Pianokonsertti Budapestissä

28.6.2015 Attila Licsák, piano Nádor-salissa Budapestissa

Nuori Attila Licsák esitti noin tunnin mittaisessa konsertissaan mielenkiintoisen valikoiman tuttuja ja vähän vähemmän tuttuja pianokappaleita. Kattaus alkoi valikoimalla Scarlattin sonaatteja: C-duuri, a-molli, F-duuri ja c-molli. Tuomio: pikkusievää soitantoa, eikä mitenkään persoonallisella otteella.

Sitten seurasi kaksi Unkarin ensiesitystä: Satien 3 Sonneries de la Rose+Croix -teoksesta osa 1. Air de l'ordre. Ja yllättäen se toinen oli maan omaa poikaa Lisztiä: Pianokappale As-duuri A234. Sitä seuranneessa Lisztin Transsendentaalisessa etydissä No. 10 f-molli Licsák pääsi näyttämäänä teknistä osaamistaan. Kappale ei vaan kolahtanut suuremmin minuun, sillä piano ei edelleenkään ole mielestäni lyömäsoitin!

Bachin rauhallisen Fantasian a-molli jälkeen kuulimme Frescobaldin Toccatan F-duuri. Konsertin varsinainen osuus päättyi viihteellisempiin pikkukappaleisiin: Bartókin Este a székelyeknél (vapaasti suom. Ilta kylässä) sekä Lisztin Liebesträume No. 3 ja La campanella. Ylimääräisinä kuulimme Chopinia, mm. Grande valse brillanten.

Verismon viemää

27.6.2015 Ermanno Wolf-Ferrarin ooppera I gioielli della Madonna (suom. Madonnan korut) Slovenské národné divadlossa Bratislavassa

Minulla oli eilisillaksi (26.6.) ostettu liput Slovakian Kansallisteatterin vanhaan taloon, jossa piti esitettämän Giovanni Paisiellon ooppera Il re Teodoro in Venezia. Paikalle saavuttuani totesin, että ovet olivat tukevasti lukossa. Onneksi lippukassa oli vielä auki, joten sain sieltä tiedon että esitys on peruutettu. Mitään viestiä liput ostaneille henkilöille ei ollut vaivauduttu lähettämään, talon nettisivuillakaan peruutuksesta ei mainittu (ainakaan englanninkielisellä puolella) eikä edes oopperatalon ovissa ollut mitään ilmoitusta tästä! Annoin asiasta vähän palautetta... Sain tietenkin rahani takaisin, mutta se ei paljon lämmittänyt, kun jäi tämä odotettu harvinaisuus näkemättä. Tällaiseen voi näköjään törmätä vielä nykyaikana - ei olisi ollut kovin vaikeaa laittaa teksti- tai sähköpostiviesti kaikille liput ennakkoon ostaneille.

Tänään sitten uusi yritys, nyt Kansallisteatterin uudessa talossa. Saksalais-italialainen Wolf-Ferrari (1876-1948) sävelsi viitisentoista oopperaa, jotka ovat nykyisin harvinaista herkkua oopperatalojen ohjelmistoissa. Esimerkiksi Suomen kansallisoopperan lavalle miehen teos on päässyt vain kerran (Il Campiello vuonna 1964). Aikanaan varsin suosittu säveltäjä on painunut monien kaltaistensa tavoin lähes unohduksiin.

Onneksi meillä on itävaltalainen kapellimestari Friedrich Haider, joka toimii Slovakian Kansallisteatterin oopperan Music Directorina. Hän on hurahtanut Wolf-Ferrariin, ja toi talonsa lavalle tämän kiinnostavan teoksen. Madonnan korut oli ohjannut Manfred Schweigkofler, joka oli sijoittanut tapahtumat 1950-luvulle. Alun sekavan joukkokohtauksen jälkeen teoksesta jäsentyi ihan tolkullinen tarina, myös musiikillisesti. Haiderin johtamisen innostuneisuus tarttui orkesteriinkin ja kuului soitossa koko teoksen ajan.

Tämän illan esityksessä oli laulajien kakkosmiehitys, joka jätti hieman toivomisen varaa. Mammanpoika Gennaron roolin esitti Michal Lehotský. Laulu sujui häneltä varsin mallikkaasti (lukuun ottamatta ajoittaista orkesterin alle jäämistä), mutta näytteleminen oli melkoista pökkelöintiä. Vai olisiko ohjaaja hakenut tarkoituksella hahmolle tällaista kömpelyyttä? Hänen äitinään (Carmela) lauloi vakuuttavasti Jitka Sapara-Fischerová. Maliella-tytön roolin teki jo vähän varttuneempi neito Adriana Kohútková. Hänen roolinsa olisi vaatinut ehkä hieman dramaattissävyisempää ääntä eikä hän ollut ulkomuodoltaankaan kovin sopiva tai uskottava nuorena naisena. Vielä suurempi tämä uskottavuusongelma oli Rafaelen eli Sergej Tolstovin kohdalla. Lisäksi hänen laulussaan oli jatkuvasti ongelmia, mm. useampi korkea sävel jäi saavuttamatta.

Saariahoa itävaltalaiseen tapaan

24.6.2015 Kaija Saariahon ooppera L'amour de loin (suom. Kaukainen rakkaus) Landestheater Linzissä (Musiktheater am Volksgarten)

Kaukainen rakkaus sai Linzissä pelkistetyn mutta toimivan toteutuksen, josta vastasi pitkälti Daniela Kurz (ohjaus, koreografia, lavastus ja puvustus). Minimalistinen lavastus, levollinen ohjaus ja lavatapahtumien vähäisyys antoivat tilaa laulajille, joiden varassa esitys tietysti lepäsikin. Kohtauksia kuvittivat lisäksi kaksi tanssijaa. Kuoro lauloi osuutensa oopperamontusta, mikä oli ehkä ohjauksen ja näyttämökuvan kannalta tarkoituksenmukaista, mutta musiikillisesti se ei ollut paras mahdollinen ratkaisu. Musiikinjohdosta vastasi Takeshi Moriuchi, joka korosti hienosti Saariahon musiikin linjoja, nosti esille kontrasteja ja osasi ottaa orkesterista tehojakin silloin kun tarvittiin.

Kolmesta laulusolistista teki Martin Achrainer varminta ja tasaisinta työtä. Hän jaksoi pitää laulunsa ja tarinan dramaturgian kasassa pitkissäkin osuuksissaan Jaufré Rudelin roolissa. Martha Hirschmann oli Le Pèlerinin osaan (ja ehkä mezzosopraanoksi ylipäänsäkin) kovin pieniääninen. Sinänsä hänen äänensä oli kaunissävyinen ja tekniikka oli kunnossa. Gotho Griesmeier jätti Clémencen roolissa jotenkin ulkokohtaisen vaikutelman - eläytyminen ja näytteleminen eivät olleet parasta A-luokkaa. Hänellä oli ajoittain vaikeuksia korkeimpien sävelien kanssa.

Päivän täydeltä ohjelmaa Wienissä

23.6.2015 Maurice Ravelin ooppera L'Heure espagnole ja Francis Poulencin ooppera Les Mamelles de Tirésias Theater an der Wien in der Kammeroperissa

23.6.2015 ORF Radio-Symphonieorchester Wienin konsertti Wiener Konzerthausissa

Theater an der Wien in der Kammeroper tarjosi iltapäivän aluksi kahden koomisen pikkuoopperan paketin: Ravelin Espanjalainen hetki ja Poulencin Tiresiaan rinnat. Philipp M. Krenn oli ohjannut teokset niin, että Ravelin ooppera tapahtui itsensä harjoituksissa ja Poulencin ooppera tapahtui edellisen "esityksessä" kulissien takana. Ihan veikeä toteutus, joskin Espanjalaisen hetken muka-ohjaajan karjunta meni vähän överiksi ja Tiresiaan rinnoissa paketti ei pysynyt kasassa, vaan jännite hajosi lavalla tapahtuneeseen ylimääräiseen säheltämiseen.

Gelsomino Rocco johti kamariorkesteria oikein pätevästi molemmissa oopperoissa. Espanjalaisen hetken viisi solistia lauloivat myös Tiresiaan rinnoissa. Jälkimmäisessä oopperassa esiintyi lisäksi kaksi muutakin solistia. Nuoret laulajat selvisivät osistaan varsin hyvin, ainoastaan tenoreille voi vähän nurista epäpuhtauksista ym. Puolalainen mezzo Natalia Kawalek oli aivan erinomainen Conception Ravelin oopperassa - ei voinut kuin ihastella hänen vaivatonta lauluaan ja verratonta näyttelemistään. Poulencin oopperassa muiden yläpuolelle nousi israelilainen sopraano Gan-ya Ben-gur Akselrod, joka lauloi Thérèsen vaativan roolin.

* * *

Illan ohjelmana oli sitten ORF Radio-Symphonieorchesterin konsertti. Konzerthausin suuri sali oli lähes täynnä yleisöä, jolle tarjottiin Cornelius Meisterin johdolla Bruckneria ja Messiaenia.

Konsertin aloitti Brucknerin yli tunnin mittainen Messu Nr. 3 f-molli. Esitys oli huikean hieno, tasapainoinen ja vavahduttava. Orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja Meisterin työskentelyä oli pakko seurata aivan lumoutuneena. Erityisen vaikutuksen minuun teki kuitenkin Wiener Singakademie -kuoro, jonka sointi ja tarkkuus olivat huippuluokkaa.

Laulusolisteja en sitten viitsi hehkuttaa ihan samalla tavalla. Hyvin aloittanut sopraano Ruth Ziesak tuntui väsyvän lopussa ja äänessä oli kuultavissa hienoista epävarmuutta. Mezzo Janina Baechle puolestaan aloitti alavireisesti, mutta paransi loppua kohti - joskin vähän ponnettoman vaikutuksen hänen esiintymisensä jätti. Benjamin Brunsilla ei ollut paljon laulettavaa, mutta hänen kaunissävyistä tenoriaan kelpasi kyllä kuunnella. Basso Günther Groissböckin ääni kantoi hienosti yli kuoron ja suuren orkesterin jylyn.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Messiaenin L'Ascension. Quatre Méditations symphoniques pour orchestre. Ja nyt pitää kysyä, että miksi ihmeessä. Brucknerin järkäle olisi riittänyt yksinäänkin konsertin ohjelmaksi, eikä sen jättämää tunnelmaa olisi tarvinnut vesittää Messiaenin maailmalla. Varsinkin ensimmäisen osan vaskijollotuksia kuunnellessani olin jo vaipumassa epätoivoon, mutta onneksi kolmas ja neljäs osa vähän pelastivat tilannetta. Silti mielestäni selvä ohjelmistosuunnittelun moka - olisivat edes sijoittaneet teokset toisin päin, jos ne nyt oli pakko samaan konserttiin saada.

Sinfoniakattaus Wienissä

22.6.2015 Wiener Symphoniker, joht. Herbert Blomstedt Musikvereinissa Wienissä

Wienin Musikvereinin suuri sali eli "kultainen sali" oli normaaliin tapaan aivan täynnä. Sinfonikot esittivät Herbert Blomstedtin johdolla aluksi Beethovenin 4. sinfonian. Tulkinta oli vapaasti hengittävä ja ilmava - tuntui kuin Beethovenin päältä olisi pyyhitty raskas pölykerros. Aivan nappisuoritus!

Väliajan jälkeen tarjoiltiin Nielsenin 5. sinfonia, joka ei kolahtanut minuun lainkaan. Täysin yhdentekevä teos, jossa henkevyys oli korvattu määrällä: suurta volyymiä ja ajoittain puuroutuvaa sointia, vaikka Blomstedt varmaan tekikin parhaansa. Voi miten eri teitä voivat säveltäjät kulkeakaan, kun vertaa vaikkapa ikätovereita Nielseniä ja Sibeliusta! Siinä missä Sibelius tuntuu tiivistävän ilmaisuaan sinfonia sinfonialta, on Nielsenin suunta aivan toinen. Ja tässä teoksessa fokus oli jo aivan hukassa.

Vauhdikas operetti à la Eisemann

21.6.2015 Mihály Eisemannin operetti Én és a kisöcsém (vapaasti suom. Minä ja pikkuveljeni) Budapestin Operettiteatterissa (Budapesti Operettszínház)

Pääsin näkemään tämän Suomessa (ainakin nykyisin) vain harvojen tunteman Mihály Eisemannin (1898-1966) teoksen. Unkarilainen Eisemann sävelsi toistakymmentä operettia ja lisäksi mm. elokuvamusiikkia. Hänen uransa kulta-aikaa oli 1930-luku, jolloin myös Minä ja pikkuveljeni on syntynyt. Eisemannin operetteja esitetään nykyisin vain vähän, mutta juuri tämä teos pyörii kuulemma aika ajoin unkarilaisissa teattereissa.

Esitys oli hyvin viihteellistä ja vauhdikasta musiikkiteatteria. Attila Réthlyn ohjaus toimi mainiosti ja korosti tyylikkäästi unessa tapahtuvan tarinan komiikkaa. Erzsébet Túrin kekseliäs lavastus ansaitsee myös kiitosta. Ja miten vauhdikkaasti sitä muuteltiinkaan kohtausten välissä!

Teoksen musiikki ei ollut kovinkaan omaperäistä, mutta muutamia kauniita melodioita siitä kyllä nousi esiin. Tamás Bolba johti pienehköä orkesteria, joka oli laulajien tapaan vahvistettu sähköisesti. (Tästä vähän miinusta - sali ja sen akustiikka olisi varmasti toiminut akustiseltakin pohjalta. Vaan ehkä rahkeiden riittävyyden rajat tulivat vastaan laulajien puolelta ja balanssin vuoksi piti orkesterikin vahvistaa?).

Lähes kaikki solistit olivat erinomaisia näyttelijöitä ja laulukin sujui, vaikka heillä ei klassista koulutusta ollutkaan. Tällaisessa kevyessä operettihömpässä moista ei tietysti tarvitakaan, kun kaikilla oli mikrofonit. Kaksi naissolistia nostan muiden yli: Kató Kelemenin osan laulanut Panna Simon muunsi sujuvasti ääntään esiintyessään miehenä ja tanssinumerotkin sujuivat ammattitaidolla. Frici Vadászin osan laulanut Anna Peller oli hurmaava komedienne ja etenkin Marlene Dietrich -imitaatio jäi mieleen.

Taidokasta barokkioopperaa Budapestissä

20.6.2015 Antonio Vivaldin ooppera Farnace Unkarin valtionoopperassa (Magyar Állami Operaház) Budapestissa

Unkarin valtionoopperan tuotanto tästä Vivaldin harvoin esitetystä oopperasta osoittautui oikein tasokkaaksi ja tasapainoiseksi. Pisteet menevät ennen kaikkea ohjaaja Ferenc Angerille, joka oli saanut melko staattiseen antiikin kertomukseen särmää ja lavalle meininkiä niin, että esitys piti hyvin otteessaan koko kolmetuntisen. Mainittakoon nyt vaikka ruumishuoneen karmivat tapahtumat, laumana uhkaavat Rooman sudet ja hauskat vinoilut barokkioopperoiden kliseille. Esityksessä oli mukana pieni kuoro sekä joukko tanssijoita, jotka hoitivat osuutensa ammattitaidolla.

Musiikillisesta puolestakaan on vaikea keksiä moitittavaa, sillä Vivaldin ilmeikäs sävellys sai Pál Némethin johdolla arvoisensa tulkinnan. Solistit olivat kautta linjan hyviä, mutta erikseen pitää nostaa esille Farnacen roolin laulanut espanjalainen kontratenori Xavier Sabata. Upea suoritus kerta kaikkiaan - moitteetonta laulamista ja pätevää näyttelemistä. Muista solisteista mainittakoon Tünde Szabóki (Berenice), Andrea Meláth (Tamiri), Atala Schöck (Selinda) ja Botond Pál (Pompeo).

Farnacen esitysten piti alun perin olla uudemmassa Erkel-teatterissa, mutta onneksi ne siirrettiin vanhaan ja tunnelmalliseen oopperataloon. Ainoa miinus tulee valaistuksesta, sillä oopperatalon vaatimaton kalusto taipui vain yksinkertaisiin perusratkaisuihin.

Kesäillan konsertti Lahdessa

15.6.2015 Aurora Ikävalko, sopraano ja Henri Hersta, urut Ristinkirkossa Lahdessa

Lahden Ristinkirkon tämän kesän iltakonserttisarjan avasivat talon oma kanttori Aurora Ikävalko sekä pian Tampereen tuomiokirkkoseurakunnasta Helsingin Töölön seurakuntaan siirtyvä Henri Hersta.

Konsertin aloitti Schubertin Salve Regina (D676), jossa Ikävalkon enkelimäisen kirkas ääni pääsi hyvin oikeuksiinsa ja soi kirkkotilassa kauniisti heijastellen. Urkuosuus oli tasapainossa laulun kanssa ja esiintyjien yhteistyö tuntui saumattomalta. Schubertin jälkeen Hersta jatkoi urkuimprovisaatiolla, josta en tahtonut oikein saada kiinni.

Sitten siirryttiin ranskalaisen musiikin pariin: Franckin Ave Maria, Debussyn Les Cloches ja Faurén En prière seurasivat toisiaan tasaisena kokonaisuutena. Jumalaisen kaunis Faurén Pie Jesu toi Ikävalkon korkealla lyyrisellä sopraanolla esitettynä mieleen parhaiden poikasopraanoiden sävyt. Konsertin loppupuolen laulunumerot olivat harvemmin kuultavaa ohjelmistoa: Agnus Dei Bizet'n Arleesittaresta sekä Herman Strategierin Alma Redemptoris Mater, jota en tuntenut ennestään.

Konsertin päätti urkuteos. Aurora Ikävalko lauloi sitä ennen ilman säestystä säkeistön ranskalaisesta joululaulusta, johon Duprén variaatiot perustuvat. Henri Hersta soitti teoksen Variations sur un Noël op. 20 vakuuttavasti. Teoksessa oli humoristisia ja erilaisia tyylejä esitteleviä osia, joista pari vaati melkoista virtuositeettia. Vaan eipä se näyttänyt tuottavan Herstalle mitään ongelmia...

Wienin Filharmonikot Helsingissä

13.6.2015 Wiener Philharmoniker, joht. Franz Welser-Möst Musiikkitalossa Helsingissä

Wienin Filharmonikot vierailivat Helsingissä helmikuussa 2012, jolloin Sakari Oramo hälytettiin johtajaksi korvaamaan Lorin Maazel. Nyt orkesteri saapui Musiikkitaloon uudelleen osana kiertuettaan. Johtajana oli Franz Welser-Möst, joka jätti viime vuonna ovet paukkuen Wienin valtionoopperan Generalmusikdirektorin pestin. Welser-Möst jatkaa kuitenkin yhteistyötään Wienin filharmonikkojen kanssa ja johtaa vierailijana myös Staatsoperissa.

Helsingin konsertin avausnumeroksi oli valittu rohkeasti Sibeliuksen Lemminkäinen. Tämän tasoisella orkesterilla riittää kyllä kanttia tulla soittamaan Sibeliusta suomalaisille, mutta valinnan voi ajatella vain liittyvän säveltäjän juhlavuoteen. Wieniläiset tarjosivat Lemminkäisestä erikoisen tulkinnan, joka monissa yksityiskohdissa ja korostuksissa poikkesi suomalaisesta esitystraditiosta (jos sellaista nyt onkaan, mutta kovin samantyyppisiä ratkaisuja meikäläiset kapellimestarit tuntuvat suoltavan). Vaskien osuudet olivat puhtaita ja ytimekkäitä ja jouset maalailivat wagneriaanisia linjoja. Puupuhaltimet hukkuivat ajoittain muun möykän alle, joten tarkempaa balansointia olisi kapellimestarilta toivonut.

Myös vuonna 2012 wieniläiset soittivat Helsingissä Sibeliusta, mistä monet nurisivat - meillä kun nuo sinfoniat tunnetaan, niin olisivat nyt soittaneet ominta ohjelmistoaan! Tällä kertaa toiveeseen vastattiin väliajan jälkeen. Schubertin kolmas sinfonia soi sävykkäästi ja ilmavasti, niin kuin vain Wienin Filharmonikot osaavat. Jousiston sointi oli aivan hivelevän kaunista kuultavaa. Päätösnumerona olleessa Beethovenin Leonore-alkusoitossa (nro 3) orkesteri pääsi esittelemään myös temperamenttiaan ja soittajien kokemusta oopperan parissa.

Ylimääräisinä kuultiin Strauβien musiikkia: Johann nuoremman Kuss-Walzer ja Josefin Polka-schnell For Ever. Hauska ja kepeä lopetus, ja tämänkin musiikin parissa orkesteri oli - luonnollisesti - kuin kotonaan. Eikä heitä tuntunut suomalaisten innokas yskimiskuorokaan haitanneen...

Ooppera Oskar Merikannosta Ilmajoella

12.6.2015 Jaakko Kuusiston ooppera Elämälle Ilmajoen Ooppera-areenalla

40 vuotta täyttänyt Ilmajoen musiikkijuhlat oli tilannut juhlavuodekseen jälleen uuden kotimaisen oopperan. Jaakko Kuusiston Elämälle tarjosi paloja Oskar Merikannon elämästä ja yleisemminkin hänen elinaikansa kulttuurielämästä Helsingissä. Merikannon ja hänen perheensä lisäksi henkilöinä esiintyivät mm. Aino Ackté, Jean Sibelius, Axel Gallén, Robert Kajanus, Karl Flodin, Wäinö Sola, Eino Leino ja Edvard Fazer. Anna Kelo vastasi tyylikkäästä ohjauksesta ja Antti Kortesniemi lavastuksesta.

Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koiviston libretto ei ollut mikään mestariteos, mutta ajoi ihan hyvin asiansa. Paikoin kömpelön riimittelyn antoi anteeksi, kun vastapainona oli hyviä herjoja ja tunnettuja anekdootteja. Vaikka libretossa käsiteltiin paljolti tositapahtumia, oli mukana myös fiktiivistä ainesta. Koivisto oli kuitenkin kirjoittanut nämä osuudet niin taidolla, että hyvin ne voisivat olla tottakin!

Jaakko Kuusisto oli säveltänyt tasapainoisen, hyvin melodisen ja jopa romanttisen teoksen. Se oli oikein helposti lähestyttävää ja sulatettavaa musiikkia niillekin, jotka eivät ole suuria oopperan tai nykymusiikin ystäviä. Sävellyksessä oli mukana teemoja ja muunnelmia Merikannolta, mutta myös muihin henkilöihin viittaavia aiheita. Taitavasti Kuusisto oli niitä mukaan kutonut ja ensimmäisellä kuuntelukerralla paljon jäi varmasti huomaamattakin.

Vaasan kaupunginorkesteri soitti pirteästi Jukka Iisakkilan johdolla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun seurasin häntä oopperakapellimestarina, mutta hyvinhän tuo tuntui sujuvan. Teoksessa oli totuttuun Ilmajoen tapaan mukana suuri, lähinnä harrastajista koottu kuoro. Pienimpiin solistitehtäviin oli tällä kertaa löydetty aiempia vuosia tasokkaampia laulajia pääasiassa lähiseudulta.

Solisteista nostan esille Johanna Rusanen-Kartanon, joka oli aivan mainio Aino Ackténa. Hän liioitteli herkullisesti diivan elkeitä ja täytti lavan säteilyllään. Oskar Merikannon roolin lauloi eläytyen ja sielukkaasti Jussi Merikanto. Eeva-Maria Kopp oli hänen Liisa-vaimonaan vakuuttava ja lauloi hyvin kauniisti. Simo Mäkisen tenori ei oikein syttynyt teoksen alussa Robert Kajanuksena, mutta loppupuolella hän suoriutui paremmin Aarre Merikantona. Muista solisteista maininnan ansaitsevat vielä Aki Alamikkotervo, Juhani Alakärppä ja Jouni Kokora, jotka kaikki tekivät roolinsa varmaotteisesti.

Kaiken kaikkiaan Elämälle oli onnistunut produktio, jota voin suositella kaikille. Teos jatkaa Ilmajoen musiikkijuhlien ohjelmistossa myös kesällä 2016.

Operettiviihdettä Tallinnassa

7.6.2015 Emmerich (Imre) Kálmánin operetti Sirkusprinsessa (Die Zirkusprinzessin) Estonia-teatterissa Tallinnassa

Eilisen jälkeen hieman kepeämpää ohjelmistoa Rahvusooper Estoniassa: Kálmánin operetti Sirkusprinsessa kantaesitettiin Wienissä keväällä 1926 ja jo vuotta myöhemmin se nähtiin Tallinnassa. Teos palasi ohjelmistoon 1960-luvulla, jolloin Georg Ots vastasi ohjauksesta ja valloitti myös laulusolistina. Ja nyt oli siis vuorossa talon kolmas produktio.

Saksasta tulleet ohjaaja Thomas Mittmann ja lavastaja Gilberto Giardini olivat toteuttaneet varsin perinteisen, tuttuihin ratkaisuihin nojaavan tuotannon. Tässä tapauksessa en tarkoita sitä moitteeksi, sillä homma kyllä toimi ja esityksessä viihtyi mainiosti. Temppuilevat sirkuslaiset ja tanssinumerot toivat mukavaa lisäväriä. Erikseen on mainittava simpanssi, jonka esittäjä teki osansa aivan loistavasti.

Lauri Sirp johti orkesteria ja yllytti sen paikoin hyvinkin vauhdikkaaseen ja temperamentikkaaseen menoon. Laulusolistit olivat kaunista keskitasoa, eli kenenkään suoritus ei häikäissyt tai noussut selvästi muiden yli. Helen Lokuta oli pikkusievä ruhtinatar Palinska ja René Soom Mister X eli todellisuudessa Fedja Palinski. Soom lauloi ajoittain hyvin varmasti ja vakuuttavasti, mutta varsinkin operetin alussa äänessä oli horjuvuutta. Subrettiparina hurmasivat Andero Ermel ja Hanna-Liisa Võsa. Tallinnan kaupunginteatterista lainassa oleva Ermel ei ole klassisesti koulutettu laulaja, mutta paikkasi puutteen näyttelijäntyöllään ja kohosi selvästi yleisön suosikiksi. Muista solisteista maininnan ansaitsee vielä Jassi Zahharov, joka esitti arvokkaasti suurherttua Sergius Wladimirin osan.

Kaiken kaikkiaan hyvä perustuotanto, jota voi suositella operetin ystäville. Sirkusprinsessa jatkaa Estoniassa myös ensi kaudella.

Upea Cardillac Tallinnassa

6.6.2015 Paul Hindemithin ooppera Cardillac Estonia-teatterissa Tallinnassa

Piti lähteä parin päivän retkelle Tallinnaan ihan Rahvusooper Estonian tarjonnan vuoksi. Perillä huomasin, että moni muukin oli tainnut saada saman idean – katsomossa oli näet varsin paljon suomalaisia mukaan lukien muutama tunnettu ooppera-alan ammattilainen.

Eikä meidän tarvinnut pettyä, sillä parituntinen Hindemithin musiikin parissa oli aivan erinomainen. Olen nähnyt Estoniassa kymmenkunta esitystä ja tämä oli niistä ilman muuta tasokkain. Olen suhtautunut Vilppu Kiljusen ohjauksiin (mm. takavuosien Naamiohuvit-floppi Kansallisoopperassa) usein kriittisesti, mutta nyt en oikeastaan löytänyt valittamisen sijaa (voi mikä harmi!). Mainiota työtä, kuten myös Kimmo Viskarin lavastus.

Heti teoksen aloitus oli vaikuttava, kun naamioidut kuorolaiset kurkistelivat lavasteiden luukuista ja Hindemithin ilmaisuvoimainen musiikki pauhasi Vello Pähnin johdolla. Ooppera kertoo E. T. A. Hoffmannin novelliin perustuvan tarinan kultaseppä Cardillacista, joka ei kykene luopumaan töistään vaan päätyy murhaamaan asiakkaansa saadakseen luomuksensa takaisin. Cardillacin hulluus kulminoituu kultaiseen jumalaan, jota hän rakentaa verstaassaan. Parin juonenkäänteen jälkeen paha saa tietysti palkkansa ja Cardillac kuolee oopperan lopussa.

Baritoni Rauno Elp oli Cardillacin roolissa aivan mainio. Hän eläytyi ja eli vahvasti ja todellakin oli jumalaansa palvova hullu kultaseppä. Jyrki Anttila vieraili Upseerin osassa ja vakuutti sekä laulullaan että näyttelemisellään. Anttilan roolista Hindemith oli kirjoittanut kaikkein vaativimman ja raskaimman, mutta mainiosti Jyrki sen klaarasi. Cardillacin tyttären osan lauloi yhdysvaltalainen sopraano Tamara Gallo, joka jätti varsin tasapaksun ja sävyttömän vaikutelman. Kontrasti esim. Jyrki Anttilaan oli duettokohtauksissa melkoinen. Suomessa Anita Välkin johdolla opiskellut Heli Veskus lauloi kauniisti ja sielukkaasti osansa ylhäisenä ladyna. Pienemmissä osissa kuultiin ihan käyviä suorituksia lukuun ottamatta romanialaista tenori Sergiu Saplacania, jonka ääni ei pysynyt Kavaljeerina kontrollissa ja epäpuhtauksiakin esiintyi.

Monteverdin Orfeo Ruoholahdessa

5.6.2015 Claudio Monteverdin ooppera L'Orfeo, favola in musica Helsingin Konservatorion konserttisalissa

Pitkä kuiva kausi on vihdoinkin ohi! Tässä menikin melkein kaksi viikkoa ilman oopperaa tai konsertteja, joten jo oli korkea aika päästä nautiskelemaan. Ja mikäs siihen paremmin sopisi kuin barokkiooppera...

Monteverdin L'Orfeo vuodelta 1607 kantaesitettiin Mantovassa. Se on vanhimpia tunnettuja oopperoita ja pyörii harvakseltaan oopperatalojen ohjelmistoissa vielä nykyisinkin. Itse näin teoksen Berliinissä pari vuotta sitten. Suomessa teos on esitetty näyttämöversiona vain vierailevan seurueen toimesta, eli tämä produktio oli ensimmäinen kotimaisin voimin toteutettu ikinä. Tosin Ruoholahdessa kuultiin oopperasta hieman lyhennelty versio.

Edward Ananian-Cooper johti pientä barokkiorkesteria, johon kuului 2 barokkiviulua, -alttoviulu ja -sello sekä kontrabasso. Mukana oli myös 2 nokkahuilua, pasuuna, trumpetti ja 2 barokkikitaraa sekä cembalo, urut ja regaali. Periodisoittimia edustivat lisäksi viola da gamba, lirone ja teorbi. Noin tusinan laulajan muodostama kuoro oli sijoitettu orkesterimonttuun, mikä ei ollut kuuluvuuden ja balanssin kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

L'Orfeon juonena on tuttu antiikin tarina Orfeuksesta ja Eurydikesta. Häihin valmistuvan parin onni katkeaa käärmeenpistoon, joka tappaa Eurydiken. Surussa räytyvä Orfeus päättää reissata Manalaan ja hakea rakastettunsa takaisin. Parin mutkan kautta tämä onnistuukin, mutta eikös Orfeus vaan sössi asian katsomalla taakseen (vaikka tämä on nimen omaan kielletty) ja niin Eurydike on menetetty. Viimeisessä näytöksessä musiikin jumala Apollo vie Orfeuksen taivaan iloihin, jossa surun luulisi unohtuvan.

Ville Saukkonen oli ohjannut levollisen ja tasapainoisen oopperan, jossa oli ainoastaan viitteellinen lavastus. Valaistuksen ja projisointien lisäksi esitys nojasi musiikin ja liikkeen ilmaisuvoimaan. Eräänlaisena lavastuksena toimi ajoittain myös tanssijajoukko, joka kuvitti tapahtumia. Hanna Hakkaraisen suunnittelemat puvut olivat lähes kautta linjan hyvin yksinkertaisia, ja niinpä pari poikkeusta (esim. Kharonin puku) nousivatkin hyvin esille.

Nuori tenori Juho Punkeri lauloi Orfeuksen suuren roolin ja suoriutui varsin hyvin. Pienet virheet tai epätarkkuudet eivät vaikuttaneet kokonaisuuteen, vaan hän oli osassaan eläytyvä ja sympaattinen. Yleisö palkitsi hänet esityksen jälkeen riehakkailla suosionosoituksilla. Eurydikena lauloi ihan sievästi sopraano Johanna Lesonen, mutta hän ei sykähdyttänyt suuremmin. Pienemmissä naisrooleissa kuultiin oikein kaunista tyylin mukaista laulua mm. sopraano Meri Metsomäeltä, joka esitti Musiikin osan. Paimenen ja Apollon osat esittänyt tenori Tero Halonen lauloi paljolti sävyttömästi ja jopa epäpuhtaasti. Basso Ronnie Karlsson jylisi Plutona vakuuttavasti, mutta äänen luonnollisuus kärsi ajoittaisesta puskemisesta.