perjantai 15. helmikuuta 2019

Mälkin näköinen ilta


15.2.2019 Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Susanna Mälkki Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi Jonathan Harveyn jännittävällä kappaleella Messages, jota ei ole aiemmin esitetty Suomessa. Siinä liikuttiin hieman mystisissä tunnelmissa läpi seitsemän taivaan, joissa vanhan enkelihierarkian mukaiset yhdeksän kuoroa asustavat. Maallisemman Musiikkitalon Kuoron laulama teksti koostui yksinomaan juutalaisen ja persialaisen tradition mukaisista enkeleiden nimistä. Kaiketi tämä manaaminen tarkoitti niiden kutsumista esiin? Monin paikoin meditatiivinen musiikki tuotti mielleyhtymiä Messiaenin kappaleista.

Väliajan jälkeen kuultiin vain neljän minuutin mittainen Tromba Lontana, joka on John Adamsin säveltämä fanfaari orkesterille. Se oli pirteä teos, jonka vaikuttavuutta lisäsi se, että trumpetistit oli sijoitettu permannon ylätasanteelle katsomon molemmin puolin.

Päätösnumero oli Sergei Rahmaninovin Sinfoniset tanssit. Teos valmistui vuonna 1940 ja jäi säveltäjänsä viimeiseksi työksi. Rahmaninov pysyi loppuun saakka uskollisena nuoruutensa romanttiselle ja raskaan tunteikkaalle tyylille, minkä vuoksi monet aikalaiset pitivät sävellystä auttamattoman vanhanaikaisena. Susanna Mälkki sai teoksen vaihtelevat rytmit elämään ja kiihdytti orkesterin tarvittaessa mahtavan uhkeisiin purkauksiin. Läpi kappaleen ihailin HKO:n jaloa jousisointia. Mainiota!

Minusta tuli Amihai Groszin fani!


14.2.2019 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Tugan Sohijev, sol. Amihai Grosz, alttoviulu Musiikkitalossa Helsingissä

Moskovan Bolšoi-teatterin musiikillinen johtaja ja ylikapellimestari Tugan Sohijev on vieraillut useita kertoja RSO:n edessä ja jokainen kerta on ollut pieni tapaus. Hänellä on erinomainen taito löytää teosten ydin ja tuoda se esille kristallinkirkkaana, ohjelmistosta riippumatta. Tällä kertaa aloitettiin Brahmsilla: Haydn-muunnelmia en ollutkaan kuullut aikoihin ja teos oli oikein raikas aloitus konsertille.

Toinen kappale oli Bartókin Alttoviulukonsertto, joka jäi säveltäjältä kesken kun kuolema korjasi vuonna 1945. Siitä esitettiin nyt varhaisin täydennetty eli Tibor Serlyn versio. Tämä laitos oli konserton solistin Amihai Groszin valinta. Mies toimii päätyönään Berliinin filharmonikkojen alttoviulujen ensimmäisenä äänenjohtajana ja hänen instrumenttinaan on soinniltaan lämpimän muhkea Gasparo da Salò vuodelta 1570.

Konserton esitys teki minuun suuren vaikutuksen ja olisi vienyt jalat alta, ellen olisi istunut. Mikä velho tämä Grosz onkaan! En löydä edes sanoja hänen soittonsa kuvailemiseen. Aivan poikkeuksellisen hieno taiteilija, jonka nimen laitan kyllä korvan taakse ja pyrin kuulemaan häntä solistina toistekin (orkesterinsa riveissä olen häntä kuullut useinkin, mutta se ei tietenkään ole sama asia). Grosz sai ansaitusti runsaat aplodit ja soitti vielä ylimääräisenä avausosan Max Regerin Soolosarjasta nro 1 g-molli.

Lähes ylimaallisen hienon elämyksen jälkeen minulla oli hieman vaikeuksia asennoitua Brahmsin Sinfoniaan nro 1 c-molli, joka kuultiin väliajan jälkeen. Mutta riipivän ja dramaattisen alun jälkeen teoksen tunnelmiin soljui väkisinkin mukaan kiitos oivallisen kapellimestari Sohijevin.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kamarioopperan tummissa tunnelmissa


12.2.2019 Veli-Pekka Bäckmanin ooppera Kuusi ja Kataja Pikkukirkossa Porvoossa

Veli-Pekka Bäckmanin Kuusi ja Kataja -kamarioopperalla on pitkähkö historia: Se valmistui alun perin 1990-luvun puolivälissä kamariorkesterille, kehittyi pianoversion kautta ja sai lopullisen jousikvartettisäestyksellisen muotonsa vuonna 2015. Teos kantaesitettiin tammikuussa 2018 Sastamalassa ja lisäksi se nähtiin Huittisissa maaliskuussa. Minulle nuo ajankohdat eivät sopineet, ja kun vielä viime lokakuun esitys Helsingissä peruuntui, niin ajattelin tilaisuuksien menneen ohi. Mutta onneksi Porvooseen putkahti yllätysesitys, niin sain tilanteen paikattua kiitos Porvoonseudun musiikkiopistolle ja paikallisille seurakunnille!

Oopperassa on useita sisäkkäisiä teemoja, joista keskeiseksi voi ajatella luomisen, luovan työn vaikeuden. Toivon (Pekka Haahti) morsian Lempi (Tia Svanberg) on kuollut ja hän yrittää säveltää surunsa ja ikävänsä lauluksi. Työ ei oikein meinaa sujua, jolloin apuun rientää Usko (Janne Hautsalo) järkensä kanssa (mitä ironiaa!). Edistystä tapahtuukin, mutta juuri kun laulu on syntymässä, Toivo murtuu ja uupuu ivan alle. Jäljelle jää lohdullinen rakkaus, joka kohottaa laulun kohti taivasta. Kertomus on koskettava, vaikka libretto on paikoin hieman vaikeaselkoinen. Oopperan nimi jäi minulle epäselväksi ainoa mieleen tullut assosiaatio on se vanha sananlasku, jossa kurkotetaan ja kapsahdetaan. Ei kai tästä ollut kyse?

Porvoon esitys oli tuomiokirkon vieressä sijaitsevassa Pikkukirkossa, joka vihittiin käyttöön vuonna 1740. Vanha puurakennus oli erinomainen ja intiimi tila tälle teokselle. Ohjaaja Evan Schoombien toteutus loi vähistä aineksista tehokkaan draamallisen kokonaisuuden, joka piti otteessaan. Solistit onnistuivat osuuksissaan hyvin; erityisesti arvostin Pekka Haahden näyttelemistä. Orkesterina soitti lahtelainen Camerata Amoroso -jousikvartetti.

Ennen oopperaa kuultiin Veli-Pekka Bäckmanin säveltämä laulusarja Oodi Vuodenajalle Edvin Piiran runoihin. Pianon ääressä oli säveltäjä itse ja laulupuolesta vastasi Markus Bäckman, joka myös esitteli teokset. Laulut olivat oivallinen lisä iltaan, ja sopivat hyvin aloitukseksi, sillä Piiran runot ovat toimineet myös kamarioopperan innoituksena.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Ohjaus latisti hienon oopperan


9.2.2019 Elokuvissa: Gioachino Rossinin ooppera La gazza ladra (Varasteleva harakka) Teatro alla Scalasta Milanosta

Rossinin La gazza ladra (Varasteleva harakka) kantaesitettiin Milanon La Scalassa vuonna 1817. Sitä esitettiin talossa vuoteen 1841 saakka yhteensä 150 kertaa, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Vasta vuonna 2017 saatiin La Scalan näyttämölle uusi produktio, josta tämä elokuvateattereihin levitettävä versio on tallennettu. Käytössä oli Pesaron Fondazione Rossinin julkaisema editio; säveltäjä itsekin muokkasi oopperastaan useita esitysversioita.

Varasteleva harakka esiintyy nykyisin kohtalaisen harvoin oopperatalojen ohjelmistoissa. Tämä on harmi, sillä ooppera sisältää roppakaupalla erinomaista musiikkia, eivätkä juoni ja librettokaan heikoimmasta päästä ole. Milanoon teoksen ohjasi Gabriele Salvatores, joka ei oikein saanut suoraviivaista kerrontaansa lentoon. Olisi tarvittu hippunen rohkeutta, ripaus kekseliäisyyttä ja lisää draamaa! Viisi vuotta sitten Saksassa näkemäni tuotanto oli onnistunut tämän suhteen, mutta nyt pliisu ohjaus latisti kokonaisuuden. Köyden varassa akrobaattina temppuillut harakka (Francesca Alberti) toimi hyvin, mutta marionettien käyttö oli täysin turha ja irrallinen idea. Sillä kai yritettiin täyttää tyhjää ja tapahtumaköyhää näyttämötilaa, mutta pieleen meni. Gian Mauricio Fercioni lavasti mielikuvituksettomasti raskailla ja massiivisilla rakennusten seinillä. Hänen puvustuksessaan oli mukavia yksityiskohtia, kuten pormestarin Dracula-tyyli.

Kapellimestarina toimi itse Riccardo Chailly. Hänen kerrotaan saaneen ensi-illassa reippaasti buuauksia, mutta tämä myöhempi esitys kelpasi ainakin minulle jotain pientä sanomista oli esim. muutamassa sisääntulossa ja tempovaihdoksessa. Kokonaisuutena La Scalan orkesteri soitti upeasti ja teki oikeutta Rossinin elävälle ja eloisalle sävelkielelle. James Vaughan säesti resitatiivit fortepianolla. Solistit olivat yhtä lukuun ottamatta italialaisia, ja monet olivat minulle ennestään tuttuja esimerkiksi Pesaron Rossini-festivaaleilta. Illan tähti oli Rosa Feola aivan fantastisen hieno, säteilevä ja ilmaisuvoimainen Ninetta! Serena Malfi oli toinen erinomaisen vaikutuksen tehnyt naissolisti housuroolissaan Pippona. Miehistä nostan esille Alex Espositon (Fernando Villabella) ja hyytävän pahismaisen Michele Pertusin (pormestari Gottardo). Edgardo Rocha yllätti positiivisesti kaunisäänisenä Giannettona. Fabrizio Vingraditon roolin teki Paolo Bordogna ja hänen vaimonsa Lucia oli Teresa Iervolino.

torstai 7. helmikuuta 2019

Mainio matinea


7.2.2019 Irina Niskala, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Organon urkumatineassa soitti tällä kertaa Verschueren-uruilla Irina Niskala, joka on Sibelius-Akatemian maisterivaiheen opiskelija. Ohjelmassa oli saksalaista ja englantilaista barokkimusiikkia: Dietrich Buxtehuden Nun freut euch, lieben Christen g'mein BuxWV 210, Thomas Tomkinsin A Sad Paven for these Distracted Tymes (nimestä on vaihtoehtoisia kirjoitusasuja) sekä Johann Sebastian Bachin Fantasia ja fuuga g-molli BWV 542.

Buxtehuden kappale soi kiinteänä ja rekisteröinnit olivat hyvin onnistuneita. Bachin kompleksisuuden parissa Niskala tuntui olevan kuin kotonaan. Oli hienoa kuulla nuorta urkuria, joka oli sekä teknisesti että tulkinnallisesti näin valmis. Ja pisteet Niskalalle siitä, että hän ei edustanut tavanomaista tuppisuulinjaa, vaan piti konsertin aluksi lyhyen ja asiallisen alkujuonnon.

Vaan missä oli yleisö?


6.2.2019 Violences-musiikkiteatteriesitys Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan panos tämän vuoden Musica nova Helsinki -festivaalin ohjelmaan on Jää-oopperan kantaesityksen lisäksi Violences-niminen musikkiteatteriesitys, jonka taustalta löytyy La Chambre aux échos -ryhmä. Esitys koostuu kahdesta osasta: Hans Werner Henzen sävellyksestä Katharina Blum (1975), jonka teksti on Heinrich Böllin romaanista sekä Juha T. Koskisen sävellyksestä Ophelia/Tiefsee (2017, rev. 2019). Jälkimmäisen libretto on Aleksi Barrièren ja se perustuu William Shakespearen, Heiner Müllerin ja Jules Laforguen teksteihin. Epilogissa käytettiin vielä Sylvia Plathin runoa Lady Lazarus.

Aleksi Barrièren ohjaama ja lavastama kokonaisuus oli toimiva ja mielenkiintoinen. Molemmille teoksille yhteinen teema oli naisen osa miesten hallitsemassa maailmassa. Ofelia näyttäytyi erilaisissa rooleissa, joita hänelle tai hänestä on luotu pitkän esitystradition aikana. Tapahtumat oli sijoitettu näyttämöä kiertäville lavasterakenteille, joiden keskellä oli orkesteri. Barrière käytti sekä livekamerakuvaa että videoprojisointeja. Tekstityksen kanssa oli tässä kantaesityksessä moneen kertaan sähläystä, mistä pieni miinus.

Violences oli hieman erikoinen valinta Kansallisoopperan ohjelmistoon, sillä siinä ei juurikaan laulettu. Ainoastaan Koskisen teoksen loppupuolella oli lyhyt laulaen esitetty jakso. Vaikka olenkin suuri vokaalimusiikin ystävä, niin olin tästä huolimatta iltaani oikein tyytyväinen. Näyttelijä Thomas Kellner oli nimittäin osassaan niin loistava ja suvereeni vaihtaessaan esityskieliäkin lennosta. Huikea esitys! Alttoviulisti Vladimir Perčević soitti kauniita solistisia osuuksia. Orkesteria johti energisesti ja tarkasti kapellimestari Clément Mao-Takacs.

Alminsali oli esityksessä enemmän kuin puolityhjä ja paikalle vaivautuneistakin taisi merkittävä osa olla kutsuvieraita. Toivottavasti jäljellä olevat kaksi esitystä saavat enemmän nykymusiikin ystäviä liikkeelle, mutta ennakkomyynnin tilanne ei kyllä näytä hyvältä. Menkääpä ihmeessä paikalle upea esitys, jonka musiikki ei ole lainkaan pelottavaa eikä edes koske korviin!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Jää-uutuus on Jaakko Kuusiston oopperatuotannon vahvin teos


5.2.2019 Jaakko Kuusiston ooppera Jää Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan edellinen tilausteos päänäyttämölle sai kantaesityksensä lähes puolitoista vuotta sitten. Sebastian Fagerlundin Höstsonaten eli Syyssonaatti oli suuri menestys, mikä ehkä lisäsi paineita ja odotuksia Jaakko Kuusiston sävellystä kohtaan. Ainakin oopperan kaikki esitykset varattiin hyvissä ajoin täyteen ja lisänäytöskin on jo myyty melkein loppuun.

Juhani Koiviston kirjoittama Jään libretto on suomenkielinen, sillä se perustuu Ulla-Lena Lundbergin Is-romaanin Finlandia-palkittuun (2012) käännökseen. Oopperassa seurataan uuden papin, Petter Kummelin, ja hänen perheensä saapumista ja asettumista saarelle. Kertomus päättyy traagisesti, kun kirkkoherra putoaa kotiin palatessaan jäihin ja hukkuu. Tapahtumilla on vahvasti yhtymäkohtia todellisuuteen, sillä Kökarissa syntyneen Lundbergin pappi-isä putosi jäihin ja kuoli 70 vuotta sitten.

Koivisto on ollut liki mahdottoman tehtävän edessä tiivistäessään Lundbergin moniulotteisen romaanin oopperalibretoksi. Ja silti hän on onnistunyt yllättävän hyvin. Monissa hänen aiemmissa töissään vaivanneita piirteitä on nyt osattu välttää ja kokonaisuus on ihan asiallinen. Oopperan alkupuolella dramaturgia ei tosin ole kovin kiinteää, vaan irrallisista tapahtumista ja kohtauksista hypitään nopeaan tahtiin seuraaviin. Ihmettelin hieman sitä, miksi Koivisto on kirjoittanut mukaan niin suuren joukon pikkurooleja, jotka eivät mielestäni tuo teokseen olennaista sisältöä. Henkilökaartin karsiminen olisi voinut jäntevöittää lavan tapahtumia.

Anna Kelon suoraviivainen, usein levollinen ohjaus sopi hyvin tähän teokseen. Kati Lukan lavastus oli hyvin ilmeinen ja hyödynsi mm. saariston kallioita ja veneitä. Kuvituksena nähtiin myös Thomas Hasen videoita, joissa meren aallot ja jää olivat pääosissa. Myös valaistus oli Hasen suunnittelema. Marja Uusitalo vastasi 1940-luvun lopun ajankuvaa henkivästä puvustuksesta.

Pidin Jaakko Kuusiston musiikista, vaikka sitä on useammassakin arvioinnissa moitittu kliseisyydestä. Njaah, saattaa olla mutta sallikaa meille joskus tällainenkin nykyooppera! Kuusisto väritti hienosti saariston luontoa ja vuodenaikoja, joissa kaikissa meri on läsnä. Uhkaava tunnelma alkoi hienosti kehittyä musiikin pohjavireestä kohti kolmannen näytöksen dramaattisia tapahtumia. Kuorolle Kuusisto oli säveltänyt useamman hienon numeron, jotka kajahtivat antaumuksella. Mukana oli myös virsisävelmiä, joita sekä veisattiin että käytettiin osana orkesterikudosta. Säveltäjä vastasi itse musiikinjohdosta ja onnistui siinä erinomaisesti.

Olin tarkoituksella ostanut lipun esitykseen, jossa näyttämöllä oli teoksen kakkosmiehitys. Pääparina eli Petter ja Mona Kummelina esiintyivät Aarne Pelkonen ja Mari Palo. Pelkosen roolityössä näkyi hänen Saksassa saamansa annos lisävarmuutta ja kokemusta lavatyöskentelystä. Hänen lied-rakkaudestaan kumpuavaa herkkää ja ilmeikästä, mutta hienosti kantavaa lauluaan oli ilo kuunnella. Mari Palo teki vakaata ammattityötä pastorin tohottavana ja mustasukkaisena vaimona.

Posti-Antonin puheroolissa vakuutti Marcus Groth. Muista solisteista nostan esille Samuli Takkulan, joka lauloi vahvasti (kuten Lukkarille vain sopikin!) sekä Jeni Packalenin, joka esitti Suomeen paennutta lääkäri Irina Gylleniä. Tiina-Maija Koskela ja Aki Alamikkotervo olivat pariskunta Bergman sekä Jaakko Kortekangas ja Niina Keitel pariskunta Manström. Lisäksi pienissä osissa olivat mm. Heikki Hattunen, Olga Heikkilä, Koit Soasepp, Nicholas Söderlund sekä useita Kansallisoopperan kuoron jäseniä.