

Dresdenissä ooppera laulettiin ikävästi saksaksi. Arne Bögen ohjaus oli kepeän humoristinen ja hyödynsi nukkeja sekä tanssijoita mm. välisoittojen aikana. Esimerkiksi Kimalaisen lento oli kuvitettu aivan herkullisesti. Tiuhaan vaihtuneesta lavastuksesta ja mielikuvituksellisista puvuista vastasi Hendrik Scheel.

Illan kapellimestarina oli Andreas Schüller, joka ei tehnyt ihmeempää säväytystä suuntaan tai toiseen. Tärkeimmissä tehtävissä oli ihan hyvät solistit: Tilmann Rönnebeck (tsaari), Paula Rummel, Leandra Johne ja Jeannette Oswald (siskokset), Gala El Hadidi (Babarikha), Markus Francke (tsarevitš), Akiho Tsujii (tsarevna) ja Ingeborg Schöpf (tsaaritar).

Vivaldin pyhä sotaoratorio

30.5.2017 Antonio Vivaldin oratorio Juditha triumphans Saksalaisessa kirkossa Helsingissä

Vivaldin tiedetään säveltäneen ainakin neljä oratoriota, mutta niistä on meidän päiviimme säilynyt vain yksi - ja siitäkin on alkusoitto kateissa. Juditha triumphans devicta Holofernis barbarie vuodelta 1716 sai Helsingin Saksalaisessa kirkossa komean esityksen Kajsa Dahlbäckin jatkotutkintokonserttina. Esiintymässä olivat Suomalainen barokkiorkesteri ja Akademiska Damkören Lyran, jälkimmäinen Jutta Seppisen johdolla. Oratorio alkoi vaikuttavasti kuoron sisäänmarssilla ja ensimmäisellä sotaisalla numerolla.

Oratorion latinankielinen libretto perustuu Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvaan Juditin kirjaan. Vivaldin musiikki kuvitti hienosti kertomuksen hurjia tapahtumia ja esitys sopi erinomaisesti pienen kirkkosalin intiimiin tilaan. Mukana oli vähän dramatisointia (esimerkiksi oivallinen kuoron juhlimiskohtaus ja Holoferneen päihtyminen), kuoron liikkumista ja solistien pukuja, jotka toivat esitykseen lisämaustetta. Solistitehtävissä oli ainoastaan naisia: sopraano Kajsa Dahlbäck (Vagaus) sekä mezzot Katariina Heikkilä (Holofernes), Essi Luttinen (Juditha) ja Ylva Gruen (Abra ja Ozias). Komeasti kimmeltelivät heidän äänensä ja koloratuurikuvionsa kirkon hyvässä akustiikassa. Kaikilta solisteilta kuultiin erinomaisia numeroita. Gruen teki teknisesti varman suorituksen, mutta tulkinnallisesti hän ei aivan yltänyt kokeneempien solistien tasolle.

Avantin ja Mattilan kevään lumousta

27.5.2017 Avanti! Kamariorkesteri, joht. Olari Elts, sol. Karita Mattila, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Kamariorkesteri Avantin konsertissa musisoitiin teemalla Kevään lumous. Ohjelmisto oli avantimaiseen tapaan hyvin mielenkiintoinen keitos, joka alkoi John Cagen teoksella 4'33". Tämä pelkästä hiljaisuudesta muodostuva kappale näytti hämmentävän kovasti osaa yleisöstä. Saattoihan sen aikana pohtia, onko kyse säveltäjän vinkeästä huumorista, vakavasta taidekäsityksen kritiikistä vai jostain aivan muusta... Toisena numerona kuultiin kantaesityksenä Lauri Kilpiön teos Sinfoninen kuva. Pidin kovasti tästä kappaleesta, jossa säveltäjä kertoo pohtivansa, miten "sointilähtöinen nykymusiikki ja sinfoniset kvaliteetit ovat sovitettavissa yhteen". Hyvinhän ne olivat, kokonaisuus toimi erinomaisesti!

Ja sitten lavalle saapui kaikkien odottama, säteilevä Karita Mattila. Hän aloitti kolmella Henri Duparcin laululla (L'invitation au voyage, Chanson triste ja Phidylé). Kyllä oli samettia korville! Väliajan jälkeen kuultiin toiset kolme laulua, nimittäin Sibeliuksen På verandan vid havet, Flickan kom ifrån sin älsklings möte ja Våren flyktar hastigt. Kaikissa lauluissa tavoitettiin tekstin sisältö, merkitykset ja sävyt niin täydelleen kuin vain Mattila osaa. Nautinollista! Aika ajoin kuulee joidenkin haikailevan nuoren Mattilan tyttömäisen raikkauden ja kirkkaiden ylä-äänien perään, mutta minua nykyinen, kypsä ja kokenut nainen puhuttelee taiteilijana paljon enemmän. Voi mitä draaman tajua ja tunnetilojen ilmentämiskykyä!

Konsertin päätti Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään "Kevät". Elts johti aika mahtipontisen, mutta eläväisen tulkinnan. Meininkiä ja vauhtia riitti kohtalaisesti myös toiseen osaan.

Rakastuin Ainoon

26.5.2017 Erkki Melartinin ooppera Aino Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera tarjoili Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistona yhden(!) konserttiesityksen Erkki Melartinin oopperasta Aino. Vuonna 1909 valmistunutta oopperaa on esitetty viimeksi Helsingissä välirauhan aikana vuonna 1941. Joten oli jo aikakin tuoda tämä teos esille!

Olen aiemminkin marmattanut siitä, miten vähän Suomessa arvostetaan ja esitetään ennen 1970-lukua sävellettyjä kotimaisia oopperoita. Monissa Euroopan maissa pidetään kantarepertoaarin ulkopuolisia "omia" oopperoita sitkeästi ohjelmistossa, vaikka ne eivät taiteellisesti olisikaan mitään suuria merkkiteoksia. Pidetäänkö siis muualla omaa kulttuuria suuremmassa arvossa? Meilläkin olisi kymmenkunta 1900-luvun säveltäjää, joiden teoksia juuri Kansallisoopperan olisi syytä pitää esillä - vaikka yksikin teos vuodessa. Jos ja kun raha ratkaisee, niin itse olisin tyytyväinen edes konserttiversioihin.

Milloin esimerkiksi Oskar Merikannon oopperoita on esitetty viimeksi Kansallisoopperassa? Aivan - 1930-luvulla. Tauno Pylkkäseltä on sentään kuultu yksi konserttiesitys viimeisten 30 vuoden aikana, mutta hänellä olisi useita kiinnostavia teoksia. Poissaolollaan loistavat esimerkiksi Selim Palmgrenin Daniel Hjort sekä Armas Launiksen, Väinö Raition ja monien muiden oopperat. Raitiota ollaan onneksi saamassa vierailuesityksenä syksyllä - kiitokset siitä jo ennakkoon! Mutta pahoin pelkään, että tämän itsenäisyyden juhlavuoden jälkeen oma oopperahistoriamme unohdetaan jälleen tylysti.

No, riittäköön tämä valitusosastoksi ja siirrytään kehuihin: Ainon esitys oli aivan mahtava kokemus. Melartinin myöhäisromanttiseen tyyliin hehkuvassa, impressionistisia sävyjä sisältävässä sävelkielessä oli jotain tavattoman vetoavaa. Wagnerin vaikutus on selvä johtoaiheineen kaikkineen. Teoksen orkestraatio on hienoa ammattityötä ja orkesteri suorastaan loisti nuoren Klaus Mäkelän johdolla. Kyseessä oli Mäkelän debyytti Kansallisoopperassa. Jalmari Finnen libretollakin on ansionsa, ja erinomainen solistikaarti teki tekstille oikeutta. Ainona lauloi intensiivisesti Helena Juntunen ja Väinönä väkevästi Juha Kotilainen. Muissa solistitehtävissä olivat Jyrki Anttila (Jouko), Anna-Kristiina Kaappola (Ainikki) ja Jeni Packalen (Taina). Kuorokin oli tänään erinomaisessa vedossa ja kruunasi esityksen täsmällisellä ja luonteikkaalla laulullaan. Lisää tällaista, kiitos!