Juhliva kuoro onnistui

30.9.2017 Helsingin filharmoninen kuoro ja Helsinki Sinfonietta, joht. Hannu Norjanen, Jonas Rannila ja Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto ja Juha Kotilainen Temppeliaukion kirkossa Helsingissä

Helsingin filharmonisen kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti alkoi Aarno Cronvallin juonnolla ja kantaesityksellä: Kuulimme HFK:n tilaaman Lauri Mäntysaaren a cappella -kuorolaulun Tähtien takaa. Jonas Rannila oli levittänyt kuorolaiset kaareksi kirkkosalin takaosaan ja johti itse esitystä käytävällä seisten. Jännittävästi kuiskauksilla alkanut kappale kohosi nopeasti fanfaarimaiseen lentoon ja kuoro pääsi esittelemään kaunista sointiaan.

Toisena numerona kuultiin Sibeliuksen kantaatti Oma maa, jonka saapui johtamaan HFK:n ensimmäisenä taiteellisena johtajana toiminut Hannu Norjanen. Tässä vaiheessa pitoihin liittyi myös orkesteri eli Helsinki Sinfonietta. Oma maa soi hyvin jäsenneltynä ja selkeänä, ja ehkä tästä johtuen jotenkin kliinisenä. Ikään kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan – ehkä olisi tarvittu ripaus hurmiota?

Seuraavassa kappaleessa tätä ongelmaa ei ollut, kun Rannila saapui johtamaan Uuno Klamin oratorion Psalmus. Monien tuntema Juhana Cajanuksen teksti soi inspiroituneen ja iskuvoimaisen kuoron käsittelyssä puhuttelevana. Orkesterilla oli Rannilan tiukoissa tempoissa ja Klamin tahtilajivaihdoksissa yms. tekemistä. Paikoin tarkkuus vähän kärsikin, mutta kokonaisuus oli vaikuttava ja mieleenpainuva esitys. Sen kruunasivat erinomaiset solistit: Baritoni Juha Kotilainen tuntee teoksen hyvin, sillä hän oli mukana jo Psalmuksen levytyksessä 1980-luvulla. Kypsää tulkintaa oli ilo kuunnella! Ohjelmassa mainittu sopraanosolisti Marjukka Tepponen oli vaihtunut Reetta Haavistoksi, jonka sävykäs ja teknisesti varma osuus teki oikeutta kokonaisuudelle.

Konsertin päätti Sibeliuksen Finlandia, jonka johti Leif Segerstam. Hän harrasti epätavallisia hidastuksia ja kaivoi sävellyksestä esille monia jänniä yksityiskohtia oikein alleviivaten. Piristävän erilainen tulkinta! Kuoron hidastempoinen hymniosuus sai väkisinkin kyyneleet silmiin – niin kaunista ja isänmaallisen vaikuttavaa. Kappaleen päätteeksi Segerstam rikkoi yleisön kunnioittavan hiljaisuuden, ja aplodien jälkeen oli vuorossa "lefamainen" puhe, mutta yllättävän lyhyt sellainen...

HeBO:n juhlakonsertti oli parasta A-luokkaa

24.9.2017 Helsingin Barokkiorkesteri ja Eesti Filharmoonia Kammerkoor, joht. Aapo Häkkinen, sol. Carolyn Sampson, Benno Schachtner, Werner Güra, Jonathan Sells & Cornelius Uhle Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesterin 20-vuotista taivalta juhlistettiin Musiikkitalossa erityisellä konsertilla - kuinkas muuten. Aapo Häkkinen on viime vuosina laajentanut orkesterinsa ohjelmistoa jokusen kerran aiemminkin romantiikan suuntaan, mutta tässä konsertissa Schumannin musiikki oli jopa pääosassa ja orkesterikin tavanomaista suurempi. Ohjelmiston punaisena lankana oli Bachin ja Schumannin välinen yhteys.

Konsertti alkoi Schumannin kappaleella Adventlied. Toisena numerona kuultiin J. S. Bachin kantaatti Herr, gehe nicht ins Gericht BWV 105 ja väliajan jälkeen Schumannin neljästä balladista koostuva Vom Pagen und der Königstochter. Ohjelmakirjan mukaan Schumannin teokset esitettiin vasta nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Käsittämätöntä, sillä molemmat kappaleet olivat todella upeaa musiikkia!

HeBO lunasti kaikki juhlakonserttiin ladatut odotukset. Soitto oli jumalaisen kaunista ja sävykästä ja Aapo Häkkinen piti tarvittaessa huolta myös sen ylevyydestä tai dramaattisuudesta. Periodisoittimet toivat oman säväyksensä Schumannin musiikkiin. Virolainen vierailijakuoro oli erittäin korkeatasoinen ja ilmaisuvoimainen. Ja samat adjektiivit sopivat myös kaikkiin solisteihin. Sopraano Carolyn Sampsonin ääni oli kerta kaikkiaan lumoava ja tenori Werner Güran samettista pehmeyttä olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Kontratenori Benno Schachtner pääsi esittelemään osaamistaan ennen kaikkea Bachin kantaatissa. Sävykkäistä bassoista Adventliedissä lauloi vain Sells ja Bachin kantaatissa vain Uhle.

HeBO:sta on Aapo Häkkisen johdolla kehittynyt oivallinen kansainvälisen tason barokkiorkesteri. Kiitokset upeista elämyksistä, onnea juhlavuoden johdosta ja menestystä seuraaville vuosikymmenille!

Fagerlundin Höstsonaten on parasta kotimaista nykyoopperaa aikoihin!

23.9.2017 Sebastian Fagerlundin ooppera Höstsonaten Kansallisoopperassa Helsingissä

Kansallisoopperan päänäyttämölleen tilaamat uudet teokset eivät aina ole olleet taiteellisesti tai toteutukseltaan huipputasoa - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2016 Indigo. Suomi 100 -juhlavuoden kantaesitystä tilatessaan Lilli Paasikivi heitti onneksi sellohevimiehet ja muut yleisön kosiskelut tai erikoisuuden tavoittelut syrjään ja tilasi "oikean" oopperan Sebastian Fagerlundilta. Tässä tuotannossa kaikki osat onnistuivat!

Kuten arvata saattaa, perustuu Höstsonaten eli Syyssonaatti Ingmar Bergmanin samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Gunilla Hemming oli laatinut libreton elokuvakäsikirjoituksen pohjalta. Libretossa oli tiivistetty kahden vammautuneen naisen, Charlotten ja Evan, äidin ja tyttären, ongelmallinen suhde ja yritys purkaa tai normalisoida sitä. Dialogi toimi erinomaisesti; olisin jopa sitä mieltä, että paremmin kuin elokuvassa! Sekä ohjaus että lavastus olivat Stéphane Braunschweigin, ja molempia leimasivat vähäeleisyys, selkeys sekä pienet harkitut yksityiskohdat. Puvut oli suunnitellut ohjaajan luottohenkilö Thibault Vancraenenbroeck ja valaistuksen Marion Hewlett.

Fagerlundin musiikin kuvailemiseen on vaikea löytää sanoja - niin intensiivistä ja merkityksellistä se oli jo mahtavasta alkusoitosta lähtien. Yksi illan tähdistä oli ilman muuta John Storgårds, joka teki kapellimestarina todella huikeaa työtä. Että sainkin pitkästä aikaa nauttia nykyoopperan musiikista näin paljon! Tärkeä osa kokonaisuutta olivat tietenkin ensiluokkaiset solistit: Charlottena loisti ylväs ja itsetietoinen Anne Sofie von Otter ja Evana katkeruuttaan purki psykologisesti latautunut Erika Sunnegårdh. Huippusuoritukset molemmilta! Tommi Hakala onnistui ristiriitaisen Viktorin osassa ja Helena Juntunen häikäisi Helenana, vaikka hänellä olikin laulettavaa vain vähän. Nicholas Söderlund jäi Leonardona lähinnä statistin osaan. Teoksessa oli mukana myös kuoro, joka toimi Charlotten kuvitteellisena yleisönä.

Höstsonaten on saanut jo huomiota maailmalla, joten toivottavasti teos pääsee näyttämölle muuallakin. Oli se vaan niin upea!

Hindemithin pienoisoopperat eivät säväyttäneet

23.9.2017 Paul Hindemithin oopperat Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa Helsingissä

Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä nähtiin kaksi Paul Hindemithin pienoisoopperaa 1920-luvulta. Molemmat teokset oli kääntänyt suomeksi ja sovittanut Laura Pyrrö. Kokonaisuus alkoi Hindemithiä esittäneen Petri Bäckströmin hauskalla prologilla sekä Tiina Korhosen (piano) ja Katja Sirkiän (huilu) soittamalla Hindemithin Huilusonaatin ensimmäisellä osalla. Samalla duolla hoidettiin myös ensimmäisen oopperan musiikki.

Oopperaosuuden aloitti Hin und zurück, joka on säveltäjänkin mukaan "vain" musiikillinen sketsi. Aamiaistouhujen keskelle saapuva kirje paljastaa Helenen (Laura Pyrrö) uskottomuuden aviomiehelle ja Robert (Petri Bäckström) ampuu vaimonsa. Professori (Margit Westerlund) ja sairaanhoitaja (Mari Hautaniemi) saapuvat paikalle ja toteavat Helenen kuolleeksi. Katuva ja syyllisyyttä poteva Robert tekee itsemurhan. Tässä vaiheessa hulvattomasti puettu jumalhahmo Viisas mies (Jouni Bäckström) saapuu lavalle ja kääntää tapahtumat kelautumaan alkupisteeseen. Itse en ymmärtänyt lainkaan, miksi ohjaaja Ville Saukkonen ei tyytynyt tähän, vaan ooppera oli muutettu muotoon Sinne ja takaisin ja sinne ja takaisin, eli koko soppa toistettiin kahdesti. Mukana teoksessa olivat myös tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman pidempi Sancta Susanna, jota ei ilmeisesti ole esitetty Suomessa ennen tätä produktiota. Tämä psykologinen draama miellytti minua paljon enemmän kuin aluksi nähty pitkitetty vitsi. Sisaret Susanna (Laura Pyrrö) ja Klementia (Mari Hautaniemi) joutuvat tai pääsevät todistamaan yöllistä lemmenkohtausta  luostarin puutarhassa. Nuorten (tanssijat Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) seksuaalisuus ja häpeilemättömyys kuohuttavat sisaria. Susanna alkaa kuulla ääniä ja riisuu hurmoksessa kaapunsa, myös Klementia riisuutuu tässä versiossa ja ilmassa on eroottista latausta. Mutta tietenkin ilon tulevat pilaamaan muut sisaret vanhan nunnan (Margit Westerlund) johdolla...

Ville Saukkosen ohjaus on jälkimmäisessä oopperassa hienovarainen ja jättää paljon tulkittavaa katsojalle. Itse pidän tällaisesta, ettei kaikkea väännetä rautalangasta ja selitetä valmiiksi. Orkesterissa soittivat Korhosen ja Sirkiän lisäksi urkuri Matti Oikarinen sekä viulistit Olivia Holladay ja Sini Virtanen. Näinkin pienellä kokoonpanolla saatiin aikaan ihan mukava kuulokuva.

Laura Pyrrö onnistui osuuksissaan varsin hyvin, mutta muille solisteille annan tänään vain tyydyttävän arvosanan. Tai Petri Bäckström ei ansaitse ehkä sitäkään. Kuka kertoisi miehelle, ettei nykyinen ääniala enää riitä tenoritehtäviin entiseen malliin - hän kun ei itse näytä asiaa tiedostavan. Ja tuolle tavattoman rumalle vibratolle pitäisi myös tehdä jotain!

Hyvien solistien Rigoletto

22.9.2017 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Kansallisoopperassa Helsingissä

Tajusin tässä päivänä muutamana, että viimeksi näkemästäni Verdin Rigoletton esityksestä on kulunut jo viisi vuotta. Teosta esitetään par'aikaa Kansallisoopperassa, joten olisi aika ja sopiva tilaisuus verestää muistoja. Georg Rooteringin ohjaus sai ensi-iltansa jo 2008, mutta tätä tuotantoa en ole käynyt katsomassa aiemmin. Nyt pyörivän repriisin ovat uusintaohjanneet Rauno Marttinen ja Riikka Räsänen.

Rootering tuo 1500-luvun Mantovan tapahtumat lähelle nykypäivää tyylikkäästi ja hyvällä maulla. Toteutus ei (erään näkemäni modernisoinnin tavoin) sorru mässäilemään seksillä ja väkivallalla, vaan ne ovat läsnä eleettömästi ja osin etäännytettyinä. Mark Väisäsen lavastus ja puvut muodostavat harkitun kokonaisuuden; ehkä lavalla ollut auto oli kuitenkin vähän liikaa tässä kontekstissa. Valaistuksen oli suunnitellut Timo Alhanen. Kapellimestarina toimi vanha tuttu Pietro Rizzo, jonka johdolla homma kyllä hoitui. Hän antoi hienosti balansoimalla tilaa laulajille ja sai orkesterin vaihtamaan tarvittaessa sävyä silmänräpäyksessä.

Illan kruunasivat erinomaiset solistit. Kosovolainen Rame Lahaj oli minulle uusi tuttavuus, joka lunasti jo oopperan alussa (Questa o quella) paikkansa Mantovan herttuana. Hän eläytyi hienosti rooliinsa röyhkeänä hallitsijana, joka kohtelee naisia lähes kertakäyttöesineinä. Lahaj oli laulullisesti vahva ja ilmaisuvoimainen tenori, jota oli ilo kuunnella. Rigolettona lauloi islantilainen, jo pitkään Saksassa vaikuttanut Olafur Sigurdarson. Hän teki hovinarrista riipaisevan tulkinnan, johon syntyi hieno jännite.

Gildana tässä tuotannossa oli venäläinen Irina Dubrovskaya, joka vieraili pari vuotta sitten Kansallisoopperassa Don Pasqualen Norinana. Hän teki roolissaan uskottavasti matkan viattomasta, rakastuneesta tytöstä osansa saaneeksi naiseksi. Edes herttuan petollisuus ei horjuta Gildan rakkautta, vaan hän päätyy uhraamaan itsensä miehen puolesta. Ja miten kauniisti Dubrovskaya lauloikaan osuutensa - esimerkiksi Caro nome oli aivan fantastinen!

Koit Soasepp oli mies paikallaan jäyhänä Sparafucilena ja Niina Keitel ristiriitaisena Maddalenana. Heikki Aallon Monterone olisi tarvinnut hieman lisää ytyä ja eläytymistä kirouksensa langettamiseen. Pienemmissä rooleissa olivat mm. Andrus Mitt (Cepranon kreivi), Johanna Lehesvuori (Cepranon kreivitär), Jussi Merikanto (Marullo), Juha Riihimäki (Borsa) ja Maria Lenart (Giovanna).

Kapsäkin aurinkoinen lauantaimatinea

16.9.2017 Mari Palo, sopraano, Ville Salonen, tenori & Janne Hovi, piano Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä

Kapsäkin parituntisessa lauantaimatineassa kuultiin monenlaista musiikkia: oopperaa, operettia, musikaalia, elokuvamusiikkia, ja pari muutakin laulua mahtui mukaan. Esiintyjinä olivat sopraano Mari Palo, tenori Ville Salonen ja pianisti Janne Hovi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon ohjelma oli seuraava:
- Rusalkan Laulu kuulle Dvořákin oopperasta Rusalka (Palo)
- Lenskin aaria Kuda, kuda Tšaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin (Salonen)
- Laurettan aaria O mio babbino caro Puccinin oopperasta Gianni Schicchi (Palo) 
- Muistathan kai Kálmánin operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)
- Rakkaus on kuitti (Ganz ohne Weiber geht die Chose nicht) operetista Mustalaisruhtinatar (Salonen)
- Vait' on huulet Lehárin operetista Iloinen leski (duetto)
- Volgalaulu Lehárin operetista Perintöruhtinas (Salonen)
- Vilja-laulu operetista Iloinen leski (Palo)
- Niin mielelläin suutelen (Gern hab' ich die Frau'n geküsst) Lehárin operetista Paganini (Salonen)
- Riemumielin rinta tahtoo...Pienet enkelit ne laulaa (Tanzen möcht' ich...Tausend kleine Engel singen) operetista Mustalaisruhtinatar (duetto)

Väliajan jälkeen kuultiin seuraavat numerot:
- Art is Calling for Me Victor Herbertin musikaalista The Enchantress (Palo)
- Nils-Erik Fougstedtin Romanssi (Salonen)
- Toivo Kärjen Laulava sydän (Palo)
- Rauli Somerjoen Valot (Palo)
- Candiden aaria Tääkö on elämän tarkoitus (Nothing more than this) Leonard Bernsteinin operetista Candide (Salonen)
- I could have danced all night Frederick Loewen musikaalista My Fair Lady (Palo)
- Alfredin laulu Jim Steinmanin musikaalista Vampyyrien tanssi (Salonen)
- Yo soy Maria Astor Piazzollan tango operitasta Maria de Buenos Aires (Palo)
- All I Ask of You Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus (duetto)
- ylimääräisenä Francesco Sartorin Con te partirò (duetto)

Kapsäkki oli tätä konserttia varten täyttänyt permannon pöydillä, joiden ääressä yleisö istui. Naulakon viereen oli avattu baari, josta ostettuja juomia saattoi nautiskella esityksen aikana. Kiva idea! Kuohuviinin tilaaminen saattoi olla vikatikki, sillä se taisi herkistää allekirjoittanutta niin, että muutama ensimmäinen numero aiheutti jopa liikuttumista. Huh huh, onneksi vaikutus haihtui pian...

Mari Palo oli tänään huikeassa vedossa ja tarjosi useita nautinnollisia esityksiä. Mieleenpainuvimpia olivat ehkä The Enchantress- ja Maria de Buenos Aires -numerot. Hän todella muuttui Mariaksi olemustaan myöten! Ville Salosen laulussa oli jokusen kerran pientä horjuvuutta, mutta kokonaisuutena hänenkin osuutensa sujui hyvin ja tänään yläsäveletkin aukesivat ihan komeasti. Viihdyttävän konsertin kruunasi Janne Hovi, jonka pianismi oli sävykästä ja mukaansatempaavaa. Hän soitti Candide-numeron jälkeen oman soolokappaleensa, George Gershwinin Lizan.

Hurja Missa solemnis

15.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri ja Savonlinnan Oopperajuhlakuoro, joht. Hannu Lintu, sol. Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala ja Nathan Berg Musiikkitalossa Helsingissä

Ludwig van Beethovenin Missa solemnis on tunnetusti pirullisen (heh!) vaikeaa laulettavaa; kuoro ja erityisesti sen sopraanot ovat kovilla. Teos on messuksi myös poikkeuksellisen dramaattinen ja kun Hannu Lintu otti sen kontrasteista ja dynaamisista vaihteluista sekä fortissimoista kaikki tehot irti, niin luonnehdinta hurja tekee aika hyvin oikeutta kuulemallemme esitykselle.

Beethoven halusi herättää teoksellaan uskonnollisia tunteita, mutta meikäläisen kohdalla se ei kyllä ole koskaan onnistunut. Upea ja vaikuttava teos toki on, mutta mahtipontisuus ja desibelit karkottivat nytkin minun pääkopastani sakraalit aatokset - ja Linnun huvittava tanssahtelu herkissä tekstikohdissa viimeisteli pelin. Alun Kyriestäkin oli Mit Andacht kaukana!

Missa solemnis on paitsi dramaattinen, myös Beethovenille poikkeuksellisen tekstilähtöinen suurteos. Sekä kuorolle että solisteille täytyy antaa tunnustusta siitä, että laulettua tekstiä pystyi seuraamaan, siis "sanoista sai selvän". Tai ehkä tämä johtui siitä, että katolisen Ordinarium-messun teksti on niin läpituttu. Mutta jälleen kerran ihmettelin latinan kirjavaa ääntämistä. Miten eri tavoin vaikkapa c:t ja g:t voikaan lausua! Olisiko mahdollista sopia, että kuoro ja kaikki solistit noudattaisivat samaa ääntämiskäytäntöä alusta loppuun? Voi olla pikkumaista puuttua tällaiseen, mutta kun esitys on muuten hyvä, niin pienetkin kauneusvirheet erottuvat...

RSO soitti ensiluokkaisesti ja Matti Hyökin valmentama Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ansaitsee urotyöstään kiitettävän arvosanan. Hannu Lintu saattoi tehdä messun hartaudesta silppua, mutta vaikuttavuudessaan tämä esitys jää kyllä mieleen. Hän malttoi sentään rauhoittua hitaassa Sanctus-osassa, jossa Jari Valon sooloviuluosuus synnytti lopulta aavistuksen jostain pyhästä. Päätösosa Agnus Deissä teoksen sävy muuttuu, ja olen Linnun kanssa samaa mieltä siitä, että loppu on kuin valtava kysymysmerkki.

Esityksen ensiluokkaiset solistit - sopraano Camilla Tilling, mezzosopraano Michelle Breedt, tenori Tuomas Katajala ja bassobaritoni Nathan Berg - lauloivat taitavasti ja tyylikkäästi. Sen verran täytyy vetää kotiin päin, että nostan suosikikseni tällä kertaa Katajalan. Uskomattoman solidi tekniikka, ja miten hänen miellyttävä tenoriäänensä hivelikään korvaa!

HKO:n romanttinen aloitus

8.9.2017 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Hans Graf, sol. Anne Schwanewilms, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n tapaan myös HKO luotti syyskauden avauskonsertissaan nimekkäisiin vierailijoihin ja vokaalimusiikin osuuteen. Kapellimestarina oli itävaltalainen Hans Graf, jonka johdolla orkesteri soitti kauniin täyteläistä romanttisuutta uhkuen. Avausnumerona oli Felix Mendelssohnin Die schöne Melusine -alkusoitto, jota en muista kuulleeni koskaan aiemmin. Mendelssohn näki vuonna 1833 Berliinissä Conrad Kreutzerin oopperan Melusina. Hän piti teosta heikkona ja arvosteli etenkin oopperan alkusoittoa - ja sävelsi sitten siitä oman versionsa. Mendelssohnin alkusoitto kantaesitettiin Lontoossa 1834, mutta se ei saavuttanut suurempaa menestystä ja seuraavana vuonna säveltäjä uusikin kappaleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kreutzerin versio, niin voisi vertailla kilpailevia alkusoittoja ja ehkä valita "voittajan"...

Seuraavaksi kuultiin kuusi laulua Richard Straussilta. Ohjelmaan oli präntätty Die heiligen drei Könige aus Morgenland, Waldseligkeit, Morgen, Das Rosenband, Wiegenlied ja Ruhe meine Seele. Konsertin alussa kerrottiin, että solistina laulanut saksalainen Anne Schwanewilms on vilustunut ja siksi Wiegenlied jäi ohjelmasta pois. Sen tilalle lisättiin viimeiseksi kappaleeksi Zueignung. Sopraanomme oli sairastumisesta huolimatta erinomaisessa laulukunnossa ja yläsäveletkin helisivät vaivattomasti. Jonkinasteista varovaisuutta ja jarruttelua oli kuitenkin havaittavissa; vasta viimeisessä kappaleessa Schwanewilms uskalsi laulaa pidäkkeettömästi ja voimallisesti. Hienoja tulkintoja joka tapauksessa, vaikka Morgen ei lumonnutkaan niin kuin Renée Flemingin ylittämätön versio samassa salissa viikkoa aiemmin.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alexander Zemlinskyn sinfoninen fantasia Die Seejungfrau. Se kertoi H. C. Andersenin Pienen merenneidon surullisen rakkaustarinan. Oikein mielenkiintoinen, värikkäästi soitinnettu ja monia kauniita melodioita sisältävä teos, jonka Graf johti tarkalla kädellä. Jan Söderblom oli konserttimestarina ensiluokkaisessa vedossa.

RSO rakkauden tulkitsijana

7.9.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Violeta Urmana ja Mikhail Petrenko Musiikkitalossa Helsingissä

RSO aloitti syyskautensa epätavallisesti baletti- ja oopperamusiikilla. Hannu Lintu oli koostanut avausnumeroksi kahdeksanosaisen orkesterisarjan Sergei Prokofjevin Romeosta ja Juliasta. Säveltäjä laati baletistaan itse peräti kolme orkesterisarjaa, mutta aika harvoin kapellimestarit niihin tyytyvät, vaan oma kädenjälki pitää saada näkyviin ja kuuluviin. Eikä siinä mitään - Linnun valitsemat hittiosat olivat loistava paketti ja hän oli järjestänyt ne tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Orkesteri soitti intensiivisesti ja paikoin vähän rouheasti, eikä Lintu säästellyt voimaa niissä kohdissa, joihin se kuuluu. Suosikkiosiani olivat aina niin mahtava Montaguet ja Capuletit sekä Nuori Julia ja Tybaltin kuolema.

Väliajan jälkeen saatiin kokonainen ooppera concertante-esityksenä. Béla Bartókin Herttua Siniparran linna (A Kékszakállú herceg vára) on ehdottomia suosikkejani 1900-luvun alkupuoliskon oopperoista. Sen karmea, monitulkintainen ja vähän mysteeriksi jäävä tarina kiehtoo minua, ja olen nähnyt teoksen useita kertoja näyttämöllä sekä kuullut useita konserttiversioita. Niihin verrattuna RSO:n ja Hannu Linnun vahva, sävykäs ja hyvin balansoitu esitys kiilasi vaikuttavuudessaan aivan kärkisijoille. Mahtavan toteutuksen kruunasivat ensiluokkaiset solistit, liettualainen sopraano Violeta Urmana ja venäläinen basso Mikhail Petrenko. Solistit upposivat hienosti rooleihinsa, vaikka kyseessä olikin "vain" konserttiesitys. Ihan kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin!

Loistava uusi ooppera nuorilta tekijöiltä

6.9.2017 Uutta musiikillista kerrontaa -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian laulun kandidaattiopiskelijat esittivät näyttämöllisenä lopputyönään kaksiosaisen konsertin. Aluksi kuultiin Stefanie Tuurnan säveltämä, tässä produktiossa kantaesityksensä saanut ja yli tunnin kestänyt ooppera Years of silence. Yksinäytöksinen teos vei yleisön nuoren säveltäjä Sergei Rahmaninovin masennuskauteen ja terapiaistuntoihin Nikolai Dahlin kanssa. Nea Muston englanninkielinen libretto oli hämmästyttävän kypsä, taitavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Tuurnan musiikki miellytti minua kovasti, ja siitä saattoi tunnistaa Rahmaninov-sitaatteja. Vokaaliosuuksiin olisin toivonut enemmän vaihtelua ja vaativuutta; nyt liikuttiin aika suppealla alueella ja solistit pääsivät varsin "helpolla".

James Kahane johti pientä orkesteria jämptillä otteella ja säveltäjä soitti itse kokoonpanossa pianoa. Martina Roos oli onnistunut ohjauksessaan todella hyvin ja tapahtumiin sekoittuivat kiinnostavalla tavalla myös Rahmaninovin unet - tai ehkä hypnoosissa pintaan nousseet asiat. Visualisointi oli Roosin ja Tuomas Miettolan työtä ja valosuunnittelusta vastasi Jukka Kolimaa. Solisteista Henri Tikkanen (Sergei Rahmaninov) oli vakuuttava ja osaava - hänestä on nopeasti kasvanut yksi eturivin baritonilupauksistamme. Tenori Tuomas Miettola (Nikolai Dahl) esitti terapeuttia hyvin eläytyen, ja laulukin sujui enimmäkseen moitteetta. Sopraano Marika Hölttä (neiti Berezina) teki pienen roolinsa viehättävästi.

Väliajan jälkeen oli vuorossa "Min verran meissä on lempeä..." - fragmentaarinen esitys rakastamisen ja uskomisen pakottavasta tarpeesta. Sitaatti viittaa tietenkin Eino Leinon runoon Hymyilevä Apollo, ja Leinon runoutta kuultiinkin teoksessa monien muiden ohella. Käsikirjoituksesta oli vastannut työryhmä Marika Hölttä, Martina Roos, Maija Turunen, Stefanie Tuurna ja Jussi Vänttinen. Tuurna oli säveltänyt teokseen työryhmän valitsemia runoja, ja hän vastasi esityksen musiikista pianon ääressä - myös improvisointia hyödyntäen. Lisäksi Tuurnalla oli teoksessa pieni rooli äitinä.

Roos oli tehnyt mainion ohjaustyön tästäkin paketista. Ehkä teoksen loppupuolella jännite alkoi vähän löpsähtää ja pieni tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Esitys kertoi kolmen sisaruksen tarinan koskettavasti ja paikoin riipaisevastikin, aikaleikkauksilla pelaten. Jussi Vänttinen (Matti) otti näyttämön haltuunsa heti alussa ja heittäytyi osaansa uskomattomalla intensiteetillä. Mikä näyttelijäkyky! Marika Höltän (Anna) esityksestä jäi mieleen mm. psykiatriksi päätyneen sisaren herkullinen virkaääni. Kolmannen sisaruksen (Leena) roolin teki Maija Turunen.

Renée Fleming ja Sakari Oramo ottivat yleisönsä

2.9.2017 Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, joht. Sakari Oramo, sol. Renée Fleming, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin juhlaviikot toi jälleen Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella ulkomaisen orkesterivierailun Suomeen. Kungliga Filharmonikerna eli kansainvälisissä yhteyksissä Royal Stockholm Philharmonic Orchestra (RSPO) esiintyi Musiikkitalossa ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla. Solistina kuultiin maailmankuulua yhdysvaltalaissopraanoa Renée Flemingiä.

Konsertin aloitti vuonna 1981 syntyneen ruotsalaisen Andrea Tarrodin kappale Liguria. Järisyttävästä alusta kuoriutui miellyttävän kekseliäs ja moni-ilmeinen Italian luoteisosan kyliä kuvaava teos. Toisena numerona kuultiin yhdysvaltalaisen Samuel Barberin Knoxville: Summer of 1915, joka on sävelletty vuonna 1947 James Ageen elämänmakuiseen proosarunoon. Vuodet alkavat (ainakin ajoittain) kuulua Flemingin äänessä, mutta sen kauneus, notkeus ja ylivertainen sisällön välittämisen taito ovat edelleen tallella. Solistimme esitti tähän väliin ylimääräisenä Barberin kauniin melodisen laulun Sure on This Shining Night.

Renée Fleming on tunnettu ja arvostettu mm. Strauss-sopraanona, ja väliajan jälkeen kuultiinkiin Ich komme, ich komme eli Daphnen muodonmuutos -kohtaus Richard Straussin oopperasta Daphne. Tässä Fleming oli mukavuusalueellaan, ja upeaa lyyristä laululinjaa kuultiin paremmin kuin Barberin kappaleissa. Lopun vokaliisi kuului lavan takaa vähän heikosti. Daphne-numeron jälkeen kuultiin toinen ylimääräinen: Straussin iki-ihana laulu Morgen, joka soi hivelevän kuulaana ja eteerisen kauniina.

Konsertin päätti Carl Nielsenin Sinfonia nro 2, Neljä temperamenttia. RSPO on niittänyt mainetta ja saanut kiitettäviä arvosteluja Oramon johdolla tehdystä Nielsenin sinfonioiden kokonaislevytyksestä. Esityksestä aistikin, että kappale on kapellimestarille ja orkesterille tuttu ja tulkinta sisäistynyt. Itse en ole hulluna Nielsenin sinfonioihin, eikä tämäkään kappale kuulu suosikkeihini, mutta upeaa ammattityötä ja taiteellista näkemystä täytyy aina arvostaa. Leppoisan hyväntuulinen Oramokin tuntui nauttivan esityksestä korokkeellaan. Vielä kolmaskin ylimääräinen saatiin: Oskar Merikannon Kesäillan valssi.

Konkarit Sibeliuksen laulujen parissa

2.9.2017 Monica Groop, mezzosopraano & Ilmo Ranta, piano Lahden Konserttitalon Felix Krohn -salissa

Hiljattain remontoitu Lahden vanhan konserttitalon Felix Krohn -sali pääsi tänä vuonna Sibelius-festivaalin konserttipaikaksi. Alun perin keikalle buukattu Lilli Paasikivi perui esiintymisensä, mutta onneksi tilalle saatiin toinen erinomainen mezzomme – Monica Groop – pianistinaan Ilmo Ranta. Ohjelmassa oli Sibeliuksen yksinlauluja, ja onneksi myös joitain harvemmin kuultuja sellaisia.

Ensimmäisessä kuuden laulun paketissa kuultiin Serenad, Våren flyktar hastigt, Illalle, Lastu lainehilla, Den första kyssen ja På verandan vid havet. Näiden jälkeen Ranta soitti pikkukappaleet Till trånaden ja Der Hirt. Toisena lauluosiona oli opus 57 eli kahdeksan laulua Ernst Josephsonin runoihin.

Ohjelmaan präntätty pianonumero Rêverie vaihtui Des Abends -kappaleeksi. Kolmannen lauluosion muodostivat seuraavat numerot: Hymn to Thaïs, Im Feld ein Mädchen singt, Vårförnimmelser, Dold förening, Och finns det en tanke ja Flickan kom ifrån sin älsklings möte. Ylimääräisenä saatiin Små flickorna -kupletti Hjalmar Procopén hilpeään tekstiin. Ja yllättäen vielä toinen ylimääräinen: Der Wanderer und der Bach.

Olipa hieno ja täysipainoinen konsertti, jossa kokeneiden taiteilijoiden tulkinnat vakuuttivat ja vaikuttivat. Kiitos!

Osataan sitä Ruotsissakin!

1.9.2017 Göteborgs Symfoniker, joht. Santtu-Matias Rouvali Sibeliustalossa Lahdessa

Göteborgin sinfonikot on Ruotsin kansallisorkesteri, joka on perustettu vuonna 1905. Orkesterilla on vahva perintö ja linkki Sibeliuksen musiikkiin, sillä mestari vieraili itse johtamassa göteborgilaisia 1910- ja 1920-luvuilla. Jo tätä ennen orkesteri oli toki soittanut Sibeliuksen musiikkia; ensimmäiset kerrat Armas Järnefeltin ja Wilhelm Stenhammarin johdolla 1907. Myöhemminkin Sibeliusta on ollut orkesterin ohjelmassa, ennen kaikkea Neeme Järven pitkällä ylikapellimestarikaudella (1982-2004).

Kauden 2017-18 alusta Göteborgin sinfonikkojen ylikapellimestarina aloitti lahtelaissyntyinen Santtu-Matias Rouvali. Hän toi orkesterinsa vierailemaan Sibelius-festivaalilla takuuvarmalla ohjelmistolla. Konsertti alkoi Metsänhaltijalla (Skogsrået), josta kuultiin energinen ja ripeä, paikoin jopa raju tai hurja tulkinta. Ohjelma jatkui isorummun kumistessa saumattomasti eli lähes tauotta Sadulla (En saga). Erikoinen ratkaisu! Upea sävelruno soi hyvin eriteltynä, mutta ei tässäkään kappaleessa liikoja himmailtu. Osa herkemmistä sävyistä ja tunnelmista taisi jopa hävitä voimalla ja vauhdilla paahtamiseen... Väliajan jälkeen oli vuorossa Sinfonia nro 5 Es-duuri, jossa Rouvalin näkemys oli lähempänä tunnettujen (suomalaisten) Sibelius-kapellimestarien valtavirtaa. Sinfonia oli nautinnollista kuunneltavaa, vaikka orkesterin soinnista puuttui tiettyä hienostuneisuutta. Rouvali on hyvin liikkuvainen johtaja, joka ei pysy juuri lainkaan aloillaan, ja tätä on lumoavan viihdyttävää seurata. Kokonaisuutena piristävän erilainen konsertti!

---
Kuuntelin myöhemmin Yle Areenasta konsertin tallenteen. Kyllä ei kuulokuva vastannut lainkaan paikan päällä salissa koettua! Missä oli se rajuus tai hurjuus, johon edellä viittasin? Ilmeisesti oli jäänyt ääniteknikkojen pöydälle. Harmi.

Enemmän Komsia, kiitos!

31.8.2017 Sinfonia Lahti, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Anu Komsi, sopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Lahden Sibelius-festivaalin toisen sinfoniakonsertin avausnumerona oli sävelruno Aallottaret. Se soi Slobodenioukin johdolla sävykkään vellovana, mutta silti läpikuultavana ja erittelevänä. Seuraavaksi kuultiin kolme Sibeliuksen laulua orkesteriversioina: En slända, Jubal ja Höstkväll. Näistä ensimmäinen oli Ernest Pingoud'n sovitus jousiorkesterille. Kaksi seuraavaa kappaletta olivat Sakari Oramon sovituksia, joissa oli mukana myös puhaltimia. Solistina laulanut Anu Komsi oli ylimaallisen hyvä ja hänen äänensä liiteli taitavasti korkeuksissa. Harmittamaan jäi ainoastaan se, että lauluja oli ohjelmassa vain kolme...

Väliajan jälkeen oli vuorossa Luonnotar. Komsin tekninen taituruus ja äänellinen ilmaisuvoima yhdistyivät tässä kappaleessa hienolla tavalla tekstin fyysiseen ilmentämiseen ja eläytymiseen. Slobodeniouk balansoi orkesterisoiton aivan esimerkillisen taitavasti suhteessa solistin osuuksiin. Konsertin päätti Lemminkäis-sarja, jonka kuulin vasta viisi päivää sitten Helsingissä Sibelius-Akatemian ja Juilliard Schoolin yhteisorkesterin esittämänä ja Esa-Pekka Salosen johtamana. Slobodeniouk toi lahtelaisten soittoon enemmän dynaamista vaihtelua ja paikoin tempokin oli hieman ripeämpi kuin Helsingin konsertissa. Jukka Hirvikangas soitti suosikkeihini kuuluvan Tuonelan joutsen -osan englannintorvisoolon.