perjantai 20. heinäkuuta 2018

Bulgarialaista bassovoimaa


20.7.2018 Giorgi Kirof, basso & Kristian Attila, piano Joroisten kirkossa

Joroisten Musiikkipäivät järjestetään tänä kesänä 41. kerran, eli festivaalin historia on hieman pidempi kuin eilen vierailemallani Kangasniemen Musiikkiviikoilla. Joroisten Musiikkipäivistä on kasvanut Jan Hultinin kaudella laaja ja monipuolinen festivaali, jolla on tänäkin vuonna lähes 30 tapahtumaa kuuden kunnan alueella.

Joroisten Musiikkipäivät on eräiden muiden festivaalien tavoin hyötynyt Savonlinnan Oopperajuhlista, sillä Olavinlinnaan saapuvia taiteilijoita on usein saatu värvättyä "syrjähypyille" lähiseudun kuntiin. Näin oli käynyt tänä iltanakin, kun Joroisten kirkossa esiintyi bulgarialaisbasso Giorgi Kirof. Hän laulaa tänä kesänä Savonlinnan Madama Butterflyssa. Kyseessä on miehen toinen vierailu Olavinlinnassa; joitakin vuosia sitten hän oli mukana Boris Godunovissa. Itse muistan kuulleeni Kirofia aiemmin ainoastaan vuoden 2016 Kohtalon voimassa Tampereella. Hän on jo päässyt debytoimaan The Metropolitan Operassa New Yorkissa.

Konsertti alkoi Mozartin Taikahuilun tutulla In diesen heil'gen Hallen -aarialla. Kirofin Sarastro oli väkevää kuultavaa, mutta laulussa oli etenkin kappaleen alkupuolella pieniä epätarkkuuksia. Solistimme teki jänniä omia hidastuksia ja epätavallisia dynamiikan vaihteluita. Konsertin pianisti Kristian Attila esitti seuraavaksi toisen osan (Andante cantabile) Mozartin C-duurisonaatista KV 330. Kuulimme erittäin kaunista ja tasapainoista soittoa.

Kirofin toisena numerona oli Come dal ciel precipita eli Bancon aaria Verdin Macbethista. Olipa hurja ja vahva, upeasti fraseerattu tulkinta! Attilan toisena soolokappaleena kuultiin Ilmari Hannikaisen Ilta, jota en ollutkaan kuullut aikoihin. Attilan hienostunut ote viehätti, ja hitaammissa jaksoissa tunnelmointi oli ihanan viipyilevää. Kolmantena ooppera-aariana oli Ella giammai m'amò eli Filipin aaria Verdin Don Carlosta. Sen alussa Kirofin sävelpuhtaudessa oli pientä sanottavaa, mutta eläytyminen oli niin hyvää ja tulkinta koskettavaa, että asia unohtui pian. Bassomme ylärekisteri avautui erityisen komeasti tässä numerossa. Esityksessä oli ohjelman ulkopuolelta mukana nuori sellisti Noora Attila.

Pienen tauon jälkeen oli vuorossa Musorgskin Kuoleman lauluja ja tansseja. Laulusarja sopi loistavasti Kirofille, joten Musorgskin alkuvoimaiset laulut saivat arvoisensa tulkinnan. Kirofilla on muhkea, oikea syvä bassoääni, eikä hän todellakaan säästellyt volyymissa tämän konsertin aarioissa. Oli mukava havaita tämän laulusarjan kautta, että on miehessä hienovaraisten sävyjen ja herkemmän tulkinnan tajuakin. Kristian Attila oli loistavan sävykäs ja tunteva pianisti.

Ylimääräisenä kuultiin La calunnia è un venticello eli tunnettu Basilion juoruaaria Rossinin Sevillan parturista. Olipa aika jännä valinta Musorgskin laulujen päälle!

Voittajakatselmus Kangasniemellä


19.7.2018 Kangasniemen laulukilpailun voittajia vuosien varrelta -konsertti Kangasniemen kirkossa

Aloitin pienen Savon-kiertueeni Kangasniemen Musiikkiviikoilla, joka järjestettiin nyt 36. kerran. Helteiseen kirkkoon oli saapunut harmillisen vähän yleisöä kuulemaan Kangasniemen laulukilpailun aiempia voittajia. Esiintymässä oli yhdeksän laulajaa Sirkka Parviaisen peruutettua osallistumisensa.

Konsertin alkupuolella kuultiin monipuolinen valikoima liediä ja muuta laulumusiikkia. Toivo Kuulalta oli ohjelmassa neljä kappaletta: Iida Antolan tulkinta Tuijotin tulehen kauan -laulusta oli vahva näyttö. Anu Ontronen aloitti Kesäyö kirkkomaalla -kappaleen hieman epävireisesti, mutta korjasi tilanteen nopeasti. Sirkka Lammisen ääni oli Marjatan laulussa kapea ja "maskissa", eikä kokonaisuus miellyttänyt. Miina-Liisa Värelä esitti Karjapihassa-kappaleen suvereenisti eläytyen.

Erica Back lauloi Sibeliukselta Kyssenin ja Vilsen. Molemmat numerot olivat teknisesti varmoja ja luontevia. Maiju Vaahtoluoto esitti Brahmsin dramaattisen Von ewiger Liebe -laulun hyvin vaikuttavasti. Mia Heikkinen oli valinnut Richard Straussilta oivalliset kappaleet, jotka istuivat hyvin hänen äänelleen: Das Rosenband, Ich wollt' ein Sträusslein binden ja Schlechtes Wetter.

Riikka Hakolan tulkinta Schumannin Widmungista oli rutinoitu ja ammattimainen. Sirkka Lamminen palasi esittämään Wolfin Er ist's -liedin, joka kuulosti huomattavasti paremmalta kuin hänen ensimmäinen numeronsa. Osion loppuun saatiin kaksi laulua Oskar Merikannolta: Maiju Vaahtoluodon Muistellessa oli kaunista kuultavaa, mutta kasvojen ilmeet olivat usein kovin eri paria tekstin kanssa. Pauliina Linnosaari esitti Ma elän! -laulun hallitusti ja hyvin värittäen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa oopperaosuus. Sen aloitti jännittävä harvinaisuus, joka oli minulle aivan tuntematon: Kasheievnan arioso Rimski-Korsakovin oopperasta Kashei, kuolematon. Mistähän lie oli Anu Ontronen tällaisen numeron löytänyt? Hänen esityksensä oli vaikuttava, vaikka alkupuolella olikin havaittavissa hienoista horjumista. Pauliina Linnosaari oli valinnut itselleen ajankohtaista laulettavaa, sillä hän debytoi juuri edellisenä iltana Savonlinnan Oopperajuhlilla Desdemonan roolissa. Kuulimme Piangea cantandon eli ns. Pajulaulun ja Ave Marian - nämä siis tietenkin Verdin Otellosta.

Erica Back oli tehnyt vastaavan valinnan, sillä hänen numeronaan oli Siebelin aaria Faites-lui mes aveux. Back esittää roolia tänä kesänä Savonlinnassa Gounod'n Faustissa. Hänen tulkintansa oli sujuva, luontevasti etenevä ja todella tasokas. Puccinin Madama Butterfly jatkoi Savonlinnan Oopperajuhlilla tänä vuonna esitettävien teosten sarjaa. Kuulimme siitä kaksi numeroa: Riikka Hakola lauloi hittiaarian Un bel di vedremo. Pitkä kokemus ja osaaminen kuuluivat, mutta niin myös eletyt vuodet - on selvää, että Hakolan prime time on jo takana päin. Iida Antola ja Maiju Vaahtoluoto esittivät aivan upeasti ja hienosti yhteen pelaten Cio-Cio-sanin ja Suzukin dueton Tutti i fior. Kappaleen aikana he asettelivat keräämiään luonnonkukkia kirkon käytäville.

Päätösnumero oli puhdasta samettia korville. Miina-Liisa Värelä esitti Mild und leise -lemmenkuolon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Olipa tasapainoinen ja jalosointinen tulkinta! Ja lopuksi pitää kehua ylenpalttisesti pianisteja Tuula Hällström ja Hans-Otto Ehrström, jotka vuorottelivat flyygelin ääressä. Heidän osaava, syvällinen lied-pianisminsa ja pitkä kokemus laulajien kanssa työskentelemisestä kruunasivat onnistuneen konsertin.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kurennaya tarvitsee vielä aikaa


12.7.2018 Pelageya Kurennaya, sopraano & Marita Viitasalo, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaalin tälle konsertille antamassa nimessä Mariinskin uusi tähtisopraano oli vähän mainosmiehen lisää. Pelageya Kurennaya on kyllä tehnyt Pietarin Mariinski-teatterin näyttämöllä kymmenkunta roolia, mutta isoihin tehtäviin ja tähteyteen on vielä matkaa. Mariinskin tuleva tähtisopraano -otsikolle voisi olla enemmän katetta - tämä jää nähtäväksi...

Kurennaya on vuonna 2016 Rimski-Korsakov-konservatoriosta valmistunut laulaja, joka on ilman muuta nouseva sopraanokyky. Hän on jo herättänyt kansainvälistä huomiota ja naisesta on ehditty povata jopa seuraavaa Anna Netrebkoa. Siihen on vielä pitkä matka, mutta nuorella laulajalla on kyllä aikaa tehdä työtä ja kehittyä. Kurennaya on esiintynyt Suomessa jo useamman kerran, mm. Mikkelin Musiikkijuhlilla sekä 2017 että 2018. Marraskuussa hän saapuu RSO:n solistiksi Mahlerin neljänteen sinfoniaan.

Espoon konsertti alkoi kolmen säveltäjän laulumusiikilla: Mozartilta An Chloë, Als Luise die Briefe ihres ungetreuen Liebhabers verbrannte ja Das Veilchen, Tšaikovskilta Kanarejka, Kolybel'naja pesnja ja Den li starit sekä Rahmaninovilta Zdies harasho, U mojego okna, Margaritki ja Vesennije Vody. Kurennayan keskirekisteri oli parhaimmillaan samettinen ja kuulosti kypsemmän naisen ääneltä.

Ohjelman jälkipuolisko oli ooppera-aarioita: Ensin kuultiin Puccinin O mio babbino caro (jonka Erkki Korhonen oli suomentanut käsiohjelmaan oivalliseen muotoon Oi, minun rakas isukkini) oopperasta Gianni Schicchi. Tätä seurasi Marfan aaria Rimski-Korsakovin Tsaarin morsiamesta. Kolmas numero oli varmasti harvoille tuttu, nimittäin aaria Depuis le jour Gustave Charpentierin oopperasta Louise. Ja päätteeksi Regnava nel silenzio Donizettin Lucia di Lammermoorista.

Ensimmäinen ylimääräinen oli aika jännittävä, nimittäin suomeksi laulettu Merikannon Pai, pai, paitaressu. Pisteet sopraanollemme varsin hyvästä lausumisesta! Oopperaa edusti toinen encore-kappale, nimittäin Dvořákin tuttu Měsíčku na nebi hlubokém oopperasta Rusalka. Tässä vaiheessa voi kiitoksella todeta Marita Viitasalon vakaan pianismin kannatelleen monia numeroita esimerkillisesti.

Mozartin lauluja pidin konsertin heikoimpana osuutena. Solistin tyylitaju oli koko lailla hukassa ja päälleliimattu eläytyminen oli vaivaannuttavan näköistä. Mutta saksaa Kurennaya sentään äänsi paremmin kuin monet kuulemani venäläislaulajat (tosin äng-äänne ei sujunut häneltäkään). Kotimaansa laulumusiikki oli Kurennayalle selvästi läheisempää, ja hän väläytteli muutaman kerran melkoisia äänivarojaan. Kirkosta poistuessani joku totesikin, että "kyllä lähti pienestä naisesta ääntä". Herkissä lauluissa olisi kyllä pärjätty vähemmälläkin. Ooppera-aariat menivät kohtuullisen hyvin, mutta Kurennayan tekniikka ei vielä ole täysin solidi. Äänen tuki hävisi pari kertaa ja jotain pienempääkin sanomista panin merkille.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Teini-Mozartin työnhakuooppera


8.7.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Lucio Silla Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Mozartin Lucio Sillaa näkee harvakseltaan oopperatalojen ja -festivaalien ohjelmistoissa, mutta itse en ole onnistunut teosta näkemään ennen tätä käyntiä Karlsruhessa. Yhteistuotanto Théâtre Royal de la Monnaien kanssa sai kantaesityksensä Brysselissä viime marraskuussa. Nyt oli vuorossa Karlsruhen ensi-ilta, joka oli vetänyt katsomon aivan täyteen.

Mozart matkusti syksyllä 1772 isänsä kanssa kolmatta ja viimeistä kertaa nykyisen Italian alueelle. Tavoiteltua hovivirkaa ei tippunut tälläkään reissulla, mutta Milanossa kantaesitettiin vain 16-vuotiaan Wolfgangin säveltämä Lucio Silla kohtuullisella menestyksellä.

Oopperaan on yhdistelty historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Lucio Silla eli Lucius Cornelius Sulla Felix (n. 138-78 eKr.) tuli minulle tutuksi jo pari vuotta sitten samaa miestä käsittelevän Händelin oopperan tiimoilta. Mozartin teoksessa diktaattori Silla haluaa vaimokseen Giunian, joka luulee rakastettunsa Cecilion kuolleen. Maanpaossa ollut senaattori Cecilio palaa salaa Roomaan ja patriisi Lucio Cinna auttaa rakastettuja tapaamaan toisensa.

Tyrannimainen Silla ei peräänny, joten Cecilio hautoo tämän murhaamista. Mutta pieleenhän se tietysti menee ja hän päätyy virumaan vankilaan. Cinna ja Sillan sisar Celia hämmentävät soppaa ja pintaan pulpahtaa uskomaton loppuratkaisu: Silla päättää, että Cecilio ja Giunia saavat naida toisensa ja samoin käy Cinnalle ja Celialle. Silla ilmoittaa luopuvansa asemastaan diktaattorina ja palauttavansa vapauden Roomaan. Ja kansa hurraa! Siis samantyyppisiä aineksia kuin La clemenza di Titossa.

Tobias Kratzerin ohjaus oli tyylikäs modernisointi, jonka myötä vähän pökkelön tarinan jaksoi seurata loppuun saakka. Alkusoiton aikana nähtiin oivaltava Manuel Braunin videokooste eräiden diktaattorien ja muiden vallanpitäjien edesottamuksista ja ylellisestä elämästä. Hyvä yksityiskohta oli koiranluikku, joka kipitti näyttämöllä sopivan sopimattomissa kohdissa. Tämä oli oivallinen keino rikkoa mahtipontisuutta ja jähmeyttä. Rainer Sellmaier oli suunnitellut sekä lavasteet että puvut ja Reinhard Traub loi valaistuksella tehokkaita efektejä.

Solistien huippu oli odotetusti kontratenori Franco Fagioli Cecilion roolissa. Henkilöohjaus oli todella pätevää ja Fagioli pääsi kerrankin osoittamaan, että kyllä häneltä näytteleminenkin käy erinomaisesti. Toisena ylivertaisena laulajana nousi esille venäläissopraano Ekaterina Lekhina. Hänen tulkintansa Giunian aarioista oli puhdasta nektaria. Lucio Sillan osan esitti australialainen tenori James Edgar Knight. Hyvä laulaja oli hänkin, mutta henkilönsä kolkoista piirteistä huolimatta olisi Mozartia voinut ja pitänytkin laulaa pari astetta hienostuneemmin. Jos Knightin laulua luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi varmaankin "kova" - eikä tämä siis viittaa volyymiin. Muissa rooleissa esiintyivät Irina Simmes (Lucio Cinna), Uliana Alexyuk (Celia) ja Klaus Schneider (tribuuni Aufidio, Sillan ystävä).

Lucio Sillassa ollaan vielä kaukana "kypsemmän" Mozartin musiikillisista mestariteoksista. Hyvää käyttömusiikkia (enkä tarkoita tätä yhtään halventavana) kuultiin kuitenkin alusta loppuun, ja oli siellä pari helmeäkin joukossa. Esityksen kapellimestarina oli Johannes Willig ja hänen osuudestaan ei ole kuin positiivista sanottavaa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Erinomainen Vivaldi-tuotanto Ulmissa


7.7.2018 Antonio Vivaldin ooppera Motezuma Theater Ulmissa

Antonio Vivaldi (1678-1741) väitti itse säveltäneensä 94 oopperaa, mutta niistä tunnetaan edes nimeltä vain noin puolet. Ja vielä vähemmän - runsaat 20 - on niitä teoksia, joiden partituuri tai edes osa siitä on säilynyt. Esityskelpoisia Vivaldin oopperoita olisi tästä huolimatta ihan kelpo joukko, ja onkin harmi miten vähän niitä nykyisin tuotetaan näyttämölle. Itse olen tämä Motezuma mukaan luettuna nähnyt vain puolen tusinaa teosta.

Motezuma kantaesitettiin Venetsiassa 1733. Sen musiikin uskottiin kadonneen, kunnes berliiniläisessä arkistossa tehtiin yllätyslöytö vuonna 1999. Partituuri oli osa Puna-armeijan varastamaa aineistoa, jota oli saatu takaisin Ukrainasta. Oopperasta tehtiin rekonstruktio, sillä löydetystä materiaalista puuttui ensimmäisen näytöksen alku ja suuri osa kolmannesta näytöksestä. Vuonna 2005 kuultiin sekä ensimmäinen konsertti- (Rotterdam) että näyttämöversio (Düsseldorf) sitten Vivaldin päivien.

Moctezuma (suomessa vakiintunut asu Montezuma) II oli atsteekkivaltakunnan viimeinen suuri hallitsija vuosina 1502-1520. Hänen kävi huonosti Hernán Cortésin johtaman espanjalaisvalloituksen (1519-1521) aikana. Konkistadorit hävittivät koko valtakunnan ja orjuuttivat hengissä selvinneet asukkaat. Seuraavien vuosikymmenten aikana epidemiat tappoivat pääosan atsteekeista. Montezuman ja atsteekkien tuhoutuminen on ollut ilmeisen kiehtova pala historiaa, sillä aiheesta on tehty ainakin parikymmentä oopperaa. Eniten sävellyksiä syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ulmiin Motezuman oli ohjannut Antje Schupp. Lopputulos oli yhdessä Mona Hapken lavastuksen ja puvustuksen kanssa erinomainen. Tässä oli pitkästä aikaa barokkioopperaproduktio, jossa oli nähty vaivaa konseptin kanssa ja luotu toimiva, monitahoinen ja myös viihdyttävä kokonaisuus. Aivan mahtavia ja tuoreita ideoita, eikä lainkaan sitä tavanomaista tylsää paikallaanseisomista! Ooppera alkoi Madridin Prado-museon salissa, jossa oli näytteillä esineistöä atsteekkivaltakunnasta. Mallinuket astuivat alas korokkeiltaan ja osoittautuivat Motezumaksi, hänen Mitrena-vaimokseen ja Teutile-tyttärekseen. Myöhemmin tulevat konkistadorit ryöstivät ja hajottivat koko näyttelyn. Tämän jälkeen päädyttiin puimaan erimielisyyksiä ties minkä komission tai tuomioistuimen eteen, YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan julistuksen merkeissä. Erinomaista satiiria kolonialismista! Ja tätä rataa...

Tällä erää viimeisen esityksen kapellimestariksi oli vaihtunut Hendrik Haas, joka soitti myös toista cembaloa. Haas ja orkesteri tekivät loistotyötä, mitä nyt torvien epäpuhtaudet ottivat aika ajoin korviin (yksi soittimista taisi jopa olla pysyvästi epävireessä). Erinomaisesta soitosta huolimatta on todettava, että olen kuullut Vivaldilta musiikillisesti "parempia" ja vetävämpiäkin oopperoita. Kaikki laulusolistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kansainvälisen tason kykyjä ei Ulmin näyttämöltä löytynyt.

Martin Gäbler oli kiinteä-ääninen ja vakaa Motezuma; mitä nyt yksi pieni kukko pääsi oopperan alkupuolella. I Chiao Shih (Mitrena) ja Helen Willis (Teutile) aloittivat molemmat kovin varovaisesti, mutta paransivat lauluaan illan aikana. Julia Sitkovetsky oli laulullisesti hyvä Fernando (siis Hernándo eli Hérnan Cortés), mutta liikkeet ja eleet eivät olleet mieheksi uskottavia - normaaleja housuroolin vaikeuksia siis. Cortésin Ramiro-veljen osassa nähtiin hienovaraista komiikkaa väläytellyt Christianne Bélanger. Aspranon roolissa ei nähtykään Maria Rosendorfskya, vaan varahenkilönä paikalle saatu Katarzyna Jagiełło.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Suu ja silmät ymmyrkäisinä nykyoopperaesityksessä


6.7.2018 Toshio Hosokawan ooppera Erdbeben. Träume Oper Stuttgartissa

Japanilainen Toshio Hosokawa (s. 1955) on säveltänyt muutaman oopperan, mutta itse olin ennen tätä iltaa tutustunut hänen näyttämöteoksistaan vain The Raveniin. Se esitettiin hienona produktiona Kansallisoopperassa helmikuussa 2015.

Hosokawan uusin ooppera, Erdbeben. Träume on Oper Stuttgartin tilausteos. Se kantaesitettiin 1.7. ja nyt oli vuorossa teoksen toinen esitys. Kovin suurta suosiota tuotanto ei ilmeisesti ole paikallisten parissa saanut - ainakin tässä näytöksessä katsomo oli puolityhjä ja ihmisiä poistui salista tasaiseen tahtiin kesken esityksen. Kaksi tuntia modernia oopperaa - ja vielä ilman väliaikaa - oli selvästi joillekin liikaa...

Sinänsä en kauheasti ihmettele poistujien reaktiota, sillä harvoin (jos koskaan) on meikäläinenkään ollut oopperaesityksessä näin kuutamolla. En saanut mitään otetta juonesta (käsiohjelman lukeminen ei auttanut oikeastaan lainkaan), ohjaus oli aivan käsittämätön ja Hosokawan sinänsä ansiokas musiikki liiteli jossain omassa todellisuudessaan ilman kiinteää yhteyttä näyttämön tapahtumiin - tai siltä ainakin tuntui. Mutta minusta kokonaisuus oli juuri siksi aivan mahtava! Oli hienoa vain ihmetellä ja kokea, ilman että tajusi mistään mitään. Enkä usko kuitenkaan olleeni ainoa näin tuntenut yleisön joukossa...

Häkellyttävästä paketista vastasivat ohjaaja-dramaturgit Jossi Wieler ja Sergio Morabito, lavastaja-puvustaja Anna Viebrock sekä valaistussuunnittelija Reinhard Traub. Kapellimestari Sylvain Cambreling teki oikeutta Hosokawan musiikille. Hän piti erinomaisesti musiikillisen kokonaisuuden kasassa ja sai suuren kuoronkin laulamaan yhtenäisenä. Solistitehtävissä olivat mm. Esther Dierkes (Josephe), Dominic Große (Jeronimo), Sophie Marilley (Elvire), André Morsch (Fernando), Josefin Feiler (Constanze) ja Torsten Hofmann (Pedrillo). Siinäkin oli kova työ, että selvitti itselleen kuka kukin solisti oli!

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Brittenin ooppera ei kolahtanut - tällaisena versiona


5.7.2018 Benjamin Brittenin ooppera Death in Venice (Der Tod in Venedig) Oper Stuttgartissa

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on löytynyt kirjahyllystäni kai jostain lukiovuosista lähtien - se piti hankkia, kun olin ihastunut Luchino Viscontin ikoniseen elokuvaan. Viime marraskuussa näin Kansallisteatterin näytelmäsovituksen teoksesta, ja nyt oli vuorossa Brittenin oopperaversio Stuttgartissa.

Olin vähän pettynyt Demis Volpin moderniin ohjaukseen. Brittenhän teki jo itse ratkaisun, että tanssijat esittävät Tadzion, hänen perheensä ja ystäviensä äänettömät roolit. Tanssijoiden käyttö ja koreografia olikin Volpin työn onnistunein osa. Muutoin ohjaus oli mielestäni jäsentymätön ja kertomuksen draaman kaari jäi toteutumatta. Juonen vaikuttavuus katosi sekavien lavatapahtumien alle - ehkä myös libretolla oli osuutta tähän. Katharina Schlipfin lavastuksena oli pääasiassa läpikuultavia seinäelementtejä ja aina vaan toistuvia kirjapinoja. (Tajusittehan nyt varmasti, että von Aschenbach on kirjailija?) Hänen puvustuksessaan oli onnistunutta ajankuvaa.

Kapellimestari Marco Comin teki orkesterinsa kanssa erinomaista työtä, mutta mielestäni tämä Brittenin viimeiseksi jäänyt (kantaesitys 1973) ooppera ei ole musiikillisesti lainkaan hänen parhaitaan. Matthias Klink teki hyvän roolityön Gustav von Aschenbachin raskaassa osassa. Pienemmissä rooleissa oli lähinnä oopperastudion ja kuoron laulajia. Nuoret tanssijat olivat paikallisesta John Cranko Schule -nimisestä balettioppilaitoksesta.