Rakkautta ja taikoja kesäyössä

29.4.2017 Benjamin Brittenin ooppera A Midsummer Night's Dream Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian Oopperan kevään tuotantona on Brittenin A Midsummer Night's Dream eli Kesäyön unelma vuodelta 1960. Teoksessa on peräti 19 solistitehtävää, joten se sopii hyvin opiskelijatuotannoksi. Tällä kertaa apuja oli saatu Britanniasta, sillä produktion ohjasi Shakespeareen perehtynyt Victoria Newlyn Royal Academy of Musicista ja visuaalisesta suunnittelusta vastasi Yannis Thavoris. Solistit saivat viikon ajan erityisvalmennusta 90-vuotiaalta Dorothy Irvingilta, joka tunsi Brittenin (1913–1976) ja tämän puolison Peter Pearsin, ja joka tuntee läpikotaisin myös säveltäjän tyylin ja tämän oopperan. Varmasti ainutkertainen tilaisuus!

Newlynin ohjaus sijoitti oopperan tapahtumat nykyajan festarimaailmaan. Näkemässäni produktion viimeisessä esityksessä Helsinki Sinfoniettaa johti Markus Lehtinen. Ilta oli musiikillisesti tasapainoinen, ja kappale oli selvästi tullut soittajille tutuksi. Tärkeimmissä rooleissa esiintyivät pätevästi mm. Alina Koivula (Tytania), kontratenori Aleksan Chobanov (Oberon), Elisabet Petsalo (Hermia), Tiitus Ylipää (Demetrius) ja Annika Leino (Helena). Visa Kohva teki onnistuneen roolityön Bottomin osassa ja Heikki Hattunenkin (Flute) pääsi hassuttelemaan huoltomiehenä. Lysanderina vieraili Johannes Pietzonka Leipzigista ja Nea Alanko oli aivan mainio vikkelänä Puckina.

Gustav Djupsjöbackan jäähyväiskonsertti

28.4.2017 Die alten, bösen Lieder -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Lied-voittoinen päiväni huipentui illan konserttiin Musiikkitalon Camerata-salissa. Sibelius-Akatemian liedmusiikin lehtorin virasta eläkkeelle jäävä Gustav Djupsjöbacka esiintyi kolmen laulajan kanssa. Ohjelmaksi oli valikoitunut kolme laulusarjaa, jotka ovat käsiohjelman mukaan olleet Djupsjöbackalle tärkeitä hänen uransa aikana ja joita hän pitää liedkirjallisuuden eräinä kaikkein hienoimpina edustajina.

Konsertin aloitti baritoni Kristian Lindroos Schumannin Dichterliebe-sarjalla. Väliajan jälkeen oli vuorossa baritoni Henri Tikkanen ja Poulencin Tel jour, telle nuit. Ohjelman päätti mezzosopraano Monica Groop Griegin laulusarjalla Haugtussa. Pianistina kaikissa toimi siis Gustav Djupsjöbacka.

Kokonaisuus oli aivan mykistävän hieno - näin tasokkaassa lied-konsertissa en ole vähään aikaan ollut. Nuoret miessolistit ylittivät itsensä, ja tekivät kunniaa taiteenalalleen. Griegin Haugtussasta kuulin aiemmin iltapäivällä hyvän tulkinnan, mutta Groop pisti osaamisensa ja kokemuksensa voimalla muutaman pykälän paremmaksi. Ja juhlakalu Djupsjöbackan herkästi reagoivaa, tunteista kumpuavaa pianismia ei voi liiaksi suitsuttaa.

Olin ehtinyt ostaa lipun samalle illalle Stavangerin sinfoniaorkesterin konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Eipä jäänyt harmittamaan, että laitoin tuon lipun kiertoon ja jäin sen sijaan Helsinkiin liedin pariin. Onneksi Yle radioi jäähyväiskonsertin suorana, ja se on kuunneltavissa Areenassa vielä lähes kuukauden ajan.

Liedkonsertti venäläisissä tunnelmissa

28.4.2017 Reetta Haavisto, sopraano, Antti Pakkanen, bassobaritoni & Tuomas Juutilainen, piano Finlandia-talossa Helsingissä

Helsingin Koomisen Oopperan kevään liedkonserttien sarja eteni jo toiseksi viimeiseen konserttiin, jonka teemamaa oli Venäjä. Alun perin esiintyjinä piti olla Markus Suihkonen ja Kirill Kozlovski, mutta Haavistoa, Pakkasta ja Juutilaista saatiin.

Konsertin aloitti Antti Pakkanen, joka lauloi viisi Rahmaninovin laulua. Reetta Haavisto käväisi lavalla esittämässä Tšaikovskin kappaleen Otchego? ja Pakkanen palasi laulamaan samalta säveltäjältä laulut Net, tol'ko tot, kto znal ja Serenada Don-Zhuana.

Myös Haavisto pääsi Rahmaninovin pariin, ja esitti häneltä neljä laulua. Konsertin päätteeksi kuultiin kaksi duettoa, ensin Rahmaninovilta Dva proshchanija ja toiseksi Tšaikovskilta Shotlandskaja ballada.

Konsertissa kuultiin kautta linjan taidokkaita ja puhuttelevia esityksiä. Ehkä Pakkasen Rahmaninov-lauluissa oli hieman yksioikoisuutta, eli hän lauloi niitä melko lailla saman kaavan mukaan. Tunnelmaltaan hilpeämmässä Ikalos' li tebe, Natasha? -kappaleessa hän onnistui erittäin hyvin, samoin lopun duetoissa. Haavisto ui hieman paremmin sisälle Rahmaninovin tunnetiloihin ja esitti kaikki kappaleet erinomaisesti eläytyen.

Konsertin loistajaksi nostaisin kuitenkin teknisesti suvereenin Tuomas Juutilaisen. Olipahan upeaa pianismia nuorelta mieheltä: liikuttavaa herkkyyttä, surua ja alakuloa ja mitä vaan tarvittiin. Fantastista! Tulevalle korrepetiittorille työskentely laulajien kanssa on tietysti "peruskauraa", mutta kyllä Juutilainen jo nyt osoittaa kykyjä enempään, ykkösluokan liedpianistiksi.

Johan oli matinea!

28.4.2017 Cameratan opiskelijamatinea Musiikkitalossa Helsingissä

Sibelius-Akatemian opiskelijamatineassa kuultiin tällä kertaa todella erikoinen ja monipuolinen ohjelma. Sen aloitti Juulia Pölönen soittamalla kanteleella Jukka Tiensuun kappaleen Manaus - aavesonaatti kanteleelle. Perään kuultiin minulle aivan tuntemattoman Carl Stamitzin (1745-1801) Alttoviulukonsertto D-duuri. Sen esittivät alttoviulisti Laura Lamminmäki ja pianisti Matilda Kärkkäinen.

Laulumusiikki on opiskelijamatineoissa harvinaista herkkua, mutta nyt sellaista saatiin reilu annos: mezzosopraano Ylva Gruen ja pianisti Jenna Ristilä esittivät Griegin Haugtussa-laulusarjan lukuun ottamatta sen kolmatta laulua. Ihan kiva oli tulkinta!

Richard Straussilta kuultiin Konsertto D-duuri oboelle ja pienelle orkesterille. Oboeta soitti Lore Neubert ja orkesterina toimi Irina Zahharenkova pianollaan. Matinean päätti lyömäsoittaja Antti Ohenoja kahdella hyvin jännällä kappaleella: Timothy Ferchenin Sideman pikkurummuille ja ääninauhalle sekä Iannis Xenakisin Psappha. Jälkimmäisessä oli menoa ja meininkiä niin, että pari kertaa Ohenojan lyönti ei edes osunut rumpuun.

Suomen nuori Pavarotti ja kumppanit

27.4.2017 O sole mio - Aurinkoni -konsertti Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Daniel Barenboimin johtaman West-Eastern Divan Orchestran yli sadan euron liput olivat turhan suolaisen hintaiset, joten valitsin Musiikkitalon sijaan illan ohjelmaksi konsertin Aleksanterin teatterissa.

Tenori Mika Nisulan lisäksi tässä dramatisoidussa konsertissa esiintyi sopraano Silja Aalto, joka korvasi sairastuneen Mari Karjalaisen. Aalto lauloi muutaman aarian tenorimme ollessa selvästi pääosassa. Mukana esityksessä oli myös Nisulan vaimo ja kaksi pientä poikaa. Urkurina piti olla Kalevi Kiviniemi, mutta mestari oli vaihtunut toiseen (tosin huomattavasti nuorempaan) Pohjanmaan poikaan, Jimi Järviseen. Hän aloitti konsertin O sole mio -teemasta rakennetulla alkusoitolla.

Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin La donna è mobile (Verdin Rigolettosta), O mio babbino caro (Puccinin Gianni Schicchista), Recondita armonia (Puccinin Toscasta), Mimìn aaria Donde lieta usci (Puccinin La bohèmesta), Una furtiva lagrima (Donizettin Lemmenjuomasta), E lucevan le stelle (Toscasta) ja Vesti la giubba (Leoncavallon Pajatsosta).

Väliajan jälkeen olivat vuorossa Ernesto De Curtisin laulu Non ti scordar di me, kolme numeroa La bohèmesta: Che gelida manina, Sì. Mi chiamano Mimì ja duetto O soave fanciulla. Ja lopuksi kolme laulua: Cesare Andrea Bixion Parlami d'amore Mariú, Ernesto De Curtisin Torna a Surriento sekä Eduardo di Capuan O sole mio. Ylimääräisenä saimme Nessun dorman Puccinin Turandotista, kuten yleisössä joku veikkasi jo konsertin alussa.

Italialaisen musiikin ja paljolti Puccinin parissa siis oltiin, Nisulan äänityypille hyvin sopien. Molemmat laulusolistit ansaitsevat kehuja hienoista tulkinnoista ja teknisestä osaamisesta. Nisula oli kuulemma ollut viikolla vähän kipeänä, mikä kuului muutaman kerran pienenä rosona äänessä sekä kurkun selvittelynä loppupuolen kappaleiden välissä. Mutta paikoin tenoriääni soi niin uljaana ja metallisena, että moiset pienet kauneusvirheet unohtuivat.

Jimi Järvinen oli oivallinen urkuri, joka pääsi esittelemään taitojaan urkuimprovisaationumerossa toisella puoliajalla. Digitaaliurut kuulostivat paikoin melko kamalalle, mutta tämä johtui apparaatista itsestään sekä Aleksanterin teatterin äänentoistolaitteista - ei missään tapauksessa soittajasta.

Konsertti olisi toiminut aivan loistavasti ilman päälleliimattua ja mitäänsanomatonta dramatisointia, joka ei mielestäni tuonut iltaan lainkaan lisäarvoa. Varsinkin kun ensimmäisellä puoliajalla dramatisoitu osuus jäi muutaman repliikin mittaiseksi ja enimmäkseen Nisula vain lauloi paikallaan seisten sekä levitellen käsiään Pavarottin tyyliin. En ymmärtänyt - turhaa työtä koko lavan rekvisiitta ja juonentynkä.

Karita Mattila saksalaisen liedin parissa

26.4.2017 Karita Mattila, sopraano & Ville Matvejeff, piano Tampere-talossa

Karita Mattila esiintyy tänä vuonna Suomessa useita kertoja. Näistä ensimmäinen oli lied-konsertti Tampere-talossa yhdessä pianisti Ville Matvejeffin kanssa. Ilta oli lähtölaukaus heidän kiertueelleen, joka vie toukokuun aikana Strasbourgiin, Lontooseen, Geneveen, Lissaboniin, Wieniin ja Zürichiin.

Mattila ei ole suuremmin profiloitunut saksalaisen liedin esittäjänä, vaikka sitä on usein ollutkin mukana hänen konserttiohjelmissaan. Nyt saimme harvinaista herkkua, kun koko konsertti oli omistettu tälle taiteenlajille. Alkuun kuultiin Brahmsin Zigeunerlieder-sarjasta kahdeksan laulua. Mattilan tulkinnat olivat eloisia, temperamenttisia ja vähän koreografiaakin oli mukana. Wagnerin Wesendonck Lieder -sarjassa siirryttiin aivan toisenlaisiin, osin alakuloisiinkin tunnelmiin. Mattila lauloi erinomaisen sielukkaasti ja levollisesti.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Alban Bergin opus 2 eli Vier Lieder. Hienoa oli solistimme tulkinta ja eläytyminen näissäkin, vaikka yleisön sitkeä yskäkuoro parhaansa mukaan yrittikin sabotoida ja latistaa tunnelman. Ohjelman päätteeksi kuultiin seitsemän liediä Richard Straussilta, kaikki eri opuksista. Mattilan suvereeni tekniikka, taipuisa ääni ja pitkä laululinja pääsivät näissä todella oikeuksiinsa. Esimerkiksi Wiegenliedin esitys oli taivaallisen kaunis.

Ville Matvejeff osoitti läpi ohjelman suurta taitoa, sävykkyyttä ja yksityskohtien tajua. Esiintyjät saivat aivan valtavat suosionosoitukset; valtavuuteen vaikutti myös se, että suuri sali oli täynnä yleisöä. Vastaanotto innoitti Mattilan ylimääräisiin ja tarinoimaan yleisölle niiden välissä. Ensimmäinen ylimääräinen oli kertakaikkisen huikea esitys Friedrich Holländerin tangosta Eine kleine Sehnsucht. Sävellys on vuodelta 1930. Toinen encore-kappale oli mukavana suomalaisyleisön huomiointina Oskar Merikannon Kun päivä paistaa.

Urkumusiikin "paha poika" kävi Helsingissä

23.4.2017 Cameron Carpenter, urut Musiikkitalossa Helsingissä

Yhdysvaltalaista Cameron Carpenteria (s. 1981) on usein tituleerattu urkumusiikin supertähdeksi. Jo nuorena laajaan tietoisuuteen noussut urkuri on kohahduttanut villeillä tempuillaan ja esityksillään sekä usein epäortodoksisilla rekisteröinneillään ja sovituksillaan. Hän on tietoisesti rikkonut esityskäytäntöjen ja perinteiden sääntöjä tai rajoja, mikä on tietysti saanut puristit näkemään punaista. Mutta olipa miehen persoonasta ja taiteesta mitä mieltä tahansa, niin hän on saanut urkumusiikille valtavasti uusia ystäviä ja kuulijoita.

Nykyisin Carpenter kiertää maailmaa enimmäkseen itse suunnittelemansa International Touring Organin (ITO) kanssa. Ja hyvä onkin, sillä Musiikkitalomme konserttisalista urut puuttuvat edelleen. (Mikä - sivumennen sanoen - on kansallinen häpeäpilkku. Miksi esim. Organum-seura ei ole organisoinut kampanjaa, jonka tuotolla soittopeli saataisiin hankittua? Onnistuttiinhan Lahden Sibeliustaloonkin hankkimaan urut lahjoitus- ja keräysvaroin.) Itse en pääsääntöisesti ole elektronisten urkujen ystävä, mutta melkoisen jännäksi apparaatiksi puoli lavaa täyttänyt Carpenterin masiina osoittautui.

Konsertti käynnistyi alkusoitolla Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista. Se oli selvästi tarkoitettu luulot pois ottavaksi avausnumeroksi, ja toimi sellaisena hyvin. Minuun esitys ei kuitenkaan kolahtanut. Sovitus oli ylenpalttisen täyteen ahdettu; eri äänikertoja ja efektejä oli käytössä samanaikaisesti aivan liikaa. Myös seuraava kappale, J. S. Bachin Contrapunctus IX, oli raskasta kuunneltavaa, sillä soitto puuroutui monissa kohdissa.

Väliin saatiin Astor Piazzollan kepeä tango Oblivion, jonka Carpenter toteutti kivasti bandoneón-sointeineen. Ja sitten palattiin Bachin pariin: Preludi ja fuuga h-molli BWV 544 soi kauniina ja rauhallisena tulkintana. Nyt Carpenter malttoi olla säätämättä liikaa... Ensimmäisen puoliskon päätti Louis Viernen Carillon de Westminster, johon digitaaliuruista löytyi hienot Big Benin kellonlyönnit.

Paussin jälkeen Carpenter saapui lavalle mikrofonin kanssa ja luetteli konsertin kappaleet. Hänelle oli selvinnyt väliajalla, ettei yleisö ollut saanutkaan präntättyä ohjelmaa. Tämä oli kiva paikkaus, mutta vielä kun urkurimme oppisi lausumaan Bachin nimen oikein! Soittoa jatkettiin Skrjabinin Pianosonaatilla nro. 4 ja perään J. S. Bachin koraalialkusoitolla O Mensch, bewein' dein' Sünde groß BWV 622.

Seuraavaksi oli vuorossa kolme improvisaatiota, joissa Carpenter pääsi esittelemään ihmeurkujensa ominaisuuksia ja valikoimaa koko rahan edestä. Kolmas kappale oli aivan hulvaton huumoripläjäys. Tästä palattiin vakavampiin tunnelmiin Bachin kanssa. Suosikkeihini kuuluva Passacaglia ja fuuga c-molli BWV 582 soi upeasti, tarkasti ja lämpimästi, joskin paikoin turhankin ripeästi.

Vähälukuinen yleisö oli selvästi hullaantunut Cameron Carpenterin lumoavaan esiintymiseen ja virtuoottiseen soittoon. Hän todella näytti joissakin kappaleissa mallia jalkiotyöskentelyyn! Saimme peräti kolme ylimääräistä, ehkä mahtavista suosionosoituksista johtuen. Huikea oli konsertti, vaikka en kaikkiin sovituksiin ja esityksiin ihastunutkaan. Mutta sehän juuri on Carpenterin tavaramerkki...

Foscarien tragedia

22.4.2017 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera I due Foscari Teatro alla Scalasta Milanosta

Valkokankaalla nähty Verdin I due Foscari -ooppera oli tallennettu Milanon La Scalassa helmikuun 2016 lopulla. Olen nähnyt teoksen vain kerran (Hampurissa 2013), joten pakko oli mennä esitys katsomaan.

Lord Byronin näytelmään The Two Foscari perustuva ooppera sijoittuu 1400-luvun puolivälin Venetsiaan. Doge Francesco Foscarin (Plácido Domingo) poika Jacopo (Francesco Meli) tuomitaan murhasta ja maanpetoksesta. Pojan vaimo Lucrezia Contarini (Anna Pirozzi) on vakuuttunut miehensä syyttömyydestä, mutta doge ei pysty suojelemaan perhettään Loredanon (Andrea Concetti) ja muiden juonittelua vastaan. Tragedia päättyy maanpakoon tuomitun pojan kuolemaan, vallan riistämiseen murtuneelta dogelta ja lopulta hänenkin kuolemaansa. Ei siis onnellista loppua tässä teoksessa (paitsi Loredanon mielestä)!

La Scalan produktio oli ohjausta ja lavastusta (molemmat Alvis Hermanisin käsialaa) myöten hyvin perinteinen. Ehkä tällaisessa tarinassa mikään modernisointi ei oikein toimisikaan... Kristīne Jurjānen upeat puvut loivat hienon epookkinäytelmän tunnelman. Lavastuksena oli lähinnä näkymiä Venetsiasta ja yksinkertaisia interiöörejä.

Orkesteri teki Michele Mariottin johdolla aivan erinomaista työtä. Ja syytä olikin, sillä loistavalle solistikaartille ei mikään muu olisi tehnyt oikeutta. Domingo teki voimallisen roolityön ristipaineessa elävänä dogena. Ääni toimi erinomaisesti, vaikka alarekisteriin olisinkin kaivannut oikeaa baritonaalista sointia. Mutta hienoa näyttelemistä nähtiin vanhalta mestarilta! Meli oli minulle uusi tuttavuus, mutta kaunisääninen tenori lunasti heti paikkansa. Ja Pirozzi kruunasi kolmikon menestyksen auktoriteettia uhkuvana vaimona. Muissa tehtävissä olivat mm. Edoardo Milletti (Barbarigo) ja Chiara Isotton (Pisana).

Saariahon uusin kiehtoi

15.4.2017 Kaija Saariahon ooppera Only the Sound Remains Kansallisoopperassa Helsingissä

Kaija Saariahon neljäs ooppera, Only the Sound Remains, kantaesitettiin viime vuonna Amsterdamissa. Tämä usean oopperatalon yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa pari päivää sitten. Teos muodostuu kahdesta väliajan erottamasta pienoisoopperasta, joiden nimet ovat Always Strong ja Feather Mantle. Niiden libretot perustuvat japanilaisten nō-näytelmien englanninkielisiin käännöksiin.

Saariahon musiikki oli tässäkin teoksessa suggeroivaa, mystistä ja unenomaista - niin hänelle tyypilliseen tapaan. André de Ridder johti orkesteria, joka poikkesi tavanomaisesta merkittävästi. Siihen kuuluivat Meta4-jousikvartetti, kantele, huilu ja perkussiot. Erilaiset kanteleet kuulostivat todella hienoilta sähköisesti vahvistettuina ja istuivat mainiosti sävellyksen kokonaisuuteen.

Erinomaisina laulusolisteina olivat lavalla kontratenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Orkesterimontussa lauloi osuutensa erillinen solistikvartetti, johon kuuluivat Tuuli Lindeberg, Katariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund. Feather Mantlessa lavalla nähtiin myös upea tanssija Nora Kimball-Mentzos.

Saariahon luotto-ohjaaja Peter Sellars oli toteuttanut melko minimalistisen produktion, jossa annettiin tilaa musiikille ja niukalle libretolle. Julie Mehretun lavastuksena oli graafisesti kuvioitu taustakangas, joka muutti värisävyjään. James F. Ingallsin valaistus oli olennainen osa teosta heijastaessaan erilaisia mielentiloja.

Rauhoittava pääsiäiskonsertti

12.4.2017 Sinfonia Lahti, Dominante ja Laulupuu, joht. Andreas Spering, sol. Thomas E. Bauer, Tobias Hunger, Juha Kotilainen, Ulrike Mayer ja Berit Solset Ristinkirkossa Lahdessa

Pääsiäisen aikaan pitäisi kuulua joka vuosi ainakin yksi suuri kirkkomusiikkiteos, mielellään passio. Edellisestä kuulemastani J. S. Bachin Matteus-passion esityksestä on vierähtänyt jo muutama vuosi, joten oli korkea aika palata livenä tämän mestariteoksen pariin. Valitsin tällä kertaa Sinfonia Lahden esityksen Ristinkirkossa.

Konsertti oli musiikillisesti vaikuttava. Minulle Saksassa tutuksi tullut Andreas Spering teki kapellimestarina upeaa työtä ja orkesteri reagoi nopeasti hänen ohjaukseensa. Alussa kesti kyllä hetken aikaa tottua orkesterin sointiin ja voimaan, kun olen kuullut tätä teosta enimmäkseen barokkiorkesterien soittamana.

Kaikki solistit (basso Thomas E. Bauer, tenori Tobias Hunger, baritoni Juha Kotilainen, mezzosopraano Ulrike Mayer ja sopraano Berit Solset) tekivät vakaata, ammattimaista jälkeä. Kaunisääninen Hunger oli aivan mainio evankelista, mutta aarioissaan hän yritti vähän liikaa. Esityksen loppupuolella Hungerin ääni ei toiminut enää ihan moitteettomasti, ilmeisesti väsymisestä oli kyse. Jeesuksen osan laulanut Kotilainen ansaitsee tunnustusta jämäkästä, mutta sävykkäästä suorituksesta. Hänen äänensä kuulosti jopa syvemmältä ja tummemmalta kuin Bauerin, joka oli suomalaisiin syviin bassoihin tottuneelle kovin hento- ja vaaleaääninen.

Seppo Murron valmentama Dominante-kuoro ja Terhi Hildénin valmentama Laulupuu-kuoro saavat minulta kovasti kiitosta. Dominantesta löytyi tarvittaessa melkoista iskevyyttä ja voimaa, mutta saksan ääntämyksessä olisi paikoin ollut parantamisen varaa. Erikseen on vielä mainittava Petteri Pitko (cembalo) ja Mikko Perkola (gamba), jotka olivat osuuksissaan erinomaisia. Konserttimestari Maaria Leino soitti osuutensa Erbarme dich -aariassa jumalaisen kauniisti.

Tuttujen koraalien ja kauniiden aarioiden äärellä oli jälleen mukava rentoutua ja rauhoittua. Kiitokset!

Mainio uusi koululaisooppera

8.4.2017 Timo Hietalan ooppera Ihmepoika A Kansallisoopperassa Helsingissä

Olen nähnyt melkein kaikki Kansallisoopperan koululaisoopperat, joten pitihän tämä järjestyksessä seitsemäskin käydä katsomassa. Päätös osoittautui hyväksi, sillä Ihmepoika A on ilman muuta joukon parhaimpia. Timo Hietala on säveltänyt helposti lähestyttävää ja monipuolista musiikkia, jossa on hyödynnetty taitavasti erilaisia tyylejä ja maailmanmusiikkia. Soitannosta vastasivat Marko Hilpo (kosketinsoittimet) ja Mongo Aaltonen (lyömäsoittimet).

Oopperan libretto on rap-artisti Palefacena tunnetun Karri Miettisen käsialaa. Se käsittelee oivallisesti ajankohtaisia aiheita: pakolaisuutta, erilaisuuden kohtaamista, ennakkoluuloja, hyväksymistä ja yhteistyön voimaa. Ja kantaa otetaan varsin reippaasti mm. koulutuspolitiikkaan ja säästöihin. Koskaan ei saa menettää toivoaan ja luovuttaa!

Oopperassa esiintyivät Kaisaniemen ala-asteen koulun 5. ja 6. musiikkiluokkien oppilaat. Meininki oli iloista ja lauluosuudet yllättävän täsmällisiä. Solisteina toimivat Saara Kiiveri, Mikko Sateila ja Riku Pelo. Ohjaaja Riikka Oksanen ansaitsee erityisen kiitoksen toimivasta ja vauhdikkaasta ohjauksesta, jossa koululaisillakin oli paljon tehtävää ja joka piti yleisön otteessaan koko esityksen ajan. Lavastuksen ja puvustuksen oli suunnitellut Anna Kontek ja valaistuksen Vesa Pohjolainen.

Holliger hurmasi

7.4.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Heinz Holliger, sol. Isabelle Faust, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n perjantai-illan konsertin aloitti maestro Heinz Holligerin oma kappale, Tonscherben vuodelta 1985. Yhdeksänosainen teos oli sirpaleisuudestaan huolimatta hyvin puhutteleva ja jännittävä. Holliger on ikäisekseen (toukokuussa 78 vuotta) erittäin pirteä ja liikkuvainen sekä hurmaavasti hymyilevä kapellimestari, jonka johtamista oli mukava seurata.

Toisena numerona oli Alban Bergin Viulukonsertto. En ole aiemmin ihastunut siihen mitenkään suuremmin, mutta nyt Holliger ja viulusolisti Isabelle Faust tekivät niin iskevän ja hienon tulkinnan, että jouduin muuttamaan kantaani. Eihän Bergin konsertto ole yhtään hullumpi kappale! Faustin suvereeni soitto oli ehkä jotenkin viileän ja etäisen oloista, mutta juuri se tuntui sopivan täydellisesti tähän esitykseen. Ylimääräisenä Faust soitti Holligerin 4 Hommages für Violine solo -teoksesta lyhyen surumielisen Musette funebre -osan. Maestrokin saapui kuuntelemaan ja nosti itselleen tuolin ovensuuhun.

Väliajan jälkeen Holliger johdatti meidät Schumannin maailmaan Sinfonian nro 2 C-duuri merkeissä. Pidin erityisesti kolmannen osan herkän kauniista ja rauhallisesta tunnelmasta. Esitys oli laadukasta työtä kaikin puolin.

Varsinaisen konsertin jälkeen oli halukkaille vielä tarjolla parikymmenminuuttinen Myöhäisillan kamarimusiikki -osuus, tällä kertaa vaskipuhaltajien voimin. Musisoimassa olivat Jukka Harju (käyrätorvi), Jouko Harjanne ja Tomas Gricius (trumpetti), Teppo Alestalo (pasuuna) sekä Anders Hauge (tuuba).

Renessanssi- ja barokkimusiikista muodostunut ohjelma alkoi parilla pikkukappaleella: Giovanni Gabrielin Canzona per Sonare nro 4 ja J. S. Bachin Contrapunctus I teoksesta Die Kunst der Fuge. Kolmantena kuulimme viisi renessanssitanssia Tielman (Tylman) Susaton teoksesta Danserye (1551). Siinä mukana oli myös lyömäsoittaja Kazutaka Morita. Hienoja esityksiä kaikin puolin - vielä kun olisi kuultu kappaleet periodisoittimin!

Psykologinen uutuusooppera kolmessa palassa

6.4.2017 Daniel Filippo -kamariooppera Kanneltalossa Helsingissä

Käsiohjelma kiteytti oopperan hyvin: "Daniel Filippo on nähnyt murhan. Tai ehkä tehnyt sen itse? Vahvasti psykologinen, trillerimäinen libretto kertoo hajoavan mielen tarinan kolmesta eri näkökulmasta."

Suomalaisen kamarioopperan uutuustuotanto sai ensi-iltansa Kanneltalossa. Teos koostuu kolmesta parikymmenminuuttisesta pienoisoopperasta, jotka esitettiin peräkkäin ilman taukoa. El Espejon (Peili) on säveltänyt Max Savikangas, Auloksen Lauri Toivio ja Claro de Lunan (Kuutamo) Tuomas Turriago. Säveltäjät muodostivat myös teoksen orkesterin: Savikangas soitti alttoviulua, Toivio huiluja ja Turriago pianoa.

Maritza Núñezin 22. oopperalibretto oli hämmentävän monitahoinen ja -merkityksinen. Tarina oli niukkasanaisuudessaan kutkuttavan epäselvä ja pakotti kuulijan täydentämään aukot. Keskeisiksi pohdinnan kohteiksi nousivat persoona ja identiteetti. Mitä niistä jäi ja jää käteen?

Oopperan oli ohjannut Vilppu Kiljunen, ja pitkästä aikaa pidin hänen työstään. Kun lavalla on vain yksi henkilö, eikä ihmeempiä muitakaan apuja, on ohjaajalla tietysti aika vähän materiaalia työstettäväksi. Mutta Kiljunen oli rakentanut siitä vähästäkin librettoa tukevan kokonaisuuden, joka ei missään nimessä ollut tylsä.

Teppo Lampela pääsi liikkumaan ja käyttämään äänialaansa monipuolisesti. Pääasiassa Lampela lauloi kontratenorina, mutta toisinaan pistäydyttiin baritonirekisterin puolella. Hänen laulunsa oli voimakasta ja tarkkaa. Myös näyttelijäntyö oli enimmäkseen erinomaista ilmeitä myöten.

Savikankaan, Toivion ja Turriagon sävellykset pelasivat mainiosti yhteen, vaikka herrat eivät kuulemma tehneet yhteistyötä tai yhteensovitusta sävellysprosessien aikana. Jokainen tuntui hyödyntävän oopperoissaan juuri omaa instrumenttiaan ja kirjoittavan sille erityisen kiinnostavan stemman. Savikankaan musiikki oli totisinta ja dogmaattisinta, mutta oli siinä esimerkiksi hieno pääsiäisen läheisyyteen sopiva Hasslerin/Bachin koraalilaina.

Toivion musiikista pidin enemmän, sillä se oli monipuolisempaa, menevää, paikoin tanssillista ja sisälsi huumoriakin. Narri oli esiintynyt libretossa useasti jo El Espejossa, ja odotin turhaan Leoncavallo-lainaa, mutta Toivio sen sitten toteutti! No, ehkä kovin ilmeinen kikka, mutta minua se huvitti kovasti. Turriagon sävellys alkoi teemalla Beethovenin Kuutamosonaatista, ja siihen sekä Debussy-lainaan palattiin vähän turhan monta kertaa oopperan aikana. Turriago oli muuten kirjoittanut hyvin taitavaa tekstuuria, jossa eri instrumenttien osuudet muodostivat kivan kudoksen.

Ei nyt ihan lumoissa kuitenkaan...

6.4.2017 Merikanto & Merikanto - suomalaisen lied-musiikin lumoissa -konsertti Malmitalossa Helsingissä

Baritoni Jussi Merikanto ja pianisti Marjaana Merikanto esiintyivät Malmitalon matineakonsertissa yllättävän runsaslukuiselle yleisölle. Ohjelmassa oli suomalaista laulumusiikkia ja pari pianokappaletta.

Toivo Kuulalta saatiin avaukseksi neljä eteläpohjalaista kansanlaulusovitusta: Niin kauan minä tramppaan, Pappani maja, Tuuli se taivutti koivun larvan sekä Luullahan, jotta on lysti olla. Näitä seurasi kaksi Oskar Merikannon kappaletta: Reppurin laulu ja Merellä.

Sibeliukselta kuultiin pianolla esitettynä Impromptu op. 5 no. 5. Väliin esitettiin laulut Illalle ja Under strandens granar ja Sibelius-osion lopuksi säveltäjän oma pianosovitus Finlandiasta. Ohjelman lopun muodostivat Yrjö Kilpisen kappaleet Laululle ja Illalla sekä päätösnumerona ollut Eero Hämeenniemen hauska Viina.

Jussi Merikanto lauloi päällisin puolin hyvin ja teksteihin eläytyen, mutta sen verran jäi vielä parannettavaa, ettei kiitettävää arvosanaa voi ihan antaa. Hän mm. lauloi falskisti monia fraasien loppuja ja sävelpuhtaudessa oli muuallakin pientä horjuvuutta. Solistillamme oli myös merkillinen tapa lisätä ylimääräisiä h-kirjaimia joidenkin konsonanttien perään, mikä sai sanat kuulostamaan oudoilta. Ja tätä ei voi laittaa murteen piikkiin.

Marjaana Merikanto teki varmaa ja ammattimaista työtä, vaikka pieni katkos jossain kappaleessa tulikin. Erityisesti hänen tulkintansa Finlandiasta oli häkellyttävän hyvä.

Reilu annos Schumannin kamarimusiikkia

2.4.2017 Schumann: Fantasiestücke -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

Musiikin täyttämä sunnuntaini jatkui vielä iltakonsertilla Musiikkitalon Camerata-salissa. Helsingin Barokkiorkesteri oli hypännyt hieman omimman tonttinsa ulkopuolelle, sillä tässä Vanhan musiikin sarjan konsertissa oli ohjelmana pelkästään Robert Schumannin (1810-1856) kamarimusiikkia.

Konsertin alkupuoliskolla kuulimme moniosaiset kappaleet Fantasiestücke op. 73 (Aapo Häkkinen, fortepiano ja Asko Heiskanen, klarinetti), Adagio und Allegro op. 70 (Häkkinen ja Alexander Rudin, sello) sekä Fantasiestücke op. 88 (Häkkinen, Rudin ja Réka Szilvay, viulu).

Väliajan jälkeen kuultiin samoin kolme moniosaista kappaletta: Fantasiestücke op. 111 (Häkkinen), Märchenbilder op. 113 (Häkkinen ja Dmitry Sinkovsky, alttoviulu) sekä Märchenerzählungen op. 132 (Häkkinen, Sinkovsky ja Heiskanen).

Kun soittajina oli huipputason muusikoita, oli lupa odottaa erinomaista konserttia - ja sellainen myös saatiin. Aapo Häkkinen on laajasti tunnettu cembalistina, mutta tämä konsertti osoitti hänen olevan todellinen tekijämies myös fortepianon ääressä. Konsertissa käytetty Pleyelin rakentama soitin on vuodelta 1843. Hiljattain restauroidun fortepianon sointi oli miellyttävän pehmeä ja lämmin.

Loistava Didon ja Aeneaan päivitys

2.4.2017 Henry Purcellin ooppera Dido ja Aeneas Vapaan Taiteen Tilassa Helsingissä

Orpheus' Muses -yhdistys oli tuottanut The English Vocal Consort of Helsinki -ryhmän kanssa Purcellin Dido ja Aeneas -oopperan. Esityspaikkana oli Vapaan Taiteen Tilaksi ristitty kolkko väestönsuoja, mutta lämmin tunnelma ja tasokas esitys sai senkin toimimaan ihan hyvin.

Iko Raatikainen oli ohjannut raikkaan produktion, joka sijoittui nykypäivän hömppä-TV:n maailmaan. Me katsomossa olleet pääsimme esittämään kuvattavan pilottijakson studioyleisöä, jota juontajat Jonnakaisa Risto ja Juuso Timonen paimensivat ja hauskuuttivat. Muutamat yleisön jäsenet pääsivät myös osallistumaan esitykseen. Ohjauksella oli saatu yksitoikkoiseen tarinaan vetävyyttä ja ilmeikkyyttä, jolla yleisön mielenkiinto pysyi takuulla yllä. Hauskana yksityiskohtana oli nauhoitettavan sarjan nimi, joka muuttui jokaisessa välispiikkauksessa. Nimi yhdisteli ja mukaili todellisten TV-ohjelmien nimiä (esimerkiksi: Rakas, sinusta on tullut huutokauppahirviö). Merimiesten eroottinen tanssinumero oli hulvaton.

Tuotannon valaistuksesta vastasi Jaakko Sirainen ja maskeerauksesta Stephanie Korhonen. Puvustuksen suunnittelijaa ei käsiohjelmassa ollut nimetty; useimmilla laulajilla tuntuikin olevan yllään omia siviilivaatteitaan. Pieni orkesteri soitti pätevästi viulisti Kaisa Ruotsalaisen liidaamana. Muina jäseninä olivat viulisti Noora Hirvelä, alttoviulisti Anna Pohjola, sellisti Anna Pulakka ja cembalisti Julia Tamminen.

Solisteille täytyy antaa kiitettävä yleisarvosana. Iida Antola oli aivan loistava Dido näyttelemistä myöten. Hänen tulkintansa kuuluisasta When I am laid in Earth -aariasta oli ylimaallisen kaunis ja herkkä. Meri Metsomäellä on kaunisvärinen ääni ja hän teki nappisuorituksen Belindana ym. tehtävissä. Martti Anttila oli ehkä hieman kankeasti näytellyt Aeneas, mutta laulamista ei voi moittia. Muissa tehtävissä olivat Valter Maasalo, ilmeikäs David Hackston ja Edward Ananian-Cooper.

Hämmentävä kuoro-ooppera

2.4.2017 Maija Ruuskasen ooppera Herääminen Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä

Maija Ruuskasen säveltämän ja Jaakko Heinimäen tekstittämän Herääminen-oopperan esityksestä jäi hiukan hämmentävä olo. Pidin kyllä sinänsä teoksesta, mutta sen sanoma ei oikein tavoittanut minua ja "Paavo Ruotsalaisen ydinajatusten luotsaaminen" jäi sameaksi. Armon viesti nyt ehkä tuli ja meni perille, kun tarpeeksi alleviivattiin. Heinimäen libretto oli turhan toisteinen, mutta sinänsä kelvollinen. Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Otonkosken kanssa olen eri mieltä siitä, ettei teoksesta muka löydy laisinkaan huumorin pilkettä. Minusta esimerkiksi kohdat, joissa piru vaatii sitä ja tätä, olivat selvästi libretistin kieroa teologista huumoria.

Ruuskanen oli kirjoittanut monipuolista, vaikkakin lähinnä laulajien keskirekisterissä liikkuvaa musiikkia. Teoksessa hyödynnettiin mm. körttivirsiä. Todellinen yllätys oli, että ooppera on sävelletty vahvistetulle saksofonikvartetille. Aivan häkellyin siitä, miten jossain kohdassa saksofonit saattoivat kuulostaa aivan jousilta! Akateemisen Saksofonikvartetin lisäksi soittamassa olivat huilisti Outi Tumpula ja lyömäsoittaja Tuomas Timonen. Tärkeimmässä osassa oli kuitenkin kuoro, joka oli yhdistetty Philomelan (joht. Marjukka Riihimäki) ja Herännäisnuorten kuoron (joht. Hanna-Maria Hapuli) laulajista.

Paavon solistiosassa esiintyi baritoni Jussi Lehtipuu. Hänen laulussaan oli siellä täällä pientä horjuvuutta sävelpuhtauden kanssa, mutta kokonaisuus oli hyvä ja varsinkin näytteleminen erinomaista. Ohjaaja Juulia Tapola oli tehnyt päähenkilön roolista hyvin fyysisen. Ohjaus oli kokonaisuutena erinomainen, vaikka autonrenkaiden merkitystä en tajunnutkaan. Vähäisestä lavastuksesta valoineen vastasi Ville Virtanen ja puvuista Virtanen yhdessä Jenni Nykäsen kanssa.