Hurmaava neuvosto-operetti

29.6.2019 Dmitri Šostakovitšin operetti Moskova, Tšerjomuški (Москва, Черёмушки) Staatsoper Hamburgissa

Useimmat Šostakovitšin musiikkiteatteriteokset jäivät keskeneräisiksi, minkä vuoksi niitä ymmärrettävästi esitetään vain harvoin. Nenä ja Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth/Katerina Izmailova ovat poikkeuksia, sillä ne valmistuivat ja pääsevät säännöllisesti esille läntistenkin oopperatalojen ohjelmistoissa. Mutta olisi Šostakovitšilla vielä yksi kokonainen teos: operetti Moskova, Tšerjomuški, joka valmistui 1958. Jostain syystä se esitettiin ensimmäistä kertaa lännessä vasta 1994 ja sen jälkeenkin tuotantoja on ollut vain muutama.

Hampurin valtionoopperan pienellä opera stabile -näyttämöllä pyörii teoksesta talon oopperastudion tuotanto. Vera ja Sonja Nemirovan ohjaus oli raikas ja kekseliäs, esittäjilleen sopivan nuorekas. Esitys alkoi laululla jo aulassa ja väliajan jälkeen oli vuorossa toinen vastaava numero. Salin puolella pientä tilaa hyödynnettiin hyvin seinästä seinään ja lattiasta kattoon. Lavastusta oli melko vähän ja siinä Dimana Lateva luotti aina käyttökelpoisiin valkoisiin pahvilaatikoihin. Lisäksi käytettiin mm. huonekaluja ja tekokasveja sekä seinille heijastettuja neuvostoaikaisia videoita. Ainoa ohjaukseen liittyvä moitteeni koskee operetin instrumentaalijaksoja, jotka oli täytetty päättömällä säntäilyllä ja koheltamisella. Olisiko näyttämön voinut vain rauhoittaa hetkeksi ja keskittyä musiikkiin?

Operetissa seurataan moskovalaisen ihmisjoukon ongelmia ja onnea asuntojärjestelyjensä kanssa. Tšerjomuškin kaupunginosaan alkoi vuonna 1956 valmistua uusi asuinalue, jonka piti ratkaista työläisten asunto-ongelmat. Todellisuus oli tietenkin jotain muuta, ja operetin satiirinen ote pureutuu neuvostojärjestelmän absurdeihin piirteisiin, korruptioon ja loputtomaan asuntopulaan.

Hampurin tuotannon rooleissa oli kymmenen oopperastudion nuorta laulajaa (Hiroshi Amako, Ruzana Grigorian, Dongwon Kang, Na'ama Shulman, Jóhann Kristinsson, Sungho Kim, Narea Son, Shin Yeo, Larissa Wäspy ja Ang Du). Oli hienoa seurata, miten tosissaan he tekivät hyvin työstettyjä roolejaan. Kaikki pärjäsivät myös laulullisesti ja joukossa oli pari–kolme todella kiinnostavaa ääntä. Laitoin nimet muistiin mahdollisina tulevina kykyinä...

Šostakovitšin musiikki oli kertakaikkisen hurmaavaa, vaikka säveltäjä itse ei tätä teostaan arvostanut. Pieni orkesteri soitti temperamentikkaasti ja musiikkityylien mukaan vaihdellen. Hämmästyin hyvää lopputulosta, sillä kapellimestari Rupert Burleigh oli lähes flegmaattinen ja tyytyi vain lyömään vakiokaavoilla tahtia.

Vakavampaa menoa Koomisessa oopperassa

28.6.2019 Erich Wolfgang Korngoldin ooppera Die tote Stadt Komische Oper Berlinissä

Korngoldin Die tote Stadt (Kuollut kaupunki) ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen juuri Berliinin Komische Operin ohjelmistovalintana, vaikka talo on toki laajentanut repertuaariaan ja "vakavaa" oopperaa löytyy nykyisin joka kauden tarjonnasta. Itse olen tämän teoksen nähnyt aiemmin vain kerran, vuonna 2010 Kansallisoopperassa. Kasper Holtenin ohjaama ja Mikko Franckin kapellimestaroima esitys on jäänyt mieleeni huippukokemuksena – eikä vähiten solisteina laulaneiden Camilla Nylundin ja Klaus Florian Vogtin ansiosta. Tuotanto palaa muuten Kansallisoopperan ohjelmistoon ensi lokakuussa (tosin eri solisteilla), joten nyt on hyvä tilaisuus paikata puute, jos teos ei ole vielä tullut tutuksi!

Robert Carsenin ohjaus lähestyi kertomusta aluksi hyvin maanläheisesti ja realistisesti. Toisessa näytöksessä lisättiin kierroksia ja mukaan tuli etäännytettyjä tai hämärrettyjä kohtauksia (esimerkiksi Mariettan onnistunut viettely). Tanssijoiden käyttö parissa kohdassa sopi tähän produktioon kuin nenä päähän. Paulin ristiriitaiseen hahmoon saatiin kunnolla särmää vasta kolmannessa näytöksessä. Taitavasti mietitty kokonaisuus piti otteessaan ja sitä tukivat Michael Levinen lavastus sekä Petra Reinhardtin hillitty puvustus. Orkesteria johti jälleen Ainārs Rubiķis, joka ei aina malttanut pitää intoaan kurissa ja kokonaisuutta balanssissa.

Korngold on kirjoittanut Paulille ja Mariettalle vaativaa ja korkealla pysyvää laulettavaa. Aleš Briscein ja Sara Jakubiak klaarasivat osuutensa hyvin, vaikka eivät ehkä aivan Vogtin ja Nylundin tasoisia olleetkaan. Erityisesti ihailin tenorimme turnajaiskestävyyttä. Fritzin roolin teki Günter Papendell, jonka äänenväriin en erityisemmin ihastunut. Pienemmissä tehtävissä olivat Maria Fiselier, Georgina Melville, Marta Mika, Adrian Strooper ja Ivan Turšić.

3–1 rakkaudelle

27.6.2019 Paul Abrahamin operetti Roxy und ihr Wunderteam Komische Oper Berlinissä

Berliinin Komische Operissa on nähty viime vuosina sarja operettiharvinaisuuksia, joita ovat yhdistäneet poikkeuksellisen korkeatasoiset ja lennokkaat tuotannot. Erityisesti Paul Abrahamin (1892–1960) teoksia on nostettu vuosikymmenten unholasta. Tämän kauden lisäys listaan on hänen "jalkapallo-operettinsa" Roxy und ihr Wunderteam vuodelta 1937. Unkarinkielinen alkuperäisversio 3:1 a szerelem javára kantaesitettiin Budapestissa 1936, mutta teoksen nimi muuttui täysin seuraavan vuoden saksankieliseen laitokseen.

Esitys oli yksi tasokkaimmista ja viihdyttävimmistä näkemistäni opereteista pitkään aikaan. Wienin Volksoper on todellakin saanut Komische Operista tasoisensa "kilpailijan" operettiperinteen ylläpitäjänä ja jatkajana (tiedetään – toki traditio oli ja on Wienissä ja Berliinissä erilainen). Stefan Huberin ohjaus oli erinomainen: nokkelan oivaltava, hauska ja vauhdikas – sortumatta lainkaan halpahenkisyyksiin tai rimanalituksiin. Jopa se, että teoksen naistähtöstä esitti mies, oli perusteltu ratkaisu. Partituuria oli muokattu jonkin verran ja ilmeisesti tämän vuoksi skotti Sam Cheswick lauloi uudelleensanoitetun The Last Rose of Summer -kappaleen, joka ymmärtääkseni on irlantilainen eikä skotlantilainen sävelmä!

Operetin tanssikohtaukset olivat todella näyttäviä ja muutenkin koreografiaan (Danny Costello) oli satsattu. Yleisö äityi taputtamaan Stephan Prattesin lavastukselle parikin kertaa esityksen aikana. Heike Seidler täydensi kokonaisuuden mainiolla puvustuksellaan. Abrahamin jazz-vaikutteinen musiikki oli mainion menevää ja tarttuvaa – ja kyllä orkesteri hoiti osuutensa hienosti Kai Tietjen johdolla. Solisteista haluan nostaa esille Jörn-Felix Altin, joka oli maalivahti Jani Hatschekia esittäessään aivan omaa luokkaansa – loistava kyky niin operetti-/musikaalilaulajana, näyttelijänä kuin tanssijanakin!

Operetin juoni on pääpiirteissään seuraava: Unkari on voittanut Englannin jalkapallossa ja joukkue juhlii tätä hotellissa. Paikalle törmää skottineito Roxy (Christoph Marti), jonka pitäisi mennä naimisiin. Hän on kuitenkin tullut toisiin aatoksiin ja paennut nahjusmaiselta sulholtaan Bobby Wilkinsiltä (Johannes Dunz) sekä holhoojaltaan, säilyketehtailija Sam Cheswickiltä (Uwe Schönbeck). Jalkapalloilijat auttavat Roxya hädässä, vaikka kapteeni Gjurka Karoly (Tobias Bonn) onkin ajatusta vastaan. Roxy puetaan mieheksi ja salakuljetetaan tiimin mukana Unkariin. Siellä joukkueen on tarkoitus harjoitella uusintaottelua varten jalkapalloliiton puheenjohtajan, paroni Szatmaryn (Christoph Späth) tiluksilla.

Paronin isännöitsijä Kovacz (Mathias Schlung) on tehnyt omaa pimeää bisnestään ja vuokrannut salaa majoitustilaa budapestiläisen tyttökoulun oppilaille. Peruminen on liian myöhäistä ja niin paronin tilalle majoittuvat samaan aikaan jalkapalloilijat ja tyttökoululaiset opettajansa Aranka von Tötössyn (Andreja Schneider) johdolla. Tietäähän sen mitä tästä seuraa...! Ja eivätkö paikalle vielä pelmahda Roxyn ex-sulho Bobby ja Sam-enokin, jotka ovat saaneet väärinkäsityksen tuloksena vinkin, että Roxy olisi karannut paronin kanssa. Loppu on tietenkin onnellinen naisten neuvokkuuden ansiosta: rakkaus voittaa, pareja syntyy roppakaupalla ja Unkari voittaa Englannin potkupallossa toistamiseen!

Erikoinen nykyooppera lastenmurhaajasta

26.6.2019 Moritz Eggertin ooppera M – Eine Stadt sucht einen Mörder Komische Oper Berlinissä

Fritz Langin ohjaama M vuodelta 1931 oli yksi Saksan ensimmäisiä äänielokuvia ja pääosaa näytelleen ilmeikkään Peter Lorren läpimurtoleffa. Juutalainen Lorre pakeni vuonna 1933 natsivaltaa Pariisiin ja Lontooseen, jossa syntyi pari Hitchcock-elokuvaa. 1930-luvun lopulla hän muutti Hollywoodiin, jossa persoonallinen näyttelijä päätyi elokuvien vakiokonnaksi tai -mielipuoleksi.

1930- ja 1940-luvuilla M joutui sensuurin ja natsien määräämän esityskiellon kohteeksi. Elokuva sai pidemmän nimen M – Eine Stadt sucht einen Mörder (M – kaupunki etsii murhaajaa) vasta 1960-luvulla. Berliinin Komische Oper tilasi Moritz Eggertiltä (s. 1965) samannimisen, elokuvaan pohjautuvan oopperan, joka sai kantaesityksensä tämän vuoden toukokuussa. Libretto on Barrie Koskyn ja Ulrich Lenzin, musiikinjohdosta vastasi Ainārs Rubiķis.

Eggert ei selvästi ole pyrkinytkään koherenttiin sävellykseen, vaan musiikki pomppi sujuvasti sinne ja tänne lainaillen vähän vaikka mistä. Elokuvasta tuttu Leitmotif, eli Vuorenkuninkaan luolassa -teema Edvard Griegin Peer Gyntistä, on vahvasti mukana. Myös monia lastenlauluja ja O du lieber Augustin -rallatusta käytetään toistuvasti. Modernia otetta tuovat sähköiset vierailut rytmimusiikin puolella. Yllättävää oli ainoastaan se, miten paljon teoksessa oli puhuttuja osuuksia.

Monimuotoisesta keitoksesta huolimatta kokonaisuus toimi, mutta oli liian pitkä. Ooppera kesti tunnin ja 45 minuuttia ilman väliaikaa, mutta viimeisen puolen tunnin aikana ei kertomukseen tai sen tasoihin saatu enää mitään lisää. Turhaa pitkittämistä siis! Barrie Koskyn ohjauksesta kuitenkin pidin, se oli sujuvuudessaan mainio. Erityisesti ihastuin lasten ja nuorten näyttelemiin aikuishahmoihin, joilla oli realistinen puvustus ja suurikokoiset tekopäät. Niiden luoma vaikutelma oli usein karmiva! Puvustuksesta vastasi Katrin Kath ja lavastuksesta Klaus Grünberg.

Näyttämöllä nähtiin vain yksi aikuinen, M:n eli Murhaajan osan tehnyt Scott Hendricks. Hän oli roolissaan erinomainen – paitsi versatiilina laulajana, myös huikean hienona eläytyjänä ja fyysisenä heittäytyjänä. Muina ääninä kuultiin lavasteiden takaa sopraano Alma Sadéa ja tenori Tansel Akzeybekia sekä puheosuuksissa useita näyttelijäopiskelijoita.

Poron matkassa Intian suuntaan

25.6.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Poro, re dell'Indie Komische Oper Berlinissä

Kesäkuun loppu ja jälleen perinteinen Berliinin Komische Operin festivaali, jossa esitetään kuuden päivän aikana kuusi valittua teosta kuluneen kauden ohjelmistosta. Niistä ensimmäiseksi osui Händelin Poro, re dell'Indie tai Poros, kuten se oli saksalaisittain nimetty. Kantaesityksensä ooppera sai Lontoossa helmikuussa 1731.

Poron libretto perustuu Metastasion teokseen Alessandro nell'Indie, joka oli 1700-luvulla erittäin suosittu – se sävellettiin oopperaksi yli 60 kertaa! Kertomus sijoittuu nykyisen Pakistanin alueelle vuoteen 327 tai 326 eaa. Punaisena lankana on valloittaja Aleksanteri Suuren ja paikallisen kuninkaan Poroksen kohtaaminen, mutta pääosaan nousevat kuitenkin rakkaussuhteet, kolmiodraama ja mustasukkaisuus.

Taitava Harry Kupfer on sijoittanut tapahtumat brittien siirtomaa-aikaan. Alessandro olikin Sir Alexander, jota esitti kontratenori Eric Jurenas. Ihailin hänen notkeaa ja kirkasta ääntään, joka oli poikkeuksellisen sävykäs ja ilmaisuvoimainen. Intialainen kuningas Poros oli Dominik Köninger, joka eläytyi osaansa antaumuksella. Tässä tuotannossa henkilöiden nimiä oli muutettu, ja Poroksen sisar olikin Nimbavati, jota esitti Idunnu Münch ja hänen rakastettunsa Gandharta oli Philipp Meierhöfer. Ruzan Mantashyan oli upeaääninen Mahamaya, toisen intialaisen valtion kuningatar. Timagenesin pienen roolin lauloi Samuli Taskinen, joka on Komische Operin oopperastudion jäsen. Hän onnistui ihan hyvin, mutta saksan lausumisen kanssa on vielä tehtävä töitä.

Myös lavastajana oli tunnettu kyky, Hans Schavernoch. Hänen viidakkomaisemansa ja rapistuneet temppelinsä olivat todella hienoja ja melkein riittivät siirtämään katsojan Intiaan. Näyttävä ja tyyliin sopiva puvustus oli Yan Taxin. Jörg Halubekin johtama orkesteri teki oikeutta Händelin sävellykselle – harvassa hänen oopperassaan on näin raikkaan kepeää ja viihdyttävää musiikkia. Teoksessa on useita ensiluokkaisia aarioita, joiden kuunteleminen oli puhdasta nautintoa.

Bachfestin loistelias aloitus

14.6.2019 Bachfest Leipzigin avajaiskonsertti Thomaskirchessä Leipzigissa

14.6.2019 Le Concert des Nations, joht. Jordi Savall, viola da gamba Nikolaikirchessä Leipzigissa

Tänä vuonna pääsin osallistumaan kahteen Bachfest Leipzigin avajaispäivän konserttiin. Niistä ensimmäinen oli varsinainen avajaiskonsertti, joka pidetään perinteisesti Thomaskirchessä. Ohjelman aloitti Thomasorganist Ullrich Böhme soittamalla Woehl-uruilla Fantasian G-duuri BWV 572.

Leipzigin ylipormestari Burkhard Jungin ja Romanian suurlähettiläs S. E. Emil Hurezeanun puheiden jälkeen kuultiin Marc-Antoine Charpentierin tuttu Te Deum. Esiintymässä olivat Freiburger Barockorchester ja Thomanerchor Leipzig johtajanaan Thomaskantor Gotthold Schwarz. Solistit olivat Gesine Adler, Cornelia Samuelis, Patrick Grahl ja Tobias Berndt. Kyllä kelpasi kuunnella!

Bachfestin intendentti Michael Maul piti vielä oman puheensa ja sitten vihdoinkin lisää Bachia: Orkesterisarja nro 3 D-duuri BWV 1068 sekä kantaatti Unser Mund sei voll Lachens BWV 110. Jälleen kerran freiburgilaisten soitto vei mukanaan kaikessa taidokkuudessaan ja puhuttelevuudessaan.

* * *

Illan toinen konserttini pidettiin Nikolaikirchessä. Soittamassa oli Le Concert des Nations -yhtye gambisti Jordi Savallin johdolla. Jo 77-vuotias Savall on tunnettu vanhan musiikin guru, joka perusti yhtyeen edesmenneen vaimonsa kanssa 30 vuotta sitten.

Konsertin päänumerona oli Bachin Musikalisches Opfer BWV 1079. Yli tunnin kestävä teos koostuu kahdesta ricercarista, kymmenestä kaanonista ja neliosaisesta triosonaatista. Sävellyksen taustalta löytyy kuninkaallinen innoittaja: Bach tapasi Preussin kuningas Fredrik II:n eli Fredrik Suuren toukokuussa 1747. Kuten tunnettua, soitti kuningas Bachille huilullaan teeman, josta mestari sitten improvisoi kokonaisen fuugan. Innostus jatkui Bachin palattua kotiinsa, sillä teemasta syntyi seuraavien kuukausien aikana tämä Musikalisches Opfer. On muuten epäilty, että vaativa teema olisi Fredrikin hovimuusikkona työskennelleen Carl Philipp Emanuelin kynästä – hän olisi laatinut isälleen kinkkisen haasteen...

Esitys oli niin sielukas, että melkein liikutuin aika ajoin. Erityisesti cembalisti Pierre Hantaï oli omaa luokkaansa ja vaikutti soolo-osuuksillaan. Toisena kappaleena kuulimme vielä Orkesterisarjan nro 2 h-molli BWV 1067. Upeaa oli tämäkin, mutta vauhdikkaassa Badinerie-osassa traverso jäi liiaksi jousien jalkoihin.

Taikuutta oopperalavalla

13.6.2019 Jules Massenet'n ooppera Don Quichotte Deutsche Oper Berlinissä

Jules Massenet sävelsi 70-vuotisen elämänsä aikana yli 30 oopperaa. Berliinin Deutsche Operissa näkemäni Don Quichotte oli minulle niistä vasta viides; säveltäjän harvinaisuuksia en ole onnistunut näkemään toistaiseksi ainuttakaan. Massenet ei ole koskaan sijoittunut suosikkilistallani korkealle, mutta toki häntä voi pitää "ensiluokkaisena toisen luokan säveltäjänä", kuten hieman ilkeästi on sanottu.

Jakop Ahlbomin mainio ohjaus täydensi sen, mikä musiikissa mahdollisesti jäi hieman vajaaksi. Näimme piristävän erilaisen spektaakkelin, joka sisälsi kekseliäitä trikkejä ja taikuuttakin. Väliaikajutustelujen perusteella osa yleisöstä ei tajunnut lainkaan, ettei Don Quichotte tehnyt itse akrobaattitemppujaan – niin näppärästi stunt-henkilö vaihdettiin tilalle ja jälleen pois. Dulcinéen mekon muuttuminen valkoisesta punaiseksi ja muutamat muut taikatemput saivat yleisön huokailemaan ihastuksesta.

Katrin Bomben lavastus ja Katrin Wolfermannin puvustus sisälsivät sopivasti mielikuvituksellisia ja absurdeja elementtejä. Pidin erityisesti jättikokoisesta miehen päästä, jonka suusta kiskottiin esiin pitkä kieli (sitä pitkin näyttämölle ryömi kovakuoriaisten armeija).

Kuoron ja orkesterin osuudesta on vain hyvää sanottavaa, samoin illan kapellimestari Emmanuel Villaumesta. Isompia solistitehtäviä teoksessa on vain kolme: Alex Esposito oli Don Quichotte, Seth Carico teki Sancho Pansan roolin ja Clémentine Margaine oli Dulcinée. Laulullisesti kaikki tekivät hyvät suoritukset, mutta näytteleminen jätti minut vähän kylmäksi – ehkä kyse oli ohjaajan linjasta? Pienemmissä osissa Dulcinéen ihailijoina olivat Alexandra Hutton, Cornelia Kim, James Kryshak ja Samuel Dale Johnson.

Händelin kantaatin päivitys

12.6.2019 Georg Friedrich Händelin–Zad Moultakan Delirio Deutsche Oper Berlinissä

Berliinin Deutsche Operin Tischlerei-näyttämöllä esitetään mielenkiintoisia, usein kokeellisia pienemmän koneiston tuotantoja. Kesäkuun alussa sai kantaesityksensä Delirio, joka on säveltäjä Zad Moultakan muokkaama tai paremminkin jalostama uusi kokonaisuus Händelin teoksesta Il delirio amoroso o Da quel giorno fatale (1707). Libanonilaissyntyinen Moultaka asuu nykyisin Pariisissa, mutta oli paikalla tässäkin näytöksessä.

Delirion musiikki oli aluksi puhdasta Händeliä, sitten Moultakaa ja ajoittain näitä yhdessä, sisäkkäin. Teoksen libretto oli Hyam Yaredin. Kokonaisuus oli loistava; niin innostava, rajoja rikkova ja mukaansatempaava – eikä vähiten Wolfgang Nägelen psykologisesti tarkan ohjauksen vuoksi. Lavastuksella ja puvustuksella oli oma harkittu tehtävänsä; nämä oli suunnitellut Lars Gebhardt.

Händelin alkuperäinen teos on soolokantaatti sopraanolle. Säveltäjän toisessakin italialaisessa kantaatissa seikkaileva Clori siinä ruikuttaa kuolleen rakkaansa Tirsin perään ja yrittää pelastaa tämän. Tässä muokatussa versiossa mennään syvemmälle päähenkilön psykologiaan, toivoon ja luopumiseen. Clorin osuus on jaettu aluksi neljälle laulajalle, joista miehillä on myöhemmin toisetkin roolit. Tapahtumien kulku ei lopulta oikein antanut vastauksia, vaan jätti asioita kutkuttavasti auki. Oliko Clori vain kuvitellut kaiken?

Christian Karlsen johti pientä orkesteria, joka soitti jämptin yhtenäisesti ja sävykkäästi. Solisteina lauloivat Flurina Stucki, Guilhelm Terrail, Matthew Peña ja Paull-Anthony Keightley. Sveitsiläinen Stucki oli voimakas- ja läpäisevä-ääninen sopraano, joka ei ehkä ollut parhaimmillaan barokkiosuuksissa, mutta Moultakan tyylikkääseen nykymusiikkiin hänen tekniikkansa istui loistavasti. Miehet jäivät hieman tämän vahvan naisroolin varjoon, mutta hyvin hekin kaikki onnistuivat.

Operettinäyte Leo Fallin kynästä

11.6.2019 Leo Fallin operetti Madame Pompadour Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Itävaltalaista Leo Fallia (1873–1925) on kutsuttu "operetin viimeiseksi mestariksi". Tunnetuimpia hänen teoksiaan ovat mm. Die Dollarprinzessin (Broadwaylla The Dollar Princess), Der liebe Augustin, Die Rose von Stambul sekä Madame Pompadour, joka kantaesitettiin 1922 Berliinissä. Oopperoitakin hän sävelsi kolme, mutta ne eivät menestyneet. Wienissä koulutettu Fall vaikutti Saksassa useilla paikkakunnilla ennen muuttamistaan Wieniin vuonna 1906. Hän ehti kuolla ennen natsien valtakautta, joka tuhosi leireillä hänen kaksi säveltäjäveljeään, Siegfriedin ja Richardin.

Madame Pompadourin musiikki oli letkeää, viihdyttävää ja taitavasti orkestroitua. Stefan Klingele oli jälleen elementissään orkesterinsa edessä ja lopputulosta kelpasi kyllä kuunnella. Tässähän soitettiin operettia oikein wieniläistyylisellä ilmavuudella! Tuotannossa oli panostettu pukuihin, joiden riemunkirjavassa värityksessä ja mielikuvituksellisissa yksityiskohdissa riitti katseltavaa. Lavastuksena toimivat tyylikkäät kapakka- ja palatsinäkymät. Sekä puvut että lavasteet oli suunnitellut Tom Grasshof.

Klaus Seiffertin ohjaus oli sujuva, mutta kovin tavanomainen. Tuntui siltä, että pakettiin oli mahdutettu vähän turhan monta lajityypin kliseetä. Ovista rampattiin sisään ja ulos niin ahkeraan, että se alkoi jossain vaiheessa jo ärsyttämään. Tanssinumeroiden koreografiat eivät tällä kertaa tehneet erityistä vaikutusta.

Nimettyjä henkilöitä tässä operetissa on yli 20 (osa tietenkin hyvin pieniä tehtäviä), joten kärryillä pysymisessä oli hieman tekemistä. Asiassa auttoi se, että pääosissa oli Musikalische Komödien ensemblen tuttuja jäseniä. Lilli Wünscher teki hyvän roolityön Marquise von Pompadourina ja Adam Sanchezin tenori suorastaan säkenöi Renén osassa. Muista solisteista mainittakoon Jeffery Krueger (Joseph Calicot), Milko Milev (König Ludwig XV.) ja Justus Seeger (Maurepas).

Laimeansorttista soitantoa Ruusuritarissa

10.6.2019 Richard Straussin ooppera Ruusuritari (Der Rosenkavalier) Komische Oper Berlinissä

On kulunut vuosia ja vuosia siitä, kun näin viimeksi Richard Straussin Ruusuritarin. Päätin uuudistaa tuttavuuden Berliinin Komische Operissa, jossa vuonna 2006 ensi-iltansa saanut tuotanto esitettiin nyt 41. kerran. Hyvin näytti edelleen yleisöä riittävän...

Ohjaaja Andreas Homoki oli luonut yhdessä lavastaja Frank Philipp Schlößmannin ja puvustaja Gideon Daveyn kanssa perinteisen, rokokoomaailmaan sijoitetun näytelmän. Lavastuksena oli seinien lisäksi lähinnä yksittäisiä huonekaluja, joten näyttämöllä oli paljon tilaa ja esittäjiltä vaadittiin hyvää näyttelijäntyötä sen täyttämiseksi. Tässä onnistuttiin varsin hyvin. Henkilöohjaukseen oli selvästi panostettu ja esimerkiksi marsalkattaren ja Octavianin pelehtiminen ensimmäisessä näytöksessä oli kerrankin realistista ja uskottavaa.

Marsalkatar, ruhtinatar Werdenberginä esiintyi Johanni van Oostrum. Laulullisesti hän ei ehkä täysin pärjännyt roolissa kuulemilleni huippusolisteille (mm. Renée Fleming), mutta ei suorituksessa moitittavaakaan ollut. Näyttelijänä van Oostrum oli taitava; esimerkiksi marsalkattaren herääminen kaiken katoavaisuuteen ja Octavianin menettämiseen oli riipaisevaa katseltavaa.

Karolina Gumos oli mainio Octavian, parhaita näkemiäni. Hän teki housuroolinsa tyylikkäästi ja esitti uskottavasti tätä innokasta nuorukaista. Aika ajoin häntä melkein piti oikeana miehenä! Sen sijaan konkari Jens Larsenin suoritukseen paroni Ochs auf Lerchenauna en ihastunut. Hänen laulussaan oli tänään ongelmia, eikä mies pystynyt heittäytymään koomisenniljakkaan henkilönsä nahkoihin. Tai ainakaan minulle roolihenkilön tulkinta ei toiminut.

Komische Operin uutena Generalmusikdirektorina tämän kauden toiminut Ainārs Rubiķis oli illan kapellimestari. En ollut varauksettoman tyytyväinen hänenkään panokseensa. Straussin musiikki olisi kaivannut enemmän värikylläisyyttä sekä soinnin rikkautta ja lämpimyyttä. Nyt mentiin kovin tasapaksulla ja hetkittäin jopa vaisulla tulkintalinjalla. Kyllä tuli Segerstamia ikävä!

Domingo jäi hieman Kowaljowin ja Hernándezin varjoon

9.6.2019 Giuseppe Verdin ooppera Nabucco Semperoper Dresdenissä

Kylläpä teki viimeaikaisten barokkikitkutusten ja modernien kotkotusten jälkeen hyvää kuulla pitkästä aikaa Verdiä! No, leikki leikkinä – mutta kyllä mestarin musiikki vaan on niin korvalle sopivaa; siinä on kaikki kohdallaan!

Semperoperin Nabucco-tuotannon on ohjannut David Bösch. Moderni ja psykologisesti taitava, mutta kuitenkin yllätyksettömästi Lähi-itään sijoitettu konsepti toimi hyvin. Mukana oli vaikuttavia yksityiskohtia, kuten suuren härän teurastaminen ja verta valuvan ruhon nostaminen roikkumaan ihmisten ylle. Patrick Bannwartin ankea lavastus toimi sota-alueen kuvana mainiosti, mutta kolmannen osan kullankimalteista palatsinäkymää en pitänyt onnistuneena. Meentje Nielsenin puvustuksessa oli univormujen lisäksi raikasta otetta.

Esityksellä oli melkoisesti epäonnea, sillä kapellimestari Omer Meir Wellber oli sairastunut. Tilalle oli saatu espanjalainen Jordi Bernàcer, jolle teos selvästikin oli ennestään hyvin tuttu. Sächsische Staatskapelle soitti hänen johdollaan vauhdikkaasti ja innokkaasti. Myös kaksi pienempien solistitehtävien laulajaa oli sairastunut ja vähältä piti ettei myös illan odotetuin nimi, Plácido Domingo, perunut keikkaansa. Hän oli kuulemma ollut vilustuneena.

78-vuotias Domingo jaksaa painaa aina vaan... Itse olen häntä kuullut vain elokuvateatterilevitykseen päätyneissä teoksissa mm. The Metropolitan Operasta. Niissä on viime vuosina ollut havaittavissa, että laulaminen on muuttunut maestrolle työläämmäksi ja pitkissä fraaseissa ilma tuntuu toisinaan loppuvan kesken. Samoja "oireita" oli kuultavissa tässä Dresdenin esityksessäkin, mutta vaikea tietää, mikä osa menee sairaana olon piikkiin. Olin joka tapauksessa positiivisesti yllättynyt Domingon laulukunnosta – äänen korkeus toimi hyvin, kantavuudessa ei ollut ongelmia, vanha tenorin metallikin välkehti hetkittäin ja ilmaisuvoima oli ensiluokkainen. Ja myös hänen liikkumisensa näyttämöllä oli hämmästyttävän ketterää. Kaiken kaikkiaan Domingon Nabucco oli täysipainoinen suoritus, vaikka varsinaiset baritonaaliset sävyt ja värit jäivät aika heikoiksi.

Vielä paremman arvostelun minulta saa kuitenkin kaksi muuta solistia: Vitalij Kowaljow oli vaikuttava, komea- ja muhkeaääninen Zaccaria, jolla oli myös lavakarismaa. Ja Saioa Hernández oli Abigaillena melkoinen äänitykki, jonka pakista löytyi paljon muutakin, kiitos notkean ja sävykkään äänen. Molemmilta aivan huipputason esitys!

Massimo Giordano ei ollut Ismaelena ollenkaan parhaimmillaan, vaan lauloi usein pinnistäen tai puristeisesti. Esityksen päätyttyä kuultiin jonkin verran buuauksia, ja suurimman osan niistä sai juuri Giordano. Christina Bock teki kelpo työn Fenenan osassa. Muissa tehtävissä lauloivat Byung Gil Kim, Simeon Esper ja Iulia Maria Dan. Ja tietysti kuoro, joka on tässä teoksessa hyvin suuressa roolissa, ansaitsee suitutusta osaamisestaan.

Hilpeää Händeliä?

8.6.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Atalanta Carl-Maria-von-Weber-Theaterissa Bernburgissa

Hallen Händel-festivaali levittäytyy vuosittain muillekin lähialueen paikkakunnille, ja tällä kertaa Atalanta-oopperan esitykset toteutettiin Bernburgin teatterissa. Talo on 1950-luvulta lähtien kantanut säveltäjä Carl Maria von Weberin nimeä. Uusklassismia edustava viehättävä rakennus otettiin käyttöön 1827 ja se on restauroitu pieteetillä 1990-luvulla.

Oopperan ohjauksesta ja näyttämöstä vastasi Etelä-Afrikassa syntynyt tenori Kobie van Rensburg, joka on laulajan uransa ohella tehnyt ohjaustöitä jo pitkään. Toteutus ja modernisointi olivat erinomaisia ja pidin kokonaisuudesta valtavasti. Ohjaaja käytti sinänsä tuttuja ja jo nähtyjä ideoita (kuten vaikkapa päähenkilöiden seuranhaku netissä), mutta kaikissa näissä oli jotain uutta twistiä ja raikkautta – sekä roppakaupalla hyvällä maulla toteutettua huumoria.

Näyttämöllä ei ollut lainkaan lavasteita, vaan solisteja kuvattiin green screen -taustojen edessä. Livekuvat yhdistettiin tietokoneella luotuihin, usein liikkuviin taustoihin ja kokonaisuus heijastettiin suurikokoisena näyttämön yläosan kultaisiin raameihin. Onhan tällaistakin tekniikkaa hyödynnetty oopperoissa aiemmin (mm. viime vuoden Kustaa Vaasa -ooppera Musiikkitalossa), mutta tässä tuotannossa mentiin monta askelta pidemmälle. Toteutus oli uskomattoman kekseliäs ja monimuotoinen – van Rensburgin mielikuvituksella ei tuntunut olevan mitään rajoja!

Soittamassa oli tuttu L'Orfeo Barockorchester, jota johti itävaltalainen Michi Gaigg. Atalanta on sävelletty Walesin prinssi Fredrikin ja Saksi-Gothan prinsessa Augustan hääjuhlallisuuksiin 1736. Ehkä tästä johtuen musiikki on huomattavasti kepeämpää kuin monissa muissa Händelin Lontoon-oopperoissa. Tässä esityksessä ensiluokkainen orkesteri uskalsi heittäytyä ja jopa iloitella sävellyksen kanssa. Erityiskiitos taitavalle cembalisti Erich Traxlerille.

Solistit eivät olleet varsinaisia maailmanluokan kykyjä, mutta oikein päteviä ja osaavia kuitenkin. Prinsessa Atalanta (valeasussa Amarilli) oli sopraano Marelize Gerber ja kuningas Meleagro (valeasussa Tirsi) oli kastraatin puuttuessa sopraano Amelie Müller. Toisena rakastavaisparina olivat Irene (altto Maria Weiss) ja Aminta (tenori Christian Zenker). Basso Reinhard Mayrille jäi kolme pienempää roolia, mm. Nicandro ja Mercurio.

Mozartia Mozartin perään

7.6.2019 Freiburger Barockorchester, joht. Kristian Bezuidenhout, fortepiano, sol. Miah Persson, sopraano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Philharmonien kamarimusiikkisali oli yllättäen konsertin alkaessa puolityhjä – liekö hellekeli houkutellut ihmiset muihin harrastuksiin? Freiburgin kuuluisan barokkiorkesterin ohjelmassa oli tällä kertaa pelkkää Mozartia. Kuulimme Pianokonsertot A-duuri KV 414 ja C-duuri KV 503. Orkesteria johti fortepianon äärestä alkujaan eteläafrikkalainen Kristian Bezuidenhout, joka toimi myös konserttojen solistina. Hänen Hammerflügelinsä oli wieniläisen tradition mukainen La Grassa -soitin vuodelta 1815. Sen sointi oli taivaallisen kaunis, pehmeä ja lämmin – ja yhdessä periodisoitinorkesterin kanssa lopputulos oli sävykkyydessään mykistävä.

Konserttojen lisäksi kuultiin konserttiaarioita ja yksi ooppera-sellainenkin ruotsalaissopraano Miah Perssonin esittämänä. Kappaleet olivat aaria Vado, ma dove? oh Dei!, resitatiivi ja aaria Bella mia fiamma, addio ... Resta, o cara, resitatiivi ja aaria E Susanna non vien ... Dove sono (nämä tietenkin Figaron häistä) sekä resitatiivi ja aaria Ch'io mi scordi di te ... Non temer, amato bene. Persson lauloi oikein somasti, mutta olen kyllä kuullut useimmista numeroista puhuttelevampiakin tulkintoja. Kriittisenä kuulijana panin jossain kohdassa merkille hänen heikohkon alarekisterinsä sekä useita kertoja toistuneen virheellisen italian lausumisen (esim. sanat cangiar ja peggior menivät pieleen).

Laulunumeroiden parasta antia oli sielukas tulkinta Kreivittären Dove sono -aariasta. Esitys oli niin varma ja sisäistynyt, että luulen Perssonin laulaneen sitä konsertin kappaleista eniten. Ja aivan mainio oli myös yllättäen saatu ylimääräinen: pelkän fortepianon säestyksellä esitetty Mozartin lied Abendempfindung KV 523. Tämä herkkä tunnelmapala oli erinomainen päätös konsertille – kaikesta huolimatta hyvin tasokkaalle sellaiselle.

Rossinin messu toiseen tapaan

6.6.2019 Gioachino Rossinin Petite messe solennelle Tapiolan kirkossa Espoossa

Kuulin Rossinin vanhuudentöihin kuuluvan Petite messe solennellen ensimmäistä kertaa livenä vasta viime vuonna Porvoossa (ks. blogi: https://oopperaa.blogspot.com/2018/08/mahtava-messu-porvoossa-12.html). Teos teki minuun suuren vaikutuksen, joten ilman muuta piti hyödyntää tilaisuus kuulla se uudelleen Urkuyö ja Aaria -festivaalin avajaiskonsertissa. Harvinainen herkku veti hellepäivinä kuumentuneen Tapiolan kirkon varsin täyteen yleisöä.

Porvoon esityksestä poiketen Tapiolassa soitettiin kahdella flyygelillä (Erkki Korhonen, Joel Papinoja) ja harmonilla (Jussi Littunen). Kuorona oli yli 40 laulajaa käsittänyt Urkuyö ja Aarian festivaalikuoro. Ääntä siis riitti, mutta se olikin tarpeen kirkon kuivakkaan kolkossa akustiikassa.

Esityksen johti pianonsa äärestä Erkki Korhonen. Ihailin lopputulosta ja etenkin hänen herkkävireistä, sävykästä pianismiaan, joka pääsi parhaiten esiin Preludio religioso -instrumentaaliosassa. Jokunen väärä ääni häneltä sattui konsertin aikana karkaamaan, mutta ei se kokonaisuutta kaatanut. Vaikka Korhonen näyttää soittavan kovin raskaalla kädellä, ei tämä kuulu lopputuloksessa (paitsi silloin kun sen pitääkin kuulua). Yhteispeli Papinojan ja Littusen kanssa toimi hyvin. Soitto oli paremmin balansoitua kuin em. Porvoon tykityksessä ja harmonikin kuului yleensä oikein hyvin. Pidinkin tästä kokonaisuudesta enemmän.

Konsertin solistit olivat kaikki huippuluokkaa. Arttu Kataja aloitti säväyttävästi ja korkea taso kesti koko teoksen ajan. Tuomas Katajala oli taas kerran oivallinen ja väläytteli metallisia äänivarojaan. Naissolistit Tuuli Takala ja Anu Ontronen onnistuivat hekin erinomaisesti osuuksissaan. Voi miten kauniisti heidän äänensä soivat yhteen duetoissa!

Maailmanluokan juonittelua barokkityyliin

2.6.2019 Georg Friedrich Händelin ooppera Agrippina Turun konserttitalossa

Turun musiikkijuhlat ajoittuu vasta elokuulle, mutta ohjelma käynnistyi alkukesän varaslähdöllä barokkioopperan maailmaan. Tunnettu ja arvostettu Il Pomo d'Oro -orkesteri saapui jälleen Turkuun, tällä kertaa esittämään konserttiversiona Händelin oopperan Agrippina. Orkesteria luotsasi cembalon äärestä Maxim Emelyanychev ja solisteiksi oli kiinnitetty useita huipputason nimiä.

Agrippina kantaesitettiin Venetsiassa joulukuussa 1709 ja se oli 24-vuotiaan säveltäjän läpimurtoteos. Ooppera sisältää paljon lainattua ja kierrätettyä musiikkia, mutta kokonaisuus on kiinnostava ja antoisa. "Kaikkien tuntemia" hittiaarioita ei tästä teoksesta ole noussut, mutta hienoja melodioita kyllä riittää.

Turun esitys oli lyhyesti luonnehdittuna erinomainen, suorastaan loistava. Muusikot soittivat energisesti ja sävykkäästi ja heillä näytti selvästi olevan hauskaa – mikä ei koskaan ole huono asia. Emelyanychev innosti kaikkia parhaimpaansa ja kykeni ihailtavaan tarkkuuteen, vaikka istuikin selin solisteihin nähden.

Ja ne solistit – oi että mitä taituruuden ilotulitusta! Agrippinan osan laulanut yhdysvaltalainen mezzosopraano Samantha Hankey oli minulle uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti seuraamisen arvoinen jatkossa. Taitavaa ja lähes täydellistä laulullista ilmaisua rikasti hänen ilmeikäs eläytymisensä. Häikäilemättömän Agrippinan juonittelua ja kieroilua oli mahtavaa seurata!

Vanha suosikkini Franco Fagioli teki Neronesta oivallisen reppanan mammanpojan. Hänen äänensä oli lavan kolmesta kontratenorista selvästi värikylläisin ja ilmaisuvoimaisin, ja myös Fagioli näytteli osansa taidolla. Hänen maneerinsa tuntuvat vain pahenevan vuosi vuodelta, eikä laulun aikana tapahtuvaa naaman vääntelyä ollut aina mukavaa seurata. Mutta kuulokuva oli loistava!

Bassobaritoni Luca Pisaroni teki vakaan roolin Claudiona ja muutkin matalammat miesäänet onnistuivat hyvin: Andrea Mastroni oli Pallante ja Biagio Pizzuti oli Lesbo. Kontratenori Xavier Sabata lämpeni Ottonen roolissa kunnolla vasta oopperan jälkipuoliskolla. Kolmas tämän fakin edustaja eli Jakub Józef Orlinski jäi pienemmässä Narcison osassaan ehkä vähemmälle huomiolle. Näin ei käynyt sopraano Elsa Benoit'lle, joka oli hurmaava ja säteilevä Poppea. Hänestäkin kuoriutui teoksen lopulla oikein kykenevä peluri!