sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Kálmánin operetti sai arvoisensa tuotannon


20.10.2018 Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago (suom. Chicagon ruhtinatar tai Chicagon herttuatar) sai kantaesityksensä Theater an der Wienissä vuonna 1928. Teos oli suosittu ja sitä esitettiin wieniläisille satoja kertoja. Seuraavana vuonna tehtiin Yhdysvalloissa näyttämöille englanninkielinen versio The Duchess of Chicago, joka ei saanut suurempaa menestystä ja painui unohduksiin vuosikymmeniksi.

Juutalaisen Kálmánin teosten esitykset kiellettiin natsi-Saksassa heti vuonna 1933, mutta säveltäjä jatkoi työskentelyään Wienissä. Anschlussin jälkeen vuonna 1938 hän oli pakotettu lähtemään Ranskaan ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Kálmán palasi Pariisiin vuonna 1949 ja eli kaupungissa viimeiset vuotensa.

Toisen maailmansodan jälkeen operettien suosio ei enää palannut entiselleen, mutta saksankielisellä alueella niitä esitetään nykyisinkin jonkin verran. Jostain syystä Die Herzogin von Chicago on pieni ohjelmistoharvinaisuus, vaikka se on teoksena aivan loistava. Ehkä Kálmánin jazz-vaikutteita sisältävä ja monin paikoin musikaalia lähestyvä sävellys ei ole puhutellut perinteisen operetin ystäviä? Teoksesta myös puuttuu sellainen ikivihreä hittinumero tai pari, joista monet muut Lehárin ja Kálmánin operetit muistetaan.

Die Herzogin von Chicagon juoni vaikuttaa tavanomaiselta ihmissuhdehömpältä, mutta siitä löytyy muitakin ulottuvuuksia. Esimerkiksi amerikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurieroille irvaileminen on aika lystikästä. Pääparina ovat chicagolaisen miljardöörin tytär Mary Lloyd (Lilli Wünscher) ja Sylvarian kruununprinssi Sándor Boris (Radoslaw Rydlewski). He tapaavat budapestilaisessa tanssipaikassa, jossa prinssi huvittelee incognito ja tekeytyy omaksi adjutantikseen. Kipinöitä on ilmassa, mutta musiikkimaku erottaa heidät: charleston vai csárdás, foxtrot vai valssi? Prinssi ei ymmärrä modernia musiikkia ja jazz-kotkotuksia lainkaan. Tässä yhteydessä pitää mainita, että jazz-yhtyeen esittämä foxtrot-sovitus Beethovenin "viidennestä" oli aivan loistava!

Samaan aikaan Sylvarian kuningas hummailee Monte Carlossa ja valtio on hyvin velkainen. Kuninkaalliset häät ovat aina toimiva keino siirtää huomio muualle ja pitää alamaiset tyytyväisinä. Ministerit saavat prinssin suostumaan naimisiin serkkunsa prinsessa Rosemarien (Laura Scherwitzl) kanssa, vaikkei rakkaudesta ole kummankaan taholta tietoakaan. Ratkaisuksi raha- ja naimahuoliin saapuu Mary Lloyd, joka latoo tiskiin kuusi miljoonaa dollaria ja ostaa kuninkaallisen linnan. Tässä yhteydessä hänelle selviää "adjutantin" oikea henkilöllisyys. Ja kun kyseessä on operetti, niin tietäähän sen miten lopulta eli parin lisäkiemuran jälkeen käy... Myös subrettipari eli prinsessa Rosemarie ja Lloydin yksityissihteeri James Bondy (Jeffery Krueger) saavat tietenkin toisensa mutta vasta sitten kun Bondysta on sopivasti tehty kreivi.

Ulrich Wiggersin vauhdikas ohjaus oli tavattoman kekseliäs ja pidin siitä kovasti. Teoksen alussa ja lopussa oltiin hienosti mustavalkoelokuvan maailmassa. Operetissa oli useita poikkeuksellisen näyttäviä tanssikohtauksia, jotka kruunasivat esityksen. Leif-Erik Heinen lavastus vaihtui pienillä muutoksilla tanssiravintolasta kuninkaalliseksi linnaksi. Uusi omistaja tietenkin remontoi vanhan ja arvokkaan linnan modernin raikkaaseen art deco -tyyliin! Myös puvustus oli Heinen ja tarjosi ylettömästi silmänruokaa, esimerkiksi sylvarialaisia univormuja ja kansallispukuja.

Tobias Engeli johti musiikillisesti loistavan ensi-illan. Loppuaplodien aikana orkesteri soitti vauhdikasta unkarilaista tanssia ja kapellimestarikin riehaantui lavalla menoon muiden mukana. Koreografia oli opeteltu hyvin! Esityksen solistit olivat kelpo iskussa ja Rydlewskin tenorikin toimi paremmin kuin parilla viime kerralla häntä kuullessani tällä kertaa ylärekisteri ei ollut puristeinen. Solisteista pitää mainita vielä Milko Milev, jolla oli koominen kaksoisrooli kuningas Pankraz XXVII:na ja Maryn isänä Benjamin Lloydina.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Aatteiden ja ajatusten hullunmyllyä


19.10.2018 Peter Ruzickan ooppera Benjamin Staatsoper Hamburgissa

Walter Benjamin (18921940) oli saksanjuutalainen ja marxilainen filosofi, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Hän oli mukana 1930-luvulla syntyneessä, myöhemmin Frankfurtin koulukunnaksi nimetyssä kriittisten yhteiskuntafilosofien ryhmässä. Benjaminin ystävä- ja aatetoveripiiriin kuuluivat mm. Bertolt Brecht ja Gershom Scholem, jonka kabbala-mystiikka vaikutti myös Benjaminin itsensä ajatteluun. Hänen omalaatuisessa filosofiassaan sekoittuvat edellä mainittujen lisäksi mm. historiallinen materialismi ja saksalainen idealismi. Benjamin teki vuonna 1940 pakomatkallaan itsemurhan espanjalaisessa rajakaupungissa, kun häntä uhkasi palautus Ranskan puolelle.

Peter Ruzickan ooppera Benjamin on Hampurin valtionoopperan tilausteos, joka sai kantaesityksensä kesäkuussa 2018. Teos tarkastelee seitsemässä kohtauksessa Walter Benjaminin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden vaiheita ja ajatuksia toisen maailmansodan alun molemmin puolin. Libretto ja ohjaus ovat Yona Kimin käsialaa ja molemmat olivat mielestäni tasokasta, hyvin toimivaa ammattityötä. Günter Schaupp näytteli lavalla toista Benjaminia, mikä oli oivaltava ratkaisu. Lisähenkilön avulla ohjaaja saattoi kommentoida tyylikkäästi "oikean" Benjaminin tekoja ja sanoja. Tässä oopperassa musiikki ja teksti pelasivat hyvin yhteen ja näyttämön tapahtumat tuntuivat seuraavan niitä orgaanisesti ja luonnollisesti. Kokonaisuudelle oli varmasti hyötyä siitä, että libretisti ja ohjaaja ovat sama henkilö samoin kuin siitä, että myös säveltäjä ja kapellimestari ovat tällä kertaa sama henkilö. Ruzicka vaikutti kaiken lisäksi varsin pätevältä johtajalta, joka piti langat käsissään napakasti.

Lavastaja Heike Scheelen luoma rapistuneiden rakennusten tunnelma oli lumoava. Falk Bauer oli onnistunut puvustuksessa, jossa nähtiin muutama poikkeama 1930-luvun hillitystä maailmasta. Kuorolla oli oopperan jälkipuoliskolla pitkä oma osuus, joka oli kaikessa omituisuudessaan vaikuttava. Solistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kovin valovoimaisia suorituksia ei tänään nähty tai kuultu. Dietrich Henschel oli Walter B., Dorottya Láng oli Hannah A., Andreas Conrad oli Bertolt B., Tigran Martirossian oli Gersom S. ja Marta Świderska oli Dora K. Erikseen on mainittava Asja L:n roolin tehnyt Lini Gong, jolla oli pari huikeaa taiturinumeroa.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Jännän äärellä


18.10.2018 Bruno Madernan ooppera Satyricon Semperoper Dresdenissä

Dresdenin Semperoperin studionäyttämölle (Semper Zwei) oli tuotettu Bruno Madernan Satyricon vuodelta 1973. Esitetty versio ei ole täysin alkuperäisen mukainen, vaan on syntynyt Salzburgin festivaalin, Semperoperin ja Modenan teatterin yhteistyönä.

Satyricon on Petroniuksen kirjoittama satiirinen romaani keisariajan Roomasta. Sen vähintään paristakymmenestä latinankielisestä kirjasta on säilynyt vain osa, eikä yksikään kokonaisuudessaan. Kirjoista tunnetuin on Trimalchion pidot (lat. Cena Trimalchionis), johon tämän oopperan librettokin perustuu. Trimalchio on vapautettu orja, joka järjestää suurelliset pidot vierailleen. Heille tarjoillaan mielikuvituksellisia ruokalajeja (tässä ohjauksessa huumeita ja alkoholia) ja merkillisiä ohjelmanumeroita (tässä ohjauksessa lähinnä seksiin liittyviä). Petronius pilkkaa nousukkaiden tyylitajuttomuutta ja taipumusta liioitteluun. Pidot päättyvät Trimalchion kuvitteellisiin ruumiinvalvojaisiin, jotka tässä oopperaversiossa muuttuvat todeksi isännän verisen itsemurhan myötä.

Georg Schmiedleitnerin ohjaus revitteli ja ilkamoi niin, että mukana pysytteleminen teetti töitä. Näyttämölle oli sullottu paljasta pintaa, paheita ja riettautta joka junaan. Lähes alastomat koirapäiset orjat ja sadomasokistinen seksi näyttivät olleen joillekin katsojille liikaa. Aivan kreisimahtava paketti!

Madernan musiikki ei ollut lainkaan hullumpaa, mutta jotenkin jäsentymätön vaikutelma siitä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sävellys pomppi pastissina tyylistä toiseen (muutama barokkihenkinen jakso oli oikein hieno!) ja lainaili usein muista oopperoista, mm. Wagnerilta, Rossinilta ja Verdiltä. Tiettyä sekavuutta aiheutti myös kielten moninaisuus: oopperassa käytettiin saksaa, ranskaa, englantia, italiaa ja latinaa. Harald B. Thorin lavastus oli aivan mainio, mm. valtavat jääkaapit olivat hieno keksintö. Tanja Hofmann oli saanut puvustajana kiitollisen tehtävän, ja pääsi toteuttamaan luovuuttaan monipuolisesti.

Varttuneempi italialainen kapellimestari Pietro Borgonovo johti esityksen hyvällä energialla. Solistien suoritukset olivat loistavia erinomaista laulamista ja näyttelemistä kaikilta. Rooleissa olivat Tom Martinsen (Trimalchio), Michal Doron (Fortunata), Katerina von Bennigsen (Scintilla), Tahnee Niboro (Criside), Jennifer Riedel (Quartilla), Timothy Oliver (Habinnas), Bernhard Hansky (Niceros) ja Matthias Henneberg (Eumolpus). Erityisesti von Bennigsenin parissa numerossa vaadittiin huikeaa virtuositeettia.

torstai 18. lokakuuta 2018

Huippusolistien ilta Unter den Lindenillä


17.10.2018 Luigi Cherubinin ooppera Médée (saks. Medea) Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Médée vuodelta 1797 on nykyisin esitetyin Luigi Cherubinin yli 30 oopperasta (tähän asemaan pääsee kyllä melko helpolla!). Antiikin Kreikan mytologiasta tunnetaan useita Medeia-noitaa koskevia, toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Cherubinin oopperan libretto pohjautuu Euripideen tragediaan, joka kantaesitettiin vuonna 431 eaa. Näytelmän lopussa Medeia tappaa omat lapsensa, mitä muissa versioissa ei taida tapahtua.

Medeia kuten niin monet antiikin henkilöt tai kertomukset on ollut oopperasäveltäjien suosiossa. Jo 1600-luvun lopulla Marc-Antoine Charpentier sävelsi Médéensä ja 2000-luvultakin löytyy ainakin kaksi oopperatoisintoa. Niistä viimeisin on Aribert Reimannin Medea vuodelta 2010 (tätä koskeva julkaisuni vuodelta 2017 löytyy linkin takaa: https://oopperaa.blogspot.com/2017/07/reimannin-huikea-trilleri-15.html). Cherubinin Médéestä on tehty 1800-luvulla muutama saksan- ja italiankielinen versio. Berliiniläiset käyttävät uudesta tuotannostaan saksalaistettua nimeä Medea, vaikka esityskielenä on alkuperäinen ranska.

Médéen ongelma on tapahtumaköyhyys. Ensimmäinen näytös ja suurin osa toisestakin kuluu siinä, että solistit vuodattavat tuntemuksiaan jokainen vuorollaan joko yksin, kaksin tai kolmisin. Oopperassa on paljon puheosuuksia, joita tässä tuotannossa oli onneksi karsittu muutenhan kuulija olisi voinut pitkästyä totaalisesti. Ohjaaja Andrea Brethiltä olisi kaivattu lisää luovuutta ja elävöittämistä. Jonkinasteista modernisointia oli yritetty, mutta se ylsi vain Martin Zehetgruberin lavastukseen. Rähjäiset liikehuoneistojen takapihat ja puiset pakkauslaatikot eivät tehneet suurta vaikutusta.

Onneksi Cherubinin musiikki paikkasi aika usein näyttämön staattista tunnelmaa. Kapellimestarina oli Daniel Barenboim, joka sai orkesterin loistamaan varsinkin toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Kiitokset onnistuneesta esityksestä kuuluvat silti ennen kaikkea solisteille, jotka olivat sanalla sanoen huippuja. Médéen (Medeia) nimiosan laulanut Sonya Yoncheva lauloi niin täyteläisesti ja tunnekylläisesti, että saatoin ajoittain vain haukkoa henkeäni. Jasonin (Iason) roolissa oli aivan huikea tenori, yhdysvaltalainen Charles Castronovo, jonka laulua olisin kuunnellut vaikka kuinka paljon lisää. Myös muiden tehtävien miehittämisessä oli Staatsoper onnistunut ensiluokkaisesti: Créon oli Iain Peterson, Dircé oli Elsa Dreisig ja Néris oli Marina Prudenskaya.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Uusi kamariooppera kaipaisi ohjauksen terävöittämistä


16.10.2018 Claude Debussyn Annelies Van Parysin ooppera Usher Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Pelléas et Mélisande on Claude Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Miehellä oli monia muitakin virityksiä, jotka kuitenkin jäivät toteutumatta tai keskeneräisiksi. Yksi niistä on La Chute de la maison Usher, jota Debussy työsti vuosien 1908 ja 1917 välisenä jaksona. Sen pohjana oli tietenkin Edgar Allan Poen novelli The Fall of the House of Usher (suom. Usherin talon häviö), joka oli tehnyt säveltäjään suuren vaikutuksen.

Debussy jätti jälkeensä useita La Chute de la maison Usher -oopperan librettoluonnoksia, parinkymmenen minuutin musiikkifragmentin ja luonnoksia muusta osuudesta. Staatsoper Unter den Linden ja Tukholman Folkoperan tilasivat näihin pohjautuvan kamarioopperan belgialaiselta Annelies Van Parysilta. Sävellys on laitettu Debussyn ja Van Parysin nimiin, vaikka käytännössä jälkimmäinen on työstänyt aivan itsenäisen ja uuden teoksen. Tässä mielessä se eroaakin selvästi aiemmin esitetyistä epätäydellisistä versioista ja mm. Robert Orledgen rekonstruktiosta.

Usher sai kantaesityksensä aivan hiljattain; tämä näkemäni näytös oli vasta teoksen kolmas. Esityspaikkana oli orkesterin vanha harjoitussali Staatsoperin viereisessä rakennuksessa. Teos kestää noin 1,5 tuntia ja kaikki esitykset myytiin loppuun nopeasti.

Musiikillisesti ilta oli mielenkiintoinen ja onnistunut. Sävellyksessä oli paljon debussymaisia aineksia, mutta kuitenkin kokonaisuus oli jotain muuta. Marit Strindlund (Jorma Panulan oppilas Tukholmasta!) johti salin nurkassa soittanutta 14-jäsenistä kamariorkesteria. Kaikki neljä solistia onnistuivat hyvin osuuksissaan. Baritonit olivat David Oštrek (Roderick Usher), Martin Gerke (Ystävä) ja Dominic Kraemer (Lääkäri). Ainoan naisroolin lauloi Ruth Rosenfeld (Lady Madeline).

Oopperan ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi Philippe Quesne. Mielestäni lopputulos oli usein pitkästyttävä ja tylsä. Näyttämöllä ei tapahtunut aikoihin juuri mitään, vaan henkilöt ainoastaan kävelivät seinustalta toiselle. Eri puolille salia oli kylvetty monitoreja, joissa pyöri vaihtuvia videoita. Oopperan lopussa sentään saatiin vähän toimintaakin lavalle, kun kertaalleen haudattu Madeline ilmestyi takaisin. Edes tässä kohtauksessa ohjaaja ei tavoittanut Poen tekstin jännittävyyttä, vaan verisen naisen haahuilu vaikutti lähes koomiselta.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Hienoa musiikkia, omituinen ohjaus


15.10.2018 Arnold Schönbergin ooppera Moses und Aron Semperoper Dresdenissä

Arnold Schönberg sävelsi Moses und Aron -oopperaansa vuosina 19301932 toimiessaan Berliinissä musiikkikorkeakoulun sävellysprofessorina. Hän laati itse libreton, joka perustuu Toiseen Mooseksen kirjaan. Vuonna 1933 säveltäjä perheineen muutti Ranskaan ja edelleen Yhdysvaltoihin ja kolminäytöksiseksi suunniteltu ooppera jäi kesken. Schönberg suunnitteli kyllä teoksen ääreen palaamista, mutta jostain syystä se jäi tekemättä vaikka libretto kolmanteenkin näytökseen oli olemassa. Schönberg kuoli 1951 ja valmistuneet kaksi näytöstä saivat kantaesityksensä konserttiversiona Hampurissa vuonna 1954. Vuonna 2010 unkarilainen Zoltán Kocsis täydensi luvan kanssa oopperan kolmannen näytöksen valmiiksi, mutta tätä versiota ei ole liiemmin käytetty. Myös tässä Dresdenin produktiossa esitettiin vain Schönbergin valmiiksi saama osuus.

Pidin kovasti Mooseksen ja Aaronin musiikista, jossa Schönberg käyttää kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää lumoavasti. Alan Gilbert johti Sächsische Staatskapelle Dresdeniä, joka soitti kuin unelma. Teoksessa on todella suuri kuoro, johon oli haalittu Vocalconsort Berlin ja Sinfoniechor Dresden täydentämään talon omaa kööriä. Mooseksen basso-osan laulanut Sir John Tomlinson teki hyvän roolityön, vaikkei hänen äänensä ja laulukuntonsa olekaan enää yhtä hyvässä tikissä kuin vaikkapa ikätoveri Jaakko Ryhäsellä (ks. edellinen julkaisuni Don Carlos -oopperasta). Aaronina esiintyi taitava heldentenori Lance Ryan. Oopperassa on lisäksi paljon pieniä rooleja, joissa esiintyi lähinnä Semperoperin "nuorisoensemblen" ja kuoron jäseniä.

Tuotannon ohjaajana oli Calixto Bieito, jolta osataan odottaa hämmentäviä ja kohahduttavia töitä. Paljon käsittämätöntä tässäkin ohjauksessa oli, kuten vaikka korkealta näyttämön yltä alas kipattu kauhakuormallinen raidesepeliä tai vastaavaa kivenmurikkaa. Ja tietenkin saatiin Bieitolle pakollista alastomuutta ja seksiä! Ohjaajan puolustukseksi on sanottava, että näitä kyllä sisältyy jo Schönbergin tuotokseen. Silti toisen näytöksen orgioissa heijastetut pornofilmit näyttivät olleen monille liikaa ja niitä oli sentään häveliäästi pikselöity. Rebecca Ringstin lavastus koostui ainoastaan valkoisista seinistä (takaseinä oli kallistuva) ja Ingo Krüglerin puvustus oli hyvin arkinen.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Ryhänen lunasti odotukset


14.10.2018 Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Don Carlos on poliittista draamaa parhaimmillaan ja suosikkini Verdin oopperoista. Teoksessa on kolme upeaa bassoroolia, ja tietysti Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto on hienointa mitä oopperan saralla on ikinä bassoille kirjoitettu.

Edellisestä näkemästäni Don Carlos -esityksestä (tai oikeammin Don Carlo -esityksestä) on jo monia vuosia, joten odotin tätä Helden Productions Oy:n tuotantoa kovasti. Lisäsyy odotukselle oli Jaakko Ryhänen, joka oli vielä saatu houkuteltua oopperalavalle. Ryhästä oli alun perin pyydetty Filipiksi, mutta hän ei enää lähtenyt suurempaan rooliin, vaan "tyytyi" Suurinkvisiittoriin.

Don Carlos on Ryhäselle erityinen ooppera: Hän näki sen Aleksanterin teatterissa 50 vuotta sitten, ja tämä kokemus kuulemma sytytti hänessä palon ja "laulamisen liekin". Ryhänen aloitti Munkin osassa Savonlinnassa jo 1979, ja on sittemmin laulanut paljon sekä Filipiä että Suurinkvisiittoria eri puolilla maailmaa. Aleksanterin teatterissa Ryhänen esiintyi ensimmäistä kertaa 1973 ja pari vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin Kansallisoopperan vakituiseksi solistiksi. Vanha oopperatalo tuli siis hyvin tutuksi, mutta Don Carlosia hän ei ole talossa tehnyt ennen tätä produktiota.

Jaakko Ryhänen vetäytyi oopperalavoilta terveyssyistä vuonna 2012. Onnistuneen sydänoperaation jälkeen mies on palannut laulukuntoon ja konsertoi edelleen kymmeniä kertoja vuodessa. Vuonna 2016 Jorma Silvasti sai mestarin houkuteltua vielä Savonlinnaan Don Giovannin Komtuurin osaan. Ja nyt oli sitten vuorossa paluu rakkaan Aleksanterin teatterin lavalle, todennäköisesti miehen viimeisessä oopperaroolissa. Ympyrä sulkeutui...

Pidin Ville Saukkosen ohjauksesta, joka synnytti teokseen vaikuttavan tunnelman ja tapahtumien kaaren. Vapaus-teema oli toistuvasti esillä muistuttaen kertomuksen poliittisesta ulottuvuudesta. Saukkonen oli malttanut pitää revittelynhalunsa kurissa ja paketti oli tyylikäs, muttei lainkaan tylsä. Pieniä hauskoja pilkahduksia sentään nähtiin, kuten polkupyörällä ajelu näyttämöllä. Aili Ojalon yksinkertainen ja tumma lavastus toimi synkeänä taustana tapahtumille. Joona Huotarin puvustus yhdisti jännittävästi eri aikakausia ja oli oikein onnistunut.

Esityksen orkesterina oli Helsinki Sinfonietta ja kuorona Helsingin filharmoninen kuoro. Kapellimestari Jonas Rannilan musikaalisuus ja into sytytti soiton parhaimmillaan upeaan lentoon, mutta toisinaan salin onneton akustiikka sai musiikin kuulostamaan tukkoiselta ja pahimmillaan valjulta. Tähän oli osuutta myös orkesterin pienehköllä koolla.

Filip II:n roolissa piti kuultaman Timo Riihosta, mutta hän oli sairastunut ensi-illan jälkeen. Riihonen kuitenkin näytteli osan lavalla, ja voi pojat miten hienoa työtä hän tekikään. Tästä saisi moni nuorempi laulaja ottaa mallia! Tuuraajaksi oli saatu Rolf Broman, joka lauloi Filipinä aitiossa. En ollut varauksettoman tyytyväinen hänen suoritukseensa, varsinkin kun tiesin mihin Riihonen olisi parhaimmillaan pystynyt. Broman myös lauloi aivan liian hiljaa; kuuluvuudessa oli ongelmia jopa permannon eturiveillä.

Suurinkvisiittori oli Jaakko Ryhäsen voimannäytös. Oli liikuttavan hienoa kuulla, millä intensiteetillä ja voimalla pian 72 vuotta täyttävä konkari pystyi roolinsa tekemään. Aivan huikea kansainvälisen tason suoritus, jonka voisi milloin tahansa heittää mille tahansa maailman näyttämölle! Ryhäsen äänen kaunis väri ja dramaattinen fraseeraus eivät peittyneet jylisevän voiman alle.

Toinen suosikkini oli Marjukka Tepponen, jonka Elisabet lumosi kauneudellaan ja tunteikkuudellaan. Todella koskettava roolityö! Heikki Kilpeläinen oli jämäkkä Rodrigo, joka lauloi vakaasti, mutta näytteleminen jäi ohueksi. Heikki Haliselle Don Carlosin rooli oli vielä taitoihin nähden liian suuri, ja esiintymistä leimasi melkoinen epätasaisuus. Jeni Packalén onnistui Ebolina ja Niklas Spångberg Munkkina. Tebaldona esiintyi Johanna Isokoski ja Johanna Engelbarth oli Ääni taivaasta.