Hassen musiikki yllätti positiivisesti

22.12.2017 Johann Adolph Hassen ooppera Siroe, re di Persia Oldenburgisches Staatstheaterissa

Kaikki hyvä loppuu aikanaan - niin myös tämä joulun alle osunut Saksan-matkani. Mutta sen päätösnumero osoittautui oikein mainioksi ja musiikillisesti vetäväksi barokkioopperaksi. Siroe, re di Persia -oopperan esitys Oldenburgissa oli paikallisen Staatstheaterin ja De Nederlandse Reisoperan yhteistuotanto. Tämä opera seria on vuodelta 1733, mutta Oldenburgissa esitetty uudistettu versio kantaesitettiin Dresdenissä 1763. Tai oikeastaan käsiohjelma antaa tässä vähän virheellistä tietoa, sillä Dresdenin versiota on vielä lyhennetty merkittävästi tähän tuotantoon.

Kuulin ensimmäistä kertaa Johann Adolph Hassen (1699-1783) kokonaisen oopperan helmikuussa 2017, eli tämä oli minulle vasta toinen hänen 120:stä oopperastaan. Blogini julkaisu 1.3.2017 otsikolla Ensimmäinen kertani Hassen kanssa kertoo enemmän säveltäjän vaiheista. Löydät sen täältä: http://oopperaa.blogspot.fi/2017/03/ensimmainen-kertani-johann-adolph.html.

Mutta nyt takaisin Oldenburgiin: Orkesterin syvennys oli nostettu oopperan alkaessa ylös, joten soittajat ja kapellimestari olivat oivallisesti näkyvillä alkusoiton ajan. Hieno idea! Alkusoiton jälkeen muusikot laskettiin monttuunsa ja esitys näyttämöllä alkoi. Jakob Peters-Messerin ohjausta ei voi moittia liiallisesta vauhdikkuudesta tai mielikuvituksellisuudesta - enimmäkseen mentiin barokkioopperoille valitettavan tyypillisellä pönöttämisellä ja verkkaisuudella.

Itse en suuremmin perusta tällaisista ohjauksista, sillä ne ovat pitkästyttäviä. Mutta tällä kertaa Hassen loistava musiikki sekä orkesterin ja kapellimestari Thomas Bönischin erinomainen työskentely riittivät onneksi ylläpitämään vireystilaani. Lavastuksena oli näyttämökehysten lisäksi lähinnä sota-aiheisia esineitä ja projisointeja. Puvustus oli erikoinen sekoitus eri aikakausia ja tyylejä. Näistä molemmista osioista vastasi Markus Meyer.

Oopperan solistit olivat yllättävän hyvätasoisia - heitä kaikkia todellakin kuunteli suurella nautinnolla. Siroe oli Nicholas Tamagna, Cosroe Philipp Kapeller, Medarse Yulia Sokolik, Emira oli Hagar Sharvit, Laodice Sooyeon Lee ja Arasse oli Martyna Cymerman.

Onnistunut operetti-ilta Mönchengladbachissa

21.12.2017 Emmerich Kálmánin operetti Die Faschingsfee Theater Mönchengladbachissa

Kálmánin operetilla Die Faschingsfee (suom. Karnevaalikuningatar) on monipolvinen syntyhistoria: Alun perin unkarinkielinen teos Zsuzsi kisasszony sai kantaesityksensä Budapestissa vuonna 1915. Teoksesta muokattu englanninkielinen versio Miss Springtime esitettiin Broadwaylla 1916. Ja tietysti saksankielistenkin piti saada oma versionsa: Die Faschingsfee saatiin näyttämölle Wienissä vuonna 1917. Kálmán teki siitä vielä yhden revision (kantaesitys Berliinissä 1918), jota nyt Mönchengladbachissa näkemässäni esityksessä käytettiin.

Kolmetuntinen esitys hujahti hetkessä, sillä operetin toteutus oli sujuva ja onnistunut. Carsten Süssin ohjaus nojasi traditioon, mutta monenlaista kivaa yksityiskohtaa oli kehitelty tarinan elävöittämiseksi. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tanssityttönumerossa pilkattiin avoimesti saksalaisten nationalismia. Hulvatonta esitystä seurasi hotellin seinälle ripustettu suurikokoinen Richard Wagneria esittävä taulu. Tanssin tiimellyksessä se tuli tönäistyksi alas, ja alta paljastui näkyviin osa Hitleriä esittävästä taulusta. Yleisö räjähti nauramaan! Viittaus Illallinen yhdelle (Der 90. Geburtstag oder Dinner for One) -lyhytelokuvaan ja sen kompuroivaan hovimestariin oli hauska oivallus. Ohjaaja oli myös uudistanut operetin puheosuudet onnistuneesti. Erinomainen lavastus oli Siegfried E. Mayerin käsialaa ja kirjavan puvustuksen suunnittelija oli Dietlind Konold.

Andreas Fellner johti Niederrheinische Sinfoniker -orkesteria, jolta olisi kaivattu enemmän puhtia operetin vauhdikkaissa numeroissa. Kuoro teki hyvän vaikutuksen laulullaan ja näytti heiltä näytteleminenkin onnistuvan vallan mainiosti. Solisteina esiintyivät Debra Hays (Alexandra), Mark Adler (Victor Ronai), Markus Heinrich (Hubert von Mützelburg), Gabriela Kuhn (Lori Aschenbrenner), Carsten Süss (Dr. Lothar Mereditt), Hayk Dèinyan (Samuel Lubitscheck) ja Michael Grosse (Rittmeister Ottokar von Grevlingen). Kaikki tekivät kelvollista työtä, mutta mieleenpainuvin oli ehkä Markus Heinrich uskomattoman taitavana fyysisenä koomikkona.

Hämyohjaus Otellosta

20.12.2017 Giuseppe Verdin ooppera Otello Stadttheater Bielefeldissä

Viimeksi näkemästäni Verdin Otellosta on kulunut yli viisi vuotta, joten kävin oikein mielelläni katsomassa tämän vanhan tutun Theater Bielefeldin tuotantona. Saksalaisten ohjaajien tuotosten ei pitäisi enää minua yllättää, mutta silti Paul-Georg Dittrich onnistui aiheuttamaan hämmennystä. Ohjaus oli sanalla sanoen hämärä. Esitys sisälsi niin paljon kaikkea omituista oheishälinää (alkaen pienestä näytelmästä ennen varsinaisen oopperan alkua), että fokus tuntui olevan kadoksissa. Vai pyrkikö ohjaaja tarkoituksella hajottamaan yleisön keskittymisen ja tapahtumien seuraamisen? Näyttämön taustalle heijastettu reaaliaikainen videokuva esityksestä on jo vähän kulunut idea, eikä tuntunut sopivan kokonaisuuteen lainkaan. Ja mitä virkaa oli parvella istuneella tyttökuorolla - oliko sen ideana kommentoida oopperan tapahtumia? Jagon käsittely raiskauksineen kaikkineen oli turhan alleviivaavaa ja juomalaulukohtaus oli suorastaan mauton. Lena Schmidin ja Monika Annabel Zimmerin lavastus tuki hyvin ohjausta, sillä se oli jokseenkin yhtä hämärä. Hauskan erilaisen puvustuksen oli suunnitellut Anna Rudolph.

Esityksen kapellimestari oli vaihtunut ja puikkoa heilutti minulle ennestään tuntematon Gregor Rot. Eikä ollut hullumpaa hänen työnsä - Rot osasi ottaa Verdistä ja orkesterista tehot irti, enkä nyt tarkoita tehoilla ainoastaan volyymia. Otellon roolin lauloi komeasti Mikhail Agafonov, joka on vieraillut useasti Suomen Kansallisoopperassakin. Hänen lavaolemuksensa ja näyttelemisensä oli melkoisen jäykkää ja pökkelömäistä. Tätä vikaa ei ollut Jagon osan tehneessä Evgueniy Alexievissä [translitterointi käsiohjelman mukaan], jonka sujuvuutta niin laulamisessa kuin näyttelemisessä oli ilo seurata. Ja äänikin oli vallan herkullinen! Daniel Patakylla oli kaunis tenoriääni, jolla kelpasi laulaa Cassion osa. Desdemonana esiintyi Sarah Kuffner, joka kyllä lauloi sievästi, mutta lavasäteily jäi uupumaan. Muissa rooleissa olivat Lorin Wey (Roderigo), Moon Soo Park (Lodovico), Yoshiaki Kimura (Montano) ja Hasti Molavian (Emilia).

Kelpo barokkiharvinaisuus Schwetzingenissä

19.12.2017 Nicola Antonio Porporan ooppera Mitridate Rokokotheater Schloss Schwetzingenissä

Schwetzingenin linnan pieni Rokokooteatteri on aivan hurmaava namupala. Vierailin siellä ensimmäistä kertaa ja ohjelmassa oli Nicola Antonio Porporan (1686-1768) ooppera Mitridate. Teos kantaesitettiin Lontoossa vuonna 1736 ja tämä produktio on ensiesitys Saksassa. Samasta aiheesta on sävelletty useita oopperoita, tunnetuimpana tietysti Mozartin Mitridate, re di Ponto.

Koska Porpora on varmasti monille vieras säveltäjä, kopioin tähän blogitekstiäni maaliskuun lopusta: "Porpora tunnetaan aikansa keskeisenä säveltäjänä, jonka tuotantoon kuuluu mm. kuutisenkymmentä oopperaa. Hän vaikutti elämänsä aikana eri puolilla nykyistä Italiaa ja Saksaa sekä Lontoossa ja Wienissä. Porpora opetti mm. kastraattilaulajia Farinelli ja Caffarelli sekä säveltäjiä Haydn ja Hasse. Upeasta urasta ja suosiosta huolimatta hänen oopperoitaan esitetään nykyisin todella harvoin. Aikanaan monet pitivät Porporaa jopa Händeliä etevämpänä säveltäjänä, mutta itse en ainakaan tämän näyte-erän perusteella allekirjoita moista mielipidettä."

Mitridaten esitys oli osa Winter in Schwetzingen -festivaalia ja siitä vastasi vierailullaan Theater und Orchester Heidelberg. Kapellimestarina oli Felice Venanzoni, jonka johtamana olen nähnyt muutamia barokkioopperoita. Hän kyllä hallitsi hommansa ja piti musiikilla yllä sellaista imua, ettei vähän tylsään ja tapahtumaköyhään juoneen ehtinyt pitkästyä. Jacopo Spirein ohjaus oli melko perinteinen barokkipatsastelu, johon oli mietitty pieniä jippoja ja tehokeinoja. Näyttävä lavastus oli Madeleine Boydin ja puvustus Sarah Rolken.

Mitridatena lauloi monesta yhteydestä tuttu kontratenori David DQ Lee, joka esitteli taituruuttaan ja käväisi sujuvasti kesken kaiken baritonirekisterissäkin. Toisessa kontratenoriroolissa eli Sifarena yleisön hurmasi Ray Chenez. Oi miten herkkää ja kuulasta laulua! Yasmin Özkan (Semandra) ja Katja Stuber (Ismene) tekivät varmaa työtä, eikä housurooli Farnacen esittäjä Shahar Lavikaan ollut hullumpi. Pienemmissä rooleissa olivat Zachary Wilson (Archelao), Seung Kwon Yang (Arcante) ja Xiangnan Yao (Oraculo). Viimeksi mainittu kiinalainen basso oli muhkeudessan vaikuttava, mutta melkoisen paljon häiritsi se, ettei hän osannut lausua r-kirjainta.

HFK:n mahtava kantaattiesitys

16.12.2017 Benjamin Brittenin Saint Nicolas -kantaatti Tapiolan kirkossa Espoossa

Helsingin filharmonisen kuoron juhlavuosi päättyi Brittenin Saint Nicolas -kantaattiin, jota en ole itse kuullut aiemmin. Teos esitettiin eilen Kallion kirkossa ja nyt uusintana Tapiolan kirkossa. Esiintymässä oli HFK:n lisäksi Kaisaniemen ala-asteen lapsikuoro, jousikvintetti, kolme nuorta lyömäsoittajaa, pianistit Roope Gröndahl ja Ossi Tanner sekä urkuri Petros Paukkunen. Saint Nicolasin osan lauloi tenori Niall Chorell. Joulupukkina oli ennakkotiedoissa Jorma Uotinen, mutta hän oli vaihtunut Sami Saikkoseksi. Pieni Nicolas oli osuvasti Nicolas Manninen ja muut lapsisolistit olivat Aki Heiniö (Timoteus), Alex Leppänen (Markus) ja Oskar Lalowski (Johannes).

Ville Saukkonen oli ohjannut oikein onnistuneen, sujuvan ja mukavan visuaalisen esityksen. Kuorot liikkuivat kirkkosalissa ja olivat aktiivinen osa kantaatin kertomuksen elävöittämistä. Niall Chorell selvisi vaativasta roolistaan hyvin, mutta ajoittain olisi kuuluvuuden vuoksi kaivattu lisää desibelejä (kyse ei ollut balansointiongelmasta, sillä laulu ei peittynyt orkesterin alle). Sami Saikkonen oli roolissaan aivan mainio ja lapset tietenkin liikuttavan herttaisia.

Mutta musiikillisesti konsertti vasta olikin hieno! Brittenin sävellys on jo itsessään upea, mutta kapellimestari Jonas Rannila puhalsi siihen pienestä soittajistosta huolimatta sellaisen hengen, että ajoittain ihan värisytti. Hienoilta kuulostivat myös kuorojen osuudet. Petros Paukkunen viimeisteli työn urkujen ääressä; etenkin yhdessä veisatuista virsistä ensimmäinen (Maan kaikki kansat riemuitkaa) oli järisyttävän tehokas. Kantaatin perään laulettiin vielä yhdessä Maa on niin kaunis.

Valikoima suomalaista oopperaa

15.12.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Markus Lehtinen, sol. Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen opiskelijoita Tapiolasalissa Espoossa

Olin ostanut täksi illaksi lipun Tampereen Oopperan 70-vuotisjuhlagaalaan, mutta Tampereelle lähtö ei sitten lopulta hotsittanutkaan, joten jäin Espooseen Tapiola Sinfoniettan syyskauden päätöskonserttiin. Luvassa oli suomalaista oopperamusiikkia Markus Lehtisen johdolla ja juontamana. Laulusolisteina oli kymmenen Sibelius-Akatemian opiskelijaa.

Ohjelma alkoi itseoikeutetusti Fredrik Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästyksellä, joka on ensimmäinen suomalainen tai ainakin Suomessa sävelletty ooppera. Kuulimme siitä upean alkusoiton sekä Leonoran aarian O du nattens höga, silverklara öga, jonka lauloi sopraano Mariia Bertus. Esitys alkoi ilmeisesti jännityksen vuoksi hieman epävarmasti ja kireästi, mutta ääni vapautui aarian aikana.

Tauno Pylkkänen oli kiva valinta ohjelmaan - häneltä kuultiin duetto ja aaria Ei tässä usko enää auta! ... Minä tiedän! oopperasta Mare ja hänen poikansa. Esiintyjinä olivat sopraano Annika Leino ja tenori Matias Haakana. Seuraavaksi basso Visa Kohva lauloi Minun on vielä ennen kuolemaani -monologin Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista. Suoritus oli kohtalainen, mutta Paavon sisäinen maailma ei oikein välittynyt katsomoon saakka. Ennen väliaikaa kuultiin osuus Einojuhani Rautavaaran musiikkia, nimittäin kaksi numeroa Aleksis Kivestä. Mezzosopraano Elisabet Petsalo esitti sisäistyneesti ja vakuuttavasti aarian Eron hetki on kalvea kasvo. Baritoni Tiitus Ylipään numerona oli Sydämeni laulu.

Toisen puoliskon aloitti Kaija Saariahon musiikki. Sopraano Alina Koivula lauloi Clémencen aarian Non, par notre Seigneur oopperasta Kaukainen rakkaus. Esitys oli oivallinen, ja Koivula tuntui olevan kuin kotonaan Saariahon hankalien intervallien ja harmonioiden kanssa. Mezzosopraano Ylva Gruen lauloi vakavasti ja tyylikkäästi kappaleen Je sens deux coeurs. Se kuuluu Adriana Songs -laulusarjaan, jonka Saariaho muokkasi Adriana mater -oopperansa musiikista.

Tenori Tuomas Miettola osasi ottaa yleisönsä esittäessään Tuomaksen monologin Ilkka Kuusiston oopperasta Miehen kylkiluu. Laulussa oli kuitenkin hienoista epätasaisuutta. Konsertin päätti Aulis Sallisen oopperoita esittelevä osio: Ensin kuultiin vaikuttava alkusoitto Palatsista ja perään Riikan aaria Tuiskuaa lunta oopperasta Punainen viiva. Sen esitti upean kypsästi ja ammattimaisesti sopraano Silja Aalto. Päätösnumerona oli kohtaus Tulee ikävä Englantia oopperasta Kuningas lähtee Ranskaan. Ensemblen muodostivat Aalto, Koivula, Gruen, Petsalo ja Haakana. Ruotsalainen Ylva Gruen muuten lauloi osuutensa suomeksi hämmästyttävän hyvin ääntäen.

Tuntitolkulla musiikkia

15.12.2017 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus ja Sibelius-Akatemian Cameratan opiskelijamatinea Musiikkitalossa Helsingissä

Päädyin heti aamusta Musiikkitalolle, sillä olin ostanut lipun HKO:n kenraaliharjoitukseen. Johtajana oli Kazuki Yamada ja pianosolistina Antti Siirala, joka debytoi vasta nyt HKO:n solistina. Siirala toimii nykyisin professorina Münchenissä ja on muuten syntynyt vuonna 1979 kuten Yamadakin. Harjoituksessa työstettiin vielä illan konsertin kappaleita: Webernin Passacaglia, Selim Palmgrenin Pianokonsertto nro 2 sekä Beethovenin Sinfonia nro 8 F-duuri. Varsinkin Palmgrenin romanttisen Virta-konserton tulkinta teki minuun vaikutuksen.

Heti perään säntäsin Camerata-saliin ja Sibelius-Akatemian opiskelijamatineaan. Sen ohjelma alkoi pianomusiikilla: Mozartin Pianosonaatti nro 6 D-duuri, es. Olli Mikkonen ja Beethovenin Sonaatti op. 10 nro 3 D-duuri, es. Jussi Tiainen. Beethovenin Viulusonaatin nro 6 A-duuri esittivät viulisti Annika Sinisalo ja pianisti Naoko Ichihashi.

Pianisti Miikkael Halosen ohjelmassa olivat J. S. Bachin Preludi ja fuuga g-molli BWV 885, ensimmäinen osa Beethovenin Sonaatista As-duuri op. 110 sekä Debussyn etydi Pour les degrés chromatiques. Lopuksi sellisti Joasia Cieslak ja pianisti Mayu Harada esittivät ensimmäisen osan Griegin Sonaatista sellolle ja pianolle a-molli sekä Sibeliuksen Malinconian.

Matinean esiintyjät olivat selvästi opinnoissaan jo pidemmällä olevia nuoria, mutta silti päädyin taas hämmästelemään heidän osaamistaan ja ilmaisun tasoaan. Kyllä meillä on edelleen loistavia uusia muusikoita kasvamassa, vaikka monet ovat alamäkeä pelänneet!

Hieno laulusarja Saariaholta

14.12.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Gerald Finley, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n torstaisarjan konsertti oli repriisi, eli sama ohjelma esitettiin jo edellisenä iltana. Sen aloitti sarja Uuno Klamin Pyörteitä-baletista. Viisiosaisen sarjan oli koonnut Hannu Lintu, joka johti unenomaisen, mutta silti intensiivisen esityksen. Paljon vaikutteita imenyt ja musiikissaan niitä myös ronskisti käyttänyt Klami väläytteli tässä sarjassa mm. impressionismia ja Stravinsky-vaikutteita. Liekö tämä se syy, miksi Lintu oli valinnut samaan konserttiin Petruškan?

Toisena numerona oli Kaija Saariahon kuusiosainen laulusarja True Fire, joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Esitys tallennettiin tulevaa CD-julkaisua varten, ja yllättäen yleisön yskäkuoro loppui kappaleen ajaksi, kun hiljaisuutta erikseen pyydettiin kuulutuksella. Kannattaisi varmaan käyttää tätä kikkaa useamminkin!

True Firen solistina oli kanadalainen Gerald Finley, joka kuuluu nykybaritoneista ehdottomiin suosikkeihini (varsinkin nyt kun Dmitri Hvorostovskia ei enää ole). Teoksen musiikki oli kaikkine luonnon äänineenkin hyvin tunnistettavaa Saariahoa, ja Finley lauloi osansa suvereenisti - olihan hän solistina jo kantaesityksessä Los Angelesissa vuonna 2015. Säveltäjäkin oli paikalla ja saapui kappaleen jälkeen lavalle aplodeerattavaksi. Suosionosoituksissa saattoi olla vähän bonusta, sillä aiemmin tällä viikolla kerrottiin Saariahon miljoonan euron lahjoituksesta Musiikkitalon konserttisalin urkuja varten.

Väliajan jälkeen oli vielä vuorossa Stravinskyn Petruška vuoden 1947 versiona. Kuten arvata saattoi, oli esityksessä Linnun johdolla melkoista riehakkuutta ja sirkusta - ja hyvä niin.

Joulutunnelmissa Hynnisen ja Sakarin kanssa

10.12.2017 Jorma Hynninen, baritoni & Pétur Sakari, urut Olarin kirkossa Espoossa

Jorma Hynninen esiintyy tänä vuonna pienellä joulukiertueella ensimmäistä kertaa urkuri Pétur Sakarin kanssa. Olarin kirkon konsertti keräsi oikein hyvin yleisöä ja alkuun Tero-Pekka Henell haastatteli tovin molempia esiintyjiä.

Musiikki alkoi Sibeliuksen Intradalla, jota Sakari onneksi malttoi kohdella kohtuudella. Sibeliusta saatiin lisääkin, nimittäin viisi joululaulua eli opus 1: Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä joulu armahin, Jo joutuu ilta, Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt ja On hanget korkeat nietokset. Jännästi vain yksi kappaleista esitettiin ruotsiksi; viimeisessä alkuperäinen teksti tietysti onkin suomeksi.

Collanin Sylvian joululaulu sujui yhteislauluna oikein hienosti ja perään Hynninen lauloi kaksi kappaletta: Sulho Rannan Taas kaikki kauniit muistot sekä Wilho Siukosen Joulun odotuksessa. Väliin Sakari soitti improvisaationumeron ja sitten oli toisen yhteislaulun vuoro: Toivioretkellä eli Maa on niin kaunis.

Seuraavaksi oli vuorossa kaksi Jorma Hynnisen kirjoittamaa tekstiä, jotka on lauluiksi säveltänyt hänen kanttorityttärensä Ursula Hynninen. Kuvataulu vanhan koulun seinällä ja Puer natus in Betlehem henkivät omakohtaisia kokemuksia. Tero-Pekka Henellin Joulukellot sai kantaesityksensä tällä kiertueella. Se on sävelletty Lauri Pohjanpään runoon ja omistettu Jorma Hynniselle.

Konsertin päättivät Toivo Kuulan Joululaulu sekä Leevi Madetojan Arkihuolesi kaikki heitä. Päätösnumero oli niin hieno ja väkivahva esitys, ettei kyllä jäänyt mitään epäselvää: Hynninen oli tällä kertaa erittäin hyvässä laulukunnossa. Vastahan tämä 76-vuotias baritonimme oli Prahassakin laulamassa Sibeliuksen Kullervoa...

Oopperastudiolaisten Taika-ampuja

10.12.2017 Carl Maria von Weberin ooppera Taika-ampuja (Der Freischütz) Helsingin Konservatoriossa

Oopperastudio Ainon uusin tuotanto on von Weberin Taika-ampuja, jonka viimeisen esityksen kävin seuraamassa Konservatorion konserttisalissa Ruoholahdessa. Kyseessä oli konserttiversio, joka esitettiin Tero Valtosen johdolla ja pianosäestyksellä.

Agathena lauloi Maria Mannermaa, Ännchen oli Mari Karjalainen ja Max Antti Tolvanen. Mika Nikander lauloi sekä Kunon että Samielin osat ja Antti Pakkanen Kasparin ja Eremitin roolit. Ottokar oli Samuli Hyvärinen ja Kilian Jonatan Repokari. Kukkaistyttöinä esiintyivät Kerttu Riihimaa, Laura Ruusumaa ja Mirva Eschevarria; neljäs eli Lotta Pylkäs oli sairastunut.

Esityksestä jäi ihan positiivinen kokonaiskuva, vaikka solistien taso oli kirjava. Pääroolien miehityksessä oli sentään onnistuttu varsin hyvin. Baritoni Samuli Hyvärinen soitti myös selloa Agathen aariassa kolmannessa näytöksessä. Tero Valtonen ansaitsee flyygelinsä ääreen isot aplodit ja kiitokset.

Oopperastudio Ainon työ on arvokasta ja tarjoaa nuorille laulajille hyvän kanavan roolien opiskeluun ja esittämiseen - edes konserttiversiona. Meillä kun ei jostain kumman syystä ole oopperastudiota Kansallisoopperan yhteydessä...

Urkuprofessorin kuusikymppiset

9.12.2017 Music for a while – Olli Porthanin 60-vuotisjuhlakonsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Olli Porthan on toiminut Sibelius-Akatemian urkumusiikin professorina vuodesta 1988 lähtien. Hän täyttää 60 vuotta 11.12.2017 ja juhlisti tätä konsertilla Musiikkitalon Organo-salissa. Ennakkotietojen mukaan soittoa piti kuultaman kaikilla salin uruilla, mutta pienet italialaiset 1700-luvun barokkiurut eivät sittenkään olleet käytössä.

Konsertti alkoi Verschueren-uruilla (1994), jotka on rakennettu pohjoissaksalaisen–alankomaalaisen barokkityylin mukaan. Porthan soitti Dieterich Buxtehudelta seuraavat kappaleet: Toccata in d (BuxWV 155) sekä koraalialkusoitot Wie schön leuchtet der Morgenstern (BuxWV 223) ja Nun komm der Heiden Heiland (BuxWV 211). Toinen osio oli Johann Sebastian Bachia: kaksi alkusoittoa (BWV 599 ja 659) samoin virteen Nun komm der Heiden Heiland sekä Praeludium et Fuga in c (BWV 546).

Väliajan jälkeen vaihdettiin Forster & Andrews -urkuihin (1892), jotka edustavat englantilaista romantiikkaa. Olivier Messiaenilta kuultiin Apparition de l'église éternelle (Ikuisen kirkon ilmestyminen) ja Felix Mendelssohnilta neliosainen Sonata II in c. Seuraavaksi oli vuorossa kaksi kappaletta, joissa laulusolistina toimi sopraano Kristiina Nietula: Henry Purcellilta Music for a while ja Arvo Pärtiltä My Heart's in the Highlands. Päätösnumerona oli jälleen Messiaenia: Dieu parmi nous (Jumala keskuudessamme) sarjasta La Nativité du Seigneur (Vapahtajan syntymä).

Konsertti oli hengästyttävän hieno kokonaisuus, jossa barokin ja etenkin J. S. Bachin eksperttinä tunnettu juhlakalu osoitti perehtyneisyytensä muihinkin tyyleihin ja aikakausiin. Hyvin ammattitaitoinen oli laulusolistikin – pisteet myös Nietulalle!

Kuvia Suomesta

8.12.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Jan Söderblom, sol. Aarne Pelkonen, baritoni Järvenpää-talossa

Muutaman viime vuoden tapaan vietin Sibeliuksen syntymäpäivää ja suomalaisen musiikin päivää Järvenpäässä. Siellä vieraillut Tapiola Sinfonietta tarjoili mielenkiintoisena ohjelmana sävelkuvia Suomesta, ja totta kai solisti Aarne Pelkonen oli vahva vetonaula.

Järvenpäässä yli 30 vuotta asuneen Joonas Kokkosen musiikilla aloitettiin: Il paesaggio soi kauniina maalaillen Tuusulanjärven maisemia. Tämän jälkeen kuultiin viisi Sibeliuksen laulua: Norden, Illalle, Lastu lainehilla, På verandan vid havet ja Var det en dröm. Ennen väliaikaa soi vielä Lotta Wennäkosken Hava, joka oli yllätyksellinen, värikäs ja paikoin oikein hauska kappale.

Konsertin toinen puolisko alkoi Sibeliuksen opuksella 75 eli ns. Puu-sarjalla - tai ei aivan koko sarjalla, sillä viidestä osasta toinen eli Yksinäinen mänty oli jätetty pois. Pianolle sävelletyt kappaleet oli herkiksi ja tunnelmoiviksi orkestroinut Ernest Pingoud. Ja sitten päästiin takaisin lauluihin: Oskar Merikannolta Myrskylintu, Toivo Kuulalta Lauantai-ilta ja Hän kulkevi kuin yli kukkien sekä jälleen Merikannolta Omenankukat ja Elämälle. Ohjelma päättyi Selim Palmgrenin sävelin: Kuvia Suomesta sisälsi romanttisia kevätunelmia, iskevän menuetin, impressionistisen tanssin ja vauhdikkaan rekiretken.

Konsertin ohjelma oli hyvin suunniteltu ja sen läpivienti onnistui erinomaisesti - kiitokset orkesterille ja kapellimestarille! Aarne Pelkosen tulkintaa ja varmaa tekniikkaa oli hieno seurata, vaikka Kuulan laulussa olikin aavistuksenomaista horjumista sävelpuhtauden kanssa. Pelkosen diktio on aivan esimerkillisen selkeää ja pelkästään sitä on ilo kuunnella, sillä vastaavaan ei useinkaan törmää. Ainoa nurisemisen aiheeni liittyy useimpien konsertin laulujen tempoon. Nyt ne esitettiin huomattavan ripeässä tempossa, joka söi melkoisesti kappaleiden tehoa ja vaikutusta. Huono valinta!

Itsenäisyysjuhla Kansallisoopperan ja -baletin tapaan

6.12.2017 Suomi juhlii! -konsertti Kansallisoopperassa Helsingissä

Mietin jo alkusyksyllä, että osallistunko itsenäisyyspäivänä Radion sinfoniaorkesterin vai Kansallisoopperan juhlakonserttiin. Valinta kääntyi lopulta jälkimmäisen eduksi. Suomi juhlii! -konsertin kapellimestarina toimi Pietari Inkinen, ohjaus oli Jere Erkkilän ja Anna Kontek oli suunnitellut lavasteet ja puvut.

Konsertti alkoi Ulf Söderblomin kynästä peräisin olevalla fanfaarilla, joka on alun perin Kaarle-kuninkaan metsästys -oopperaa varten, mutta on sittemmin tullut tutuksi Kansallisoopperan väliaikasoittona. Lipunnoston myötä laulettiin yhteisesti Maamme. Varsinainen esitys alkoi sotaisissa merkeissä ja saimme lisää Paciusta, kun Sotilaspojasta kuultiin pieni näyte.

Tommi Hakala esitti Urhon laulun Olli Kortekankaan oopperasta Isän tyttö. Heikki Klemetin Oi kallis Suomenmaa soi koskettavasti lapsikuoron voimin. Tätä seurasi Jyrki Karttusen tanssiteos Valse Triste Sibeliuksen musiikkiin. Kansallisoopperan kuoro kajautti Onko Suomessa kevät? -numeron Sallisen Punaisesta viivasta.

Toisena laulusolistina lavalle saapui Mika Pohjonen, jonka numerona oli Metsämiehen laulu Kimmo Hakolan sarjasta Kivi-laulut. Perään nähtiin Marjo Kuuselan koreografiana kohtaus Luvun oppiminen baletista Seitsemän veljestä. Musiikki on Eero Ojasen. Aleksis Kiven maailmaan päästiin vielä seuraavassakin numerossa: Sydämeni laulu Einojuhani Rautavaaran oopperasta Aleksis Kivi. Sen esitti Tommi Hakala.

Upea Camilla Nylund saapui esittämään Sibeliuksen laulun Soluppgång. Madetojan oopperasta Pohjalaisia kuultiin Hypyt sekä kuoron laulamana Talapakan Nikolai. Kenneth Greven tuoreesta Kalevalanmaasta nähtiin kohtaus, jonka musiikkina soi Unto Monosen Satumaa. Sibeliuksen Tuonelan joutseneen koreografian oli tehnyt Imre Eck.

Nylundin toisena numerona kuultiin myös Sibeliusta: Norden. Perään Tommi Hakala lauloi kovin vaisusti Oskar Merikannon Myrskylinnun. Kuoronumerona kuultiin Jukka Linkolan hauska The Joiku. Karl Collanin Sylvian joululaulun aloitti Mika Pohjonen, esitystä jatkoi Camilla Nylund ruotsiksi ja loppu laulettiin duettona. Lavalla nähtiin myös Balettioppilaitoksen tyttöjä ja poikia.

Päätösnumerona oli - yllätys, yllätys - Sibeliuksen Finlandia, jonka lapsikuoro aloitti ja kuoro viimeisteli komeaan päätökseen. Tästä huolimatta kokonaisuudesta jäi jäsentymätön, sillisalaattimainen tunnelma, eivätkä ihan kaikki osat olleet parasta A-luokkaa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt luottaa RSO:n tarjontaan...

Tsaari kirvesmiehenä Donizettin tapaan

2.12.2017 Gaetano Donizettin ooppera Il borgomastro di Saardam Teatro Socialessa Bergamossa

Viimeinen iltani Bergamossa ja vielä Donizetti Opera -festivaalin esitys oopperasta Il borgomastro di Saardam, joka on lajiltaan melodramma giocoso. Domenico Gilardonin libretto perustuu ranskalaiseen näytelmään, jota ovat hyödyntäneet muutkin oopperantekijät; mm. Lortzingin Zar und Zimmermann on samaa perua. Täytyypä vertailla, kun helmikuussa pitäisi se nähdä Leipzigissa...

Ooppera kertoo tapahtumista hollantilaisen Saardamin kaupungin telakoilla, jonne tsaari Pietari Suuri on saapunut valepukuisena puuseppänä oppia saamaan eli vakoilemaan. Hän työskentelee maanpaossa olevan venäläisen Flimannin kanssa, joka tahtoisi naimisiin pormestarin holhokin Mariettan kanssa. Pormestari saa vihiä soluttautuneesta ulkomaalaisesta ja asiaa selvitellessään päätyy pitämään Flimannia tsaarina. Toisessa näytöksessä Pietari kutsutaan takaisin Venäjälle ja hän paljastaa ennen lähtöään henkilöllisyytensä. Tsaari armahtaa Flimannin ja nimittää hänet laivastonsa amiraaliksi. Ja tottahan niin suuri herra pääsee naimisiin Mariettansa kanssa!

Donizettin ja Gilardonin versio oli ihan hauska, vaikka ajoittain tuskastuttavan hidastempoisesti etenevä. Säkeitä hinkattiin ja kerrattiin kuin pahimpien barokkioopperoiden aarioissa ikään! Ooppera kantaesitettiin Napolissa elokuussa 1827 ja se nousi seuraavien kuukausien aikana hyvin suosituksi teokseksi, jota esitettiin kymmeniä kertoja. Seuraavat tuotannot Milanossa ja Roomassa sen sijaan floppasivat totaalisesti. Ulkomailla oopperaa esitettiin muutamassa kaupungissa 1830-luvulla, mutta sen jälkeen teos painui unohduksiin yli sadaksi vuodeksi. Meidän aikamme ensimmäinen tuotanto oli vuonna 1973 Alankomaiden Zaandamissa - eli Saardamissa.

Bergamon tuotannon oli ohjannut Davide Ferrario, lavastanut Francesca Bocca ja puvustanut Giada Masi. Kokonaisuus oli erinomainen ja varsinkin näyttävä lavastus kookkaine laivanrunkoineen teki vaikutuksen. Esitys alkoi kivalla mustavalkofilmillä, jossa mm. esiteltiin henkilöt. Roberto Rizzi Brignoli johti vauhdikkaasti Orchestra Donizetti Operaa ja Coro Donizetti Opera oli hyvässä vedossa tälläkin kertaa.

Solistikaartissa oli muutamia tuttuja nimiä: Giorgio Caoduro (Pietro Mikailoff eli Pietro il Grande), Juan Francisco Gatell (Pietro Flimann), Andrea Concetti (Wambett, il Borgomastro), Irina Dubrovskaya (Marietta), Aya Wakizono (Carlotta, figlia del Borgomastro), Pietro Di Bianco (Leforte), Pasquale Scircoli (Alì Mahmed) ja Alessandro Ravasio (Un uffiziale).

Uusi suomalainen radio-ooppera

2.12.2017 Riikka Talvitien ooppera Kylmän maan kuningatar Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa

Suomessa ei ole tehty radio-oopperaa vuoden 1950 jälkeen, joten oli hieno ajatus Yleisradiolta toteuttaa tällainen harvinaisuus Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistona. Ooppera on osa säveltäjä Riikka Talvitien taiteellista tohtorintutkintoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.

Kylmän maan kuningattaressa liikutaan kalevalaisissa tunnelmissa kansallisaatetta pohtimassa. Tommi Kinnusen ja Riikka Talvitien libretto on monitahoinen ja usein humoristinen, vaikka sitten käsiteltäisiin sukupuoli-identiteetin etsimistä tai erilaisuuden hyväksymistä.

Musiikillisesti radio-ooppera on erikoinen, sillä Talvitie on käyttänyt eräänlaista sitaattitekniikkaa. Oopperan keskeinen teema on jatkuvasti läsnä ja siihen viitataan mm. kansallishymnien sekä maakuntalaulu-, kansanlaulu- ja monien muiden lainojen kautta. Näppärä idea, mutta ainakin minä eksyin ensikuuntelulla aivan liiaksi bongaamaan näitä ylenpalttisen runsaita sitaatteja, ja kokonaisuuden tai tekstin hahmottaminen kärsi tästä. Pitänee kuunnella uudelleen!

Oopperan on toteuttanut Radioteatteri yhteistyössä Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Musiikki nauhoitettiin ennakkoon RSO:n kanssa (joht. Ruut Kiiski) ja sen päälle on rakennettu hieno lopputulos, jossa hyödynnetään eri tavoin radion mahdollisuuksia. Kiitokset dramaturgi Juha-Pekka Hotiselle, ohjaaja Anni Kleinille, äänisuunnittelija Heidi Soidinsalolle ja ääniteknikko Pentti Männikölle.

Solisteina laulavat Meeri Pulakka (Tytär), Päivi Nisula (Emäntä), Teppo Lampela (Miniä), Petri Bäckström (Poika), Tuukka Haapaniemi (Vanha mies), Jussi Lehtipuu (Takoja) ja Aino Venna (Neito).

Kylmän maan kuningatar on kuunneltavissa Yle Areenassa kuukauden ajan osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4301614. Oopperan lisäksi voi kuunnella siihen liittyvät keskustelut sekä lukea juoniselostuksen ja libreton osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4253428.

Kahden oopperan ilta: Mayr ja Donizetti

1.12.2017 Giovanni Simone Mayrin ooppera Che originali! ja Gaetano Donizettin ooppera Il Pigmalione Teatro Socialessa Bergamossa

No niin, vihdoinkin päästiin oopperan pariin Donizetti-festivaalilla! Vuorossa oli kahden oopperan ilta, jonka aloitti Giovanni Simone Mayrin Che originali! vuodelta 1798. Säveltäjä syntyi Johann(es) Simon Mayrina vuonna 1763 Baijerissa, mutta muutti 1780-luvun lopulla opiskelemaan Italiaan ja jäi sille tielleen. Tämän vuoksi hänen etunimistään käytetään usein italialaistettuja muotoja. Mayr teki elämäntyönsä Bergamon katedraalin maestro di cappellana vuodesta 1802 aina kuolemaansa (1845) saakka. Hän sävelsi lähes 70 oopperaa.

Che originali! on lähes kaksi tuntia kestävä farsa per musica. Intohimoinen musiikin rakastaja Don Febeo (Bruno De Simone) tyrannisoi tyttäriään Aristeaa (Chiera Amarù) ja Rosinaa (Angela Nisi). Hän ei suostu antamaan Aristean kättä Don Carolinolle (Leonardo Cortellazzi), sillä vaikka sulhaskandidaatti on kreivi, ei hän ole muusikko! Ensimmäinen yritys tilanteen muuttamiseksi menee pieleen, mutta palvelija Biscroman (Omar Montanari) keksimä toinen juoni onnistuu: Don Carolino naamioituu kuuluisaksi maestro Semiminimaksi, jolle innokas isä lupaa heti tyttärensä. Muina henkilöinä oopperassa esiintyivät palvelijat Celestina (Gioia Crepaldi) ja Carluccio (Pietro Di Bianco). Solistit tekivät kaikki ihan hyvän suorituksen.

Roberto Catalanon ohjaus oli toimiva, mutta kovin yksioikoinen - lähinnä hän oli keskittynyt liikuttelemaan henkilöitä sisään ja ulos näyttämöltä. Muutama pieni oivalluskin nähtiin, mm. takaseinän valtava peili muuttui pari kertaa läpinäkyväksi ja paljasti takana olevan toisen oopperan lavastuksen ja sen päähenkilön esittäjän. Maestro Semiminiman kuvana käytettiin kekseliäästi Tom Hulcen vaaleaperuukkista Mozartia elokuvasta Amadeus. Mayrin oopperassa oli hauska laina Mozartin Figaron häistä: Se vuol ballare, signor Contino laulettiin nyt toisin sanoin signor Baronelle, siis Don Febeolle.

Väliajan jälkeen nähtiin noin 40 minuuttia kestänyt Il Pigmalione, joka on Donizettin ensimmäinen ooppera vuodelta 1816. Hän kirjoitti teoksen opiskelijana vain kuudessa päivässä! Kantaesityksensä ooppera sai vasta vuonna 1960 Bergamossa.

Donizetti Opera -festivaalin ohjelmasuunnittelusta paljastuu nyt punainen lanka, sillä oopperan libretto perustuu eilisen Pygmalion-melodraaman tekstiin. Ja kun vielä muistamme, että Mayr oli Bergamossa Donizettin sävellyksenopettaja, niin tämän illan oopperaparissakin on jotain järkeä.

Il Pigmalionessa kuvanveistäjä Pigmalione rakastuu kauniiseen veistokseensa. Tunnemyrskynsä keskellä hän rukoilee apua Venukselta. Salama herättää Galatea-patsaan henkiin ja rakkaus tietenkin voittaa. Pigmalionena lauloi vahvasti ja intensiivisesti tenori Antonino Siragusa. Rooli oli varsin raskas, sillä ensimmäiset puoli tuntia hän lauloi yksin käytännössä keskeytyksettä. Vasta oopperan lopussa mukaan liittyi Aya Wakizono, joka esitti Galatean pienen osan sulokkaasti.

Gianluca Capuano johti molemmissa oopperoissa Orchestra dell'Accademia Teatro alla Scalaa. Emanuele Sinisin lavastus oli Mayrin oopperassa vaatimaton, mutta Donizettin oopperan lavastuksessa oli mielenkiintoinen moderni twisti. Molempien oopperoiden puvuissa nähtiin iloittelua ja mielikuvituksellisuutta; ne oli suunnitellut Ilaria Ariemme.

Varhainen melodraama Bergamossa

30.11.2017 Horace Coignet'n ja Jean-Jacques Rousseaun Pygmalion Teatro Socialessa Bergamossa

Torstai-illan ohjelmassa Bergamon Donizetti-festivaalilla ei ollutkaan Donizettia, vaan Horace Coignet'n ja Jean-Jacques Rousseaun teos Pygmalion, scene lyrique. Se on yksi ensimmäisistä koskaan sävelletyistä melodraamoista, jonka teksti on Rousseaun itsensä kynästä. Aihe perustuu Ovidiuksen Muodonmuutoksiin. Melodraama kantaesitettiin Lyonissa vuonna 1770.

Rousseau tunnetaan valistusajan yhteiskuntafilosofina ja kirjailijana, mutta hänen säveltäjyytensä ei ole yhtä laajasti tiedossa. Olisipa hienoa kuulla joskus miehen ooppera Le devin du village (1752)! Se oli aikanaan todella suosittu ja esitettiin jopa tulevan Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten häissä. 12-vuotiaan Mozartin säveltämä Bastien und Bastienne on parodia tästä Rousseaun oopperasta.

Pygmalionin esitys oli Bergamon vanhan kaupungin Teatro Socialessa, joka on viehättävä 1800-luvun alun teatteri. Hienot vanhat puurakenteet on jätetty näkyviin kymmenkunta vuotta sitten tehdyssä restauroinnissa, jonka jälkeen vuosikymmeniä tyhjillään ollut teatteri otettiin jälleen käyttöön. Saimme aluksi kuunnella puoli tuntia esitelmää ja teosesittelyä. Sen jälkeen lavalle saapui milanolainen laBarocca-yhtye, joka soittaa periodisoittimilla. Kapellimestarina toimi Ruben Jais ja kertojana oli Francesco Micheli. Rousseaun tekstin esitti yllätysnimi: tunnettu, jo varttuneeseen ikään ehtinyt ranskalainen antropologi Marc Augé (s. 1935). Jotenkin tuli Lasse Pöysti mieleen!

Melodraaman esitys oli erittäin mielenkiintoinen ja tyylikäs, vaikka herrat Coignet ja Rousseau eivät ehkä olleetkaan säveltäjinä aivan huipputasoa tai erityisen omaperäisiä. Poistuin tyytyväisenä kylmään iltaan - ja tällä kertaa funicolare oli onneksi toiminnassa!

Donizettin Requiem oli lupaava alku festivaalivierailulle

29.11.2017 Gaetano Donizettin Messa di Requiem Basilica di Santa Maria Maggioressa Bergamossa

Olen jo pitkään halunnut päästä Bergamon Donizetti-festivaalille, mutta vasta tänä vuonna se viimein onnistui. Gaetano Donizetti (1797-1848) syntyi Bergamossa ja palasi Pariisin ja Wienin vuosien jälkeen sairaana miehenä kotikaupunkiinsa kuolemaan. Muurin ympäröimä Bergamon vanha kaupunki (Città Alta) sijaitsee korkealla kukkulalla ja kaupungin uudempi osa sekä nykyinen keskusta (Città Bassa) levittäytyvät sen juurella. Jo pelkästään kävely vanhan kaupungin idyllisillä kujilla ja upeiden rakennusten ihailu olisivat olleet matkan arvoisia, mutta kun tähän vielä yhdistetään aimo annos musiikkia ja muita nautintoja, niin voi pojat!

Donizetti sai tiedon Vincenzo Bellinin kuolemasta (23.9.1835 Pariisin lähellä) Lucia di Lammermoorin kantaesityksen aikoihin. Hän sävelsi pikaisesti Requiemin ystävänsä muistolle, mutta se sai tiettävästi odottaa esitystään vuosikymmeniä. Ensimmäinen tunnettu esitys on nimittäin vuodelta 1870, eli yli 20 vuotta Donizettin itsensä kuoleman jälkeen. Paikkana oli sama S. Maria Maggiore, jonne suuntasin nyt keskiviikkoiltana, ja jonne Donizettin maalliset jäännökset siirrettiin vuonna 1875. Basilika on 1100-luvun lopulta (jo tätä ennen paikalla on ollut kirkko sekä sitä edeltänyt roomalainen temppeli), mutta myöhemmät laajennukset ja sorkkimiset ovat muuttaneet kirkon luonnetta melkoisesti. Ylenpalttisen runsaasti koristeltu interiööri on 1600-luvun barokkia.

Messa di Requiemin esittivät täpötäydelle kirkolle Orchestra Donizetti Opera ja Coro Donizetti Opera kapellimestari Corrado Rovarisin johdolla. En ollut itse kuullut teosta aiemmin livenä (se muuten julkaistiinkin vasta 1975), joten sen kokeminen erinomaisena esityksenä autenttisella paikalla oli hyvin vaikuttavaa. Maurizio Manaran soittamat urut toivat teokseen hienon lisän verrattuna monien muiden aikakauden säveltäjien sielunmessuihin. Pätevinä solisteina olivat sopraano Carmela Remigio, mezzosopraano Chiara Amarú, tenori Juan Francisco Gatell sekä bassot Andrea Concetti ja Omar Montanari. Suosikkini oli Gatell, jonka sävykäs tenoriääni pyörteili basilikan holveissa hivelevän kauniina.

Konsertin jälkeen paljastuivat tietyt järjestelypuutteet, minkä olen havainnut monien eurooppalaisten festivaalien ongelmaksi. Alkuillasta vanhaan kaupunkiin vielä pääsi bussilla, mutta konsertin jälkeen ne eivät enää kulkeneet. Kukkulalta alas pääsee myös funicolarella - paitsi että sekin oli nyt suljettu - ja todennäköisyys taksin löytämiselle Città Altasta on likimain nolla. Joten tulipa sitten reipas iltakävely takaisin hotellille! Seuraavalla kerralla on kyllä syytä varata hotelli vanhasta kaupungista...

Kolme kantaesitystä Anu Komsilta

28.11.2017 Luonnon kasvot -konsertti Sellosalissa Espoossa

Espoon Kaupunginosayhdistysten Liitto ry järjesti Sellosalissa konsertin otsikolla Luonnon kasvot. Muutama kymmenen ihmistä oli saapunut kuulemaan sopraano Anu Komsia ja pianisti Pia Värriä. Bonuksena konsertissa esiintyivät myös Taavi Oramo (klarinetti, laulu) ja Heta Aho (huilu).

Ohjelma alkoi kolmella Sibeliuksen laululla, joissa Komsi sai esitellä äänensä ja tekniikkansa ulottuvuuksia: Höstkväll, Jubal ja En slända. Näistä varsinkin viimeksi mainittu oli aivan yliveto esitys. Seuraavaksi kuultiin kolme Kaija Saariahon laulua Pentti Saarikosken teksteihin. Luonnon kasvot on jo vuodelta 2013, mutta kaksi muuta laulua eli Jokaisella on tämänsä ja Kaikki tämä ovat valmistuneet tänä vuonna ja saivat nyt kantaesityksensä. Lauluissa liikuttiin hyvin eri tunnelmissa ja sävyissä; varsinkin viimeisenä kuultu Kaikki tämä vaikutti kauneudellaan ja herkkyydellään.

Ennen väliaikaa oli vielä Schubertin vuoro: Kuulimme liedin Der Hirt auf dem Felsen, joka syntyi säveltäjän viimeisten elinkuukausien aikana. Kappale on siinä mielessä jännä, että se alkaa Wilhelm Müllerin tekstillä, välissä on pari värssyä Karl August Varnhagen von Enseltä, ja lopetus on taas Mülleriä. Esitys oli ensiluokkainen: Värri soitti tavattoman ilmeikkäästi, Oramon klarinetti hyväili korvia ja Komsi nyt vaan oli erinomainen itsensä.

Konsertin toinen puolisko alkoi minulle oudolla kappaleella: Kuulimme Kullervon kehtolaulun Armas Launiksen oopperasta Kullervo (1917). Teosta ei kai ole esitetty missään talvisodan jälkeen - olisiko tässä ainesta Kokkolan oopperan seuraavaksi tuotannoksi? Komsi lauloi numeron ensin suomeksi ja sitten ranskaksi; Launishan muutti vuonna 1930 pysyvästi Ranskaan. Konsertin kolmantena kantaesityksenä kuultiin yllätysnumerona Heta Ahon tuore sävellys Helvi Hämäläisen runoon Hevosille, jotka kaatuivat sodassa. Ohjelmaan präntätty Erik Fordellin laulu jäi pois.

Seuraavana oli vuorossa Einojuhani Rautavaaran laulusarja Almanakka kahdelle. Se koostuu neljästä vuodenaikalaulusta, joista jokaisen teksti on eri kielellä: Vårvisa (O. von Dalin), Kesäyö (A. Hellaakoski), Herbsttag (R. M. Rilke) ja Winter (W. Shakespeare). Komsi lauloi sarjan duettona Oramon kanssa. Kerrassaan herkullista!

Ohjelman päätti Alexander Ajabieffin tuttu Satakieli (Соловей), jossa Komsi herkutteli ja esitteli koko rahan edestä, mihin ensiluokkainen koloratuurisopraano pystyy. Heta Ahon vuoropuhelu huilulla toimi erinomaisesti. Ylimääräisenä kuultiin Sibeliuksen Tanken, jonka kyllä piti olla ohjelman mukaan ihan varsinainen numero... Sen esittivät äiti ja poika jälleen duettona Pia Värrin kanssa.

Erinomaisesti roolitettu Ratsumies Porissa

27.11.2017 Aulis Sallisen ooppera Ratsumies Promenadisalissa Porissa

Porin Ooppera kantoi sekin kortensa Suomi 100 -juhlavuoden kekoon. Tuotantona oli Aulis Sallisen Ratsumies, joka sai kantaesityksensä Savonlinnassa vuonna 1975. Edellisestä kotimaisesta tuotannosta on jo vierähtänyt aikaa, joten teos oli porilaisilta oivallinen valinta.

Olen suuri Sallisen oopperoiden (ja muunkin vokaalimusiikin) ystävä ja odotin tätä esitystä hartaasti. Enkä onneksi joutunut pettymään! Pori Sinfonietta on toki pieni orkesteri tämän oopperan esittämiseen, mutta Promenadisalissa suuren soittajiston käyttäminen ei ole mahdollista. Hannu Bisterin sovitus toimi hyvin ja kapellimestari Jan Söderblom huolehti osaltaan hienosta kuulokuvasta. Porin Oopperakuoro teki sekin hyvää työtä, vaikka tarkkuudessa olikin vielä pientä parannettavaa.

Erik Söderblomin sujuva ohjaus miellytti minua kokonaisuutena. Hän oli suunnitellut myös lavastuksen. Näyttämön taustan kankaille heijastettiin videoita ja valokuvia, joiden tarkoitusta tai liittymistä oopperan tapahtumiin en aina tajunnut. Mutta onhan Paavo Haavikon libretto paikoin niin hämärä ja vaikeaselkoinen, että ehkä en todellakaan vaan tajunnut... Puvut olivat Taru Liipolan ja valaistus Timo Alhasen käsialaa.

Solisteissa ei tällä kertaa ollut heikkoja lenkkejä, vaan roolitus oli onnistunut erinomaisesti. Ratsumies Anttina esiintyi Tapani Plathan ja hänen vaimonaan Annana oli Mari Palo. Aki Alamikkotervo lauloi Novgorodilaisen suurkauppiaan osan poikkeuksellisen hyvin. Hänen rouvanaan oli Sari Nordqvist. Rolf Broman loisti vastenmielisenä Tuomarina ja Anna Danik vakuutti Naisena. Waltteri Torikka oli yleisön suosikkeja Ratsutilallisena. Hannu Niemelä teki takuutyötä pienemmässä Matti Puikkasen osassa.

Virolaisten gaalakonsertti huipensi vierailun

25.11.2017 Viro ja Suomi 200 - Kansallisooppera Estonian gaalakonsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Päätin osallistua toiseenkin Rahvusooper Estonian vierailuviikon esitykseen Helsingissä. Kyseessä oli Musiikkitalossa järjestetty konsertti teemalla Viro ja Suomi 200 - tällä siis juhlistettiin meidän itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa ja ensi vuonna koittavaa virolaisten vastaavaa juhlavuotta. Tilaisuus alkoi molempien tasavaltojen presidenttien, eli Kersti Kaljulaidin ja Sauli Niinistön, pitämillä puheilla. Musiikkiosuus käynnistyi komeasti Fredrik Paciuksen sävelin: Estonian kuoro lauloi aluksi suomeksi (Maamme) ja vaihtoi lopuksi viroon (Mu isamaa).

Viron kansallisbaletin tanssijat esittivät vaikuttavan Miekkojen lyöminen -numeron Eugen Kappin baletista Kalevipoeg (1947). Evald Aavin oopperasta Vikerlased eli Viikingit (1928) kuultiin Olavin aaria baritoni Rauno Elpin esittämänä sekä hieno sotilaiden kuoro. Basso Jaakko Ryhänen lauloi väliin Oskar Merikannon kappaleen Merellä, jonka jälkeen palattiin baletin ja oopperan maailmaan: Eduard Tubinin baletista Kratt (1943) oli valittu esitettäväksi Noitien tanssi. Baritoni Waltteri Torikan numerona oli Ratsutilallisen monologi Aulis Sallisen oopperasta Ratsumies. Leevi Madetojan Pohjalaisista kuultiin Maijan ja Antin duetto esittäjinään sopraano Heli Veskus ja tenori Jyrki Anttila. Tõnu Kõrvitsin oopperasta Liblikas eli Perhonen (2013) esitti Ernan aarian sopraano Helen Lokuta. Sibeliuksen Valse tristestä nähtiin mielenkiintoinen tanssiversio Marita Weinrankin ja Viron kansallisbaletin miestanssijoiden voimin. Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti kapakkakohtaus Gustav Ernesaksin oopperasta Tormide rand eli Myrskyjen ranta (1949). Sen esittivät herkullisesti Jyrki Anttila ja basso Priit Volmer yhdessä mieskuoron kanssa.

Väliajan jälkeen lavalle astui tenori Hatšatur Badaljan, joka korvasi sairastuneen Giordano Lucán. Badaljan lauloi Wertherin aarian Massenet'n samannimisestä oopperasta. Sopraano Suvi Väyrynen esitti mieskuoron kanssa iloitellen Marien aarian Donizettin oopperasta Rykmentin tytär. Toomas Edurin baletista Vaikivad monoloogid (Hiljaiset monologit) nähtiin numero, joka esitettiin Arvo Pärtin harppumusiikin säestyksellä. Tanssijoina olivat Alena Shkatula ja Kealan McLaughlin. Waltteri Torikka ja Estonian kuoro vetäisivät komeasti Toreadorin aarian Bizet'n Carmenista ja Heli Veskus tunteili Adrianan aariassa Francesco Cilean oopperasta Adriana Lecouvreur. Jaakko Ryhäsen toisena numerona oli Dalandin aaria Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta.

Duetto Rigolettosta oli vaihtunut solistimuutoksen vuoksi; sen tilalla kuultiin Lippen schweigen -duetto Franz Lehárin operetista Iloinen leski. Esittäjinä olivat Suvi Väyrynen ja Hatšatur Badaljan. Klassisen baletin pariin päästiin Tšaikovskin Joutsenlampi-numeron myötä. Adagion esittivät Alena Shkatula ja Kealan McLaughlin sekä Estonian naistanssijat. Mozartin Don Giovannista oleva Zerlinan ja Don Giovannin duetto kuultiin tällä kertaa viiden laulajan (Väyrynen, Lokuta, Elp, Torikka ja Volmer) voimin - tai oikeastaan seitsemän, sillä Veskus ja Ryhänenkin pääsivät luikauttamaan katsomon puolelta pienen osan kappaleesta. Viimeisenä numerona oli sekstetti Offenbachin Hoffmannin kertomuksista. Sen solistit olivat Väyrynen, Lokuta, Badaljan, Elp, Torikka ja Volmer. Mukana oli myös Estorian kuoro. Ylimääräisenä saimme vielä kaikkien solistien esittämänä Brindisin Verdin La traviatasta.

Pitkä, mutta monipuolinen ja kiinnostava konsertti osoitti hyvin Estonian korkean taiteellisen tason. Orkesteri soitti Vello Pähnin johdolla aivan erinomaisesti. Onnistunut ilta siis kaikin puolin - kyllä näin kelpaa itsenäisyyttä juhlistaa!

Taas upea ooppera Adèsilta

25.11.2017 Elokuvissa: Thomas Adèsin ooppera The Exterminating Angel The Metropolitan Operasta New Yorkista

Olin pitkästä aikaa elokuvateatterissa, tällä kertaa katsomassa The Metropolitan Operan Live in HD -sarjan uusintaesitystä Thomas Adèsin oopperasta The Exterminating Angel (suomeksi Tuhon enkeli).

Ooppera sai kantaesityksensä Salzburgin festivaalilla heinäkuussa 2016. Teoksen tilaajiin kuuluvat lisäksi Metropolitan-ooppera, Royal Opera House ja Tanskan Kuninkaallinen teatteri, joissa tuotanto kiertää seuraavaksi. Ooppera perustuu Luis Buñuelin elokuvaan El ángel exterminador vuodelta 1962, tai oikeammin Buñuelin ja Luis Alcorizan elokuvakäsikirjoitukseen. Libretto on myös tuotannon ohjaajana toimineen Tom Cairnsin ja säveltäjä Adèsin yhteistyön tulos.

En ole (muistaakseni) nähnyt tätä Buñuelin elokuvaa, mutta jos se on yhtä surrealistinen ja pimeä kuin monet muut herran filmit, niin siinä tapauksessa ooppera vetää sille vertoja erinomaisesti. Nautinnollisen kajahtanutta menoa! Ja Adèsin musiikista pidin todella paljon - kaikki miehen oopperat ovat olleet aivan erinomaisia, ja hänestä onkin tullut yksi suosikkini ulkomaisista nykysäveltäjistä, siis oopperasarjassa. (Toki Adès säveltää muutakin.)

Cairnsin ohjaus oli vähän mitäänsanomaton eikä oikeastaan herkutellut mielipuolisilla tapahtumilla. Hildegard Bechtlerin lavastus ja puvut olivat epätavallisen pelkistettyjä ja vaatimattomia The Metin lavalle. Säveltäjä toimi esityksessä itse kapellimestarina, kuten New Yorkissa on ennenkin tapahtunut. Upeaa oli orkesterin soitto ja kuulokuvaan toi kivan lisän Ondes Martenot -sähkösoittimen käyttö.

Tuhon enkelissä oli piristävä solistikaarti, jossa ei juurikaan nähty The Metin kuluneita vakionaamoja. Mainittakoon heistä sopraanot Audrey Luna (Leticia), Amanda Echalaz (Lucia), Sally Matthews (Silvia) ja Sophie Bevan (Beatriz), joista monille Adès oli kirjoittanut tavattoman korkeaa ja vaikeaa laulettavaa. Leonorana vakuutti Alice Coote ja Blancana Christine Rice. Kontratenori Iestyn Davies oli aivan huikean hyvä Franciscona. Muita miessolisteja olivat mm. Joseph Kaiser, David Portillo ja Sir John Tomlinson.

Uuden oopperan näkökulmia Viron lähihistoriaan

24.11.2017 Rasmus Puurin ooppera Pilvede värvid (Pilvien värit) Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Rahvusooper Estonia juhlistaa Suomen 100-vuotisjuhlaa ja ensi vuonna koittavaa Viron 100-vuotisjuhlaa vierailuesitysten sarjalla. Viime viikon lopulla esitettiin balettia Tampereella ja kuluvalla viikolla on vuorossa oopperaa, balettia ja konsertteja Helsingissä.

Pilvien värit voitti kilpailun, jolla etsittiin uutta oopperaa Viron satavuotisjuhlaan. Teos sai tosin kantaesityksensä Tallinnassa jo tämän vuoden syyskuussa. Laur Lomperin libretto perustuu Jaan Kruusvallin näytelmään, jossa käsitellään virolaisten pakenemista maastaan 1940-luvulla. Libretisti on siirtänyt tapahtumat 1990-luvun alkuun, jolloin muuttoliike suuntautui jälleen voimakkaana Virosta pois. Mihin kansan yhtenäisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne katosivat – olivatko ne vain yhteisen vihollisen ansiota? Ooppera käsittelee monin tavoin virolaisten "neuvostotraumaa" eli miehityksen aikaa ja ottaa reippaan isänmaallisesti kantaa. Kuitenkin teoksessa herätetään ajattelemaan myös venäläisten asemaa ja kohtelua Virossa.

Kapellimestarina oli tässä esityksessä Lauri Sirp. Nuoren Rasmus Puurin (s. 1991) sävellyksessä on romanttista paatosta ja mahtipontisia paisutuksia, jotka tuovat monin paikoin mieleen musikaalin tai elokuvamusiikin. Erikseen pitää kehua oopperan monia hienoja kuoronumeroita, joissa Estonian kuoro ja poikakuoro tekivät taitavaa työtä. Tuotannon fiksusta ohjauksesta on vastannut Roman Baskin, lavastuksesta Ervin Õunapuu ja puvustuksesta Anu Lensment. Onkohan näitä jouduttu muuttamaan tai sovittamaan Aleksanterin teatterin näyttämölle?

Esityksen solistit olivat päteviä ammattilaisia, jotka ovat tuttuja Estonian näyttämöltä. Isä Kaarelina lauloi Jassi Zahharov ja äiti Ellinä Helen Lokuta. Lagle-tyttären osan esitti aivan erinomaisesti sopraano Janne Ševtšenko. Tenorikonkari Mati Turi onnistui Kalev-poikana ja Juuli Lill oli venäläinen Maria-miniä. Priit Volmer esitteli komeaa äänimateriaaliaan parissa pienessä osassa.

Upea Monteverdi-konsertti ja Petteri Salomaa

23.11.2017 Claudio Monteverdi 450 vuotta -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Tuuli Lindeberg oli suunnitellut Claudio Monteverdin syntymän 450-vuotisjuhlan kunniaksi konsertin, jossa esiintyivät Sibelius-Akatemian laulun ja vanhan musiikin opiskelijat ynnä pari opettajaakin. Monteverdi (1567-1643) oli myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin taitteen suurimpia säveltäjiä, joka tunnetaan nykyisin ennen kaikkea madrigaaleistaan ja varhaisista oopperoistaan. Kiinnostava ohjelma veti yllättäen Musiikkitalon Organo-salin aivan täyteen yleisöä.

Konsertin alkupuolella kuultiin pääasiassa musiikkia Monteverdin 7. madrigaalikirjasta vuodelta 1619 ja yksi numero 8. madrigaalikirjasta vuodelta 1638. Väliajan jälkeen oli vuorossa Girolamo Frescobaldin Toccata vuodelta 1627. Sen soitti Organo-salin pienillä 1700-luvun alun italialaisilla barokkiuruilla Aura Visala. Monteverdiltä kuultiin toinen kappale 8. madrigaalikirjasta sekä kaksi a cappella -numeroa 4. madrigaalikirjasta vuodelta 1603. Eri vuosikymmeniltä olevien teosten avulla oli mielenkiintoista seurata säveltäjän tyylin ja keinojen kehittymistä.

Lindebergin valmentamat opiskelijat tekivät lähes poikkeuksetta hyvän vaikutelman ja lauloivat Monteverdiä sulokkaasti. Esiintymässä olivat sopraanot Helianna Herkkola, Karoliina Ignatius, Meeri Pulakka ja Senja Syrjälä sekä mezzot Ylva Gruen ja Irina Nuutinen. Kolmas mezzozopraano eli Elisabet Petsalo oli sairastunut - mutta onneksi meillä on Tuuli Lindeberg, joka lauloi suvereenisti Petsalon osuudet vaikka ne eivät ole lähelläkään hänen omaa fakkiaan! Miessolistit olivat tenorit Akseli Ferrand, Heikki Hattunen ja Tuukka Säily sekä baritoni Emil Mahjneh ja bassobaritoni Henri Uusitalo. Ainakin Uusitalolle uskallan povata nousujohteista uraa.

Konsertin soittajina olivat Totti Hakkarainen ja Raido Lill (viulu), Terhi Lehtiniemi ja Risto Kytö (alttoviulu), Johanna Kilpijärvi (viola da gamba), Anna Pulakka (sello), Katri Tikka (barokkiharppu) sekä Sanni Antikainen, Eugenie van der Meulen, Mikael Pessi ja Aura Visala (cembalo ja urut). Soittajien valmennuksesta olivat vastanneet Assi Karttunen ja Minna Kangas.

Konsertin päätti Combattimento di Tancredi e Clorinda, jota en olekaan kuullut moneen vuoteen. Taas törmättiin Torquato Tasson runoelmaan (ks. edellinen julkaisuni Rinaldo-oopperasta), josta laulettu teksti on peräisin. Tancredin ja Clorindan taistelu on kuin pienoisooppera tai ainakin oopperakohtaus. Petteri Salomaa oli kertojana aivan ilmiömäisen upea ja tulkitsi sisältöä väkevästi. Tancredin ja Clorindan pienissä osissa olivat Mahjneh ja Pulakka.

Jälleen Händelin ooppera - ensimmäistä kertaa Suomessa

19.11.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Rinaldo Sellosalissa Espoossa

Voiko tämä olla totta? Piti odottaa vuoteen 2017, että Händelin Rinaldo esitettiin meillä ensimmäistä kertaa! Kertakaikkisen omituista, sillä onhan Rinaldo vuodelta 1711 säveltäjänsä laajan tuotannon keskeisiä teoksia. Se oli pitkään unohduksissa (kuten muutkin Händelin oopperat), mutta nykyisin teokseen törmää aika usein ulkomaisten oopperatalojen ohjelmistoissa.

Espoolainen Musiikkiopisto Juvenalia on tämän kulttuuriteon eli tuotannon takana ja juhlistaa sillä 40-vuotista toimintaansa. Oopperan tarinan taustalla kummittelee Torquato Tasson eeppinen runoelma La Gerusalemme liberata eli Vapautettu Jerusalem vuodelta 1581. Ensimmäisen ristiretken (kuvitteelliset) tapahtumat ovat innoittaneet monia libretistejä ja säveltäjiä, ja runoelmaan pohjautuvia oopperoita on syntynyt ainakin kymmeniä.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli päivittänyt ja karsinut oopperan sadunomaisuutta rankalla kädellä ja lopputulos oli karun realistinen. Jo alkusoiton aikana heijastettiin taustalle kuvia, joissa vuorottelivat vanhat ristiretkiajan tapahtumia kuvittavat piirrokset ja meidän aikamme sotakuvasto Lähi-idästä. Läpi teoksen näyttämöllä oli sotilaita aseineen ja taistelukohtauksia, joissa myös syntyi ruumiita. Lopussa jopa Argante ja Armida teloitetaan. Laura Humppila oli laatinut koreografian tanssiensemblelle, joka täydensi useita kohtauksia.

Aili Ojalon lavasteista näkyvimpiä olivat liikuteltavat elementit, jotka esittivät sodan runtelemia rakennusten seiniä. Hienoja olivat kaikessa karuudessaan! Joona Huotari oli päässyt suunnittelemaan suuren määrän erilaisia pukuja, jotka toivat esitykseen väriä ja vaihtelua. Nina Sivénin valosuunnittelua en pitänyt täysin onnistuneena, sillä näyttämöllä olleita henkilöitä ja tapahtumia jäi muutaman kerran pimentoon.

Oopperan solisteina oli Juvenalian oopperaluokan laulajia, jotka oli valmentanut Anitta Ranta. Heistä useimmat ovat ammatiltaan aivan muiden alojen ihmisiä; joukossa oli mm. pari lääkäriä, pari arkkitehtia sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Solistien tasossa olikin vähän kirjavuutta, mutta vähintään tyydyttävästi kaikki osansa hoitivat. Händelin nopeat barokkikuviot olivat joillekin se kompastuskivi. Parhaan vaikutuksen minuun tekivät Nina Elonen (Almirena) ja Emma Weselius (Armida). Muissa rooleissa lauloivat Mari Markkanen-Leppänen (Goffredo), Saija Hollmén (Rinaldo), Hannamaija Arjovuo (Eustazio), Tatu Pohjola (Argante) ja Pirjo Ranta (Mago).

Kapellimestari Janne Hanhijärvi ja hänen johtamansa (pääasiassa) nuorista soittajista koostunut orkesteri ansaitsevat ison kiitoksen. Olen useassa yhteydessä hämmästellyt, miten korkeatasoista ja käytännössä virheetöntä voi opiskelijoidenkin soitto tänä päivänä olla. Taso on korkea! Ja tämän lisäksi eri kohtausten ja aarioiden karaktäärit oli sisäistetty ja ne myös pystyttiin ilmentämään soitolla. Hienoa!

[Huvittava yksityiskohta: Käsiohjelmaan oli Händelin esittelyn kohdalle lipsahtanut J. S. Bachin kuva!]

Jännittävä lied-sävellyskilpailun finaali

18.11.2017 Lied-sävellyskilpailu 2017:n loppukilpailukonsertti G Livelabissa Helsingissä

Pian 70 vuotta täyttävä Yrjö Kilpinen -seura järjesti ensimmäistä kertaa lied-sävellyskilpailun. Se sai yllättävän suosion, sillä mittelöön saapui peräti 87 teosta! Kilpailun säännöt olivat melko väljät, joten lied-käsitteen rajoja venytettiin aika lailla. Esiraati valitsi kahdeksan finalistia, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa G Livelabin loppukilpailukonsertissa. Säveltäjät esiintyivät vielä tässä vaiheessa nimimerkeillä ja vasta palkintojenjaon yhteydessä paljastettiin, kuka kukin on. Paikalla konsertissa oli muutamia tunnettujakin säveltäjiä, mutta lopulta paljastui, etteivät he kaikki olleetkaan kilpailun finalisteja.

Konsertin ohjelma oli seuraava (säveltäjät siis paljastettiin vasta esitysten jälkeen):

• Muukalainen Mika Waltarin tekstiin, säveltäjä Tuomas Kettunen; esittäjät mezzosopraano Merja Mäkelä ja pianisti Kirill Kozlovski

• Ljus och skugga -sarja (5 laulua) Edith Södergranin teksteihin, säveltäjä Jukka Ollila; esittäjät sopraano Kaisa Ranta ja pianisti Ilkka Paananen

• Laulutunti-sarja (3 laulua), runoilijoina Teemu Manninen, Marko Niemi ja Anja Erämaja, säveltäjä Joonas Pohjonen; esittäjät mezzosopraano Essi Luttinen ja Kirill Kozlovski

• Sitten kun toinen meistä Lassi Nummen tekstiin, säveltäjä Mikko Heiniö; esittäjät bassobaritoni Nicholas Söderlund ja Ilkka Paananen

Lyhyen tauon jälkeen kuultiin loput neljä teosta:

• Liian painavia delfiineiksi -sarja (2 laulua), runoilijana Katriina Ranne, säveltäjä Inkeri Jaakkola; esittäjät Mäkelä ja Kozlovski

• Yksinäinen soutaja Einari Vuorelan runoon, säveltäjä Juha Lehmus; esittäjät Ranta ja Paananen

• Four songs to the poems by William Blake -sarja, säveltäjä Vladimir Agopov; esittäjät Luttinen ja Kozlovski

• Tidens ordning -sarja (5 laulua) Oscar Rossin runoihin, säveltäjä Cecilia Damström; esittäjät Söderlund ja Paananen

Kaikkien esitysten jälkeen tuomaristo eli pj Eero Hämeenniemi, Virpi Hämeen-Anttila, Michael Kraus ja Martti Raide lähtivät tuumimaan päätöstään ja salissa kuultiin sillä välin mielenkiintoisia haastatteluja.

Tuomariston nopeasti syntynyt päätös oli seuraava: pääpalkinnon sai Vladimir Agopov ja Einojuhani Rautavaara -palkinnon Joonas Pohjonen. Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalin konserttipalkinnon saivat Juha Lehmus ja Jukka Ollila. Loput neljä finalistia saivat kunniakirjat. Vaikka tämä olikin sävellys- eikä esityskilpailu, niin panin merkille että duo Luttinen-Kozlovski esitti molemmat kärkeen rankatut teokset.

Hienoja olivat kaikki finaalikappaleet, mutta kovin vakavia - olikohan edes finaalin ulkopuolelle raakatuissa teoksissa hauskempia ja kepeämpiä lauluja? Vaan ehkä se on niin, että vakavista, dramaattisista ja jopa traagisista teksteistä syntyy usein kestävämpiä liedejä. Toki joissakin nyt kuulluissa lauluissa pilkahteli vähän huumoria, selkeimmin Pohjosen teoksessa.

Agopovin laulusarja oli minun suosikkini ja ansaitsi voittonsa. Se oli ammattitaitoinen kokonaisuus, jonka kaikissa osissa oli hieno kerronnallinen kaari. Päätösnumero oli erityisen vaikuttava. Pohjonen oli valinnut taitavasti yhteensopivat tekstit, vaikka ne olivat kaikki eri runoilijoilta. Näennäisen yksinkertainen Superpartneri oli aivan herkkupala. Lehmuksen sävellys oli tyylikäs ja haikea kappale, jossa tekstin ja musiikin liitto toimi erinomaisesti. Ollilan laulusarja oli hyvin kaunista, tasapainoista ja yhdessä Lehmuksen sävellyksen kanssa kaikkein perinnetietoisinta musiikkia näistä finaalikappaleista.

Ilman palkintoa jääneistä teoksista oli Heiniön synkeästi alkanut sävellys oikein toimiva - se tavoitti oivallisesti Nummen hieman omituisen huumorin ja lakonisuuden. Kettusen moderni sävellys toi mieleen melkein ennemmin monologioopperan kuin liedin ja sen piano-osuus oli kovin yksinkertainen. Jaakkolan musiikki oli ilmeikästä ja dramaattistakin, mutta tekstit olivat tämän kokonaisuuden heikko kohta. Damström oli valinnut kiinnostavia runoja ja seurasi monitahoisia tekstejä hienosti. Musiikissa oli lainoja Sibeliukselta - ainakin Kaiutar ja Ristilukki erottuivat selvinä.

Palkintojenjaon jälkeen oli vielä vuorossa lied-jamit, jossa tuomaristokin pääsi esiintymään. Kansallisoopperan vierailijana tuttu itävaltalainen Michael Kraus esitti aivan herkullisesti Wolfin Abschiedin Ilkka Paanasen kanssa. Ja hän oli vieläpä opetellut melko pitkän juonnon ulkoa suomeksi! Toisena Jaakko Kortekangas ja tuomariston virolaisjäsen Martti Raide esittivät Ester Mägin Haiku-laulusarjan.

Seuraavaksi kuultiin Kaisa Rannan ja Ilkka Paanasen esityksenä Heino Kasken kaunis laulu Olis vierellä hän. Nicholas Söderlundin ja Paanasen numerona oli Juhani Haapasalon Soi hiljaisuus. Ja päätökseksi Virpi Hämeen-Anttila luki Eeva-Liisa Mannerin runon, jonka päälle Eero Hämeenniemi soitti mahtavan hienon pianoimprovisaation.

Novelliklassikko ensi kertaa näyttämölle

17.11.2017 Kuolema Venetsiassa -näytelmä Kansallisteatterissa Helsingissä

Thomas Mannin (1875-1955) tunnettu novelli tai pienoisromaani Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig) vuodelta 1912 on innoittanut eri alojen taiteilijoita. Moni muistaa Luchino Viscontin ikonisen elokuvan, harvempi tuntee Benjamin Brittenin oopperan, mutta teatterisovituksiin on voinut törmätä useinkin. Tosin ei Suomessa, sillä esimerkiksi Kansallisteatterin ohjelmistoon teos pääsi ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna (ensi-ilta oli huhtikuussa).

Esityksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle dramatisoinut ja ohjannut Michael Baran onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Mannin monitulkintaisuus ja syvyys tuodaan katsojaa lähelle; tapahtumat muodostavat yhtenäisen ja loogisen kokonaisuuden. Näytelmässä on pysähtyneitäkin hetkiä, joiden yli kertomuksen jännite säilyy voimakkaana kuin ihmeen kaupalla. Näyttämölle valuva ajan hiekka on puhutteleva yksityiskohta. Liian kovalla soitettua Nina Hagenin saksankielistä My Way -rockversiota en sen sijaan tajunnut.

35-vuotista taiteilijauraansa juhliva Jukka Puotila tekee Gustav von Aschenbachina tyylikkään ja kiinteän roolityön, ja vaikuttava on Jukka-Pekka Palonkin esiintyminen kertovana kirjailijana. Konkarinäyttelijöiden intensiivisyys ja keskinäinen vuorovaikutus on mykistävän hienoa. Näyttämöllä on myös sellisti Artturi Aalto, jonka soittama musiikki (mm. Philip Glassia ja György Ligetiä) tukee hienosti kokonaisuutta. Tarja Simone on suunnitellut kauniin lavastuksen ja puvut, valaistus on Ville Toikan käsialaa.

Ackté-ooppera vihdoinkin Helsingissä

12.11.2017 Ilkka Kuusiston ooppera Aino Ackté Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kansallisooppera tilasi vuonna 2011 valmistuneen Aino Ackté -oopperan juhlistamaan 100-vuotista taivaltaan. Silloinen taiteellinen johtaja Mikko Franck päätyi kuitenkin hylkäämään teoksen ja sen tilalla esitettiin Aarre Merikannon Juha. Peruuntumisen syyksi kerrottiin julkisuuteen se, ettei teos ollut dramaturgisesti riittävän valmis, vaan libretto olisi vaatinut vielä jatkotyöstämistä - ja tähän ei tuotantoaikataulu enää antanut mahdollisuutta.

Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ESMO ry sai onneksi yhteistyökumppaniensa kanssa teoksen näyttämölle monen vuoden odotuksen jälkeen. Ooppera sai kantaesityksensä lokakuussa Savonlinnassa, nyt marraskuussa on jatkona pari esitystä Helsingissä ja vielä joulukuun alussa teos nähdään uudelleen Savonlinnasalissa. Aleksanterin teatteri sopi oivallisesti esityspaikaksi, sillä olihan Aino Ackté yksi Kotimaisen Oopperan perustajista.

Käsiohjelman mukaan Martina Roos on muokannut Pentti Savolaisen ja Juha Kandolinin alkuperäistä librettoa, mutta kuulijalle jää arvoitukseksi, että missä määrin. Kovin suurta vaikutusta tämäkään versio ei minuun tehnyt, ja voin hyvin ymmärtää miksi Franck päätyi hyllyttämään teoksen. Libreton heikkouksia ovat esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus ja Aino Acktén elämänvaiheiden kaavamainen kuvaus. Monet dramaturgiset mahdollisuudet jätetään käyttämättä, tai kuitataan ohimenevästi. Acktén räiskyvä persoona ja hänen elämänsä monet käänteet olisivat kyllä antaneet mahdollisuuksia todella meheviin kohtauksiin.

Ilkka Kuusiston musiikki on tässä oopperassa vaihtelevaa, jopa hieman irralliseen ja häiritsevään pomppimiseen saakka. Vallitsevasta romanttisesta sointimaailmasta siirrytään milloin tanssirytmeihin, milloin jazz-kuvioihin. Lainoja ja viittauksiakin on jonkin verran. Kokonaisuutena sävellys on hyväntuulista ja enimmäkseen kepeää "käyttömusiikkia", josta ei jää suurempia muistijälkiä. Poikkeuksena on toisen näytöksen hulvaton Ooppera, hyi saatana! -numero, joka jäi tehokkaasti korvamadoksi jo lokakuussa kuullessani sen ensimmäistä kertaa. Oopperan musiikin oli sovittanut pienelle orkesterille Matti Makkonen. Jonas Rannila johti ammattitaitoisesti ESMO-ensembleä ja Savonlinnan eri kuorojen jäsenistä koottua oopperakööriä.

Miksi niin monissa henkilöistä kertovissa oopperoissa ladotaan peräkkäin hirmuinen määrä valittuja (ja usein toisistaan irrallisia) elämänvaiheita tai tapahtumia? Olisiko se vaan helpoin eli vähimmän vastuksen tie? Ohjaajalle tällainen tarjoaa aika vähän materiaalia ja lopputulos voi olla valju. Juulia Tapolan ohjaus tyytyi kuvittamaan Acktén elämän kronologisesti eteneviä kohtauksia, eikä henkilöohjauskaan saa minulta kiitettävää arvosanaa. Tämän tuotannon lavastus ja puvut olivat Anne Peltosen ja valaistus Patrik Engströmin suunnittelemia.

Nimiroolissa Aino Ackténa lauloi Päivi Pylvänäinen. Hänen suorituksensa oli sinänsä hyvä, mutta ei katsoja kyllä päässyt Acktén pään sisälle kovinkaan syvälle. Anu Ontronen sen sijaan eli ja tunsi ja myös ilmensi näitä vahvemmin Emmy Achtén osassa. Hienoa näyttelemistä häneltä! Joonas Asikainen lauloi vakuuttavasti Albert Edelfeltinä, mutta oli nuorta maalaria esittäessään melkein yhtä jäykkä kuin kuolemaa odottanut Edelfelt oopperan loppupuolella. Heikki Halinen ei tällä kertaa säväyttänyt aviomies Heikki Renvallina. Juha Kotilainen onnistui laulunopettaja Duvernoyna ja Niall Chorell oli koominen kyky oopperanjohtaja Gailhardina. Muissa rooleissa olivat mm. Hannu Forsberg (Sir Thomas Beecham), Jari Pylväinen (Oskar Merikanto) ja Timo Turunen (Edvard Fazer).

Hienoa, että kaikkien tänä vuonna nähtyjen suurmiespönötysten sekaan mahtui edes yksi suomalaisesta naisesta kertova ooppera!