Laatuoopperaa lapsille

31.10.2019 Igor Stravinskyn ooppera Satakieli (Le Rossignol, ven. Соловей) Oper Köln im Staatenhausissa

Stravinskyn Satakieli-ooppera kuuluu hänen venäläisen kautensa teoksiin. Sen sävellys alkoi 1908, mutta työ jäi sivuun suurien balettitilauksien vuoksi ja valmistui vasta 1914. Kantaesityksensä Satakieli sai Pariisissa samana vuonna.

Oopperan libretto perustuu Hans Christian Ansersenin tunnettuun satuun (suomeksi myös nimellä Keisari ja satakieli). Oper Kölnin osana toimiva Kinderoper oli tuottanut siitä lapsille suunnatun sadunomaisen version, jonka päivänäytöksen kävin katsomassa.

Ohjaaja Beka Savić oli onnistunut työssään erinomaisesti. Tarjolla oli sopivasti koukkuja, visuaalisuutta, toimintaa – ja jännitystäkin, josta vastasi pelottava Kuolema. Yleisössä oli paljon 7–8-vuotiaita koululaisia, jotka olivat aluksi kiinnostuneempia teatterisavusta kuin näyttämön tapahtumista, mutta pian ooppera vei heidätkin mukanaan. Céline Demars oli suunnitellut yksinkertaisen lavastuksen, jossa kuitenkin oli lapsia kiinnostavia liikkuvia osia. Kiinalaisvaikutteinen puvustus oli Darinka Mihajlovićin (Selena Orb) käsialaa ja sai osakseen ihailua.

Musiikista vastasi pieni orkesteri Rainer Mühlbachin johdolla. Sovitus oli aivan loistava; sen olivat tehneet neljä nuorta Manfred Trojahnin sävellysopiskelijaa. Ja upealta soitto myös kuulosti. Solisteissa oli useita talon oopperastudion laulajia, mutta ihan kelpo suorituksia kuultiin kautta linjan. Ye Eun Choi liverteli Satakielenä ja Anton Kuzenok oli miellyttävä-ääninen Kalastaja. Kokkina lauloi Kathrin Zukowski ja Kiinan keisarina Wolfgang Stefan Schwaiger.

Offenbach-rariteetti hukkasi osan mahdollisuuksistaan

30.10.2019 Jacques Offenbachin operetti Barkouf ou Un chien au pouvoir Oper Köln im Staatenhausissa

Jacques Offenbach sävelsi 34 vuoden aikana lähes sata operettia. Hän itse luokitteli teoksensa kirjavasti ja hieman epäjohdonmukaisesti, mutta myös luovasti käyttäen keksimiään kertakäyttögenrejä. Eniten hän käytti kuitenkin teoslajeja opéra comique, opéra bouffe ja opérette. Muutamat Offenbachin suosituimmat teokset ovat pysytelleet eurooppalaisten oopperatalojen ohjelmistoissa läpi vuosikymmenten; lisäksi joukko hänen "unohdettuja" operettejaan on tehnyt paluun viime aikoina.

Offenbachin opéra bouffe nimeltä Barkouf ou Un chien au pouvoir kantaesitettiin Pariisissa 1860, säveltäjän ensimmäisenä teoksena Opéra Comiquessa. Barkoufia ei ole ensimmäisen tuotantonsa jälkeen nähty näyttämöllä yli 150 vuoteen. Joulukuussa 2018 Strasbourgissa sai ensi-iltansa Opéra national du Rhinin ja Oper Kölnin yhteistuotanto. Lokakuussa 2019 produktio saapui sitten Kölniin juhlistamaan oman kylän pojan merkkivuotta – Offenbachin syntymästä Kölnissä tuli kuluneeksi 200 vuotta.

Oper Köln pitää nykyisin majaansa väistötiloissa, sillä Offenbachplatzilla sijaitseva oopperatalo on ollut remontissa pian kymmenen vuotta. Töiden piti valmistua 2015, mutta viivästysten ja budjettiylitysten riivaaman projektin määräpäivä on tällä tietoa syksyllä 2022. Näytökset ovat siihen saakka kolkossa 1950-luvun Staatenhausissa, jossa näyttämöt ja katsomot on rakennettu avariin entisiin näyttelyhalleihin. Tilapäisratkaisut, kuten telineiden varaan rakennetut irtokatsomot, eivät varsinaisesti ole esteettisesti tai muutenkaan miellyttäviä. Barkouf esitettiin salissa 2, joka on myös akustisesti ongelmallinen. Orkesterin osuus kuului mainiosti, mutta kapellimestari joutui selvästi jarruttelemaan ja vaimentamaan soittoa, että laulajista kuului edes jotain katsomoon saakka. Puheosuuksien kuulemiseksi joutui jo pinnistelemään, sillä niitäkään ei ollut vahvistettu sähköisesti.

Barkoufin libretistit Eugène Scribe ja Henry Boisseaux ovat kirjoittaneet aika vinkeän tarinan, joka sijoittuu Lahoreen Intiaan, nykyiseen Pakistaniin. Sikäläisillä asukkailla on paha tapa defenestroida eli heittää ikkunasta pihalle tyrannimaiset kuvernöörinsä. Niin käy nytkin, mutta yllättäen suurmoguli nimittää Barkouf-koiran paikallishallinnon johtoon ja nuori kukkakauppias Maïma (koiran entinen emäntä) päätyy tulkitsemaan Barkoufin tahtoa. Epäsuositut lait ja päätökset kumoutuvat vauhdilla ja vihdoinkin kansa on saanut inhimillisen(!) hallitsijan. Jos poliittiset päättäjät ovat epäpäteviä tai korruptoituneita, on koirakin parempi vaihtoehto! Viesti Napoleon III:n ajan ranskalaisille oli selvä...

Operetti laulettiin ranskaksi, mutta puheosuudet oli kirjoitettu uudelleen saksaksi. Ohjaaja Mariame Clémentillä oli mukavasti ideoita ja näkemystä (kuten se, että tapahtumat oli siirretty meidän aikaamme, kuvitteellisen sotilasdiktaattorin valtakuntaan), mutta hauskuutta esitys olisi kaivannut monta mitallista lisää. Julia Hansenin lavastuksesta ja puvustuksesta pidin kovasti; esimerkiksi valtavien arkistohyllyjen rivit näyttivät mahtavalta. Arne Willimczik johti orkesteria rennolla otteella, taitavasti balansoiden ja sävellykselle oikeutta tehden. Olipa upeaa musiikkia, yksi parhaista kuulemistani Offenbachin teoksista!

Solistien suoritukset olivat hyvää tasoa, mutta akustiikan vuoksi kaikki eivät tosiaan kuuluneet katsomoon parhaalla mahdollisella tavalla. Mainittakoon tässä tärkeimpien roolien esittäjät: Matthias Klink (Bababeck), Bjarni Thor Kristinsson (Le Grand-Mogol), Patrick Kabongo (Saëb), Martin Koch (Kaliboul), Sunnyboy Dladla (Xailoum), Sarah Aristidou (Maïma) ja Judith Thielsen (Balkis).

Annan kölniläisille lisäpisteen siitä, että käsiohjelman välissä sai samaan hintaan yli 50-sivuisen vihkosen, jossa on Georg Kehren laaja essee Jacques Offenbachista, kölniläisen synagogan kanttorin pojasta. Mielenkiintoista luettavaa!

Manon ei napannut vieläkään

29.10.2019 Elokuvissa: Jules Massenet'n ooppera Manon The Metropolitan Operasta New Yorkista

Edellisestä Finnkinon elokuvateatterissa näkemästäni The Metropolitan Operan Live in HD -esityksestä on kuin huomaamatta kulunut lähes puoli vuotta. Nyt vuorossa oli Massenet'n Manon, jonka olen nähnyt näyttämöllä vain kerran. Ooppera ei tuolloin tehnyt minuun varsinaista vaikutusta, joten päätin antaa sille toisen mahdollisuuden – edes elokuvateatterissa.

Harmikseni lopputulema oli aika lailla edellisen kerran mukainen: kun ei puhuttele, niin ei. Massenet on toki säveltänyt ihan miellyttävää, helposti kuunneltavaa musiikkia, mutta jonkinasteinen tasapaksuus, sovinnaisuus ja vetämättömyys sitä vaivaa. Esimerkiksi Puccini tekee Manon Lescaut -oopperassaan täräyttävämpää jälkeä, vaikka en hänen siirappinsa suurimpia ystäviä olekaan. The Metin orkesteri soitti kyllä Manoninsa ensiluokkaisesti vanhan tutun Maurizio Beninin johdolla.

Laurent Pellyn ohjauskaan ei kirvoittanut suurempia riemunkiljahduksia. Muutaman tarkkanäköisen kohtauksen tai detaljin poimin ilolla, mutta kokonaisuus soljui tavanomaisuudesta toiseen. Harvoja mieleen jääneitä seikkoja oli se, että Saint-Sulpiceen papiksi päätyneen des Grieux'n sänky oli sijoitettu kirkkosalin pylvään juurelle, niin että pääpari pääsi sopivasti siihen peuhaamaan. Kirkon hylkääminen rakkauden vuoksi olisi tullut selväksi ilman ohjaajan tyylitöntä alleviivaamista.

Ja pitkästä, pitkästä aikaa tuli eteeni sellainen The Metin tuotanto, jonka lavastus ei saanut minua haukkomaan henkeäni. Ehkä kaikki pelin osat vaikuttivat toisiinsa – jos olisin ollut lääpälläni musiikkiin ja ohjaukseen, niin kenties lavastuskin olisi näyttäytynyt suopeammassa valossa. Oopperan alun kaupunki- ja huonenäkymissä oli ideaa, mutta kovin olivat kolkosti toteutettuja. Pidin oikeastaan enemmälti vain kolmannen näytöksen Seinen ranta -lavasteista. Oopperan puvustus oli ohjaajan suunnittelema, ja sitä voi luonnehtia kehuvin adjektiivein.

Manon Lescaut'n roolin teki Lisette Oropesa, jota olen päässyt ihailemaan näyttämöllä pari kertaa aiemmin (viimeksi kesällä Savonlinnassa Verdin Rosvoissa). Hänen parinaan Le Chevalier des Grieux'n osassa oli Michael Fabiano, jota kuulin viimeksi elokuussa Turun konsertissa. Molemmat lauloivat upeasti, mutta jokin kipinä rakastavaisten väliltä tuntui puuttuvan ja ilmeet olivat usein päälleliimatun oloisia. Puolalaisbaritoni Artur Ruciński teki pätevästi Lescaut'n eli Manonin serkun osan ja Kwangchul Youn isäpapan eli Le Comte des Grieux'n osan. Muissa tehtävissä olivat mm. Carlo Bosi (Guillot de Morfontaine) ja Brett Polegato (Monsieur de Brétigny).

Taitavia nuoria ja oratorion pauhua

26.10.2019 Nuorisokoulutuksen opiskelijamatinea Musiikkitalossa Helsingissä

26.10.2019 Felix Mendelssohnin oratorio Elias Olarin kirkossa Espoossa

Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen opiskelijat tarjosivat hämmästyttävän korkeatasoisen ja kiinnostavan konsertin Musiikkitalon Camerata-salissa. Tai ei kai tason pitäisi minua enää hämmästyttää, sillä niin usein olen kuullut näissä matineoissa todella taitavia ja valloittavia esityksiä.

Sanni Kangas aloitti ensimmäisellä osalla Mendelssohnin Viulukonsertosta e-molli, pianistinaan Ayane Matsuura. Hänen jälkeensä pianisti Kati Mäki soitti Chopinilta kaksi masurkkaa ja yhden poloneesin. Ida Westerlundin numerona oli ensimmäinen osa Saint-Saënsin Viulukonsertosta nro 3 h-molli. Myös hänen pianistinaan soitti Matsuura.

Seuraavaksi Ekaterina Tikhomirova soitti pianolla J. S. Bachin Preludin ja fuugan a-molli sekä Chopinin poloneesin ja valssin. Vielä ennen väliaikaa Aino Yamaguchi viuluineen esitti Pablo de Sarasaten pikkukappaleen Zapateado. Pianistina toimi Mariko Furukawa.

Lyhyen tauon jälkeen Ilona Liiman istuutui flyygelin ääreen ja soitti J. S. Bachin Ranskalaisesta sarjasta nro 1 d-molli osat Allemande ja Courante. Hän jatkoi vielä ensimmäisellä osalla Muzio Clementin Sonaatista h-molli. Jousisoittajista ainoa soolona esiintynyt oli Venla Lahti, jonka kontrabassonumero oli Teppo Hauta-ahon Kadenza.

Matinean päätteeksi kuultiin kaksi pidempää ohjelmaa. Pianisti Anlan Fu urakoi seitsemän kappaletta ilman nuotteja: Alkuun J. S. Bachin Preludi ja fuuga c-molli, Rautavaaran Pelimannit ja Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Chopinilta hän soitti masurkan, preludin ja etydin sekä päätteeksi Sibeliuksen Capricen. Lopuksi Tähe-Lee Liiv esitti pianolla Chopinin nokturnon, kaksi etydiä ja balladin sekä Skrjabinin Etydin dis-molli.

* * *

Illaksi suuntasin Olarin kirkkoon, jossa kuultiin Suomen Laulu -kuoron ja Helsinki Metropolitan Orchestran esittämänä Mendelssohnin Elias (1846). Se on toinen säveltäjänsä kahdesta suurimuotoisesta oratoriosta, jotka hän sävelsi eräänlaisina kunnianosoituksina J. S. Bachille ja Händelille. Eliaassa Mendelssohn on kirjoittanut Bach-vaikutteisesti mm. fuugamaisia osia ja neliäänisiä koraaleja.

Teoksen luonne oli Sasha Mäkilän johdolla selvästi erilainen kuin vuonna 2016 kuulemassani RSO:n ja Hannu Linnun esityksessä. Musiikin mahtipontisuutta ei liioiteltu, dynaamista vaihtelua käytettiin harkitummin ja tekstille löytyi paremmin tilaa. Kuorossa oli ajoittain pientä epätarkkuutta, mutta kokonaisuus miellytti korvaa, eikä solisteissakaan ollut heikkoja lenkkejä.

Juha Kotilainen julisti Eliaan osassa kuin todellinen profeetta tai saarnamies. Monica Groop lumosi sävykkyydellään ja Hedvig Paulig lauloi harvinaisen lämpimästi. Muissa solistitehtävissä olivat Elsa-Maija Helminen, Fanny Hellström, Eero Lasorla, Arttu Hartikainen, Kullervo Latvanen ja Veikko Vallinoja.

Kaksi sinfoniakonserttia samana iltana – riitti jopa minulle

25.10.2019 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Péter Eötvös ja opiskelijat Musiikkitalossa Helsingissä

25.10.2019 Radion sinfoniaorkesteri ja solistit, joht. Hannu Lintu Musiikkitalossa Helsingissä

Unkarilainen kapellimestari ja säveltäjä Péter Eötvös on tullut minulle tutuksi muutaman oopperansa kautta; kaikkiaan hän on kirjoittanut niitä jo yli kymmenen. Viisi vuotta sitten valmistunut Der goldene Drache (Kultainen lohikäärme) on jo esitetty useissa taloissa ja esimerkiksi Tri sestry (Kolme sisarta) palaa Wienin valtionoopperan lavalle ensi keväänä.

Eötvös on ollut ahkera Helsingin-vierailullaan: Hän johti kaksi HKO:n konserttia, opetti Sibelius-Akatemiassa osana kansainvälistä vierailijaohjelmaa ja vielä johti opetusperiodinsa päätöskonsertissa orkesteria yhden kappaleen verran.

Konsertti alkoi Mozartin Ryöstö seraljista -oopperan alkusoitolla, josta ihan näpsäkän esityksen johti I-Han Fu. Toisena kappaleena kuultiin Eötvösin Dialog mit Mozart – Da Capo für Orchester vuodelta 2016. Siinä säveltäjä esittelee fragmentteja Mozartin luonnoslehtiöistä ja kehittelee niitä omalla tyylillään. Eötvös johti itse teoksensa, luonnollisesti suvereenilla otteella ja rutiinilla. En muun ohjelman vuoksi päässyt aiemmin viikolla HKO:n konsertteihin, joten onneksi tarjoutui mahdollisuus seurata maestron työskentelyä edes tämän yhden kappaleen verran.

Kolmas numero oli Bartókin Tanssisarja, jonka kipparina aloitti opiskelijoista Sebastian Zinca. En tiedä miksi lopputulos jätti minut haaleaksi, sillä ei Zincassa mitään varsinaista vikaa ollut. Seuraavaksi korokkeelle astui Tarmo Peltokoski, joka johti vauhdikkaasti ja suurin elein. Hänen musikaalisuutensa ja näkemyksensä tuntuivat olevan aivan eri tasolla kuin edellisellä kapulla – ehkä tässä oli se kaivattu syy. Chloé Dufresne johti oman osuutensa tarkasti, mutta turhankin hillitysti, hieman virkamiesmäisesti. James Kahane teki hyvän vaikutuksen; johtaminen oli luontevaa ja selkeää.

Väliajan jälkeen saatiin lisää Bartókia: Divertimento jousille, jonka kapellimestarina aloitti Tarmo Peltokoski. Olen aiemmin tuntenut hänet mainiona pianistina, mutta jo tämän näyte-erän perusteella uskallan veikata miehelle kelpo uraa kapellimestarina. Peltokoskessa on esiintyjän ja showmiehen vikaa, mikä ei nykymaailmassa ole orkesterinjohtajalle lainkaan huono ominaisuus. Hänen ilmeinen lahjakkuutensa ja kyvykkyytensä myös kapellimestarina säteili katsomoon saakka.

Divertimenton toisen osan johti Aliisa Barrière. Hänessä on selvästi potentiaalia ja johtaminen sujui teknisesti hyvin, mutta työskentely kaipaisi vielä vahvempaa tulkinnallista näkemystä ja vapautumista. Huomasin muuten Barrièren äidin eli Kaija Saariahon yleisön joukossa. Viimeisen osan kapellimestariksi nousi Aku Sorensen, jota olen kuunnellut useita kertoja hienona viulistina ja konserttimestarina. Taustasta on varmasti ollut hänellekin hyötyä; johtaminen oli jämptiä, orkesteri seurasi Sorensenia vakuuttavasti ja kokonaisuus oli hyvässä balanssissa.

* * *

Konsertti-iltani ei päättynyt tähän, vaan siirryin Sonore-salista suoraan Musiikkitalon konserttisaliin, jossa jatkettiin RSO:n voimin. Magnus Lindberg -festivaalin konsertti tarjosi kaksi säveltäjän suurteosta: maineikkaan Kraftin vuodelta 1985 ja Auran vuodelta 1994. Alkuun Magnus Lindberg ja Hannu Lintu kertoivat Kraftista – mitä kuullaan ja miksi. Oli jännää tähystellä, että mitä romuja Tattarisuolta oli tällä kertaa löydetty soitettavaksi. Lintu varoitti asianmukaisesti korvatulppien tarpeellisuudesta (RSO jopa jakoi niitä lämpiössä ennen konsertin alkua) – tätä olisi kaivattu myös eilisessä oopperaesityksessä.

Olen kuullut Kraftin vain kerran aikaisemmin ja muistan teoksen alkutahtien melkeinpä järkyttäneen tuolloin. Niin se maailma ja kuulija vaan muuttuu – nyt seurasin kappaletta lähes hilpeyden vallassa. Hannu Linnulla oli kokonaisuus hyvin hallinnassaan ja esitys oli vaikuttavampi sekä tasapainoisempi kuin se ensimmäinen kokemani. Tilallisuus toteutui nyt hienosti, kun sali oli riittävän suuri ja esimerkiksi eri puolille sijoitetut tamtamit pääsivät oikeuksiinsa. Solisteina soittivat sellisti Tuomas Lehto, klarinetisti Giuseppe Gentile sekä lyömäsoittajat Kazutaka Morita ja Naoki Yasuda. Lindberg itse oli merkitty pianosolistiksi, mutta kyllä hän näytti kolistelevan ja rahistelevan myös monenlaisia lyömäsoittimia ja ties mitä ihmevirityksiä. Elektroniikasta vastasi Lindbergin luottomies Juhani Liimatainen.

Witold Lutosławskin muistolle omistettua Auraa on pidetty yhtenä Lindbergin pääteoksena ja selkeänä jakajana hänen tuotantonsa ja orkesterikielensä kehityksessä. Laajaa neliosaista teosta tekisi mieli kutsua sinfoniaksi, mutta säveltäjä ei ole tälle lämmennyt. Auran osat soitetaan etenevänä liikkeenä yhteen ilman taukoja; koko ajan aistittavaa liikettä alleviivaa mm. se, että jokainen osa on edeltävää lyhyempi. Teos on melkoinen runsaudensarvi, johon Lindberg tuntuu suorastaan lapioineen materiaalia varastostaan. Tämä on musiikkia, jonka parissa RSO ja Lintu loistivat odotetusti.

Myöhäisillan kamarimusiikissa saatiin kaiken Lindberg-ryskeen päälle korville hyvää tekevää ja rauhoittavaa Bachia. Partitasta nro 2 d-molli BWV 1004 kuultiin Robert Schumannin sovitus. Hän ei tohtinut kajota Bachin sooloviuluosuuteen, mutta kirjoitti sille pianosäestyksen. Teoksen esittivät viulisti Laura Vikman ja pianisti Jouko Laivuori.

Baby Jane -ooppera oli loistava, vaikka korviin koskikin

24.10.2019 Markus Kärjen ooppera Baby Jane Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Jos eilisessä Kansallisoopperan konsertissa oli sali vain puolillaan, niin vielä heikommin olivat asiat tänä iltana Aleksanterin teatterissa – yleisöä oli vain nimeksi. Harmi sinänsä, sillä Ooppera Skaalan uutuusteos Baby Jane osoittautui pienimuotoiseksi tapaukseksi, josta mahdollisimman monen soisi pääsevän osalliseksi. Toivottavasti jäljellä olevat pari näytöstä myyvät paremmin.

Ooppera Skaala on viime vuodet kokeillut valtavirran ulkopuolella mm. konemusiikin parissa, ja jossain määrin samalla polulla on jatkettu edelleen. Tämä tuotanto oli mielestäni paljon tasokkaampi ja taiteellisesti antavampi kuin aiemmat seikkailut. Markus Kärjen tyyli ja sävelkieli tuntuivat olevan paljossa velkaa elokuvamusiikille. Usein käytetty suuri orkesterisointi sekä musiikin dramatiikka ja romanttiset sävyt sopivat tähän teokseen loistavasti. Musiikki kuultiin kaiuttimien kautta; ääniraita oli toteutettu kokonaan tietokoneella ilman eläviä soittajia.

Baby Janen libreton ovat Sofi Oksasen romaanin (2005) pohjalta kirjoittaneet Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo. Lopputulos oli hyvä – tekstiin ei ollut tungettu kaikkea mahdollista, se jätti tilaa kuulijan omille ajatuksille ja ennen kaikkea tekstiä ei ollut liikaa, vaan myös musiikille oli sijansa. Ooppera kuvaa romaanin hengessä kahden naisen rakkaussuhdetta tai oikeastaan kolmiodraamojen verkostoa. Ooppera vyöryttää näyttämölle mielenterveyteen sekä lääkkeiden ja alkoholin käyttöön liittyviä ongelmia, syrjäytymistä, seksiä ja mustasukkaisuutta sekä läheisriippuvuutta, rakkautta ja valtapeliä. Siis varmasti ajassa kiinni olevaa asiaa, mutta vauhti ja intensiteetti melkein hengästyttivät!

Janne Lehmusvuon ohjaus oli vaikuttava, dramaattinen ja kerronnaltaan uskottava, mutta ei pyrkinyt shokeeraamaan rajuimmillakaan näyttämölle tuoduilla asioilla, kuten väkivallalla tai viiltelyllä. Ohjaajan suunnittelema lavastus oli toteutettu tyylikkäästi seinäelementteihin projisoiduilla kuvilla. Harri Peltosen valaistus oli olennainen osa kokonaisuutta, samoin kuin Tyra Thermanin puvustus. Solistit Tuuli Lindeberg, Essi Luttinen ja Laura Heinonen pelasivat loistavasti yhteen ja sekä lauloivat että näyttelivät upeasti.

Ainoa miinukseni tälle oopperaillalle tulee äänenvoimakkuudesta. Lujaa soitettavat kohdat eivät ole harvinaisia klassisen musiikin konserteissa tai oopperoissa, mutta ne ovat yleensä lyhytkestoisia. Nyt näin ei ollut. Musiikin ja sähköisesti vahvistettujen lauluäänien kokonaisuus oli korville aivan liikaa – niitä vihloi vielä pitkään esityksen jälkeen.

Sofokleen soivat tragediat

23.10.2019 Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro sekä solistit, joht. Eivind Gullberg Jensen Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisooppera tarjosi mielenkiintoisen konsertti-illan, joka ei ihme kyllä saanut yleisöä liikkeelle, vaan sali jäi puolityhjäksi. Päänumerona oli meillä hyvin harvoin esitetty Igor Stravinskyn Oedipus Rex, jonka säveltäjä itse risti oopperaoratorioksi. Sen pariksi oli Sofokles-yhteyden kautta valittu Manfred Honeckin ja Tomáš Illen kokoama sarja Richard Straussin Elektra-oopperan musiikista.

Oopperaorkesteri ei soittanut konserttia montussaan, vaan näyttämölle levittäytyneenä. Puolituntinen Elektra-sarja oli oikein kiinnostavaa kuultavaa. Oopperaesityksissä huomio kiinnittyy usein liiaksi solisteihin, mutta kun laulajia ei tässä teoksessa ollut, niin Straussin musiikista nousi kuin huomaamatta esiin muita tasoja ja sävyjä. Säveltäjälle tyypillisiä myöhäisromantiikasta ammentavia paisutuksia ja toisteisia huippuja oli monia, mutta aika usein ne jäivät kuivakkaiksi tai jähmeiksi. Osansa oli ehkä salin akustiikalla, mutta epäilemättä myös kapellimestari Eivind Gullberg Jensenillä, sillä kyllä kansallisoopperan orkesteri on eräiden muiden maestrojen johdolla soittanut Straussia toiseen malliin.

Väliajan jälkeen kuultu Oedipus Rex esitettiin harmillisesti konserttiversiona. Näyttämöllisyys olisi syventänyt teosta, johon kuitenkin on kirjoitettu ja tarkoitettu sisältyvän oopperallista musiikkidraamaa. Nyt mentiin katkonaisella oratoriolinjalla, jossa musiikkinumerot ja näyttelijä Timo Torikan kertojaosuudet vuorottelivat.

Stravinskyn neoklassinen musiikki on mestarillista ja luo yhdessä latinankielisen tekstin kanssa hienon vaikutelman. Selittäviä puheosuuksia en oikein ymmärrä tai arvosta, ne vaan tahtovat lässäyttää musiikin kohottaman tunnelman. Torikka kantoi kainalossaan Sofokleen kipsipäätä, jonka veriset silmät teoksen lopussa viittasivat Oidipuksen itseltään puhkaisemiin silmiin.

Kansallisoopperan kuoron miehet oli sijoitettu näyttämön takaosaan, mikä asetti haasteita yhteissoinnille. He lauloivat kohtuullisen hyvin, mutta teoksen alkupuolella kuului aivan liikaa eriaikaisuutta. Olikohan teosta harjoiteltu riittävästi? Solisteihin olin tyytyväinen, mutta ehkä heidät olisi voinut sijoittaa näyttämölle toisin. Thomas Mohrin (Oidipus) tenori soi kiinteänä ja kantavana ja vanha tuttu Michael Kraus sai Kreoniinsa ytyä ja sävykkyyttä. Jekaterina Gubanovan (Iokaste) samettisuutta oli ilo kuunnella, mutta paikka paikoin ääni kuulosti kuin liikaa "maskissa" olevalta. Pienemmissä tehtävissä olivat Jyrki Korhonen (Teiresias) ja Jussi Myllys (Paimen), joista jälkimmäinen teki osansa raikkaasti.

Menihän sitä yksi Fideliokin pitkästä aikaa...

22.10.2019 Ludwig van Beethovenin ooppera Fidelio Stadttheater Fürthissä

Beethovenin Fidelio oli lähinnä täyteohjelmaa tälle illalle, sillä Nürnbergin lähiseudun kaupungeista ei löytynyt oikein muutakaan kiinnostavaa oopperaa tai konserttia. Lisäsyy valintaan oli se, että ennakkotietojen mukaan suomalaisbasso Erik Rousin piti laulaa Roccon osa, mutta solisti oli sittemmin vaihtunut. Stadttheater Fürthissä ei ole omaa oopperaensembleä, vaan esitys oli Theater Ulmin vierailu. Orkesteri ja kuorokin oli tuotu Ulmista; niitä johti GMD Timo Handschuh. Fürthin teatterirakennus vuodelta 1902 on muuten kaunis namupala, joka kannattaa tilaisuuden tullen käydä katsastamassa.

Olen nähnyt Fidelion vain pari kertaa aiemmin – luultavasti siksi, että teos ei ole tehnyt minuun suurta vaikutusta. Mutta ei tämä kokemus nyt hullumpi ollut... Paitsi että ulmilaiset esittivät oopperan yhtä soittoa, so. ilman väliaikaa, mikä meinasi käydä hieman raskaaksi. Produktiossa käytetty partituuri oli muokattu lopullisesta eli vuoden 1814 versiosta.

Dietrich W. Hilsdorfin ohjaus oli suoraviivainen ja perinteinen, etten sanoisi jopa vanhanaikainen. Lopussa nähtiin ainoa yllätyksellinen seikka, kun Leonore ampuukin Don Pizarron. Dieter Richterin lavastus sopi kokonaisuuteen hyvin; mielenkiintoinen ratkaisu oli se, että tyrmän ovi oli sijoitettu Roccon asunnon paraatihuoneen nurkkaan ja Florestanille aiottu hauta kaivettiin huoneen toiselle laidalle. Näin vältyttiin näppärästi lavasteiden vaihtamiselta! Bettina Munzer oli suunnitellut kauniit ja tyylikkäät puvut.

Kaikki solistit tekivät laulullisesti varsin hyvää työtä. Leonore/Fidelio oli Erica Eloff, jonka äänenväriin en oikein mieltynyt. Guido Jentjens oli merkillisen valju ja vätysmäinen Rocco – liekö sitten ohjaajan tarkoituskin? Don Pizarron roolin tehnyt Dae-Hee Shin oli mies paikallaan ja vastasi ehkä vahvimmasta näyttelijäsuorituksesta. Marzellinen osan teki pirteä Maryna Zubko ja Jaquinon osan ilmeikkäästi esiintynyt Luke Sinclair. Florestan oli Markus Francke ja Don Fernando oli Martin Gäbler.

Dodekafonista herkkua(!)

21.10.2019 Ernst Krenekin ooppera Karl V. Nationaltheaterissa Münchenissä

Ernst Krenek (1900–1991) oli itävaltalaissyntyinen säveltäjä, jonka sukunimi oli tšekkiläisten sukujuurien johdosta alkujaan Křenek. Hän muutti Yhdysvaltoihin jo 1938, jolloin Krenekin musiikin esittäminen kiellettiin Saksassa kokonaan. Natsien hampaisiin oli jo aiemmin joutunut erityisesti jazz-ooppera Jonny spielt auf, jossa mm. on musta päähenkilö. Kiellosta johtuen Karl V. sai kantaesityksensä (1938) Prahassa eikä Wienissä, kuten oli suunniteltu. Oopperan toinen versio pääsi näyttämölle 1958 Düsseldorfissa.

Krenek eli Yhdysvalloissa yli 50 vuotta opettaen, kirjoittaen ja jatkaen säveltämistä. Hänen tuotantonsa käsittää mm. yli 20 oopperaa, sinfonioita, konserttoja ja muuta orkesterimusiikkia, paljon kamari- ja pianomusiikkia jne. Itselleni tämä Baijerin valtionoopperan Karl V. oli ensimmäinen näkemäni Krenekin ooppera. 1950–1970-luvuilla teosta esitettiin jonkin verran, mutta viimeisten 40 vuoden aikana se on saanut vain kaksi näyttämöllistä tuotantoa ennen tätä Münchenin produktiota.

Pidin kovasti Krenekin sävellyksestä, joka on kirjoitettu vuosina 1932–33. Hän opiskeli Berliinissä Franz Schrekerin johdolla ja tämä ehkä kuului jossain määrin lopputuloksessa, vaikka Krenek käyttääkin teoksessaan Schönbergin kaksitoistasäveljärjestelmää. Krenekin sävelkielestä on sanottu, että siinä voi kuulla vaikutteita myös Paul Hindemithiltä ja Arthur Honeggerilta. Sen sijaan Mahler-vaikutteita en ainakaan tässä oopperassa tunnistanut – ehkä niitä löytyy orkesterimusiikin puolelta. Gustav Mahler oli Krenekille läheinen ja tärkeä säveltäjä ja hän jopa nai Mahlerin Anna-tyttären, mutta avioliitto kesti alle vuoden.

Oopperan libretto on säveltäjän itsensä laatima ja erittäin korkeatasoinen. Siinä Kaarle käy läpi elämäänsä ja tekojansa eräänlaisena ripittäytymisenä nuorelle munkille. Carlus Padrissan ohjaus sekä hänen ja Lita Cabellutin lavastus olivat tälle oopperalle napakymppi. Ohjauksessa riitti yllätyksellisyyttä, jota upea visuaalisuus tuki. Cabellut oli suunnitellut myös puvustuksen, jossa oli monitahoisuutta ja mielikuvituksellisuutta, sekä videoiden konseptin.

Jo oopperan aloitusnäkymä oli todella vaikuttava: Kaarle V seisoi koko lavan kokoisessa vesialtaassa, hämärällä näyttämöllä roihusi tuli ja taustaseinän maalaus (Tizianin La Gloria) heijastui sivujen peiliseinistä sekä vedestä. Samaan aikaan kaiuttimista kuuluva ääni luetteli kaikki Kaarle V:n arvonimet ja tittelit (joita riitti kymmenittäin). Kuten historiantunneilta muistamme, hallitsi hän Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lisäksi mm. nykyisen Espanjan aluetta. Oopperan ystävät tuntevat hänet myös Don Carlo -oopperasta luostariin vetäytyneenä Filip II:n isänä.

Esityksen kapellimestarina toimi Erik Nielsen. Ilta oli Bo Skovhusin, joka hallitsi suvereenisti näyttämöä Kaarle V:nä. Muita keskeisiä henkilöitä olivat hänen hullu äitinsä Juana (Christa Mayer), siskonsa Eleonore (Gun-Brit Barkmin) ja veljensä Ferdinand (Dean Power) sekä vaimonsa Isabella (Anne Schwanewilms). Nuoren ja epävarman rippi-isä Juan de Reglan osan teki mainiosti Janus Torp. Miehiä Kaarlen elämän varrelta esittivät mm. Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (Frans I), Markus Eiche (Luther), Kevin Conners (Pizarro) ja Peter Lobert (sulttaani Suleiman I Suuri).

Rossinin Otello on eri maata

20.10.2019 Gioachino Rossinin ooppera Otello Oper Frankfurtissa

Oper Frankfurt esittää tällä kaudella kolme Rossini-harvinaisuutta, joista ensimmäisenä vuoron sai Otello ossia Il moro di Venezia. Teos kantaesitettiin Napolissa 1816 eli se sijoittuu Rossinin oopperoiden kronologisella listalla noin puoliväliin. Libretto pohjautuu 1700-luvun lopun ranskalaiseen sovitukseen Shakespearen näytelmästä – ei siis suoraan renessanssineron teokseen kuten Verdin Otellon libretto. Tämä selittää tietyt erot näiden oopperoiden juonessa ja sisällössä; esimerkiksi tapahtumapaikka on Rossinilla Venetsia ja Verdillä Kypros.

Frankfurtilaiset olivat ostaneet Theater an der Wienin tuotannon vuodelta 2016. Damiano Michieletton ohjaus alkoi näppärällä henkilöiden esittelyllä alkusoiton aikana. Tapahtumat oli sijoitettu nykyaikaan, venetsialaisen teollisuuspohatan palatsiin (lavastus Paolo Fantin, puvustus Carla Teti). Muuten libretolle oltiin kohtuullisen uskollisia, lopun itsemurhia lukuun ottamatta. Doge oli muutettu pääministeriksi, joka edusti rahan ja (poliittisen) vallan liittoa. Otello oli arabiliikemies, jonka kanssa kyllä kelpasi tehdä rahaa, mutta ystävyyden eteen vedettiin selvä raja. Michieletto nostaakin keskeiseksi teemaksi vieraan tai tuntemattoman pelon, mikä istuu aikaamme oivallisesti.

Tässä teoksessa ei niinkään kiinnitetty huomiota Otellon (Enea Scala) mustasukkaisuuteen, vaan enemmän Desdemonan (Karolina Makuła) ja hänen isänsä Elmiron (Thomas Faulkner) ongelmallisiin väleihin. Nahjusmaiseen Rodrigoon (Jack Swanson) ei edes hänen isänsä Doge (Hans-Jürgen Lazar) saanut puhtia, mutta pojan rooli on tässä oopperassa hyvin näkyvä ja tärkeä. Jago (Theo Lebow) ei ollut niin pirullinen juonittelija kuin Verdin oopperassa, mutta ohjaaja rakensi huolella henkilön psykologista profiilia. Emiliana lauloi Kelsey Lauritano ja Luciona Michael Petruccelli.

Otello oli napolilaisten tilaus ja he edellyttivät teokseen kolmea tärkeää tenoriroolia ajankohdan suurille nimille. Tähän Rossinin oli suostuminen, minkä vuoksi sekä Otellon, Jagon että Rodrigon osat on kirjoitettu tenoriäänelle. Ainoa matalampien fakkien miesrooli on Elmiro, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu. Näkemäni kauden viimeinen esitys sujui kapellimestari Sesto Quatrinin komennossa ja solistit olivat kaikki hyvätasoisia. Nuori Jack Swanson (s. 1992) yllätti positiivisesti Rodrigona ja kohosi yleisön suosikiksi.

Japanissa, Venäjällä ja Unkarissa operetin siivin

19.10.2019 Paul Abrahamin operetti Viktoria ja hänen husaarinsa Verkatehtaassa Hämeenlinnassa

Operart Jyrki Anttila Oy on jälleen valmistanut uuden operettituotannon suomalaisille näyttämöille: Paul Abrahamin Viktoria ja hänen husaarinsa (käytetty myös nimeä Viktorian husaari) kiertää muutamilla paikkakunnilla ainakin tämän vuoden lokakuussa ja uudelleen huhtikuussa 2020. Viktoria und ihr Husar kantaesitettiin Budapestissä 1930 ja siitä tuli säveltäjänsä ensimmäinen menestysteos. Suomessa tätä operettia ei kaiketi ole nähty vuosikymmeniin.

Husaarien ratsumestari Stefan Koltay (Jyrki Anttila) ja hänen palvelijansa Janczy (Jukka Romu) ovat venäläisten sotavankina Siperiassa ja odottavat teloitustaan. Janczyn viulullaan soittama melodia tekee vartijaan vaikutuksen, ja tämä lupaa auttaa miehet pakoon jos vaan saa viulun omakseen. Pakolaiset päätyvät lopulta Tokioon, jossa näkevät sattumalta kreivitär Viktorian (Merja Mäkelä), ratsumestarin (entisen) kihlatun. Koltay ja Janczy seuraavat autoa Yhdysvaltojen suurlähetystöön, jossa heidät otetaan vastaan ja tarjotaan apua. Janczy iskee silmänsä Riquetteen (Tiina Vahevaara), teoksen subrettiin, mutta Koltayn osana on dramaattinen kohtaaminen Viktorian kanssa.

Suurlähettiläs John Cunlight (Jouni Kokora) on vaihtamassa asemapaikkaansa Petrogradiin (siis nykyiseen Pietariin) ja hän ottaa unkarilaismiehet mukaan seurueeseensa – näin he pääsevät turvallisesti Venäjän läpi diplomaattisen koskemattomuuden suojaamina. Vasta perillä entinen kihlapari saa tilaisuuden keskustella. Selviää, että kreivitär oli saanut väärän tiedon Koltayn kuolemasta ja siksi avioitunut Cunlightin kanssa. Kun Viktoria vakuuttaa rakastavansa miestään, murtuu Koltay ja antautuu venäläisille sotilaille. Vaimonsa reaktiosta suurlähettiläs ymmärtää tämän rakastavan vain ja ainoastaan ratsumestaria.

Aika kuluu ja miehestään eronnut Viktoria palaa kotiseudulleen Unkariin. Kylän viinijuhlassa on määrä vihkiä avioon tradition mukaisesti kolme paria. Janczy saa Riquettensa ja mukana tapahtumissa pyörinyt Viktorian veli Ferry (Lasse Pajunen) nai uudelleen Lia Saninsa (Marika Hölttä), sillä pormestari (Markku Lintunen) ei pidä Japanissa solmittua avioliittoa pätevänä. Kolmanneksi morsiameksi on juoniteltu asiasta mitään tietämätön Viktoria. Paikalle on salaa kutsuttu sekä Cunlight että Koltay. Aivan – Koltay on kaikkien hämmästykseksi elossa, sillä hän on selvinnyt jo toistamiseen uhanneesta teloituksesta, kiitos Cunlightin avun. Viktoria suorittaa perinteisen viinikokeen, joka osoittaa hänen sydämensä kuuluvan Koltaylle.

Ohjaaja Anselmi Hirvonen kuljetti tarinaa suoraviivaisen sujuvasti ja elävöitti näyttämöä mm. pienillä tanssinumeroilla, kuten kunnon operettiin kuuluukin. Jyrki Kakon yksinkertainen lavastus täytti tehtävänsä. Kuoro oli kovin epätasainen, mutta siinähän sekin meni muun ohessa. Musiikista vastasi viisihenkinen näpsäkkä Salonkiorkesteri Operetta, sielunaan pianisti Anu Kosonen. Solistit pärjäsivät hyvin; ainoastaan pormestarin osuus ei ollut ammattimaista tasoa.

Esityksen suurin heikkous oli puhtaasti tekninen: Laulajilla olleiden mikrofonien miksaus ei alkuun toiminut lainkaan. Kuorosta puski läpi yhden sopraanon ääni niin kovana, että korviin sattui, ja kaikkien muiden äänet jäivät alle. Tämä ongelma korjattiin melko pian, mutta sen jälkeenkään asiat eivät olleet kunnossa. Repliikin lausuvan tai laulavan henkilön mikrofoni oli useita kertoja kiinni juuri ratkaisevalla hetkellä ja lisäksi kaiuttimista kuului silloin tällöin kovia paukahduksia ja häiriöääniä. Tällaiset eivät olleet vain pieniä kauneusvirheitä, vaan vaikuttivat olennaisesti teoksen kokemiseen ja esityksessä viihtymiseen. Toivottavasti tiimi saa laitteensa kuntoon ja osaavan miksaajan seuraaviin esityksiin!

Uusia tuttavuuksia Casellalta ja Rimski-Korsakovilta

18.10.2019 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Donato Renzetti, sol. Alexander Toradze, piano Musiikkitalossa Helsingissä

18.10.2019 Nikolai Rimski-Korsakovin oopperat Vera Sheloga ja Kaštšei Kuolematon Nukketeatteri Sampossa Helsingissä

HKO:n aamupäiväisessä kenraaliharjoituksessa hiottiin saman illan konsertin ohjelmaa. Ensin oli vuorossa Sergei Prokofjevin Pianokonsertto nro 3 C-duuri. Solistina soitti yksi aikamme pianon titaaneista, Alexander Toradze, jonka bravuurinumeroihin tämä Prokofjevin konsertto kuuluu. Kapellimestari Donato Renzettille lopputulos tuntui kelpaavan, mutta Toradze tunkeutui jokusen kerran maestron tontille mestaroimaan. Onneksi Renzettin ego näytti kestävän tämän... Toisena numerona oli kauden Italia-teemaan liittyen Alfredo Casellan (1883–1947) Sinfonia nro 2 c-molli, jonka HKO esittää ensimmäistä kertaa Suomessa. Sinfonia oli viihdyttävän rempseä ja vauhdikas uusi tuttavuus, mutta tuskin tästä pitkäkestoisempaa suhdetta syntyy... Kenraali meni läpisoittona ilman keskeytyksiä.

* * *

Nikolai Rimski-Korsakovin syntymästä on tänä vuonna kulunut 175 vuotta, mutta juhlavuosi on noteerattu Euroopan oopperataloissa hyvin heikosti – ehkä säveltäjän teosten esiinmarssi tapahtuu vasta tasavuotena eli 25 vuoden kuluttua? Suomessa sentään Oopperayhdistys Fantasia tuotti näyttämölle kaksi Rimski-Korsakovin lyhyempää oopperaa Ville Saukkosen ohjauksina. Ilmeisesti kumpaakaan teosta ei ole aiemmin esitetty Suomessa.

Illan aloittanut noin puoli tuntia kestävä Vera Sheloga (suom. myös Aatelisrouva Vera Sheloga, ven. Боярыня Вера Шелога (Bojarynja Vera Šeloga) on vuodelta 1898. Sotaan lähteneen Ivan Shelogan (Ronnie Karlsson) puoliso Vera (Tuuli-Elina Kilpelä) synnyttää lapsen, jonka isä ei ole hänen aviomiehensä. Vanha taloudenhoitaja Vlasevna (Vuokko Saariaho) tietää salaisuuden ja tuo nyt nähdyssä ohjauksessa mielipiteensä selvästi julki. Vera tunnustaa sisarelleen Nadezhdalle (Marle Himberg) asioiden laidan. Keskustelun päätyttyä Ivan palaa sodasta Nadezhdan kihlatun Yuri Tokmakovin (Rene Ertomaa) kanssa. Vihastuva Ivan vaatii tietää, kenen lapsi on, jolloin sisko pelastaa Veran ilmoittamalla olevansa lapsen äiti. Saukkosen loppuratkaisussa Yuri ampuu kihlattunsa tämän vuoksi.

Väliajan jälkeen nähtiin kestoltaan pidempi Kaštšei Kuolematon (suom. myös Kuolematon Kaštšei, ven. Кащей Бессмертный (Kaštšei Bessmertnyi). Se valmistui 1902 ja libretto perustuu venäläiseen kansantaruun. Kuolleen maan valtias Kaštšei Kuolematon (Kalle Virtanen) pitää vankinaan Prinsessaa eli tsarevnaa (Emmi Kaijansinkko) sekä Myrskytuulta (Antti Pakkanen). Kaštšei lähettää Myrskytuulen tyttärensä Kashejevnan (Karoliina Laurila-McLoud) luo. Prinssi Ivan Korolevits (Olli-Tapio Tikkanen) on matkalla pelastamaan Prinsessaa, mutta joutuu Kashejevnan juonien kohteeksi. Myrskytuulen avulla Prinssi vapautuu Kashejevnan taioista ja auttaa Prinsessan vapauteen. Kaštšeille ja hänen tyttärelleen käy huonommin...

Ohjaaja Ville Saukkonen ja visualisoinnista vastannut Hanna Hakkarainen olivat tehneet erinomaista työtä molempien oopperoiden kohdalla. Vera Sheloga oli psykologisesti tarkkanäköinen ja henkilöohjaus oli mietitty hienosti. Kaštšei Kuolematon tavoitti hyvin sadun eri tasot ja Kylmän maan kansan eli kuoron käyttö oli oivallista – puhumattakaan heidän loistavasta maskeerauksestaan (Anne Rautio). Taas tuli todistetuksi, kuinka pienilläkin resursseilla voidaan tehdä täysipainoista oopperaa, kun on osaamista ja näkemystä.

Harmittelin ennakkoon sitä, että esitys toteutettiin pianosäestyksellä, sillä Rimski-Korsakovin teoksille on tyypillistä upea orkestrointi. Mutta näiden oopperoiden pianopartituuritkin osoittautuivat hyvin ilmeikkäiksi ja värikkäiksi. Tuomas Juutilainen oli aivan ilmiömäinen pianisti ja loihti ilmoille niin mahtavaa pianosatsia kuin nyt pystypianolla vain kykenee. Bravo!

Illan solistisuoritukset olivat kaikki kohtuullisen hyviä, tai ainakin tyydyttäviä. Minuun suurimman vaikutuksen teki mezzosopraano Karoliina Laurila-McLoud, jolla on aivan mahtavan kaunisvärinen tumma ääni.

* * *

Jouduin päällekkäisyyksien vuoksi jättämään väliin tälle illalle osuneen Schubert-konsertin Helsingin barokkiorkesterin Vanhan musiikin sarjassa. Vaan onneksi meillä on Yleisradio, jonka ansiosta menetys ei ollut täydellinen: https://areena.yle.fi/1-50323966. Kuunnelkaapa tuota Aapo Häkkisen uskomattoman hienoa soittoa fortepianolla!

Barokkiurkuja ja lastenoopperaa

17.10.2019 Sini Huopaniemi, urut Musiikkitalossa Helsingissä

17.10.2019 Cecilia Damströmin ooppera Vickan & Väinö Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Organon urkumatineassa soitti tällä kertaa Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa opiskeleva Sini Huopaniemi. Unohduksen vuoksi ei konsertin ohjelmaa jaettu normaaliin tapaan ovella eikä sitä ollut päivitetty myöskään nettiin. Niinpä kuultujen kappaleiden jäljittäminen oli kohtuullisen vaikeaa... Toccata-painotteisen ohjelman säveltäjät olivat nimekkäitä: Giovanni Gabrieli, Domenico Zipoli, Jan Pieterszoon Sweelinck (italialaislinjasta poiketen alankomaalainen säveltäjä) ja Girolamo Frescobaldi. Huopaniemi soitti kaikki kappaleet Organo-salin pienillä italialaisilla barokkiuruilla, jotka ovat 1700-luvun alkupuoliskolta. Osa ohjelmasta olisi tarvinnut vielä lisätyöstämistä – tulkinnat olivat kovin kaavamaisia ja vääriä ääniä kuului liian usein.

* * *

Illalla Aleksanterin teatterissa kuultiin Vickan & Väinö -lastenoopperan kolmas esitys; ensimmäinen eli kantaesitys oli ollut aamupäivällä. Kaikkiaan näytöksiä on tällä erää seitsemän kappaletta kolmen päivän aikana.

Noin 40 minuuttia kestävän teoksen on säveltänyt Cecilia Damström. Musiikki oli oikein letkeää ja sujuvaa, rytmisesti pirteää, hauskaakin – ja oman lisävärinsä toi se, että soittamassa oli ainoastaan harmonikka. Janne Valkeajoki oli tehtävässään oikein mainio.

Kaksikielisen (tai oikeastaan kolme-, sillä arkkitehti C. L. Engelille oli kirjoitettu jokunen repliikki myös saksaksi) libreton on kirjoittanut Marina Motaleff-Kelly, jonka tekosia oli myös oopperan ohjaus. Pienille lapsille sopivan vauhdikas ja helposti seurattava tarina sijoittuu 1840-luvun Helsinkiin. Kaksi hiirtä – Tukholmasta tullut Victoria eli Vickan ja suomalainen Väinö – tapaavat ja Väinö auttaa nälkäistä vierasta. Yhdessä he jäljittävät kilpailevan arkkitehdin varastaman piirustuksen ja palauttavat sen Engelille. Ystävyys ja ymmärrys syntyvät helposti, vaikka yhteistä kieltä ei (aluksi) olekaan.

Tarmo Tanttu oli suunnitellut esityksen lavastuksen ja puvustuksen. Varsinkin lavastus oli mielestäni hieno, eikä lainkaan sellaista puolivillaista tekoa kuin pienissä tuotannoissa usein näkee. Lisäpisteet hauskoista lokeista ja niiden äänistä! Näkemässäni esityksessä lauloivat Hedvig Paulig, Ville Salonen ja Aku Rantama. Laulullisesti mentiin vain tyydyttävällä tasolla, mutta näytteleminen toimi paremmin. Ville Salosen iloisuus ja ilmeikkyys oli suorastaan valloittavaa.

Ääni ja vimma

16.10.2019 Radion sinfoniaorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Hannu Lintu; Joonas Ahonen, Emil Holmström, Jouko Laivuori & Magnus Lindberg, piano, sol. Piia Komsi, sopraano, Anna Danik, mezzosopraano, Simo Mäkinen, tenori & Aarne Pelkonen, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Radion sinfoniaorkesterin Magnus Lindberg -festivaalin konsertti tarjosi nimensä mukaisesti ääntä ja vimmaa, runsaalla kädellä. Säveltäjän kiinnostava Related Rocks vuodelta 1997 avasi ohjelman. Sen soittivat pianistit Joonas Ahonen ja Emil Holmström sekä RSO:n lyömäsoittajat Jani Niinimäki ja Jerry Piipponen. Vimmaa tässä kappaleessa ei ollut kuin nimeksi. Eri soittimet sulautuivat hienosti yhteen; pianojen ohella käytössä olivat syntetisaattorit ja laaja kirjo lyömäsoittimia. Elektroniikka toi rytmisesti rikkaan ja vaihtelevan teoksen kuulokuvaan hienon lisän.

Toinen kappale oli Igor Stravinskyn Les noces eli Häät (ven. Свадебка, Svadebka), jonka Lindberg kertoo olevan itselleen hyvin merkittävä sävellys. Se kantaesitettiin tanssiteoksena Pariisissa vuonna 1923. Teos oli työn alla pitkään, joten sen sisältö ja sävelkieli ammentavat vielä Stravinskyn aiemmasta ns. venäläisestä kaudesta. Teoksen neljä kuvaelmaa pohjautuvat venäläisiin maalaishäihin ja niiden rituaaleihin.

Häät on kirjoitettu peräti neljälle pianolle (Joonas Ahonen, Emil Holmström, Jouko Laivuori sekä Magnus Lindberg), lyömäsoittimille (tässä konsertissa seitsemän soittajaa!), sekakuorolle ja neljälle laulusolistille. Hannu Lintu johti häähumusta verevän, vauhdikkaan ja vimmaisen esityksen. Nils Schweckendiekin valmentama Musiikkitalon Kuoro oli usein lähes hätää kärsimässä, eikä Lintu kaiken pauhun keskellä ehtinyt jarruttelemaan tai balansoimaan esitystä tarkemmin. Mutta upea ja vaikuttava esitys oli tästä huolimatta – hienoimpia elämyksiäni RSO:n konserteissa pitkään aikaan! Solistit sentään kuuluivat saliin hyvin. Simo Mäkinen yllätti positiivisesti oivallisilla karaktääreillään ja Aarne Pelkosen heittäytyvä eläytyminen teki vaikutuksen. Piia Komsi teki perusvarmaa työtä, mutta Anna Danik jäi hieman paitsioon.

Väliajan jälkeen saatiin kaksi Magnus Lindbergin sävellystä lisää. Kinetics vuodelta 1989 on sinfoniaorkesterille kirjoitettu kappale, jossa on kuultavissa säveltäjän tyylillinen kehitys rouhean ja äärimmäisen kulttiteos Kraftin (1985) jälkeen. Harmonian käsittely on muuttunut ja energisessä kappaleessa on mukaansatempaavaa liikettä – säveltäjä luo jatkuvasti uusia kiinnostavia muotoja.

Konsertin päätöskappale oli Triumf att finnas till, joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. London Philharmonic Orchestra kantaesitti tilausteoksensa marraskuussa 2018 osana ensimmäisen maailmansodan päättymisen 100-vuotisjuhlia. Lindberg on säveltänyt vokaalimusiikkia kovin vähän, joten tämä orkesterille ja kuorolle kirjoitettu kappale on tärkeä lisä hänen tuotantoonsa. Teoksen teksteinä on seitsemän Edith Södergranin runoa noin sadan vuoden takaa.

Heti kappaleen alussa heräsi huvittunut hämmennys: voiko tämä olla Lindbergiä? Toki muissakin hänen viimeaikaisissa teoksissaan on ollut kuultavissa perinteisempää, jopa myöhäisromanttista henkeä, mutta tässä kappaleessa Lindberg on vienyt sävelkielensä aiempaa pidemmälle tuohon suuntaan. Voi mitä värikylläistä maalailua ja uhkeaa heruttelua! Musiikkitalon Kuoro olisi kyllä voinut suoriutua paremminkin, nyt sen osuudesta jäi monin paikoin valju ja hienoisesti haparoiva vaikutelma. Tästä huolimatta esityksen jälkeen saattoi toivoa vain sitä, että Lindbergin työpöydällä syntyisi joku kaunis päivä myös ooppera tai pari...

Pianisti Joonas Ahonen palasi vielä lavalle Myöhäisillan kamarimusiikissa, ja soitti paikallejääneiden iloksi kaksi kappaletta: J. S. Bachin Toccata G-duuri BWV 916 sekä Guido Agostin Stravinsky-transkriptio Kolme tanssia baletista Tulilintu.

Konserttitallenne Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-50270542.

Autenttisuuden jäljillä

13.10.2019 Claudio Monteverdin ooppera Orfeus (L'Orfeo, favola in musica) Ritarihuoneessa Helsingissä

Vaasa Baroque -festivaali tuotti näyttämölle Monteverdin Orfeus-oopperan yhteistyössä Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) kanssa. Kahden Vaasan-esityksen jälkeen ooppera kuultiin kerran Helsingissä, täyteen myydyssä Ritarihuoneen salissa, osana FiBO:n residenssisarjaa. Orfeus kantaesitettiin vuonna 1607 Mantovassa, joten se on yksi lajityyppinsä vanhimmista teoksista. Se on jäänyt hieman Monteverdin kahden muun säilyneen, selvästi myöhemmin sävelletyn oopperan varjoon; niistä varsinkin Poppean kruunausta esitetään nykyisin useammin.

Musiikin johdosta vastannut Andrew Lawrence-King (s. 1959) on tunnettu vanhan musiikin spesialisti ja harpisti. Ja näköjään myös multi-instrumentalisti, sillä tässä oopperassa hän soitti barokkiharppunsa lisäksi cembaloa, regaalia ja lyömäsoittimia. Lawrence-King on perehtynyt Orfeuksen varhaiseen esityshistoriaan ja -käytäntöihin ja toi tässä esityksessä käyttöön alan viimeisimpiä tutkimustuloksia. Tämä kuului ja näkyi monin tavoin: soittimet oli jaettu uudella tavalla ensembleihin, joilla oli omat tehtävänsä, continuon soitinvalikoima poikkesi tavanomaisesta ja sekä laulajat että continuo välttivät kuviointia (stilo rappresentativo) jne.

FiBO soitti Monteverdinsä korkeatasoisesti ja affektipitoisesti (tiedän – tämä ei ole suomea, mutta en nyt jaksanut miettiä käypää ilmaisua). Lawrence-King oli rekonstruoinut musiikin oopperan alkuperäiseen lopetukseen. Yleisölle tarjottiin siis jotain hyvin harvinaista – kuulokuva oli kenties varsin lähellä kantaesityksessä kuultua. Tietysti sillä poikkeuksella, että tuolloin solisteina oli vain miehiä. Ns. historiallisesti informoitu esityskäytäntö ei rajoittunut vain musiikkiin, vaan ulottui esimerkiksi esitystilaan, jossain määrin visuaalisiin yksityiskohtiin sekä solistien barokkigestiikkaan saakka. En tiedä paljonko tästä oli Lawrence-Kingin ja paljonko ohjaaja Johanna Freundlichin ansiota. Harmonisen pelkistetty ohjaus sinänsä noudatti esityksen muuta linjaa, eikä onneksi lähtenyt rikkomaan sitä moderneilla kikkailuilla.

Esityksessä oli mukana yhdeksän laulajaa. Erillistä kuoroa ei ollut, vaan solistit lauloivat yhdessä myös ensemble-osuudet, joista Monteverdi onkin kirjoittanut kiinnostavan vaihtelevia. Pääparina olivat Leif Aruhn-Solén (Orfeus) ja Tuuli Lindeberg (Eurydike; myös La Speranza). Ruotsalaisen Aruhn-Solénin vaalea lyyrinen tenori oli miellyttävä uusi tuttavuus ja Lindeberg hurmasi taitavuudellaan jälleen kerran. Muut solistit olivat Kajsa Dahlbäck, Katariina Heikkilä, Essi Luttinen, Ian Honeyman, Niall Chorell, Jussi Lehtipuu ja Sampsa Vanhala; heistä kaikilla oli vähintään kaksi tehtävää.

Lempeästi Laestadiuksesta, kriittisesti lestadiolaisuudesta

12.10.2019 Jyrki Linjaman ooppera Kolme kirjettä Laestadiukselle Oulun tuomiokirkossa

Pidin aikoinaan kovasti Jyrki Linjaman ensimmäisestä kirkko-oopperasta (Die Geburt des Täufers, suom. Johannes Kastajan syntymä). Kuulin sen Kauniaisissa, jossa baritoni Esa Ruuttunen lauloi hienosti Zachariaan osan. Ilmeisesti Ruuttunenkin oli vaikuttunut teoksesta, sillä hän tilasi Linjamalta uuden kirkko-oopperan, joka sisältäisi hänelle itselleen uran viimeisen suuren roolin. Aiheeksi Ruuttunen oli päättänyt herätyspappi Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861).

Ooppera Kolme kirjettä Laestadiukselle oli työn alla 2015–17 ja sai kantaesityksensä kesällä 2017 Lohtajan Kirkkomusiikkijuhlilla. Jätin tuolloin esitykset väliin pitkän välimatkan vuoksi, kun oli tiedossa että teos on myöhemmin mahdollista nähdä Etelä-Suomessa. Mutta kuinkas kävikään – ooppera kyllä vieraili "ihmisten ilmoilla" (viimeksi helmikuussa 2018 Turussa), mutta itse olin kaikkien esitysten aikaan ulkomailla tai muuten estynyt. Onneksi Uuden Musiikin Lokakuu eli Pohjois-Suomen XV nykymusiikkijuhlat toi oopperan vielä kertaalleen kuultavaksi Oulussa. Olin toki kuunnellut oopperan konserttiversion Yle Areenasta, mutta halusin päästä kokemaan sen myös livenä. Ouluun siis!

Esityksen oli ohjannut Michael Baran ja hän on myös kirjoittanut libreton yhdessä säveltäjä Linjaman kanssa. Ooppera tapahtuu Laestadiuksen kuolinvuoteella kuolinmessua laulavan enkelin seurassa. Ajan ja paikan rajat katoavat ja yhdellä tasolla Laestadius kokee takaumia elämästään. Esille tulevat hänen saavutuksensa kasvitieteilijänä ja kansatieteilijänä, saamelaisten muinaisuskon tutkijana. Kohtaaminen Brita-Kajsan kanssa, tästä seurannut raskaus ja avioituminen tuodaan esille, samoin Laestadiuksen kipuilu isättömyytensä kanssa. Hän muistelee elämänsä kolmea vahvaa ja tärkeää naista.

Oopperan toisella tasolla kohdataan samoin kolme naista, mutta meidän ajastamme. He kirjoittavat Laestadiukselle kirjeet, joissa tuovat esille herätysliikkeessä kokemansa väkivallan. Suhtautuminen esittäviin taiteisiin on kielteistä ja avioituminen liikkeen ulkopuolelle (oopperan esimerkkitapauksessa "harhaoppisen" körttipapin kanssa) on tuomittavaa. Teoista on seurannut karttamista, hylkäämistä ja hoitokokouksia. Ja karmeimpana mieleen jäävät kolmannen kirjeen raiskaukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö, jotka alkoivat tytön ollessa 10-vuotias. Liike suojeli tekijää, ei uhria.

Libretto on kovin kriittinen ja suorasanainen (vanhoillis)lestadiolaista herätysliikettä kohtaan. Itseltään Laestadiukselta pahat teot eivät saa ymmärrystä, vaan libretistit esittävät hänet järkyttyneenä ja vihaisenakin siitä, miten hänen nimissään on toimittu. Oopperan lopussa enkeli lohduttaa Laestadiusta ja antaa eräänlaisen synninpäästön murtuneelle kuolevalle miehelle.

Eihän tästä kokonaisuudesta voinut olla pitämättä. Linjaman (joka tulee itse vanhoillislestadiolaisesta suvusta) musiikki on kiehtovaa ja tehokasta käyttäessään hyväksi mm. useita Siionin laulujen sävelmiä. Soittamassa oli Kamariorkesteri Soli Deo Glorian kuusihenkinen kokoonpano, josta enemmistö oli RSO:n päteviä muusikoita. Kapellimestarina toimi orkesterin taiteellinen johtaja Juhani Lamminmäki.

Esa Ruuttusen osa Laestadiuksena oli tavattoman pitkä, vaativa ja raskas. 69-vuotias baritonimme oli äänellisesti hyvässä vedossa eikä osoittanut mitään väsymisen merkkejä. Sävykästä ja koskettavaa! Tekstin kanssa sattui pari kertaa pieni unohdus, mutta konkari paikkasi tilanteet nopeasti – luulen, että virheitä ei edes huomannut, ellei seurannut librettoa tiiviisti. Mutta ei Linjama helpolla päästänyt toistakaan solistia, mezzosopraano Laura Mäkitaloa, joka esitti kaikki seitsemän naisroolia. Mäkitalon etuna oli se, että hänellä oli lähes koko teoksen ajan partituuri edessään. Kaunista ja taitavaa!

Järjestäjille on annettava pientä kritiikkiä käsiohjelmien ja librettojen loppumisesta kesken. Oulun tuomiokirkko ei ehkä ollut paras tila oopperan esittämiseen, vaikka monisatapäinen yleisö tietysti mahtui sinne ongelmitta. Kuulin useiden ihmisten jupisevan siitä, ettei laulu aina kuulunut kirkon takaosaan, eikä ainakaan sanoista saanut kaikuisassa tilassa selvää. Itselläni näitä ongelmia ei ollut, sillä istuin rivillä 3 loistavalla paikalla keskikäytävän ja kapellimestarin vieressä. Tälle paikalle osui sen verran orkesterille tarkoitettua valoa, että pystyin vaivatta lukemaan librettoa – tämä ei onnistunut muualla pimennetyssä kirkossa. Valaistusta olisi pitänyt miettiä tarkemmin, sillä libreton seuraaminen oli oikein hyödyllistä.

Kuolemaa lähellä

11.10.2019 Tapiola Sinfonietta, joht. Ryan Bancroft, sol. Mika Kares, basso Tapiolasalissa Espoossa

Olin kuuntelemassa noin kolme vuotta sitten, kun Mika Kares lauloi ensimmäistä kertaa konsertissa Musorgskin Kuoleman lauluja ja tansseja -sarjan. Esitys oli teknisesti moitteeton ja tulkinta väkevää, mutta jotain tuntui silti puuttuvan. Se jokin oli löytynyt tässä vuosien aikana, sillä nyt Tapiola Sinfoniettan kanssa voimakas- ja kiinteä-ääninen Kares oli entistä parempi. Tulkinta oli kypsynyt ja syventynyt, ja siihen oli tullut mukaan harkittuja ilmeitä ja eleitä, jopa pientä liikkumista. Kares väritti tekstiä onnistuneesti ja oli vaikuttava niin Kehtolaulun hieman lipevänä Kuolemana kuin kalmanhuuruisen Sotapäällikön julistajana. Sarjasta on tehty useita orkestraatioita, joista nyt oli käytössä Šostakovitšin versio. Mielestäni Kares olisi voinut muutamissa kohdissa laulaa hieman herkemmällä otteella ja hiljempaa (ainakin Kehtolaulussa, ehkä Serenadissakin). Monet bassot tuntuvat sortuvan muhkeiden äänivarojensa ja voimiensa esittelyyn silloinkin, kun siihen ei välttämättä olisi tarvetta...

Konsertin aluksi ennen Musorgskin laulusarjaa kuultiin Tōru Takemitsun kappale How slow the Wind. Kares palasi lavalle vielä väliajan jälkeen ja esitti orkesterin kanssa Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen monologin En saa ovea auki; numero on tietenkin Joonas Kokkosen oopperasta Viimeiset kiusaukset. Oikein pätevästi sujui tämäkin – milloinhan Kares tekisi koko roolin näyttämöllä?

Illan kapellimestari Ryan Bancroft on ollut minulle nimenä tuttu arvostetun tanskalaisen Malko-kapellimestarikilpailun voittonsa (2018) jälkeen. Bancroft aloittaa BBC National Orchestra of Walesin johdossa ensi vuonna. Oli mukava tutustua nuoreen kykyyn ja nauttia hänen lahjakkuudestaan. Kaiken lisäksi Bancroftin johtamista oli ilo seurata: kauniita linjoja, plastisia liikkeitä, selkeyttä ja rytmillistä tarkkuutta. Kaikki tämä kuului myös konsertin päätösnumerossa, joka oli Sibeliuksen Sinfonia nro 6 d-molli. Kuulin sen viimeksi noin kuukausi sitten Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin esittämänä. Tapiolalaisten selkeän ja raikkaan esityksen ei tarvinnut lainkaan hävetä tässä vertailussa, vaikka esimerkiksi balansointiin jäi vielä pientä parantamisen varaa.

Händelin kantaatti oli puhdasta nautintoa

10.10.2019 Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Georg Kallweit, viulu, sol. Silvia Frigato, sopraano & Gyula Orendt, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin kaupunginorkesteri on parhaillaan minikiertueella Belgiassa, joten kotiyleisölle oli järjestetty korvaavaksi ohjelmaksi Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) vierailu. Orkesteri soitti viulisti Georg Kallweitin liidaamana italialaista ja italialaistyylistä barokkimusiikkia.

Alkuun kuultiin ehyt ja tunnelmallinen sarja, joka oli koottu Händelin Ariodante- ja Alcina-oopperoiden soitinnumeroista. Tanssilliset rytmit levittivät saliin hyvää mieltä ja rentoa ilmapiiriä. Orkesterimusiikilla jatkettiin ja säveltäjäniminä oli kaksi italialaista, joiden teoksia ei meillä ole kovin usein mahdollista kuulla: Pietro Locatellilta kuultiin Concerto grosso Es-duuri "Il pianto d'Arianna" vuodelta 1741. Yllätyksetön sävellys on paljossa velkaa Arcangelo Corellille, mutta vei kuitenkin ajatukset vahvasti italialaiseen oopperatyyliin. Francesco Maria Veracinin Alkusoitto nro 6 g-molli vuodelta 1711 oli edellistä svengaavampi ja pirteämpi kappale.

Väliajan jälkeen päästiin puhtaan nautinnon äärelle; sitä tarjosi Händelin Apollo e Dafne (Apollon ja Dafne). Händel aloitti maallisen kantaattinsa säveltämisen Venetsiassa 1709 ja viimeisteli sen seuraavana vuonna saavuttuaan Hannoveriin, jossa aloitti hovin Kapellmeisterina. Teos on 25-vuotiaan säveltäjän taidonnäyte, joka osoittaa selvästi tien hänen Lontoon-vuosiensa mestarillisiin italialaistyylisiin oopperoihin. Monet Händelin oopperoiden piirteet ovat jo läsnä tässä kantaatissa, alkaen antiikin mytologiasta peräisin olevasta aiheesta. Melodiat ovat tarttuvia ja niitä suorastaan tuhlaillaan, musiikki hehkuu värikylläisenä, teos muodostaa taitavan kaaren ja sisältää monia hyvinkin dramaattisia orkesteriosuuksia.

FiBO tarjosi korkeatasoisella soitollaan hunajaa korville, mutta silti esitys oli solistien juhlaa: Gyula Orendt (jonka nimi oli käsiohjelmassa virheellisesti muodossa Guyla) on osaava baritoni, jota olen kuullut aiemmin pari kertaa. Hän kuuluu Berliinin Staatsoperin solistikuntaan, ja siellä olen ihaillut häntä Rameaun barokkioopperassa ja Furrerin nykyoopperassa. Orendt aloitti sotaisan väkevästi (kuten ensimmäisten aarioiden ja resitatiivien teksteihin sopiikin), mutta sittemmin häneltä kuultiin myös herkempiä sävyjä ja taidokkaita kuvioita. Pari ohennetta soi niin jumalaisen kauniina, että melkein liikutuin. Orendt myös eläytyi rooliinsa loistavasti aina liikkumista, eleitä ja ilmeitä myöten.

Sopraano Silvia Frigatoa en ollut kuullut aiemmin. Nimi oli etäisesti tuttu vanhan musiikin yhteyksistä, mutta näyttää hän jonkin verran tekevän muutakin ohjelmistoa. Frigaton tekniikka, tyylitaju ja äänenväri sopivat erinomaisesti barokkimusiikin esittämiseen. Hän liverteli Händelin kuvioita taidokkaasti, mutta paikoin olisin kaivannut hieman lisää ytyä. Esimerkiksi Più tosto morire che perder l'onor -tuiskahdukset (Mieluummin kuolen kuin menetän kunniani) jäivät harmillisen pliisuiksi. Frigaton eläytyminen ei ollutkaan aivan samalla tasolla Orendtin kanssa, hän keskittyi enemmälti oman nuottinsa kiinteään seuraamiseen.

Viimeistä vietiin

8.10.2019 Soirée Offenbach Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksessa vuonna 2017 aloittaneet maisteriopiskelijat valmistuvat tulevana jouluna. 2,5-vuotisten opintojen aikana on toteutettu yleisölle esitettävä produktio puolivuosittain, joten nyt on vuorossa tämän porukan viides ja viimeinen tuotanto. Alun perin sen piti olla Jacques Offenbachin operetti Orfeus manalassa (Orphée aux enfers), mutta lopulta päädyttiin kokoelmaan Offenbachin operettikohtauksia ja -aarioita. Soiréen ohjelmaan valitut numerot olivat teoksista Orfeus manalassa, Kaunis Helena, Pariisilaiselämää, La Périchole ja Hoffmannin kertomukset.

Esityksen oli ohjannut ja dramatisoinut Markku Nenonen. Ohjaukseen en ollut ihan varauksettoman tyytyväinen, sillä vaivaannuttavaa ja päälleliimattua tekohauskuutta oli turhan paljon, eivätkä kaikki numerot liittyneet toisiinsa kovinkaan saumattomasti. Musiikin oli sovittanut Markus Vaara, joka myös toimi illan pianistina (ja pääsi käväisemään lavallakin yhden välijuonnon ajan). Orkesterina oli Helsinki Sinfonietta 17-henkisellä kokoonpanolla; kapellimestarina toimi Markus Lehtinen. Ohjaaja oli suunnitellut onnistuneen lavastuksen, joka henki pariisilaisen salongin hieman dekadenttia tunnelmaa mm. punaisine plyyseineen. Pisteet myös Eero Erkamon valosuunnittelulle sekä Elina Kolehmaisen näyttävälle puvustukselle.

Laulusolisteina esiintyivät Topias Lundell, Minna-Leena Lahti, Jussi Vänttinen, Rachel McIntosh, Henri Tikkanen, Isabella Shaw ja Réka Bata. Kaikki olivat selvästi harjoittaneet ranskan ääntämystään ja suoriutuivat osuuksistaan kuta kuinkin kunnialla. Panin tyytyväisenä merkille, kuinka nuoret laulajat ovat kehittyneet koulutuksensa aikana myös näyttämöllisesti. Vielä kun eräät uskaltaisivat laulaa ilman jatkuvaa monitorin vilkuilemista! Esityksessä oli mukana myös kuuden laulajan ensemble, joka toimi tarvittaessa kuorona ja palvelijoina ym. avustavissa tehtävissä.

Olipahan erikoinen ja erityinen Winterreise!

7.10.2019 Ian Bostridge, tenori & Saskia Giorgini, piano Sigyn-salissa Turussa

Englantilaisen huipputenori Ian Bostridgen piti debytoida Suomessa jo elokuussa Turun musiikkijuhlien avajaiskonsertissa. Sydänleikkauksesta toipuva mies joutui perumaan kaikki kesäkauden esiintymisensä, mutta onneksi uusi keikka saatiin buukattua jo lokakuun alkuun. Hän lauloi loppuunmyydyssä Sigyn-salissa ja ehti jo edellisenä päivänä keskustelemaan Turun kirjamessuille.

Winterreise on minulle se laulusarja, jota en antaisi pois mistään hinnasta ja josta en toivottavasti saa koskaan kyllikseni. Schubert sävelsi laulut tenoriäänelle, mutta niitä esitettiin jo hänen elinaikanaan transponoituina eri sävellajeihin – itse olen kuullut Winterreisea eniten baritonien laulamana. Ian Bostridge on perehtynyt laulusarjaan pohjamutia myöten, mistä kertoo hänen palkittu kirjansa Schubert's Winter Journey (2014), itseironiselta alaotsikoltaan Anatomy of an Obsession. Sen oivallinen suomennos (Schubertin Talvinen matka) löytyy myös omasta kirjahyllystäni. Suosittelen!

Bostridge löi minut Turussa ällikällä! Olen kuunnellut hänen uusinta levytystään Winterreisesta (pianistina Thomas Adès), mutta nyt kuultiin vielä rouheampi ja persoonallisempi esitys. Miten tätä edes luonnehtisi – lumoava yhdistelmä outoutta ja mukaansatempaavuutta? Kaikkia tämä paketti ei ehkä miellyttänyt, mutta kylmäksi Bostridge tuskin jätti ketään – hänellä oli teoksesta ja teoksessa niin paljon sanottavaa ja ilmaistavaa. Ja sen hän teki vahvasti läsnäollen, vaikka lavaolemus ja kehonkieli ilmensivät usein kaikkea muuta. Kertakaikkisen kiehtovaa ristiriitaisuutta! Sitä oli myös laulullisen ilmaisun ja Saskia Giorginin pianismin välillä. Loistava löytö muuten tämä hieman yli kolmekymppinen italialaispianisti. Bostridge on kaikesta päätellen samaa mieltä, sillä heiltä on tulossa yhteinen levytys Schubertin Die schöne Müllerin -sarjasta.

Tätä konserttia on pakko sulatella vielä tovi...

Lämpöä kylmään syysiltaan CCA:lta

4.10.2019 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Antonello Manacorda, sol. Elisabeth Leonskaja, piano Musiikkitalossa Helsingissä

4.10.2019 Chorus Cathedralis Aboensis, joht. Märt Krell, Markus Malmgren, urut & Katja Kolehmainen, sello, sol. Anu Ontronen, mezzosopraano & Henri Tikkanen, baritoni Mikaelinkirkossa Turussa

Ennen lähtöä Turkuun piipahdin seuraamassa HKO:n kenraaliharjoitusta. Arnold Schönbergin Oodi Napoleon Buonapartelle oli oivallinen ohjelmavalinta – tulihan keisarin syntymästä juuri kuluneeksi 250 vuotta. Lausuntaosuus oli annettu Niall Chorellin tehtäväksi. Varsinainen syyni tulla kenraaliharjoitukseen oli Beethovenin Pianokonsertto nro 5 Es-duuri. Tai ei niinkään itse kappale, vaan sen solisti: legendaarinen Elisabeth Leonskaja. Hänen soittonsa "Keisarikonsertossa" oli mykistävää ja ilmiömäistä, tulkinta oli sisäistynyt ja kristallinkirkas, kaikesta turhasta riisuttu. Ohjelman sinfoniana olisi ollut Beethovenin kolmas eli "Eroica" (jolla silläkin on yhtymäkohta Napoleoniin), mutta jouduin tällä kertaa jättämään sen väliin.

* * *

Chorus Cathedralis Aboensiksen syyskonsertissa kuultiin kaksi miellyttävän herkkää ja meditatiivista kirkkomusiikkiteosta. Märt Krellin johtama kuoro aloitti Maurice Duruflén Requiemilla, joka on säveltäjänsä tunnetuimpia teoksia. Siitä syntyi orkesteri- ja urkuversiot vuonna 1947 ja vielä sovitus pienemmälle orkesterikokoonpanolle vuonna 1961. Turkuun sopi hyvin uruilla säestetty versio, sillä onhan Mikaelinkirkossa erinomainen Grönlundin soitin vuodelta 2002. Markus Malmgren soitti osuutensa moitteettomasti. Mukana esityksessä olivat myös Turun filharmonisen orkesterin sellisti Katja Kolehmainen sekä pätevästi solisteina laulaneet Anu Ontronen ja Henri Tikkanen.

Erinomaisen ohjelmistosuunnittelun myötä kuulimme toisena numerona Arvo Pärtin Salve Reginan vuodelta 2001. Pidin siitä oikeastaan enemmän kuin Duruflén teoksesta, kiitos levollisen tunnelman ja hartaan kauneuden. Kuorollekin tämä kappale istui paremmin, sillä Requiemissa muutamat moniääniset kohdat puuroutuivat ja naisäänten voimakkaasti laulaminen alkoi parissa paikassa mennä jo huutamisen puolelle.