perjantai 28. huhtikuuta 2017

Johan oli matinea!


28.4.2017 Cameratan opiskelijamatinea Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian opiskelijamatineassa kuultiin tällä kertaa todella erikoinen ja monipuolinen ohjelma. Sen aloitti Juulia Pölönen soittamalla kanteleella Jukka Tiensuun kappaleen Manaus - aavesonaatti kanteleelle. Perään kuultiin minulle aivan tuntemattoman Carl Stamitzin (1745-1801) Alttoviulukonsertto D-duuri. Sen esittivät alttoviulisti Laura Lamminmäki ja pianisti Matilda Kärkkäinen.

Laulumusiikki on opiskelijamatineoissa harvinaista herkkua, mutta nyt sellaista saatiin reilu annos: mezzosopraano Ylva Gruen ja pianisti Jenna Ristilä esittivät Griegin Haugtussa-laulusarjan lukuun ottamatta sen kolmatta laulua. Ihan kiva oli tulkinta!

Richard Straussilta kuultiin Konsertto D-duuri oboelle ja pienelle orkesterille. Oboeta soitti Lore Neubert ja orkesterina toimi Irina Zahharenkova pianollaan. Matinean päätti lyömäsoittaja Antti Ohenoja kahdella hyvin jännällä kappaleella: Timothy Ferchenin Sideman pikkurummuille ja ääninauhalle sekä Iannis Xenakisin Psappha. Jälkimmäisessä oli menoa ja meininkiä niin, että pari kertaa Ohenojan lyönti ei edes osunut rumpuun.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Suomen nuori Pavarotti ja kumppanit


27.4.2017 O sole mio - Aurinkoni -konsertti Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Daniel Barenboimin johtaman West-Eastern Divan Orchestran yli sadan euron liput olivat turhan suolaisen hintaiset, joten valitsin Musiikkitalon sijaan illan ohjelmaksi konsertin Aleksanterin teatterissa.

Tenori Mika Nisulan lisäksi tässä dramatisoidussa konsertissa esiintyi sopraano Silja Aalto, joka korvasi sairastuneen Mari Karjalaisen. Aalto lauloi muutaman aarian tenorimme ollessa selvästi pääosassa. Mukana esityksessä oli myös Nisulan vaimo ja kaksi pientä poikaa. Urkurina piti olla Kalevi Kiviniemi, mutta mestari oli vaihtunut toiseen (tosin huomattavasti nuorempaan) Pohjanmaan poikaan, Jimi Järviseen. Hän aloitti konsertin O sole mio -teemasta rakennetulla alkusoitolla.

Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin La donna è mobile (Verdin Rigolettosta), O mio babbino caro (Puccinin Gianni Schicchista), Recondita armonia (Puccinin Toscasta), Mimìn aaria Donde lieta usci (Puccinin La bohèmesta), Una furtiva lagrima (Donizettin Lemmenjuomasta), E lucevan le stelle (Toscasta) ja Vesti la giubba (Leoncavallon Pajatsosta).

Väliajan jälkeen olivat vuorossa Ernesto De Curtisin laulu Non ti scordar di me, kolme numeroa La bohèmesta: Che gelida manina, Sì. Mi chiamano Mimì ja duetto O soave fanciulla. Ja lopuksi kolme laulua: Cesare Andrea Bixion Parlami d'amore Mariú, Ernesto De Curtisin Torna a Surriento sekä Eduardo di Capuan O sole mio. Ylimääräisenä saimme Nessun dorman Puccinin Turandotista, kuten yleisössä joku veikkasi jo konsertin alussa.

Italialaisen musiikin ja paljolti Puccinin parissa siis oltiin, Nisulan äänityypille hyvin sopien. Molemmat laulusolistit ansaitsevat kehuja hienoista tulkinnoista ja teknisestä osaamisesta. Nisula oli kuulemma ollut viikolla vähän kipeänä, mikä kuului muutaman kerran pienenä rosona äänessä sekä kurkun selvittelynä loppupuolen kappaleiden välissä. Mutta paikoin tenoriääni soi niin uljaana ja metallisena, että moiset pienet kauneusvirheet unohtuivat.

Jimi Järvinen oli oivallinen urkuri, joka pääsi esittelemään taitojaan urkuimprovisaationumerossa toisella puoliajalla. Digitaaliurut kuulostivat paikoin melko kamalalle, mutta tämä johtui apparaatista itsestään sekä Aleksanterin teatterin äänentoistolaitteista - ei missään tapauksessa soittajasta.

Konsertti olisi toiminut aivan loistavasti ilman päälleliimattua ja mitäänsanomatonta dramatisointia, joka ei mielestäni tuonut iltaan lainkaan lisäarvoa. Varsinkin kun ensimmäisellä puoliajalla dramatisoitu osuus jäi muutaman repliikin mittaiseksi ja enimmäkseen Nisula vain lauloi paikallaan seisten sekä levitellen käsiään Pavarottin tyyliin. En ymmärtänyt - turhaa työtä koko lavan rekvisiitta ja juonentynkä.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Karita Mattila saksalaisen liedin parissa


26.4.2017 Karita Mattila, sopraano & Ville Matvejeff, piano Tampere-talossa

Karita Mattila esiintyy tänä vuonna Suomessa useita kertoja. Näistä ensimmäinen oli lied-konsertti Tampere-talossa yhdessä pianisti Ville Matvejeffin kanssa. Ilta oli lähtölaukaus heidän kiertueelleen, joka vie toukokuun aikana Strasbourgiin, Lontooseen, Geneveen, Lissaboniin, Wieniin ja Zürichiin.

Mattila ei ole suuremmin profiloitunut saksalaisen liedin esittäjänä, vaikka sitä on usein ollutkin mukana hänen konserttiohjelmissaan. Nyt saimme harvinaista herkkua, kun koko konsertti oli omistettu tälle taiteenlajille. Alkuun kuultiin Brahmsin Zigeunerlieder-sarjasta kahdeksan laulua. Mattilan tulkinnat olivat eloisia, temperamenttisia ja vähän koreografiaakin oli mukana. Wagnerin Wesendonck Lieder -sarjassa siirryttiin aivan toisenlaisiin, osin alakuloisiinkin tunnelmiin. Mattila lauloi erinomaisen sielukkaasti ja levollisesti.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alban Bergin opus 2 eli Vier Lieder. Hienoa oli solistimme tulkinta ja eläytyminen näissäkin, vaikka yleisön sitkeä yskäkuoro parhaansa mukaan yrittikin sabotoida ja latistaa tunnelman. Ohjelman päätteeksi kuultiin seitsemän liediä Richard Straussilta, kaikki eri opuksista. Mattilan suvereeni tekniikka, taipuisa ääni ja pitkä laululinja pääsivät näissä todella oikeuksiinsa. Esimerkiksi Wiegenliedin esitys oli taivaallisen kaunis.

Ville Matvejeff osoitti läpi ohjelman suurta taitoa, sävykkyyttä ja yksityskohtien tajua. Esiintyjät saivat aivan valtavat suosionosoitukset; valtavuuteen vaikutti myös se, että suuri sali oli täynnä yleisöä. Vastaanotto innoitti Mattilan ylimääräisiin ja tarinoimaan yleisölle niiden välissä. Ensimmäinen ylimääräinen oli kertakaikkisen huikea esitys Friedrich Holländerin tangosta Eine kleine Sehnsucht. Sävellys on vuodelta 1930. Toinen encore-kappale oli mukavana suomalaisyleisön huomiointina Oskar Merikannon Kun päivä paistaa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Urkumusiikin "paha poika" kävi Helsingissä


23.4.2017 Cameron Carpenter, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Yhdysvaltalaista Cameron Carpenteria (s. 1981) on usein tituleerattu urkumusiikin supertähdeksi. Jo nuorena laajaan tietoisuuteen noussut urkuri on kohahduttanut villeillä tempuillaan ja esityksillään sekä usein epäortodoksisilla rekisteröinneillään ja sovituksillaan. Hän on tietoisesti rikkonut esityskäytäntöjen ja perinteiden sääntöjä tai rajoja, mikä on tietysti saanut puristit näkemään punaista. Mutta olipa miehen persoonasta ja taiteesta mitä mieltä tahansa, niin hän on saanut urkumusiikille valtavasti uusia ystäviä ja kuulijoita.

Nykyisin Carpenter kiertää maailmaa enimmäkseen itse suunnittelemansa International Touring Organin (ITO) kanssa. Ja hyvä onkin, sillä Musiikkitalomme konserttisalista urut puuttuvat edelleen. (Mikä - sivumennen sanoen - on kansallinen häpeäpilkku. Miksi esim. Organum-seura ei ole organisoinut kampanjaa, jonka tuotolla soittopeli saataisiin hankittua? Onnistuttiinhan Lahden Sibeliustaloonkin hankkimaan urut lahjoitus- ja keräysvaroin.) Itse en pääsääntöisesti ole elektronisten urkujen ystävä, mutta melkoisen jännäksi apparaatiksi puoli lavaa täyttänyt Carpenterin masiina osoittautui.

Konsertti käynnistyi alkusoitolla Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista. Se oli selvästi tarkoitettu luulot pois ottavaksi avausnumeroksi, ja toimi sellaisena hyvin. Minuun esitys ei kuitenkaan kolahtanut. Sovitus oli ylenpalttisen täyteen ahdettu; eri äänikertoja ja efektejä oli käytössä samanaikaisesti aivan liikaa. Myös seuraava kappale, J. S. Bachin Contrapunctus IX, oli raskasta kuunneltavaa, sillä soitto puuroutui monissa kohdissa.

Väliin saatiin Astor Piazzollan kepeä tango Oblivion, jonka Carpenter toteutti kivasti bandoneón-sointeineen. Ja sitten palattiin Bachin pariin: Preludi ja fuuga h-molli BWV 544 soi kauniina ja rauhallisena tulkintana. Nyt Carpenter malttoi olla säätämättä liikaa... Ensimmäisen puoliskon päätti Louis Viernen Carillon de Westminster, johon digitaaliuruista löytyi hienot Big Benin kellonlyönnit.

Paussin jälkeen Carpenter saapui lavalle mikrofonin kanssa ja luetteli konsertin kappaleet. Hänelle oli selvinnyt väliajalla, ettei yleisö ollut saanutkaan präntättyä ohjelmaa. Tämä oli kiva paikkaus, mutta vielä kun urkurimme oppisi lausumaan Bachin nimen oikein! Soittoa jatkettiin Skrjabinin Pianosonaatilla nro. 4 ja perään J. S. Bachin koraalialkusoitolla O Mensch, bewein' dein' Sünde groß BWV 622.

Seuraavaksi oli vuorossa kolme improvisaatiota, joissa Carpenter pääsi esittelemään ihmeurkujensa ominaisuuksia ja valikoimaa koko rahan edestä. Kolmas kappale oli aivan hulvaton huumoripläjäys. Tästä palattiin vakavampiin tunnelmiin Bachin kanssa. Suosikkeihini kuuluva Passacaglia ja fuuga c-molli BWV 582 soi upeasti, tarkasti ja lämpimästi, joskin paikoin turhankin ripeästi.

Vähälukuinen yleisö oli selvästi hullaantunut Cameron Carpenterin lumoavaan esiintymiseen ja virtuoottiseen soittoon. Hän todella näytti joissakin kappaleissa mallia jalkiotyöskentelyyn! Saimme peräti kolme ylimääräistä, ehkä mahtavista suosionosoituksista johtuen. Huikea oli konsertti, vaikka en kaikkiin sovituksiin ja esityksiin ihastunutkaan. Mutta sehän juuri on Carpenterin tavaramerkki...

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Foscarien tragedia


22.4.2017 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera I due Foscari Teatro alla Scalasta Milanosta

Valkokankaalla nähty Verdin I due Foscari -ooppera oli tallennettu Milanon La Scalassa helmikuun 2016 lopulla. Olen nähnyt teoksen vain kerran (Hampurissa 2013), joten pakko oli mennä esitys katsomaan.

Lord Byronin näytelmään The Two Foscari perustuva ooppera sijoittuu 1400-luvun puolivälin Venetsiaan. Doge Francesco Foscarin (Plácido Domingo) poika Jacopo (Francesco Meli) tuomitaan murhasta ja maanpetoksesta. Pojan vaimo Lucrezia Contarini (Anna Pirozzi) on vakuuttunut miehensä syyttömyydestä, mutta doge ei pysty suojelemaan perhettään Loredanon (Andrea Concetti) ja muiden juonittelua vastaan. Tragedia päättyy maanpakoon tuomitun pojan kuolemaan, vallan riistämiseen murtuneelta dogelta ja lopulta hänenkin kuolemaansa. Ei siis onnellista loppua tässä teoksessa (paitsi Loredanon mielestä)!

La Scalan produktio oli ohjausta ja lavastusta (molemmat Alvis Hermanisin käsialaa) myöten hyvin perinteinen. Ehkä tällaisessa tarinassa mikään modernisointi ei oikein toimisikaan... Kristīne Jurjānen upeat puvut loivat hienon epookkinäytelmän tunnelman. Lavastuksena oli lähinnä näkymiä Venetsiasta ja yksinkertaisia interiöörejä.

Orkesteri teki Michele Mariottin johdolla aivan erinomaista työtä. Ja syytä olikin, sillä loistavalle solistikaartille ei mikään muu olisi tehnyt oikeutta. Domingo teki voimallisen roolityön ristipaineessa elävänä dogena. Ääni toimi erinomaisesti, vaikka alarekisteriin olisinkin kaivannut oikeaa baritonaalista sointia. Mutta hienoa näyttelemistä nähtiin vanhalta mestarilta! Meli oli minulle uusi tuttavuus, mutta kaunisääninen tenori lunasti heti paikkansa. Ja Pirozzi kruunasi kolmikon menestyksen auktoriteettia uhkuvana vaimona. Muissa tehtävissä olivat mm. Edoardo Milletti (Barbarigo) ja Chiara Isotton (Pisana).

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Saariahon uusin kiehtoi


15.4.2017 Kaija Saariahon ooppera Only the Sound Remains Kansallisoopperassa Helsingissä

Kaija Saariahon neljäs ooppera, Only the Sound Remains, kantaesitettiin viime vuonna Amsterdamissa. Tämä usean oopperatalon yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa pari päivää sitten. Teos muodostuu kahdesta väliajan erottamasta pienoisoopperasta, joiden nimet ovat Always Strong ja Feather Mantle. Niiden libretot perustuvat japanilaisten nō-näytelmien englanninkielisiin käännöksiin.

Saariahon musiikki oli tässäkin teoksessa suggeroivaa, mystistä ja unenomaista - niin hänelle tyypilliseen tapaan. André de Ridder johti orkesteria, joka poikkesi tavanomaisesta merkittävästi. Siihen kuuluivat Meta4-jousikvartetti, kantele, huilu ja perkussiot. Erilaiset kanteleet kuulostivat todella hienoilta sähköisesti vahvistettuina ja istuivat mainiosti sävellyksen kokonaisuuteen.

Erinomaisina laulusolisteina olivat lavalla kontratenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Orkesterimontussa lauloi osuutensa erillinen solistikvartetti, johon kuuluivat Tuuli Lindeberg, Katariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund. Feather Mantlessa lavalla nähtiin myös upea tanssija Nora Kimball-Mentzos.

Saariahon luotto-ohjaaja Peter Sellars oli toteuttanut melko minimalistisen produktion, jossa annettiin tilaa musiikille ja niukalle libretolle. Julie Mehretun lavastuksena oli graafisesti kuvioitu taustakangas, joka muutti värisävyjään. James F. Ingallsin valaistus oli olennainen osa teosta heijastaessaan erilaisia mielentiloja.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Rauhoittava pääsiäiskonsertti


12.4.2017 Sinfonia Lahti, Dominante ja Laulupuu, joht. Andreas Spering, sol. Thomas E. Bauer, Tobias Hunger, Juha Kotilainen, Ulrike Mayer ja Berit Solset Ristinkirkossa Lahdessa

Pääsiäisen aikaan pitäisi kuulua joka vuosi ainakin yksi suuri kirkkomusiikkiteos, mielellään passio. Edellisestä kuulemastani J. S. Bachin Matteus-passion esityksestä on vierähtänyt jo muutama vuosi, joten oli korkea aika palata livenä tämän mestariteoksen pariin. Valitsin tällä kertaa Sinfonia Lahden esityksen Ristinkirkossa.

Konsertti oli musiikillisesti vaikuttava. Minulle Saksassa tutuksi tullut Andreas Spering teki kapellimestarina upeaa työtä ja orkesteri reagoi nopeasti hänen ohjaukseensa. Alussa kesti kyllä hetken aikaa tottua orkesterin sointiin ja voimaan, kun olen kuullut tätä teosta enimmäkseen barokkiorkesterien soittamana.

Kaikki solistit (basso Thomas E. Bauer, tenori Tobias Hunger, baritoni Juha Kotilainen, mezzosopraano Ulrike Mayer ja sopraano Berit Solset) tekivät vakaata, ammattimaista jälkeä. Kaunisääninen Hunger oli aivan mainio evankelista, mutta aarioissaan hän yritti vähän liikaa. Esityksen loppupuolella Hungerin ääni ei toiminut enää ihan moitteettomasti, ilmeisesti väsymisestä oli kyse. Jeesuksen osan laulanut Kotilainen ansaitsee tunnustusta jämäkästä, mutta sävykkäästä suorituksesta. Hänen äänensä kuulosti jopa syvemmältä ja tummemmalta kuin Bauerin, joka oli suomalaisiin syviin bassoihin tottuneelle kovin hento- ja vaaleaääninen.

Seppo Murron valmentama Dominante-kuoro ja Terhi Hildénin valmentama Laulupuu-kuoro saavat minulta kovasti kiitosta. Dominantesta löytyi tarvittaessa melkoista iskevyyttä ja voimaa, mutta saksan ääntämyksessä olisi paikoin ollut parantamisen varaa. Erikseen on vielä mainittava Petteri Pitko (cembalo) ja Mikko Perkola (gamba), jotka olivat osuuksissaan erinomaisia. Konserttimestari Maaria Leino soitti osuutensa Erbarme dich -aariassa jumalaisen kauniisti.

Tuttujen koraalien ja kauniiden aarioiden äärellä oli jälleen mukava rentoutua ja rauhoittua. Kiitokset!