maanantai 24. helmikuuta 2020

Pieleen pelkistettyä Wagneria


23.2.2020 Richard Wagnerin ooppera Tristan und Isolde Oper Frankfurtissa

Saksaan palattuani kävin katsomassa Oper Frankfurtin uuden tuotannon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Tai ehkä pitäisi sanoa kuuntelemassa... Katsottavaa ei tässä tuotannossa paljonkaan ollut, joten pidin ajoittain silmiäni kiinni ja keskityin vain musiikkiin.

Ohjaaja Katharina Thoman näkemys oli taattua modernia Regietheateria. Libreton mukaiset tapahtumat oli pääosin häivytetty tai pelkistetty omituisiksi juonesta ei varmaankaan olisi saanut kiinni, jos ei olisi tuntenut teosta ennestään. Ohjaajan kädenjälki näkyi turhan usein; esimerkiksi oopperan lopussa Isolde ei kuollutkaan, vaan jäi näyttämölle yksin istumaan ja virnuilemaan idioottimaisesti.

Näyttämökuva oli lähes äärimmilleen yksinkertaistettu: Esitys alkoi tyhjällä valkoisella näyttämöllä ja siihen se myös päättyi. Välillä tilaa hallitsi suurikokoinen musta laatta, joka ensimmäisessä näytöksessä roikkui vaijerien varassa hieman lavan yläpuolella. Toisessa näytöksessä laatta oli nostettu pystyyn ja lopuksi se oli lavalla palasiksi rikottuna. Olipa omaperäistä symboliikkaa! Muuta lavastusta oli vähän, lähinnä Tristanin ja Isolden matkaa edustava vene alussa mustana ja myöhemmin valkoisena. Lemmenjuoma oli korvattu banaalisti irlantilaisilla viskipulloilla. Lavastus oli Johannes Leiackerin. Ajoittain käsittämätön ja Isolden osalta suorastaan ruma puvustus oli Irina Bartelsin.

Edellisistä kappaleista voinee aistia, etten ihastunut tuotannon ohjauskonseptiin ja lavallepanoon. Enkä ollut tähän esitykseen täysin tyytyväinen myöskään musiikillisesti. Löysikö Sebastian Weiglen johtama orkesteri Wagnerin sävellyksen ydintä? Mielestäni kapellimestari ei aina malttanut hengittää, vaan kiirehti ripeine tempoineen eteenpäin ja eteenpäin. Tutkimusmatka musiikin syövereihin jäi vajaaksi.

Tristanin roolin teki tyylikäsääninen, linjakkaasti laulanut Vincent Wolfsteiner. Hänen näyttelemisensä oli kovin pökkelömäistä, mutta kun sama vika toistui useammalla solistilla, niin syyttävä sormeni osoittaisi mieluummin ohjaajan suuntaan. Isoldena lauloi vahva- ja kirkasääninen, mutta samalla jotenkin kireä Rachel Nicholls. Hän oli näyttämöllä etäinen, kylmä ja poissaoleva edes Lemmenkuolo ei värisyttänyt oikein mitään sisälläni. Tämän pääparin välillä ei näkynyt uskottavaa hullaantumista tai intohimoa. Ja teos vaatisi juuri sitä!

König Markena esiintynyt Andreas Bauer Kanabas ja Brangänen osassa ollut Claudia Mahnke vakuuttivat kautta linjan. Marke oli näyttämöllä voimakas keskushahmo, jota Bauer Kanabas tulkitsi hienostuneesti monella tasolla. Mahnken laulamista oli ilo kuunnella; hänellä on ihastuttava lämmin ääni, joka virtasi vapaasti. Muista tehtävistä mainittakoon Kurwenal (Christoph Pohl) ja Melot (Iain MacNeil).

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Isis ilman Osirista


22.2.2020 Jean-Baptiste Lullyn ooppera Isis Theater an der Wienissä

Euroopassa jylläävä barokkioopperan uusi kukoistus voisi melkein sanoa esitysbuumi on ulottunut yllättävän laimeana ranskalaisiin teoksiin. Toisinaan oopperatalojen ohjelmistoissa näkee kahden tunnetuimman nimen, eli Jean-Baptiste Lullyn (16321687) ja Jean-Philippe Rameaun (16831764), teoksia mutta niitäkin melko harvoin. Muut barokin ranskalaissäveltäjät eivät juurikaan pääse esille, ainakaan Ranskan ulkopuolella. "Kahdesta suuresta" Rameaun oopperoita esitetään nykyisin selvästi Lullya enemmän. Tähän on helppo keksiä useampiakin syitä, mutta ei mennä nyt niihin...

Ranskalaiset Les Talens Lyrique -orkesteri ja Le Chœur de Chambre de Namur -kuoro vierailivat muutama vuosi sitten Theater an der Wienissä ja esittivät Lullyn Armiden (1686). Tällä kertaa samalla porukalla oli tuomisinaan konserttiversio mestarin hieman varhaisemmasta oopperasta Isis. Se kantaesitettiin hoville Château de Saint-Germain-en-Layessa 1677.

Ooppera koostuu prologista (joka sisältää mm. tavanomaisen paiaanin Ludvig XIV:lle) sekä viidestä näytöksestä. Libretto pohjautuu väljästi Ovidiuksen Muodonmuutoksiin ja juonen voisi yksinkertaistaen tiivistää vaikka näin: Jupiter rakastuu nymfi Ioon, mistä Juno ei tietenkään ilahdu. Io vangitaan ja häntä kidutetaan, jolloin nymfi kutsuu Jupiterin apuun. Tämä vannoo Junolle uskollisuutta, jos Io vaan säästetään, ja niin Juno tekee Iosta Isis-jumalattaren. Ooppera aiheutti tuoreeltaan
jonkinasteisen skandaalin aikalaiset kun tulkitsivat juonen viittaavan kuninkaan kahteen rakastajattareen ja heidän tulehtuneisiin väleihinsä.

Nautinnollinen iltahan tästä muotoutui. Orkesteri soitti tasapainoisesti ja eläytyen. Christophe Rousset on tuttu ja osaava kapellimestari; tässä samassa teatterissa olen kuullut hänen johtavan aiemmin mm. Salierin oopperan. 20-henkinen kuoro oli ammattitaitoinen ja lauloi ihailtavan yhtenäisesti. Ja kerrankin ranskan ääntämyksessä ei ollut mitään moitittavaa!

Solisteja oli kahdeksan: Bénédicte Tauran, Eve-Maud Hubeaux, Ambroisine Bré, Cyril Auvity, Fabien Hyon, Philippe Estèphe, Victor Sicard ja Aimery Lefèvre. Heistä jokainen lauloi useampia osia, niitä kun oli prologissa ja tragediassa yhteensä 35. Lisäksi kahdella kuorolaisella oli pienehköt solistiosuudet. Kaikki laulajat olivat perushyvää tasoa ja heitä kuunteli mielellään.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Uusi näkemys Goethen näytelmästä


21.2.2020 Christian Jostin ooppera Egmont Theater an der Wienissä

Theater an der Wienin Beethoven-Festin (ks. edellinen julkaisuni) ohjelmaan sisältyy erilaisten konserttien ja Fidelion ohella uusi kantaesitysooppera. Saksalaiselta Christian Jostilta (s. 1963) tilattu Egmont pääsi ensimmäistä kertaa näyttämölle neljä päivää sitten; itse olin katsomassa tuotannon kolmannen esityskerran.

Egmont perustuu tietenkin Goethen samannimiseen näytelmään, joka on vuodelta 1788. Beethoveniin näytelmä liittyy siten, että hän sävelsi tilauksesta siihen musiikin (alkusoitto ja yhdeksän osaa) vuosina 180910. Näytelmässä flaamilainen kreivi Egmont taistelee kansansa vapauden ja oikeuksien puolesta, vastassaan Filip II:n kovaotteinen käskynhaltija Alban herttua. Kertomus on lohduton ja synkänpuoleinen, eikä siinä oikeastaan ole voittajia.

Keith Warnerin ohjauksessa murhataan niin, ettei laskuissa meinaa pysyä, ja Alban kohtalokin poikkeaa Goethen versiosta. Vaikuttavaa kuvastoa oli paljon, esimerkiksi näyttämön täyttäneet mustat linnut (joutsenet?), Alban kidutuskammio tai verinen metsästyskohtaus. Ohjaus oli tämän produktion vahvimpia ja onnistuneimpia osia väkivallalla, murhilla tai verellä ei onneksi mässäilty mauttomasti. Ilma-akrobatian käyttö sopi kokonaisuuteen ja krusifikseina roikkuvat ihmishahmot olivat suorastaan kylmääviä.

Kekseliäs lavastus ja tyylikkään kaunis puvustus olivat Ashley Martin-Davisin suunnittelemat. Wolfgang Göbbelin valaistus ansaitsee kovasti kehuja. Kuorona oli talon luottokööri Arnold Schoenberg Chor, jota ohjaaja käytti monipuolisesti ja laulupuolikin sujui tutulla laadulla, moitteettomasti. Orkesterina oli tällä kertaa ORF Radio-Symphonieorchester Wien ja kapellimestarina Michael Boder. Jostin sävelkieli oli helposti sulatettavaa ja tapahtumia tukevaa, mutta toisaalta musiikissa ei oikeastaan ollut sellaisia kiinnekohtia, että jotain yksityiskohtaista olisi jäänyt mieleen. Paikoin oli aistittavissa hienoisia Beethoven-sävyjä, ilmeisen tarkoituksellisesti.

Oopperassa on kuusi roolia. Edgaras Montvidas oli herkkävireisesti osaansa eläytynyt kreivi Egmont. Bo Skovhus oli Alban herttua, jonka julmuus oli tavallaan verhottua kuin Toscan Scarpialla. Margarete von Parman roolin teki täysipainoisesti heittäytyen Angelica Kirchschlager. Hänen petollinen sihteerinsä Macchiavell oli Károly Szemerédy ja Alban pojan Ferdinandin housuroolin teki Theresa Kronthaler.

Ennen esitystä ilmoitettiin Maria Bengtssonin sairaudesta, mutta hän teki kuitenkin Egmontin rakastetun Claran osan. Tämä oli virheratkaisu talon johdolta. Bengtsson himmaili koko esityksen ajan ääntään säästäen, kuin sordiino päällä. Useampi dramaattista tehoa tai paisutusta vaativa kohtaus lässähti täysin. Bengtssonin ääni hädin tuskin kantoi katsomoon, vaikka kapellimestari selvästi vaimensi orkesteria hänen osuuksiensa ajaksi. Käsittämätöntä toimintaa teatterilta, jos edes kantaesitysteokseen ei ollut kiinnitetty cover-miehitystä!

perjantai 21. helmikuuta 2020

Kekseliäästi Beethovenin jäljillä


20.2.2020 Looking 4 Ludwig -esitys Theater an der Wienissä

Theater an der Wienillä on tänä keväänä oma Beethoven-Fest säveltäjän 250-vuotisjuhlan kunniaksi. Ja täytyykin olla, sillä liittyyhän Beethoven talon historiaan kiinteästi! Mestari jopa asui rakennuksessa 1800-luvun alussa lyhyen aikaa, kun Emanuel Schikaneder värväsi hänet uutukaiseen teatteriinsa säveltämään omaa Vestas Feuer -librettoaan. Eipä syntynyt sitä oopperaa, mutta syntyi Leonore eli Fidelio, joka kantaesitettiin Theater an der Wienissä 1805. Beethoven järjesti teatterissa vuosina 18031808 kuuluisia Akademie-konserttejaan, joissa yleisö kuuli ensimmäistä kertaa useita hänen merkittäviä sävellyksiään.

Ostin oikeastaan sian säkissä, kun tämän Looking 4 Ludwig -esityksen liput tulivat myyntiin. Theater an der Wienin nettisivuilla kerrottiin tapahtumasta hyvin niukasti, eikä sen luonne selvinnyt minulle ennakkoon. Teatterilla huomasin, etten ollut ainoa, vaan esityksen sisältöä oli tarkoituksella pidetty pimennossa. Jännittävää odotusta mitähän olisi luvassa? Esityskertoja on vain seitsemän ja ne kaikki myytiin loppuun hyvissä ajoin. Tähän ensi-iltaan meitä oli tulossa vajaat 40 henkilöä.

Emme päässeetkään sisään normaalisti fasadipuolelta, vaan esityksen alkaessa meidät kävelytettiin ulkokautta Millöckergassen puolelle. Astuimme Der Vogelfänger bin ich ja -melodian soidessa Papageno-portista rakennuksen takaosaan, joka on säilynyt lähempänä 1800-luvun asuaan. Hetkeä myöhemmin löysimme itsemme orkesterimontusta, jossa esitys alkoi ensimmäisellä musiikkinumerolla. Kuulimme Fidelio-alkusoitosta (1814) aikalaissovituksen jousikvartetille. Oli hieno kokemus istua lähellä soittajia ikään kuin "taikapiirissä".

Pian paikalle ilmestyi isäntämme: teatterimies ja impressaari, näyttelijä, laulaja ja säveltäjä, Theater an der Wienin rakennuttaja, laajan tuotannon libretisti ja näytelmäkirjailija, Mozartin ja Beethovenin ystävä, Taikahuilun libretisti ja ensimmäinen Papageno (ja ties vaikka mitä muuta), the-one-and-only Emanuel Schikaneder! Esityksen idea selvisi pian: Schikaneder kierrätti meitä teatterissaan, kertoi Beethovenista ja paljon muustakin, ja aina sopivissa paikoissa kuulimme musiikkia. Näimme vanhan sokkeloisen talon jännittäviä loukkoja Fidelio-lämpiöstä "Helvettiin" ja harjoitushuoneista hallintotiloihin. Kävimme myös näyttämön alla, jossa kuultiin loistoesitys Fidelion ja Roccon duetosta Nur hurtig fort, nur frisch gegraben. Kierroksemme päättyi näyttämölle, jossa pääsin käynnistämään kansainvälisen kapellimestariurani Kohtalonsinfonian merkeissä! Jään odottamaan vierailukutsua...

Esityksen käsikirjoitus (Christoph Wagner-Trenkwitz & Ksenija Zadravec) oli erinomainen kaikkine yllätyksineen ja Georg Wacks oli suorastaan loistava Schikaneder. Volksoper Wienin taiteilijakuntaan kuuluva Wacks esitti pitkin matkaa palkintokysymyksiä ja ensimmäisenä oikein vastannut sai aina Mozartkuulan. Musiikista vastasivat paikallisen taideyliopisto mdw:n (Universität für Musik und darstellende Kunst Wien) opiskelijat. Heidän esityksensä olivat poikkeuksetta täysin ammattilaistasoisia. Aivan erityisesti haluan kehua ja kiittää sopraano Anita Rosatia ja bassobaritoni Petro-Pavlo Tkalenkoa heidän duetostaan. Se oli värisyttävä kokemus, kun laulajat olivat parin metrin päässä ja esittivät numeronsa oikeasti puvustettuina ja näytellen.

torstai 20. helmikuuta 2020

Kylmiä väreitä lähes koko illan


19.2.2020 Unkarin valtionoopperan orkesteri, joht. Michelangelo Mazza, sol. Anna Netrebko, sopraano & Yusif Eyvazov, tenori Wiener Konzerthausissa

Viime huhtikuussa olin ostanut lipun Anna Netrebkon konserttiin Berliinissä, mutta hän joutui peruuttamaan esiintymisensä sairauden vuoksi. Nyt Wienin Konzerthausissa tarjoutui uusi tilaisuus kuulla hänen laulamistaan pitkästä aikaa. Toisena solistina oli sopraanotähden puoliso, azerbaidžanilainen tenori Yusif Eyvazov. Soitannosta vastasi Unkarin valtionoopperan orkesteri kapellimestari Michelangelo Mazzan johdolla.

Konzerthausin suuri sali oli loppuunmyyty, vaikka liput parhaille paikoille maksoivat peräti 412,55 euroa. Uskomaton hinta, eikä peruspaikoillekaan paljoa halvemmalla päässyt! Minä tyydyin edullisimpaan hintakategoriaan parvella, mutta sekin oli kyllä kipurajoilla. Päätin kuitenkin maksaa, sillä muistelin aiemman kokemukseni perusteella, ettei lavaa vastapäätä olevalla parvella ole mitään ongelmia kuulemisen tai edes näkemisen suhteen. Tämä käsitys osoittautui oikeaksi.

Järjestäjän ja esiintyjien kiitokseksi on todettava, että ilta tarjosi ainakin minulle vastinetta lipun hintaan nähden niin laadullisesti kuin määrällisesti. Konsertti kesti yhden normimittaisen väliajan kanssa lähes kolme tuntia! Yllätysvierailijana lavalla pistäytyi (yhden numeron verran) komeaa kansainvälistä uraa tekevä mezzosopraano Elena Maximova.

Ilta oli omistettu Giuseppe Verdin ja Giacomo Puccinin oopperamusiikille. Kuulimme aarioita ja duettoja Don Carlosta, Kohtalon voimasta, Aidasta, Naamiohuveista ja La traviatasta sekä Toscasta ja La bohèmesta. Orkesteri esitti omina numeroinaan alku- ja välisoittoja oopperoista Nabucco, Attila, Le villi ja Manon Lescaut.

Varmasti jo otsikon perusteella arvasitte mielipiteeni konsertista: BRAVI!!! Voi taivas miten upea ja hehkuva Netrebko olikaan! Hänen äänensä vaikuttaa muhevoituneen aina vaan herkullisemmaksi ja jos mahdollista, niin tulkinnan syvyydessä ja koskettavuudessa tuntuu löytyvän vieläkin uusia tasoja. Eikä siippa Eyvazov jäänyt Netrebkon varjoon. Hän on ensiluokkainen italialaistyyppinen tenori, jolla riittää tekniikkaa, äänivaroja ja ilmaisukeinoja melkeinpä mihin vaan. Esimerkiksi Rodolfon Che gelida manina -aariaa en ole varmasti koskaan kuullut näin upeana ja vahvana tulkintana. Eyvazovin olen toki tiennyt nimeltä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun näin miehen livenä.

Mahtavien solistien konsertin täydensi unkarilaisorkesteri, josta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Kapellimestari Michelangelo Mazza johti huvittavan suurieleisesti ja italialaisen temperamentikkaasti, mutta lopputulos oli (tämän ansiosta tai tästä huolimatta) vaikuttava. Esimerkiksi Nabucco-alkusoitto ja Le villi -oopperan Intermezzo ottivat kyllä mahdollisilta epäileviltä kuulijoilta luulot pois. Mazza toimi aiemmin 14 vuotta konserttimestarina Teatro Regio di Parman oopperaorkesterissa, mistä ei varmasti ole haittaa oopperamusiikin ymmärtämisessä ja johtamisessa.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Urkumusiikkia Wienin illassa


18.2.2020 Kit Armstrong, urut Wiener Konzerthausissa

Siirryin Saksanmaalta Wieniin, jossa tuli heti eteen kysymys iltaohjelmasta. Staatsoperissa ja Theater an der Wienissä ei ollut esitystä lainkaan ja Volksoperissakin vain lämpiökonsertti. Musikvereinissa olisi tarjolla kamarimusiikkia ja Verdin Requiem, mutta voiton vei sittenkin urkukonsertti Konzerthausissa.

Kit Armstrong syntyi Los Angelesissa vuonna 1992. Hänen äitinsä on juuriltaan taiwanilainen ja isänsä britti. Armstrongia on pidetty musiikin ihmelapsena: 5-vuotiaana hän opetteli säveltämään lukemansa kirjan avulla sekä aloitti piano-opintonsa. 8-vuotiaana oli vuorossa hänen ensimmäinen konserttinsa ja jo 10-vuotiaana hän debytoi julkisuudessa säveltäjänä. Myöhemmällä iällä seurasivat "oikeat" sävellysopinnotkin. Hänen uraansa ovat leimanneet kilpailuvoitot, sävellyspalkinnot ja esiintymiset arvostetuissa konserttisaleissa sekä huippuorkesterien ja -kapellimestarien kanssa. Ja mitä kaikkea vielä onkaan edessä... Suomessakin Armstrongia on kuultu pianistina, ainakin Helsingissä ja Espoossa muistan hänen soittaneen.

Wienin Konzerthausissa on Itävallan suurimmat, 116-äänikertaiset urut, mutta ne on harmillisesti sijoitettu piiloon kullanväristen palmunlehväkoristeiden rivien taakse. Rieger-urut ovat alkujaan vuodelta 1913 ja ne on restauroitu 1982. Vuonna 2015 tehtiin mittavat puhdistus- ja muutostyöt, joiden tuloksena soitin on nyt loistokunnossa.

Kit Armstrong on esiintynyt myös urkurina vuodesta 2016 lähtien. Tähän Wienin-konserttiinsa hän oli valinnut monipuolisen ja kiinnostavan ohjelman. Aloituskappale oli Edward Elgarin taidokas ja vaikuttava Urkusonaatti G-duuri. Vaikka Armstrongin soitto ei ollutkaan aivan virheetöntä, pidin tavattomasti hänen raikkaasta otteestaan, joka riisui kappaleesta liian romantiikan painolastin. Toinen numero oli renessanssimusiikkia: Uppon la mi re on laitettu noin vuonna 1563 kuolleen englantilaisen säveltäjän ja urkurin Thomas Prestonin nimiin. Näpsäkkä kappale, mutta sen alkupuolella jalkio-osuuden rytmi sekosi Armstrongilta hetkeksi.

György Ligetiltä kuultiin kaksi osaa (nrot 7 ja 11) Musica Ricercata -teoksesta, joka on alkujaan sävelletty pianolle. Viimeinen osa on omistettu kunnianosoituksena Girolamo Frescobaldille, ja seuraavaksi kuultiinkin hänen Ricercarinsa kokoelmasta Fiori Musicali. Ennen väliaikaa soi vielä Jan Pieterszoon Sweelinckin Fantasia contraria. Sujuvia ja tyylitajuisia esityksiä kaikki.

Paussin jälkeen jatkettiin varhaisbarokilla, mutta englantilaisella. John Bullin tuotannosta Armstrong oli valinnut soitettavakseen kolme kappaletta: In nomine, Fantasia ja seitsemän muunnosta gregoriaanisesta hymnistä Telluris ingens conditor. Nämä kaikki olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta tykkään-listalle menivät ilman muuta!

Konsertti päättyi Charles-Marie Widorin sävelin. Symphonie Romanesta eli Urkusinfoniasta nro 10 kuultiin toinen osa Choral. Urkusinfoniasta nro 5 kuultiin tietenkin päätösosa Toccata. Siihen en ollut varauksettoman tyytyväinen: Vierastin Armstrongin fraseerausta ja osin tempojakin, mutta suurin ongelma oli rekisteröinti, joka puuroutti kappaleen varsinkin sen loppupuolella. Bombarde 32' murahteli mukavasti läpi, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Olen kuullut kappaleen useamman kerran todellisten huippunimien soittamana ja hyvässä (katedraali)akustiikassa, mm. Cavaillé-Coll-uruilla. Kun on maistanut parasta, niin muut eivät enää tahdo kelvata...

tiistai 18. helmikuuta 2020

Ensikonserttini Alte Operissa


17.2.2020 Frankfurter Opern- und Museumsorchester, joht. Sebastian Weigle, sol. Martin Stadtfeld, piano Alte Operissa Frankfurtissa

Saksan oopperataloissa maanantai on usein vapaailta, jolloin ei ole näytöksiä. Näin oli tällä kertaa myös Frankfurtissa, eikä lähiseudultakaan löytynyt sopivia minua kiinnostavia esityksiä. Onneksi paikallinen Opern- und Museumsorchester ei ollut täysin vapaalla, vaan soitti oman sarjansa sinfoniakonsertin Alte Operissa. Enpä ollutkaan käynyt aikaisemmin talon seinien sisällä.

Frankfurtin ensimmäinen oopperaa varten rakennettu talo, jota nykyisin kutsutaan Alte Operiksi (Vanha ooppera), vihittiin käyttöön vuonna 1880. Kuuluisassa taiteen temppelissä kantaesitettiin monia oopperoita sekä esim. Carl Orffin Carmina Burana. Rakennus tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1944 pommituksissa ja sen uudelleenrakentaminen kesti vuosikymmeniä. Frankfurtin Ooppera toimi useissa tiloissa ennen kuin nykyinen yhdistetty teatteri- ja oopperatalo valmistui 1963 Theaterplatzille (nykyisin Willy-Brandt-Platz). Alte Oper avattiin uudelleen vasta 1981. Se rakennettiin ulkokuoreltaan vanhan tuhoutuneen oopperatalon kaltaiseksi, mutta sisältä löytyy 1980-lukua henkivä konsertti- ja kongressitalo. 2500-paikkaisessa suuressa salissa ei ole enää näyttämöä, vaan lava orkesteria varten ja urutkin löytyvät!

Konsertti alkoi Frédéric Chopinin Pianokonsertolla nro 1 e-molli. Sekä solisti Martin Stadtfeld että Sebastian Weiglen johtama orkesteri saivat soittoonsa ihanaa kuulautta ja läpikuultavuutta. Arvostin esitystä, mutta tämän lajin musiikki ei oikein ole minun sydäntäni lähellävaikka olisivat minkälaiset huippuesiintyjät asialla. Kohtalaisen turhanpäiväinen kappale, jos minulta kysytään... Solistimme istui merkillisen matalalla, mikä sai pitkän miehen soittoasennon näyttämään suorastaan koomiselta. Ja liekö asento ollut kovin ergonominenkaan? Stadtfeld soitti ylimääräisenä pianosovituksen Händelin Lascia ch'io pianga -aariasta. Nyt meikäläinenkin innostui esimerkiksi jakso Händeliä Bachin tyyliin oli aivan huikea!

Väliajan jälkeen tarjoiltiin Pjotr Iljitš Tšaikovskin musiikkia: Sinfonia nro 3 D-duuri "Puolalainen". Virheellisenä pidetty lisänimi on annettu ilmeisesti siksi, että säveltäjä käyttää sinfonian finaalissa puolalaisia tanssirytmejä (mm. poloneesi). Teos erottuu kiinnostavasti Tšaikovskin muista sinfonioista: siinä on viisi osaa ja se on ainoana kirjoitettu duuriin. Muussa mielessä en osaa tätäkään kappaletta kovin kiinnostavana pitää. Mielelläni sen kuuntelen hyvänä tulkintana (kuten nyt Frankfurtissa), mutta on Tšaikovskilla mielestäni parempiakin...