Unelmakevään nousu ja tuho

Odotin läpi talven tätä kevättä kuin kuuta nousevaa. Luvassa olisi useampi hieno oopperamatka – mm. Pariisiin, Prahaan ja eri puolille Saksaa. Oikea unelmakevät, joka tarjoaisi hengen ravintoa, elämyksiä ja ennenkokemattomia oopperaharvinaisuuksia! Sitten iski koronavirusepidemia ja siitä johtuvat rajoitukset tuhosivat minun ja lukemattomien muiden ihmisten suunnitelmat. Tilanteesta aiheutuvat taloudelliset tappiot harmittavat toki vähän, mutta enemmänkin se, ettei ole mitään takeita suunniteltujen oopperatuotantojen paluusta tai siirtymisestä tuleville kausille. Juu, tiedän – varsinaisia etuoikeutetun eurooppalaisen turhia murheita!

Tämän viikon alussa minun piti kotiutua Pariisista puolentoista viikon matkalta. Onneksi jätin lähtemättä, vaikka osa esityksistä peruttiin vasta suunnitellun lentopäiväni jälkeen. Reissun piti tarjota ihania oopperaelämyksiä kuten Tšaikovskin Mazeppa Moskovan Bolšoi-teatterin esittämänä tai Straussin Salome johtajanaan Mikko Franck (ja nimiosassa ihana Camilla Nylund). Lisäksi mm. Rossinia ja Donizettia sekä Rameau-harvinaisuus Acanthe et Céphise. Muuhun suunnittelemaani ohjelmaan sisältyi Yuja Wangin pianoresitaali, Orchestre de Parisin konsertti Hannu Linnun johdolla, sopraano Renée Flemingin lied-ilta, The Cleveland Orchestran sinfoniakonsertti Franz Welser-Möstin johdolla ja vielä Bach Collegium Japanin Johannes-passio. Voiko enää tätä parempaa ja laadukkaampaa tarjontaa olla?

Nyt sitten istutaan kotona, kun kaikki oopperat ja konsertit on peruttu myös Suomessa, eikä ole ollut aihetta kirjoitella tänne blogiinkaan. Onneksi on sentään internet, jossa korvaavaa musiikkitarjontaa on yllin kyllin – vaikka tallenne ei koskaan vastaakaan elävää esitystä. Monet ooppera- ja konserttitalot tai orkesterit lähettävät striimauksia tai ovat julkaisseet tallenteita aiemmista esityksistään. Ja onneksi minulla on aina rakas Bach 333 -kokoelmani: koko J. S. Bachin säilynyt tuotanto yli 220 CD-levyllä ja muu materiaali päälle. Sen parissa saa helposti menemään vaikka kuukausia...

Voimia ja terveyttä kaikille kanssakärsijöille!

Germont

RSO siirtyi etäkonsertteihin

13.3.2020 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Elena Pankratova, sopraano & Mikhail Petrenko, basso sekä Hannu Vasara, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

Radion sinfoniaorkesteri joutui (niin kuin kaikki muutkin suurempien yleisötilaisuuksien järjestäjät) koronaviruksen torjuntatoimien uhriksi. Onneksi RSO ei perunut kevään konserttejaan kokonaan, vaan soittaa ne Musiikkitalossa tyhjälle salille. Konsertit striimataan ja lähetetään suorana radiossa aivan kuten normaalistikin. [Myöhempi lisäys: Tiukentuneet rajoitukset estivät sittemmin koko orkesterin soittamisen yhdessä, joten loppukevään ajan esitettiin vain kamarimusiikkia.]

Olin ostanut lipun perjantai-illan konserttiin, mutta nyt piti sitten seurata se kotona ruudun ääressä. Ohjelman aloitti Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 14. Se on rakenteeltaan erikoinen, oikeastaan kuin laajennettu laulusarja. Kuolema on teoksessa vahvasti läsnä (kuin tahatonta ironiaa!) ja useimpien osien teksti on lohduton – kenties tällä on yhteys Šostakovitšin vakaviin sairauksiin sinfonian sävellysvaiheessa. Viimeinen osa on suorastaan järkyttävä ja nyt siihen toi jotain erityistä lisää se, ettei musiikin päättyessä aplodeerattu. Lauluosuuksista vastasivat sopraano Elena Pankratova ja basso Mikhail Petrenko, kaksi taitavaa maailmanluokan venäläistä solistia. Upeaa!

Väliajan jälkeen kuultiin Pjotr Tšaikovskin Sinfonia nro 6 h-molli "Pateettinen". Säveltäjä kuljettaa tässä teoksessa kuulijaa hienosti tunnelmasta toiseen. RSO:n soinnissa oli slaavilaista väriä, mutta Saraste ei onneksi alleviivannut kappaleen pateettisuutta tai sentimentaalisuutta. Tässäkin sinfoniassa loppu oli riipaiseva ja haipui konserttisalin tyhjyyteen...

Myöhäisillan kamarimusiikkina kuultiin vielä Hannu Vasaran soittamana Johann Sebastian Bachin Partita nro 2 d-molli BWV 1004 sooloviululle. Syvällistä ja koskettavaa soittoa, joka jäi nyt valitettavan harvojen herkuksi.

Leppoisan lystikäs operetti-iltapäivä

8.3.2020 Franz von Suppén operetti Der Teufel auf Erden Theater Chemnitzissa

Sunnuntaina oli hyvin aikaa tehdä pieni junamatka Chemnitzin kaupunkiin, joka tunnettiin lähihistorian synkkinä vuosikymmeninä nimellä Karl-Marx-Stadt. Varsinainen kohteeni oli (tietenkin) Die Theater Chemnitz, jonka Opernhausissa meni matineaesityksenä Franz von Suppén operetti Der Teufel auf Erden (suom. Paholainen maan päällä). Kaupungissa oli mukava pistäytyä pitkästä aikaa, sillä viimeksi kävin täällä oopperaa katsomassa vuonna 2014.

Der Teufel auf Erden on tuotteliaan von Suppén (1819–1895) pitkähkön uran keskivaiheen sävellys. Operetti kantaesitettiin Wienissä 1878, mutta teoksen lento jäi ilmeisesti sisältönsä vuoksi lyhyeksi – monarkiassa sitä pidettiin liian liberaalina. On yllättävää ja valitettavaa, että kappale esitettiin Saksassa ensimmäisen kerran vasta 2016! Tämä näkemäni produktio on syntynyt Theater Chemnitzin ja Volksoper Wienin yhteistyönä.

Tuotannon musiikkina käytettiin Jakob Brennerin työstämää uutta versiota; hän toimi itse esityksen kapellimestarina. Kolmannen näytöksen alkuun oli ympätty alkusoitto eräästä toisesta von Suppén operetista. Librettoakin oli sorkittu ja Alexander Kuchinka oli uudistanut sopivasti mm. runsaat ja pitkät puheosuudet. Jostain syystä oli kajottu myös henkilögalleriaan – ehkä Satanas, Mefistofeles ja Lucifer olivat herkille saksilaisille liikaa? Tilalle saatiin sovinnainen Ruprecht ja lisätty enkelihahmo pehmentämään tarinan särmiä...

Von Suppén valloittavan hyväntuulisesta ja tarttuvasta musiikista pidin kovasti, mutta puheosuuksia operetissa oli mielestäni aivan liikaa, tai ainakin ne kestivät kerrallaan liian kauan. Kupletin juoni oli mukavan erilainen ja vähän vinksahtanut – jotenkin kokonaisuus toi mieleen Offenbachin. Ohjauksen, lavastuksen ja puvustuksen kolminaisuudesta vastasi Hinrich Horstkotte, eikä lopputuloksessa ollut suurempaa jupisemista. Ehkä ohjaus oli hieman kaavamainen, mutta kuitenkin sujuva ja ajoi asiansa. Teoksen alun helvetinhuuruinen, punaiseksi valaistu lavastus oli suorastaan hieno.

Laulajien tasossa oli hieman vaihtelua, mutta ei kenenkään esiintyminen sentään korviin koskenut. Mainittakoon solisteista muutama: Alexander Kuchinka ja Matthias Winter olivat oivallinen koomikkopari paholaisena ja enkelinä. Marie Hänsel ja Sylvia Rena Ziegler esittivät mm. nunnia Amanda ja Isabella. Dagmar Schellenberger oli tuima ja kuria pitävä äiti Aglaja.

Nimi muistiin: Rocío Pérez!

7.3.2020 Giacomo Meyerbeerin ooppera Dinorah ou Le pardon de Ploërmel Deutsche Oper Berlinissä

Kuten edellisessä tarinassani vihjasin, oli Berliinissä luvassa vielä lisää Meyerbeeria: Deutsche Operin minifestivaalin ohjelmassa oli kaksi konserttiesitystä koomisesta oopperasta Dinorah ou Le pardon de Ploërmel (1859). Kävin katsomassa niistä jälkimmäisen.

Ooppera oli kantaesityksestään lähtien hyvin suosittu teos vuosikymmenten ajan. Meyerbeer teki siitä ulkomaanmarkkinoita ajatellen version, jossa puhutut dialogit korvattiin sävelletyillä resitatiiveilla. Näkemässäni tuotannossa käytettiin kuitenkin alkuperäistä laitosta. 1900-luvun jälkipuoliskon ajan Dinorah (kuten lähes kaikki muutkin Meyerbeerin oopperat) makasi arkistojen ja nuotistojen hyllyillä. 2000-luvun puolella teos on saanut jo muutaman tuotannon ja lisää on toivottavasti luvassa.

Oopperan juoni on melkoinen keitos luonnonromantiikkaa, muutakin romantiikkaa, hulluutta, salaperäisiä tapahtumia, taikuutta ja vaikka sun mitä. Meyerbeer on ammentanut myös musiikkiinsa monelta suunnalta: on ihania lyyrisiä numeroita, kansanmusiikista vaikutteita saaneita tarttuvia melodioita ja roppakaupalla huumoria. Mutta en tiedä millainen velho ohjaajan pitäisi olla, että hän saisi kaiken maailman hortoilevat vuohet ja henkimaailman jutut toimimaan näyttämöllä 2020-luvulla? Radikaalia modernisointia tarvittaisiin – tai sitten tällainen konserttiesitys, jossa aikuisten (pöhlöä) satua on helpompi lähestyä.

Kapellimestarina hääri sama mies kuin eilisillan esityksessä, eli espanjalaissyntyinen, mutta italialaistunut Enrique Mazzola. Käytin tarkoituksella sanaa ”hääri”, sillä mies tuntui ehtivän kaikkialle ja ohjaavan pienimpiäkin detaljeja. Mutta mistään turhasta säätämisestä ja säheltämisestä ei suinkaan ollut kyse. Mazzolan vauhdikasta ja persoonallista johtamista oli hypnoottista seurata ja konserttiesityksessä se tietysti onnistui edellistä iltaa paremmin, kun orkesteri ja kapellimestari olivat lavalla eivätkä montussaan. Deutsche Operin orkesteri ja kuoro osoittivat jälleen kerran korkean tasonsa.

Esityksen kirkkain (ja ainoa) tähti oli Dinorahin osan laulanut sopraano Rocío Pérez. Että voi nuori laulaja olla upea! Hän oli osassaan täydellinen, ääni vain virtasi luonnollisesti ja vaivattoman oloisesti, tekniikka ja sävelpuhtaus olivat moitteettomia ja Pérez näytti oivallisesti mallia siinä, miten konserttiesityksessäkin voi olla täysin sisällä roolissaan. En muista kuin pari kertaa kuulleeni niin pitkät väliaplodit, mitä Pérez sai toisen näytöksen virtuoosiaariansa (Ombre légère) jälkeen – ja todella ansaitusti. Kuulin hänen laulavan Kansallisoopperan Les contes d'Hoffmannissa marraskuussa 2018. Jo tuolloin luonnehdin Péreziä blogissani ”hurmaavaksi”. Tämä Meyerbeer-näyttö varmisti, ettei onnistuminen Helsingissä ollut sattumaa. Viehättävä ja lumoava esiintyjä, jonka nimi kannattaa laittaa muistiin!

Eivät esityksen miehetkään huonoja olleet, mutta jäivät väistämättä sopraanomme ylivoimaisuuden varjoon. Régis Mengus oli tasaisen hyvälaatuinen baritoni, joka rakensi Hoëlista uskottavan henkilön. Tenori Philippe Talbot oli taitava koomikko ja hauskuutti yleisöä Corentinin osassa. Pienemmissä rooleissa lauloivat Seth Carico, Gideon Poppe, Nicole Haslett ja Karis Tucker.

Mahtavaa Meyerbeeria

6.3.2020 Giacomo Meyerbeerin ooppera Le prophète Deutsche Oper Berlinissä

(Tämä blogijulkaisu ilmestyy teknisten ongelmien vuoksi myöhässä. Tuskinpa viivästys kenenkään elämää on suistanut raiteiltaan, mutta pahoitteluni silti.)

Deutsche Oper järjesti berliiniläisten ja meidän muidenkin iloksi maaliskuun alkuun pienen Best of Meyerbeer -festivaalin. Sen ohjelmaksi oli valikoitunut kaksi grand opéraa näyttämöllisenä toteutuksena sekä yksi opéra-comique konserttiesityksenä. Jätin Hugenotit (Les Huguenots) suosiolla väliin, koska näin teoksen vasta runsaat kaksi vuotta sitten (eivätkä istumalihakseni välttämättä olisi kestäneet tätä mammuttia). Mutta säveltäjän toista tunnettua kappaletta eli Profeettaa (Le prophète, 1849) en voinut sivuuttaa, vaikka ei sekään oopperoiden lyhyimmästä päästä ole...

Ja hyvä olikin etten sivuuttanut, sillä produktio oli oikein hieno ja nautittava! 1900-luvun jälkipuoliskolla teos oli vielä jonkinasteinen harvinaisuus, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana Le prophète on päässyt näyttämölle monessa paikassa osana Meyerbeerin uutta tulemista. Berliiniin oopperan oli ohjannut vuonna 2017 Olivier Py; nyt nähtiin siis pienimuotoinen repriisikierros.

Olivier Py on toki tunnettu nimi ja olen hänen ohjauksiaan nähnyt aiemminkin, mutta silti pidin pakettia nyt erityisen onnistuneena. Pyn moderni ohjaus siirsi teoksen 1500-luvulta lähelle meidän aikaamme. Ohjaus tuki täysipainoisesti teoksen järisyttävää librettoa ja sen kiehtovan epätavallista juonta. Tässä kertomuksessa ei ole rakkaustarinoita eikä sankareita! Ooppera sijoittuu vastenmieliseen maailmaan, jossa toisiinsa kietoutuvat mm. uskonnollinen fanaattisuus, vallan väärinkäyttö ja oman edun tavoittelu. Mutta nykyajallehan tässä ei ole mitään vierasta!

Tapahtumien elävöittäminen ja visuaalisuus olivat tuotannon keskiössä ja lavalla nähtiin vaikka mitä elävästä koirasta palavaan autoon saakka. Kyse ei kuitenkaan ollut itsetarkoituksellisesta tilan täyttämisestä saatika yleisön kosiskelusta tai kohahduttamisen halusta. Kaikki vaikutti olevan tarkkaan harkittua, perusteltua ja tarkoituksellista. Jopa raiskauskohtaus, jonka taustalla anabaptistipapit veisasivat unisonossa Ad nos, ad salutarem undam -koraaliaan, oli kaikessa irvokkuudessaan tehokas ja loistavasti toteutettu.

Pierre-André Weitz oli suunnitellut tämän tuotannon näyttävän ja suurimuotoisen lavastuksen. Niin vaan voidaan näyttämöllä pyörivästä talosta löytää vielä uusia ideoita! Puvustus oli saman miehen käsialaa ja vaatimattomuudessaan sekä värittömyydessään oivan pelkistetty vastakohta lavasteille. Esimerkillisestä valosuunnittelusta vastasi Bertrand Killy.

Kapellimestari Enrique Mazzolalla oli homma hyvin hanskassa ja langat käsissään. Paitsi että ensimmäisessä näytöksessä tapahtui jotain merkillistä, kun kuoro ja orkesteri lähtivät eri teille. Tällaista sattuu joskus paremmissakin taloissa, mutta yleensä tilanne korjataan salamannopeasti. Nyt oli poikkeuksellista, että kesti useita tahteja, ennen kuin kaikki osapuolet löysivät jälleen toisensa eli yhteisen tahdin. Muutoin kuoron esiintymisestä ja Mazzolan johtamisesta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Ja orkesteri soitti kuin unelma!

Le prophète -tuotantoa oli siunattu myös onnistuneilla ja tasokkailla solistikiinnityksillä. Näyttämöllä nähtiin Gregory Kunde (Jean de Leyde), Clémentine Margaine (Fidès), Elena Tsallagova (Berthe), Derek Welton (Zacharie), Gideon Poppe (Jonas), Thomas Lehman (Mathisen) ja Seth Carico (Le comte d’Oberthal). Oopperassa on lisäksi muutama pienempi rooli. Tällä kertaa en pysty nimeämään omaa suosikkiani; kaikki illan solistit olivat tasavahvoja ja osaavia niin laulajina kuin näyttelijöinä.

Kristus Öljymäellä lämmitti

5.3.2020 Berliner Philharmoniker ja Rundfunkchor Berlin, joht. Simon Rattle, sol. Jonathan Kelly, oboe sekä Iwona Sobotka, sopraano, Benjamin Bruns, tenori & David Soar, baritoni Philharmoniessa Berliinissä

Eilisillan mitättömän teatterikokemuksen jälkeen oli korkea aika saada kunnon ravintoa kulttuurinnälkään. Ja sitähän tarjosi Berliinin filharmonikot johtajanaan Simon Rattle, orkesterin nykyisen ylikapellimestarin Kirill Petrenkon edeltäjä.

Konsertin ohjelmassa oli vain kaksi väliajan erottamaa teosta. Ensin kuultiin Richard Straussin Konzert D-Dur für Oboe und kleines Orchester eli Konsertto oboelle ja pienelle orkesterille D-duuri. Sen solistina soitti notkean taitava Jonathan Kelly, filharmonikkojen oma soolo-oboisti. Keskittymiseni kappaleeseen ei ehkä ollut täydellistä, kun odotin niin täpinöissäni konsertin jälkipuoliskoa. Mutta sujuvalta ja tasapainoiselta kuulosti.

Illan toinen numero oli Ludwig van Beethovenin oratorio Christus am Ölberge. Teos kantaesitettiin Theater an der Wienissä 1803 ja myöhemmin (1811) säveltäjä muokkasi sitä julkaisua varten. Oratorio vie kuulijan Getsemanen puutarhaan, jonne Jeesus Raamatun mukaan vetäytyi viimeisen aterian jälkeen rukoilemaan ennen vangitsemistaan. Voitteko uskoa, että en ollut kuullut tätä koskaan aikaisemmin livenä! Kristus Öljymäellä sisältyy siihen loputtoman pitkään listaan merkittäviä sävellyksiä, joita esitetään Suomessa todella harvoin. Ihme, että edes näin Beethovenin juhlavuonna RSO tai HKO eivät ottaneet oratoriota pääsiäisen ajan ohjelmaansa!

Musiikillinen juhla ja merkkitapaushan tästä oratorioesityksestä tuli. Orkesteri ja Sir Simon hoitivat homman kotiin ja yli 70-henkinen Rundfunkchor Berlin esiintyi loistavasti. Kristuksen osan laulanut Benjamin Bruns oli häkellyttävän upeaääninen tenori ja hieno tulkitsija. Puolalaissopraano Iwona Sobotka loisti Serafina ja nousi enkelimäisiin korkeuksiin, mutta kaikki hänen ylimmät äänensä eivät soineet aivan samalla kvaliteetilla. Baritoni David Soar lauloi pätevästi Petruksen (Pietari) pienemmän basso-osan.

"tuu tänne, pikkuinen..."

28.2.2020 Heinz-Juhani Hofmannin ooppera Ihmissydän Musiikkitalossa Helsingissä

Heinz-Juhani Hofmannin insestiooppera Ihmissydän kantaesitettiin Sellosalissa syyskuussa 2011. Itse en tuolloin päässyt esityksiin johtuen päällekkäisistä menoista (mm. Kansallisoopperan Ring), mutta muistan teoksen aiheuttaman pienimuotoisen kohun. Kantaesityksessä laulanut mezzosopraano Jutta Seppinen halusi onneksi tallentaa teoksen nyttemmin levylle ja projektin yhteyteen suunniteltiin helmikuulle oopperan esitys Musiikkitaloon. Klang-sarjaan kuuluva levynjulkistamiskonsertti siirtyi sairastumisen vuoksi kuun loppuun.

Ihmissydän on yhdeksänosainen, noin tunnin kestävä monologiooppera mezzosopraanolle ja nauhalle. Heinz-Juhani Hofmann on itse kirjoittanut libreton, jossa siis käsitellään yhtä äärimmäisen pahan muotoa, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Hänen seuraava oopperansa, joukkomurhaajan mieleen sukeltava Maailmantappaja vuodelta 2018, on aiheensa osalta eräänlainen sisarteos. Säveltäjä on kertonut tarpeestaan saada kuulijasta jonkinlainen reaktio esiin ja sen nämä rajut aiheet varmasti tekevät. Kenties Hofmann haluaa vain tulla taiteensa kautta huomatuksi, ehkä arvostetuksikin? Hän on avautunut julkisuudessa isätraumastaan ja siitä miten jäi kuuluisan kuoronjohtajan poikana tuota kaikkea vaille.

Harmillisen vähän yleisöä löysi tiensä tähän uusintaesitykseen Camerata-salissa. Sen konsepti oli Jutta Seppisen, ohjaus ja koreografia Petri Kekonin. Valosuunnittelusta olivat vastanneet Kekoni ja Jukka Kolimaa. Tärkeässä tehtävässä oli myös ääniteknikko Anders Pohjola, sillä ääninauhalla on teoksessa keskeinen rooli. Laulusolisti käy lähes jatkuvaa dialogia tallenteen kanssa; enimmäkseen kyse on Seppisen omasta nauhoitetusta puheesta ja laulusta, jota on käsitelty elektroakustisesti.

Mielestäni Hofmann on luonut mestariteoksen. Ooppera on sävellyksenä ja rakenteeltaan tavattoman kiinnostava kaikessa toisteisuudessaan ja nopeissa leikkauksissaan. On hämmentävää, miten tunnetila voi vaihtua jopa saman lauseen aikana! Teos on fragmentaarinen, mutta tässä tapauksessa juuri se tuntuu tuovan oopperaan haastavan lisätason, ehkä lisäarvoakin. Ainakin kuulija joutuu skarppaamaan pohtiessaan alun tajunnanvirtaa ja hypnoottisia, mantramaisia hokemia. Kuka onkaan tekijä, kuka uhri ja minkä ikäisenä? Myöhemmin lapsen ja aikuisen äänet erottuvat selvemmin, kuvottavimpaan raiskauskohtaukseen saakka.

Ooppera on luonnollisesti aiheeltaan ja sisällöltään raskas, eikä päästä yleisöäkään helpolla. Jutta Seppinen oli varmasti esityksessä kovilla kaiken lauluteknisen vaativuuden ja verbaaliakrobatian keskellä – ja kun otetaan vielä huomioon se, että roolityö oli tässä ohjauksessa myös hyvin fyysinen. Hofmann vaatii solistiltaan lähes mahdottomia, mutta uskomattomalla taidolla ja virtuositeetilla Seppinen tämän kaiken selvittää. Todella huikean hieno ja vaikuttava näyttö häneltä!