Helsingin Oopperayhdistyksen kulttuuriteko

19.1.2019 Fredrik Paciuksen ooppera Die Loreley Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Vuonna 2017 perustetun Helsingin Oopperayhdistys – Helsinki Opera ry:n ensimmäinen kokonainen oopperaproduktio on kunnioitettava kulttuuriteko: Fredrik Paciuksen Die Loreleyta ei nimittäin ole esitetty näyttämöversiona sitten kantaesitysvuoden 1887. Viimeksi ooppera on tehty konserttiversiona Sinfonia Lahden toimesta vuonna 2003 ja silloin esitys levytettiinkin (kannattaa kuunnella – Lenorena ihastuttava Soile Isokoski!). Mutta kesti peräti 132 vuotta, ennen kuin Paciuksen viimeinen merkkiteos saatiin jälleen näyttämölle. Kansallisoopperasta ei tähän ole ollut, joten onneksi meillä on alalla muitakin toimijoita!

Uudelle tuotannolle antaa lisäarvoa se, että esitykset ovat Aleksanterin teatterissa – siis samassa tilassa kuin vuoden 1887 kahdeksan näytöstä. Die Loreley oli tuolloin (monista vaikeuksista huolimatta) yleisömenestys ja viimeisten näytösten liput loppuivat kesken. Lisänäytöksiä ei kuitenkaan voitu järjestää, sillä mustasukkainen Nya Teatern (nyk. Svenska Teatern) ei enää lainannut orkesteriaan. Tätähän oopperan ja klassisen musiikin arki oli 1800-luvun Helsingissä: ainainen puute osaavista soittajista ja laulajista, usein tiloistakin...

Die Loreleyn libretto on Emanuel Geigelin ja se perustuu väljästi saksalaiseen kansantaruun Loreley-vedenneidosta. Säveltäjä syntyi vuonna 1809 Hampurissa Friedrich Paciukseksi ja päätyi Tukholman kautta vuonna 1835 Helsinkiin, jossa hän aloitti (vain 25-vuotiaana!) Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston musiikinopettajana. Paciusta on kutsuttu Suomen taidemusiikin isäksi ja hänen ansioihinsa kuuluu myös ensimmäisen "suomalaisen" oopperan säveltäminen (Kung Karls jakt vuodelta 1852). Die Loreley oli vireillä ainakin 25 vuotta, mutta valmistui vasta Paciuksen eläkepäivinä, Saksassa 1870-luvulla vietettyjen jaksojen jälkeen. Oopperan säveltämiseen kannusti etenkin Richard Faltin, joka seurasi Paciusta yliopiston musiikinopettajana ja sittemmin johti Die Loreleyn esitykset 1887. Pacius itse oli heiluttanut tahtipuikkoa viimeisen kerran 75-vuotisjuhlakonsertissaan.

Olin katsomassa oopperan uuden produktion viidennen ja viimeisen näytöksen. Sävellyksenä Die Loreley oli ehkä vaatimattomampi kuin muistinkaan, mutta silti varsin hyvin toimivaa ja ajankohdalle tyypillistä saksalaisromanttista oopperamusiikkia. Wagner-vaikutteita teoksesta on vaikea löytää, vaikka sellaisista on monissa yhteyksissä kirjoitettu. Orkesterina oli Ylioppilaskunnan Soittajat, jota johti Mikk Murdvee. Orkesterin osuudessa oli siellä täällä vähän sanomista, mutta tuskinpa Faltinillakaan oli käytettävissään paljon parempaa soittajistoa – ja Aleksanterin teatterin akustiikka nyt on mikä on. Myös Visa Yrjölän valmentama kuoro oli hieman epätasainen.

Tuotannon oli ohjannut Ville Saukkonen. Mielestäni tämä oli uusia ohjauksia lähes liukuhihnalta urakoivan Saukkosen parhaita töitä vähään aikaan. Ooppera on täynnä saksalaisen romanttisen oopperan konventioita, mutta Saukkonen oli toteuttanut ne raikkaasti ja nykykatsojan todellisuuteen paremmin istuvasti. Lenoren eräänlainen hulluuskohtaus oli hieno oivallus ja tanssivat Reinintyttäret toivat näyttämölle kauhuromanttisen elementin. Näppärästi muunneltava lavastus oli Tinde Lappalaisen ja puvustus Hanna Hakkaraisen. Valaistus oli tässä toteutuksessa erityisen merkittävässä roolissa; sen oli suunnitellut Janne Teivainen.

Solisteilta kuultiin kautta linjan hyviä suorituksia. Saara Kiiveri oli uskottava ja hyvin näytellyt Lenore. Kristjan Mõisnik lauloi jämäkästi hänen isänsä Hubertin osan ja kreivi Ottona onnistui Tero Harjunniemi. Pienemmissä tehtävissä olivat Kaisa Näreranta (Bertha), Henri Uusitalo (Leupold) ja Tero Halonen (Reinald).