lauantai 30. kesäkuuta 2018

Bel(lini) cantoa La Scalassa


29.6.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Il pirata Teatro alla Scalassa Milanossa

Vincenzo Bellini (1801-1835) ehti säveltää lyhyen elämänsä aikana kymmenen oopperaa (joista yhdestä hän teki revision pari vuotta kantaesityksen jälkeen). Oopperoista noin puolet on sellaisia, joita nykyisinkin esitetään harvakseltaan - ja toinen puoli sitten on käytännössä unohduksiin painuneita teoksia, joita ei ohjelmistoissa tapaa.

Il pirata eli Merirosvo oli La Scalan tilaus menestystä niittäneeltä nuorelta säveltäjältä, ja ooppera kantaesitettiin talossa vuonna 1827. Teos palasi ohjelmistoon vuosina 1830 ja 1840, mutta seuraavaa La Scalan produktiota saatiin odottaa aina vuoteen 1958 saakka. Tuolloin bel canto -musiikin renessanssi toi mestariteoksen jälleen näyttämölle ja naispääosan lauloi itse Maria Callas.

Callasin ja kumppaneiden legendaarisen produktion jälkeen vierähti 60 vuotta ennen kuin Il pirata tuotiin jälleen milanolaisyleisön eteen. Pääsin katsomaan uuden yhteistuotannon (Madridin Teatro Realin ja San Francisco Operan kanssa) ensi-illan. Jo alkusoitto ennusti, että hyvää on luvassa, ja sitä seurannut hieno kuoronumero vei jo täysin mukanaan. Kapellimestari Riccardo Frizza teki orkesterinsa kanssa aivan loistavaa työtä alusta loppuun saakka. Bellinin ominaispiirteet - eleganssi, omanlaisensa melodiikka ja hienostunut lyyrisyys - saivat todellakin arvoisensa tulkinnan.

Il pirata on varhaisia romanttisia oopperoita, mutta se on (ainakin Bellinin teokseksi) yllättävän dramaattinen. Bellini ja libretisti Felice Romani sisällyttivät nimittäin oopperaan traagisen sankarittaren ja rakensivat traagisen lopun, jollaisia aiemmissa Bellinin töissä ei ole. Emilio Sagin ohjaus tuki hyvin teoksen ominaispiirteitä ja dramatiikkaa. Daniel Biancon yksinkertaisena mutta vaikuttavana lavastuksena oli lähinnä taustan maisemakuvia tai graafisia kuvioita ja heijastavia peililevyjä. Puvustuksen oli suunnitellut Pepa Ojanguren.

Naispääosan esittäjä Sonya Yoncheva oli sanalla sanoen loistava. Hänen hahmonsa Imogen saapui lavalle vasta ensimmäisen näytöksen neljännessä kohtauksessa, ja aivan aluksi Yonchevan fraaseissa oli hienoista kovuutta ja särmikkyyttä. Mutta tämä korjaantui nopeasti ja loppu oli yhtä juhlaa. Merirosvo Gualtieron (Imogenin entinen rakastaja) roolissa nähty Piero Pretti ei ansaitse yhtä hyvää arvosanaa. Tunnetusti hyvin kriittinen ja vaativa milanolaisyleisö ei sentään buuannut hänelle, mutta bravo-huudoista ei ollut tietoakaan ja aplodit olivat erittäin laimeat. Muutaman kerran Pretti kävikin ylärekisterissä kykyjensä rajoilla, eikä sävelpuhtauskaan ollut kiitettävällä tasolla. Nicola Alaimo vakuutti Imogenin miehenä, Caldoran herttua Ernestona. Muissa rooleissa olivat Francesco Pittari (Itulbo), Riccardo Fassi (Goffredo) ja Marina De Liso (Adele).

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kiinnostava pieni urkukonsertti


28.6.2018 Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog, urut Kallion kirkossa Helsingissä

Harva tietää, että Helsingin Urkukesä on maamme laajin ns. taidemusiikin festivaali. Sen ohjelmassa on tänä vuonna yli sata konserttia kesäkuun alun ja elokuun lopun välisenä jaksona.

Kallion kirkon päivämusiikissa soitti tällä kertaa urkutaiteilija Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog. Hän totisesti tuntee talon urut, sillä Jussila-Gripentrog toimi kirkkomuusikkona Kallion seurakunnassa vuosina 1971-2014. (Tosin nykyiset ranskalais-romanttiset Åkerman & Lund -urut ovat vasta vuodelta 1995.)

Ohjelma alkoi kahdella Camille Saint-Saënsin (1835-1921) kappaleella: Fantaisie pour orgue (eli Fantasia nro. 1 Es-duuri) ja Joutsen-osa teoksesta Eläinten karnevaalit. Jälkimmäisen urkusovitus oli Noel Rawsthornen. Ranskalaisella musiikilla jatkettiin, sillä Louis-James-Alfred Lefébure-Wélyltä (1817-1869) kuultiin osa Andante «Chœur de Voix humaines» teoksesta Meditaciones religiosas. (Säveltäjä omisti teoksen Espanjan Isabel II:lle, siitä espanjankielinen nimi.)

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Väinö Raition (1891-1945) Intermezzo, ranskalaisen Samuel Rousseaun (1853-1904) Prière ja ruotsalaisen Elfrida Andréen (1841-1929) Koral med [3] variationer.

Huippusolistien Onegin


27.6.2018 Elokuvissa: Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkino esittää tuttuun tapaan muutaman kesäencoreoopperan Live in HD -tuotantojen aiemmilta kausilta. Nyt nähty Jevgeni Oneginin taltiointi The Metropolitan Operasta on helmikuulta 2007. Näinkin tuttu teos piti mennä katsomaan kahden solistin vuoksi, joista kumpaakaan ei ole enää mahdollisuutta nähdä oopperarooleissa: Baritoni Dmitri Hvorostovski menehtyi viime marraskuussa ja sopraano Renée Fleming on (tiettävästi) eläköitynyt oopperalavoilta - musikaalia hän on tehnyt vielä tänä vuonnakin.

Robert Carsenin perinteinen ja yllätyksetön ohjaus toimi ihan hyvin. Michael Levinen lavastus oli The Metin standardien mukaan hyvin vaatimaton, jopa karu - mutta näyttävä puvustus kompensoi tätä ainakin osittain. Esityksen kapellimestarina oli Valeri Gergijev, joka kyllä tunsi teoksen läpikotaisin ja loihti orkesterista upeaa soittoa.

Solistikaarti oli odotetusti huipputasoinen: Renée Flemingin Tatjana ei ehkä oopperan alkupuolen tyttösenä aina vakuuttanut ulkoisella olemuksellaan, mutta voi pojat sitä ääntä! Dmitri Hvorostovski oli paras Onegin, jonka olen nähnyt - upean laulusuorituksen lisäksi aivan erinomaista näyttelemistä ja eläytymistä häneltä. Ramón Vargas onnistui Lenskinä, samoin Jelena Zaremba Olgana. Sergei Aleksashkinin (Gremin) laulussa oli hienoista horjuvuutta. Erityisen arvokasta oli se, että myös pienempien tehtävien roolitukseen oli paneuduttu ja niihin oli löydetty todella korkeatasoiset esiintyjät. Mainittakoon nyt Larissa Shevtshenko (Filipjevna) ja Jean-Paul Fouchécourt (Triquet).

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Nokkelan hauska pienoisooppera Suomenlinnassa


14.6.2018 Giovanni Paisiellon ooppera La serva padrona Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä Helsingissä

Monet pitävät Giovanni Paisielloa (1740-1816) 1700-luvun lopun suosituimpana oopperasäveltäjänä. Katariina Suuri kutsui hänet hovisäveltäjäkseen vuonna 1776 ja säveltäjä viihtyikin Pietarissa kahdeksan vuotta. Tänä aikana syntyi kahden intermezzon La serva padrona (suom. Palvelija emäntänä tai Piika emäntänä), joka kantaesitettiin Tsarskoje Selossa vuonna 1781 - tulevan keisari Aleksanteri I:n nimipäiväjuhlissa. Paisiello käytti samaa Gennaro Antonio Federicon librettoa, jonka Giovanni Battista Pergolesi oli jo säveltänyt. Pergolesin samanniminen, mutta nykyisinkin paljon tunnetumpi teos kantaesitettiin Napolissa 1733.

Les Lumières -festivaali toi Paisiellon oopperan ensimmäistä kertaa suomalaisen yleisön kuultavaksi. Esityspaikka oli Tenalji von Fersenin tunnelmallinen juhlasali Suomenlinnassa. Tuotanto oli kaikilta osiltaan onnistunut: Ville Saukkosen hauska ohjaus, Pia Lasosen hyvällä maulla tehty visualisointi ja Aapo Häkkisen johtaman pienen orkesterin tasapainoinen soitto olivat oivallinen kokonaisuus.

Miellyttävän oopperatuokion viimeistelivät Antti Pakkanen, joka oli ahdinkoon joutunut Uberto ja Reetta Haavisto, joka oli mainio pirttihirmu-Serpina. Ei ole tässä oopperassa onnellista loppua, sillä huijattu Uberto päätyy avioon Serpinan kanssa... Jouni Bäckströmillä oli hauska miiminen Vesponen rooli. Kiva plussa oli väliajalla tarjoiltu, pariisilaisen reseptin mukaan valmistettu kaakao. Tällä oli yhtymäkohta oopperaan, sillä sen alussa Uberto-parka ei saa haluamaansa kaakaota tyrannipalvelijansa vuoksi.

Itse pidin Paisiellon versiota musiikillisesti kiinnostavampana ja parempana kuin Pergolesin oopperaa. Elokuussa on vielä hyvä tehdä vertailua, kun Freiburgin barokkiorkesteri esittää Musiikkitalossa vieraillessaan Pergolesin La serva padronan.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Kamariooppera Toivo Kuulan elämästä


13.6.2018 Sampsa Ertamon ooppera Yllätä ikuinen virta Iittala-hallissa Hämeenlinnassa

Säveltäjä Toivo Kuulan (1883-1918) elämästä kertova Sampsa Ertamon kamariooppera sai kantaesityksensä Iittalan musiikkijuhlilla. Olin katsomassa teoksen toisen esityksen keskiviikkoiltana; kantaesitys oli ollut iltapäivällä. Esityspaikkana oli Iittala-halli, joka on Iittalan yhtenäiskoulun yhteydessä oleva liikuntahalli. Kolkko iso tila saatiin väliseinällä ja valaistuksella muuttumaan oopperaesitykseen paremmin sopivaksi.

Hämeenlinnalainen Sampsa Ertamo oli säveltänyt teoksensa jousikvartetille. Tässä tuotannossa soittamassa oli Odysseus-kvartetti eli viulistit Linnea Hurttia ja Sylvia Hurttia, alttoviulisti Ivan Podyachev ja sellisti Johannes Teppo. Soitto oli katkeamatonta, muodoltaan ja harmonioiltaan melko yhtenäistä maalailua, jossa ei mässäilty erilaisilla sointiväreillä - ei siis mikään tusinaratkaisu oopperan musiikiksi. Ertamo toimi itse kapellimestarina, mitä pidin melko turhana, kun ei mies selvästikään mikään orkesterinjohtaja ole. Osaava kvartetti pärjäisi tällaisessa teoksessa hyvin ilmankin ja laulajat taas eivät näyttäneet paljoakaan johtajasta piittaavan.

Libretto ja ohjaus olivat Arto Myllärisen työtä. Monissa viime aikojen uusissa kotimaisissa oopperoissa libretto on ollut se heikoin lenkki, mutta nyt en kokenut niin. Kertomus alkoi ristiäisillä, kun Kuulan vanhemmat veivät yksi toisensa jälkeen lapsensa kastettavaksi - ja pian he saivat haudata heistä useamman. Lapsuus ja nuoruus ohitettiin nopeasti, lähinnä todettiin isä Matti Kuulan vastentahtoisuus poikansa musiikkiuraa kohtaan.

Ensimmäisen avioliittonsa Kuula solmi Silja Valon kanssa. Tytär Aune syntyi ja kuoli nuorena, mikä osaltaan edesauttoi puolisoiden vieraantumista. Kuula nähtiin Helsingissä iltaa istumassa Sibeliuksen ja Leinon kanssa, ja kuvioihin oli jo astunut mukaan Alma Silventoinen. Kohupari nautti rakkauden huumasta aina Bolognaa myöten. Almasta tulikin pitkään odotetun avioeron jälkeen Kuulan toinen vaimo, joka - toisin kuin Silja - ymmärsi Kuulan musiikkia ja mitä se vaatii säveltäjältään. Tämän puutteeseen ensimmäinen avioliitto kai pohjimmiltaan kaatui.

Oopperan lopussa juhlitaan Viipurissa vapunaattona 1918 - tunnetuin seurauksin. Rähinöivää Kuulaa ammutaan päähän ja hän makaa sairaalan vuoteessa houraillen. Edellisenä vuonna syntynyt Sinikka-tytär tuodaan vuoteen ääreen isäänsä katsomaan. Tässä esityksessä mukana ollut tyttö oli hieman vanhempi, mutta aiheutti itkuisella harhailullaan pientä käsikirjoituksesta poikkeamista...

Teoksessa on neljä laulusolistia, joilla kaikilla oli hetkensä, vaikka ammattilaistasosta oltiinkin kaukana. Matti Torhamolla (Matti Kuula, Jean Sibelius) on hyvä äänimateriaali, mutta tekniikka on vielä keskentekoinen ja diktiota pitäisi saada selvemmäksi. Kalle Virtasella (Toivo Kuula) tekniikka on jo pidemmälle työstetty, mutta falskia laulamista kuultiin melkoisen paljon. Parannusta siis sävelpuhtauteen! Eeva Semerdjiev eläytyi hyvin Silja Valon rooliin, mutta Vilja Riutamaa (Alma Kuula) lauloi osansa turhan arasti. Lisäksi näyttämöllä nähtiin muutamia henkilöitä puhe- ja mykkärooleissa.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Moniulotteinen Casanova


12.6.2018 Albert Lortzingin ooppera Casanova Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Albert Lortzingin (1801-1851) koominen ooppera Casanova kantaesitettiin Leipzigissa vuoden 1841 viimeisenä päivänä. Se ei saavuttanut menestystä aikansa asenneilmastossa, vaan katosi nopeasti ohjelmistosta. Myöhemmin oopperaa on esitetty harvoin, lähinnä säveltäjän merkkivuosina. Vuonna 2010 teos sentään pyöri useamman saksalaiskaupungin näyttämöllä. Nyt kesäkuun alussa sai ensi-iltansa uusi tuotanto Leipzigin Musikalische Komödiessa eli 1910-luvulta peräisin olevassa Dreilindenin teatterissa.

Musiikillisesti ooppera ei ollut lainkaan hullumpi ja aina luotettava kapellimestari Stefan Klingele toi notkean orkesterinsa parhaat puolet esille. Libretto on Lortzingin itsensä käsialaa, eikä mässäile lainkaan Casanovan hamesankaruudella - vaan pikemminkin esittää hänet "vapaana henkenä", eräänlaisena toisinajattelijana, jolla on kuitenkin vakaat moraalikäsitykset. Oopperassa on melko pitkiä puheosuuksia, joiden tiivistäminen tekisi kokonaisuudelle hyvää.

Cusch Jungin ohjaus oli sujuva, tarinaa erinomaisesti kuljettava ja tasapainoinen. Komiikkaa syntyi lavalle lisätyistä tapahtumista ja yksityiskohdista, kuten vaikkapa juovuksissa olevan kalastajan touhuista tai virkavallan typeryydestä. Beate Zoffin lavastus oli kertakaikkisen upea venetsialaisrakennuksineen ja -maisemineen (ooppera tapahtuu Muranon saarella) ja hänen näyttävä puvustuksensa tuki kokonaisuutta erinomaisesti.

Tärkeimmissä rooleissa oli talon oman ensemblen tuttuja laulajia: Casanova oli Radoslaw Rydlewski, joka suoriutui muuten hyvin, mutta ylärekisterin äänet olivat tänään merkillisen puristeisia ja kireitä. Milko Milev oli rehevän valloittava Rocco ja Magdalena Hinterdobler teki hänen tyttärenään Bettinana illan valloittavimman roolityön - myös laulullisesti. Michael Raschle oli arvonsa tunteva Busoni ja hänen sukulaistyttöään Rosauraa esitti Lilli Wünscher. Muissa tehtävissä nähtiin Hinrich Horn (Gambetto), Andreas Rainer (Peppo) ja Stefan Dittko (Fabio).

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Thomasorganist pisti parastaan


11.6.2018 Ullrich Böhme, urut Thomaskirchessä Leipzigissa

Viikonlopun Kantaten-Ring-konserttisarja oli niin rankka rupeama, että tälle maanantaille valitsin Bachfest Leipzigin ohjelmasta vain yhden konsertin. Illalla joukko Johann Sebastian Bachin urkumusiikin ystäviä kokoontui Thomaskircheen kuuntelemaan talon oman urkurin soittoa. Ullrich Böhme on hoitanut Thomasorganistin kunniakasta virkaa vuodesta 1986. Tässä konsertissa olivat tietenkin käytössä vuonna 2000 valmistuneet Woehl-urut, joita myös Bach-uruiksi kutsutaan - ne kun suunniteltiin ja rakennettiin nimen omaan J. S. Bachin urkumusiikin esittämistä ajatellen.

Ohjelma alkoi Fantasialla c-molli BWV 562/1. Sitä seurasi kuusi koraalialkusoittoa, BWV-numerot 645-650, eli ns. Schübler-koraalit. Konsertin jälkiosan musiikki oli Klavierübung-teoksen kolmannesta osasta (Teil III). Preludi ja fuuga Es-duuri BWV 552 oli jaettu osiin niin, että ensin kuultiin tämän teoksen preludi, väliin yhdeksän koraalialkusoittoa ja lopuksi fuuga. Nuo esitetyt koraalialkusoitot olivat numerot BWV 669-677.

Harvoin olen ollut näin hyvää tekevässä ja tasapainoisessa urkukonsertissa. Böhme todellakin osoitti olevansa virkansa arvoisella tasolla, niin suvereenin soittotaitonsa kuin taiteellisen tulkintansa ja näkemyksensä osalta. Meillä Suomessa on usein urkukonserteissa se yksi pakollinen Bachin kappale, mutta todella harvoin on mahdollisuuksia kuulla kokonainen konsertillinen hänen urkumusiikkiaan. Ja kovin harvassa ovat maamme barokkityyliset urut, joilla se myös kuulostaisi näin hyvältä...

Kantaattisarjan loppurutistus


10.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 6, 7, 8, 9 ja 10 -konsertit Marktilla, Thomaskirchessä ja Nikolaikirchessä Leipzigissa

Leipzigin Kantaten-Ring-sarja jatkui vielä sunnuntaina, johon mahtui peräti viisi konserttia. Niistä ensimmäinen (nro 6) pidettiin ulkoilmassa vanhalla torilla (Markt) jumalanpalveluksen yhteydessä. Konsertit nro 7 ja 9 olivat Thomaskirchessä ja konsertit nro 8 ja 10 Nikolaikirchessä.

Aamupuolen torikonsertissa (nro 6) esiintyi Gaechinger Cantorey Hans-Christoph Rademannin johdolla. Ohjelmassa oli Bachin kantaatti Die Himmel erzählen die Ehre Gottes BWV 76. Lisäksi kuultiin Traugott Fünfgeldin (s. 1971) Allegro ja Rondo sekä Vincenzo Bertolusin (k. 1608) motetti Venite ad me omnes.

* * *

Päivän ensimmäisessä kirkkokonsertissa (nro 7) Thomaskirchessä esiintyi Bach Collegium Japan johtajanaan Masaaki Suzuki. Solistit olivat eilisen tapaan Hannah Morrison, Robin Blaze, Makoto Sakurada ja Dominik Wörner.

Konsertin ohjelma oli seuraava:
- Die Elenden sollen essen BWV 75
- Brich dem Hungrigen dein Brot BWV 39
- Martin Roth (n. 1580-1610): In Domino Deo gaudebimus
- Ach Gott, vom Himmel sieh darein BWV 2

* * *

Ja sitten vaihto Nikolaikircheen, jossa iltapäivä alkoi Gaechinger Cantoreyn konsertilla (nro 8). Hans-Christoph Rademann johti ja solisteina olivat Dorothee Mields, Wiebke Lehmkuhl, Patrick Grahl ja Tobias Berndt.

Tässä konsertissa kuultiin seuraavat kappaleet:
- Ich hatte viel Bekümmernis BWV 21
- Jacopus Gallus (1550-1591): Beatus vir qui timet Dominum
- Herr, gehe nicht ins Gericht BWV 105
- Asprilio Pacelli (1570-1623): Cantate Domino
- Ich will den Kreuzstab gerne tragen BWV 56

* * *

Konsertti nro 9 vei taas Thomaskircheen iltapäivän lopulla. Siellä esiintyi Amsterdam Baroque Orchestra & Choir johtajanaan Ton Koopman. Eilinen solistijoukko (kontratenori Maarten Engeltjes, tenori Tilman Lichdi ja basso Klaus Mertens) oli saanut vahvistukseksi sopraano Martha Boschin.

Konsertin teokset:
- Komm, du süße Todesstunde BWV 161
- Hans Leo Hassler (1564-1612): Si bona suscepimus
- Liebster Gott, wenn werd ich sterben BWV 8
- Wer weiß, wie nahe mir mein Ende BWV 27
- Jacopus Gallus: Media vita in morte sumus
- Christus, der ist mein Leben BWV 95

* * *

Ja lopuksi sitten Nikolaikircheen, kuten kahtena edellisenäkin iltana. Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists saivat päättää konsertillaan (nro 10) koko Ring-sarjan. Johtajana oli tietenkin Sir John Eliot Gardiner ja solistit tulivat kuoron riveistä kuten aiemmissakin konserteissa.

Ohjelma oli tällainen:
- Es erhub sich ein Streit BWV 19
- Dieterich Buxtehude (1637-1707): Nimm von uns, Herr, du treuer Gott
- Nimm von uns, Herr, du treuer Gott BWV 101
- Jesu, der du meine Seele BWV 78
- Johann Hermann Schein (1586-1630): Freue dich des Weibes deiner Jugend
- Wachet auf, ruft uns die Stimme BWV 140

* * *

Kyllä oli huikea päivä - vielä antoisampi kuin eilinen! Voimille tämä rupeama kyllä kävi, sillä ei ole herkkua istua tuntikausia hikoillen kovilla puisilla kirkonpenkeillä. Mutta oli tämä konserttisarja kyllä sen arvoinen, eli ei kaduta että tuli leikkiin lähdettyä. Kaikki esiintyjät oli erittäin korkeatasoisia ja tarjosivat parastaan.

Sunnuntain yllättäjä oli Gaechinger Cantorey, josta Hans-Christoph Rademann loihti aivan huikeita esityksiä ja koskettavia tulkintoja. Heti iltapäiväkonsertin ensimmäinen kantaatti Ich hatte viel Bekümmernis BWV 21 otti luulot pois ja sai yleisön riehaantumaan suosionosoitusmyrskyyn. Brittien päätöskonsertti oli itselleni aivan ylimaallisen hieno elämys - Sir John Eliot Gardinerin tulkinnoissa vaan on kaikki kohdallaan. Hän oli säästänyt loppuherkuksi yhden Bachin suosikkikantaateistani: Wachet auf, ruft uns die Stimme BWV 140 soi taivaallisen kauniina. Tähän oli hyvä lopettaa...

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Rankka kirkkopäivä Leipzigissa


9.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 2, 3, 4 ja 5 -konsertit Thomaskirchessä ja Nikolaikirchessä Leipzigissa

Selvisinpä hengissä tästä lauantaista, jonka ohjelmassa oli neljä Leipzigin Kantaten-Ring-sarjan konserttia. Kyllä oli takapuoli ja jalatkin kovilla, eivätkä helteessä paahtuneet tukalan kuumat kirkot helpottaneet urakkaa lainkaan! Konserteista kolme ensimmäistä (nrot 2-4) pidettiin Thomaskirchessä ja viimeinen konsertti (nro 5) Nikolaikirchessä.

Puolenpäivän aikaan alkaneessa konsertissa nro 2 esiintyi Amsterdam Baroque Orchestra & Choir johtajanaan Ton Koopman. Loistavina solisteina toimivat kontratenori Maarten Engeltjes, tenori Tilman Lichdi ja basso Klaus Mertens.

Ohjelma oli seuraava:
- Jesus schläft, was soll ich hoffen BWV 81
- Hieronymus Praetorius (1560-1629): Surge illuminare Jerusalem
- Sie werden aus Saba alle kommen BWV 65
- Orlando di Lasso (1530/32-1594): Levavi oculos meos
- Ich habe genung BWV 82
- Liebster Immanuel, Herzog der Frommen BWV 123

* * *

Iltapäivän konsertissa nro 3 esiintyi jälleen Thomanerchor ja Gewandhausorchester Leipzigin muusikoita, johtajanaan Thomaskantor Gotthold Schwarz. Solisteina olivat Gesine Adler, Marie Henriette Reinhold, Patrick Grahl ja Stephan Heinemann. Ohjelman aloitti kuitenkin Thomasorganist Ullrich Böhme kappaleella Kyrie, Gott Vater in Ewigkeit BWV 669, joka soitettiin tietenkin Woehl-uruilla. Puhdasta nautintoa!

Muut kuullut numerot olivat:
- Orlando di Lasso: Confitemini Domino
- Sehet, wir gehn hinauf gen Jerusalem BWV 159
- Herr Jesu Christ, wahr' Mensch und Gott BWV 127

Bachin kantaattien välissä oli pieni hartaushetki, jossa veisattiin vuorolauluna virsi Lasset uns mit Jesus leiden. Böhme säesti tämän Sauer-uruilla ja pääsi alkusoitossa esittelemään niiden äänivaroja ja soinnin muhkeutta.

* * *

Konsertti nro 4 oli vuorossa iltapäivän vaihtuessa illaksi. Tätä olin odottanut kovasti, sillä esiintymässä oli Bach Collegium Japan - tietysti perustajansa Masaaki Suzukin johdolla. Solistit olivat Hannah Morrison, Robin Blaze, Makoto Sakurada ja Dominik Wörner.

Tämän konsertin teokset olivat:
- Wie schön leuchtet der Morgenstern BWV 1
- Himmelskönig, sei willkommen BWV 182
- Jacobus Gallus (1550-1591: Alleluja. In resurrectione tua
- Der Himmel lacht! Die Erde jubilieret BWV 31
- Bleib bei uns, denn es will Abend werden BWV 6

* * *

Ja päätteeksi konsertti nro 5 siis Nikolaikirchessä. Esiintymässä olivat eilisillan tapaan Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists johtajanaan Sir John Eliot Gardiner. Solisteina oli useita kuoron jäseniä.

Ja ohjelma oli tällainen:
- Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen BWV 12
- Luca Marenzio (1553/54-1599): Jubilate Deo
- Ihr werdet weinen und heulen BWV 103
- Erasmus Sartorius (1577-1637): Veni creator spiritus - Nun bitten wir den Heiligen Geist
- O ewiges Feuer, o Ursprung der Liebe BWV 34
- Giovanni Gabrieli (n. 1554/57-1612): Timor et tremor
- O Ewigkeit, du Donnerwort BWV 20

* * *

Päivä oli pituudestaan huolimatta tavattoman antoisa, eikä vielä tuntunut siltä, että nyt riittää tätä lajia. Esitysten taso oli kautta linjan korkea, sillä kaikilla johtajilla riittää taiteellista kunnianhimoa, näkemystä, ja tietoa mm. esityskäytännöistä. Kovassa seurassa alankomaalaisten konsertti ei säväyttänyt yhtä paljon, vaan jätti muita vaisumman vaikutelman. Yleisön suosikki oli ilman muuta Gardiner, jolle aplodeerattiin ja huudettiin niin että korviin koski. Itse olin erityisen vaikuttunut japanilaisten esityksistä. Toki Bach Collegium Japan ja sen taso on levytyksistä tuttu, mutta nyt ensimmäistä kertaa livenä kuultuna ei voinut kuin ihailla lopputulosta. Bravo herra Suzuki!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Bachfest käyntiin


8.6.2018 Bachfest Leipzig: Avajaiskonsertti Thomaskirchessä Leipzigissa

8.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 1 -konsertti Nikolaikirchessä Leipzigissa

Bachfest Leipzig on mittasuhteiltaan valtava festivaali - tänäkin vuonna ohjelmassa on kymmenen päivän aikana peräti 161 konserttia tai muuta tapahtumaa. Bachfest keskittyy tietenkin Johann Sebastian Bachin (1685-1750) tuotantoon, mutta konserteissa esitetään paljon muidenkin säveltäjien musiikkia.

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan festivaalille, nyt sen alkupäivien ohjelmaan. Perjantai-illan avajaiskonsertti oli Thomaskirchessä, tuossa Tuomaskanttori Bachille niin tutussa kirkossa, johon hänen jäännöksensäkin siirrettiin vuonna 1950. Nykyisin kirkko tosin on erinäköinen kuin Bachin aikana, eivätkä hänen urkunsakaan ole säilyneet (pääurut purettiin uusien tieltä 1880-luvulla). Thomaskirchessä on nykyisin kahdet urut: vuonna 1889 valmistuneet romanttiset Sauer-urut ja vuonna 2000 valmistuneet Woehl-urut, jotka edustavat keskisaksalaista 1700-luvun barokkityyliä.

Avajaiskonsertti käynnistyi J. S. Bachin Toccatalla ja fuugalla d-molli BWV 565. Uruissa oli nykyinen Thomasorganist Ullrich Böhme, joka on hoitanut virkaa vuodesta 1986. Olipa mahtavaa kuulla teos autenttisella paikalla ja hienoilla barokkiuruilla! Tuttu kappale ei kuulostanut lainkaan sellaiselta sointipuurolta kuin monien suomalaiskirkkojen uruilla. Böhme otti soitossaan veikeitä pieniä vapauksia, mikä lisäsi esityksen raikkautta.

Konsertin orkesterina oli Gewandhausorchester Leipzig, mutta pääosassa oli silti Thomanerchor Leipzig. Vuonna 1212 perustettu poikien Tuomaskuoro on lajissaan maailman vanhimpia ja Bach johti sitä vuosina 1723-1750. Kuulimme Tuomaskanttori Johann Hermann Scheinin (1586-1630) teoksen Herr Gott, dich loben wir. Tätä seurasi ylipormestari Burkhard Jungin avauspuhe sekä Yhdysvaltain suurlähettilään S. E. Richard Grenellin tervehdys. (Tämän jälkeen herra lähettiläs purjehti turvamiestensä ja avustajiensa kanssa näyttävästi ulos kirkosta!)

Scheinilta kuultiin vielä kolme motettia: Unser Leben währet siebnzig Jahr, Zion spricht: Der Herr hat mich verlassen ja Die mit Tränen säen. Näitä seurasi läheisessä Dresdenin kaupungissa vaikuttaneen Heinrich Schützin (1585-1672) kolme motettia: Selig sind die Toten, Das ist je gewisslich wahr ja Verleih uns Frieden genädiglich.

Konsertin päätösnumerot olivat Bachin Messu F-duuri BWV 233 ja Felix Mendelssohn Bartholdyn (1809-1847) Verleih uns Frieden gnädiglich. Messussa lauloivat sopraanot Gerlinde Sämann ja Anja Blinkenstein; muissa solistitehtävissä oli Tuomaskuoron jäseniä. Konsertin johti Gotthold Schwarz, joka on 17. Tuomaskanttori Bachin jälkeen. Kirkon upeaa akustiikkaa ja kuoron taivaallista sointia saattoi vain ihailla mykistyneenä.

* * *

Tänä vuonna Bachfestin ohjelmassa on Kantaten-Ring, jossa esitetään kymmenessä konsertissa kolmen päivän aikana peräti 33 Bachin kantaattia ja lisäksi koko joukko muuta musiikkia. Ja hullu kun olen, niin pitihän tähän ryhtyä, vaikka istumista tulee enemmän kuin Wagnerin Ringissä! Luvassa on varmasti unohtumattomia konsertteja, sillä esiintymässä ja johtamassa on alan kansainvälisiä huippuja.

Rupeama alkoi myöhemmin perjantai-iltana Nikolaikirchessä. Ohjelma oli seuraava:
- Wachet! betet! betet! wachet! BWV 70
- Jacobus Gallus (1550-1591): Jerusalem, gaude gaudio magno
- Nun komm, der Heiden Heiland BWV 61
- Schwingt freudig euch empor BWV 36
- Heinrich Schütz: Ach Herr, du Schöpfer aller Ding
- Unser Mund sei voll Lachens BWV 110

Esiintymässä olivat Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists johtajanaan Sir John Eliot Gardiner. Solisteina toimivat kuoron riveistä Hana Blažiková, Julia Doyle, Reginald Mobley ja Peter Harvey.

Aivan huikea aloitus Ringille - tästä on muiden paha pistää paremmaksi! Gardiner osoitti ansainneensa maineensa barokkimusiikin ja etenkin Bachin (kantaattien) spesialistina. Yli kaksituntinen konsertti kului aivan huomaamatta, niin nautinnollista oli kuunnella tätä musiikkia.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Antiikin ajan saippuaoopperaa


7.6.2018 Georg Friedrich Händelin ooppera Berenice, regina d'Egitto Oper Hallessa

Hallen Händel-Festspielen ohjelmassa oli tänä vuonna niin paljon kiinnostavia konsertteja, että olisi tehnyt mieli viettää paikkakunnalla vaikkapa viikko. Siihen ei (taaskaan) ollut mahdollisuutta, joten jouduin tyytymään yhteen näyte-erään: oopperaan Berenice, regina d'Egitto (Berenike, Egyptin kuningatar), joka on tämän vuoden uusi tuotanto. Teos kantaesitettiin Lontoossa 1737, mutta se menestyi huonosti ja esityksiä oli vain neljä.

Berenicen keskushenkilö on Berenike III eli Kleopatra Berenike, joka oli kuningatar vuosina 82-81 eaa. ja ensimmäinen yksin hallinnut nainen Egyptissä 1100 vuoteen. Jo tätä ennen hän oli ollut vallan kahvassa ilmeisesti puolisonsa kanssa. Oopperassa Berenice rakastaa Makedonian prinssi Demetriota, mutta hänen pitäisi ottaa roomalainen puoliso valtion edun vuoksi. Kaiken lisäksi Demetrio on Egyptin vihollisen, Pontoksen kuninkaan Mithridateen, liittolainen. Rooman lähettiläs Fabio esittelee kuningattarelle Alessandron, joka on valittu hänen puolisokseen. Alessandro rakastuu Bereniceen päätä pahkaa, mutta kuningattaren tunteet eivät herää.

Fabio ilmoittaa, että jollei Berenice nai Alessandroa, niin sulhokandidaatin on otettava puolisokseen kuningattaren sisko Selene. Mutta kuinka ollakaan, Demetrio ja Selene rakastavat salaa toisiaan, ja juonittelevat vallan kaappaamiseksi Mithridateen avulla. Berenice taasen on naittamassa siskoaan Arsacelle, joka rakastaa Seleneä mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Ja tätä rataa oopperan tapahtumat etenevät aivan saippuaoopperan hengessä - loppuratkaisun saatte arvata itse! (Ja ei, näyttämölle ei saavu mustana hevosena Berenicen veljeä, jonka kanssa kuningatar astuisi avioon - kuten antiikin Egyptissä toisinaan oli tapana...)

Ohjaaja Jochen Biganzoli toi oopperan tapahtumat sosiaalisen median, netin viihdesivustojen, kuvamanipulaatioiden ja muiden vastaavien aikamme ilmiöiden keskelle. Henkilöt ottivat selfieitä, twiittasivat, lähettivät toisilleen kännyköillä pikaviestejä yms. ja ryntäsivät välillä lavan reunalle kameran eteen laulamaan aariansa. Livekuva näistä numeroista samoin kuin jatkuva nettisivustojen virta YouTube-videoineen projisoitiin näyttämön ylle. Konsepti ei ollut kovin tuore - itse olen nähnyt niin monta vastaavaan ideaan perustuvaa ohjausta, ettei tämä jaksanut enää innostaa. Wolf Gutjahrin lavastuksena oli pyörivällä näyttämöllä oleva rakennus, jonka eri huoneissa oopperan kohtaukset tapahtuivat, ja tietysti henkilöt ravasivat peräkanaa huoneesta toiseen näyttämön pyöriessä. Jokseenkin nähty tämäkin ratkaisu... Katharina Weissenbornin barokkityyliset puvut olivat näyttävät ja tyylikkäät.

Kapellimestari Jörg Halubek aloitti hieman vaisusti, mutta sai rutinoituneen orkesterinsa lämpenemään oopperan edetessä. Solistit olivat jälleen kerran erinomaisia: Romelia Lichtenstein (Berenice), Samuel Mariño (Alessandro), Filippo Mineccia (Demetrio), Svitlana Slyvia (Selene), Franziska Gottwald (Arsace), Robert Sellier (Fabio) ja Ki-Hyun Park (Aristobolo). Suosikkini oli Mariño, joka hallitsi tyylin parhaiten, fraseerasi erittäin kauniisti ja lisäksi eläytyi rooliinsa Alessandrona aivan esimerkillisesti.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Keskiajalla Spontinin matkassa


6.6.2018 Gaspare Spontinin ooppera Agnes von Hohenstaufen Theater Erfurtissa

Gaspare Spontini syntyi vuonna 1774 silloisen Kirkkovaltion (nykyisen Italian) alueella Maiolatissa. Hän opiskeli Napolissa ja saavutti jo nuorena menestystä oopperoillaan aina Roomaa myöten. 1800-luvun alussa Spontini muutti Pariisiin ja nousi parissa vuodessa hovisäveltäjäksi. Tältä ajalta on peräisin hänen kenties tunnetuin oopperansa La vestale (1807).

Spontini lähti poliittisten suhdannemuutosten vuoksi Pariisista Berliiniin vuonna 1820, saatuaan kutsun Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:n (Fredrik Vilhelm III) hovioopperaan. Kuninkaan kuoltua (1840) maestro menetti suosioasemansa ja palasi Pariisin kautta synnyinseudulleen pari vuotta myöhemmin. Kotikunnan nimi on vuonna 1851 kuolleen säveltäjän kunniaksi nykyisin Maiolati Spontini.

Agnes von Hohenstaufen sävellettiin Berliinissä ja kantaesitettiin kuninkaallisessa oopperassa 1827. Tämä versio sisälsi vain yhden näytöksen. Oopperan toinen, kolminäytöksinen versio pääsi näyttämölle 1829. Lopullinen, kolmas versio (jota Erfurtissa käytettiin) esitettiin vasta 1837. Näiden 1800-luvun esitysten jälkeen ooppera painui unholaan yli sadaksi vuodeksi. Vasta 1954 teosta esitettiin Firenzessä ja Italiassa on tehty 1900-luvulla pari muutakin produktiota. Ennen tätä Erfurtin tuotantoa teosta on esitetty viimeksi Roomassa vuonna 1986. Once-in-a-lifetime-ainesta siis!

Agnes von Hohenstaufen on libretisti Raupachin mukaan lajiltaan große historisch-romantische Oper. Teoksessa onkin ranskalaisen grand opéran piirteitä. Sen tapahtumat sijoittuvat Mainzin kaupunkiin 1100-luvun lopulla. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Heinrich VI (Henrik VI) taistelee vallasta Welf-suvun Heinrich der Löwen (Henrik Leijona) kanssa. Henrik Leijona oli ollut keisarin isän sotapäällikkö, mutta ajautui hallitsijansa kanssa riitoihin ja menetti herttuakuntansa. Kähinät jatkuivat sitten pojan kanssa, mikä pisti stopin keisarin serkun Agnes von Hohenstaufenin suunnitellulle avioliitolle Henrik Leijonan pojan kanssa. (Poikakin on nimeltään Henrik - ja oopperaa seuratessa menikin tovi, ennen kuin kaikista Heinricheista sun muista samannäköisistä miehistä otti tolkkua...)

Seuraavaksi Agnesta ollaan naittamassa Ranskan kuninkaalle. Poika-Henrik sössii asiansa ja tuomitaan kuolemaan - ja Agnes passitetaan luostariin. Ensimmäinen Henrikin pakoyritys epäonnistuu ja hänet kiinni ottanut Ranskan lähettiläs vaatii kaksintaistelua - mutta sulhomme juonitaan tapettavaksi toisen, järjestetyn pakoyrityksen yhteydessä. Tällä kertaa pako onnistuukin ja Henrik vihityttää itsensä nopeasti Agnesin kanssa. Karkaaminen ei onnistu, pari vangitaan ja Henrik joutuu kaksintaisteluun Ranskan lähettilään kanssa. Kuolettavasti haavoittunut lähettiläs paljastuukin itse kuninkaaksi. Lopussa Mainzin vallannut Henrik Leijona alistuu takaisin keisarin valtaan, Ranskan kuningas armahtaa Henrikin ja vieläpä keisari siunaa tuoreen avioparin. Melkoisen imelää!

Ohjaaja Marc Adam oli tehnyt vähän omituisen libreton pohjalta erittäin hyvää työtä. Hämärä tarina selkeytyi ja sujuvoitui. Huikea yksityiskohta nähtiin heti ensimmäisen näytöksen alussa, kun näyttämölle lensi ihkaoikea elävä kotka(!!). Juu-u, piti minunkin pari kertaa hieraista silmiäni... Sotilaan ruumista repivä kotka oli oivallinen keisarikunnan symboli. Monika Goran jykevät lavasteet olivat tapahtumille hieno tausta ja varsinkin kuorolaisten puvustus oli aivan mahtava.

Spontinin musiikki osoittautui värikkääksi ja intensiiviseksi. Esityksen johti Zoi Tsokanou, joka toimi Erfurtin teatterissa muutamia vuosia, mutta on nyt palannut kotimaahansa Thessalonikin kaupunginorkesterin ylikapellimestariksi. En vaikuttunut hänen työskentelystään, jonka lopputulosta voisi usein kuvata "orkesterin tasapaksuksi huudattamiseksi". Theater Erfurtin sali on vielä akustiikaltaan kova ja tuuttaa orkesterin soiton alapermannolle niin voimalla, että korviin meinasi koskea.

Mutta laulajista ei ole huonoa sanottavaa - olipa harvinaisen hyvin onnistunut roolitus ja tasaisen osaava solistikaarti! Kansainvälisyyttäkin löytyi: keisari Heinrich VI oli unkarilainen Máté Sólyom-Nagy, hänen veljensä Philipp oli yhdysvaltalainen Todd Wilander ja Ranskan kuningas Philipp August oli eteläafrikkalainen Siyabulela Ntlale. Muissa miesrooleissa vakuuttivat Juri Batukov (Heinrich der Löwe), Bernhard Berchtold (edellisen poika Heinrich), Kakhaber Shavidze (Mainzin arkkipiispa), Caleb Yoo (linnankreivi) ja Jörg Rathmann (Theobald). Naissolisteja oli vain kaksi, mutta he lauloivat sitäkin mieleenpainuvammin: Margarethe Fredheim oli lämminääninen ja ylväs Irmengard ja Claudia Sorokina lumoava Agnes.

(Ps. Kävin Erfurtissa viimeksi neljä vuotta sitten, eikä Theaterin ratikkapysäkille päässyt tuolloin aseman suunnasta. Oli yllättävää havaita, että kisko-osuus Angerin ja Domplatzin välillä oli edelleen remontissa! Jospa yhteys toimisi seuraavalla kerralla - elleivät rakentajat ota mallia Berlin-Brandenburgin lentokentästä...)