sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Kannatti käydä Vaasassa!


29.4.2018 Krönungsmesse-konsertti Mustasaaren kirkossa Vaasassa

Wasa Sinfonietta ja Lahden Kamarikuoro konsertoivat sunnuntai-iltana Mustasaaren kirkossa, joka on rakennettu alun perin Vaasan hovioikeuden käyttöön ja palveli siinä tarkoituksessa vuodesta 1786 lähtien. Vaasan palon (1852) jälkeen kaupunki siirrettiin lähemmäksi rannikkoa ja palosta selvinnyt hovioikeuden rakennus jäi tyhjilleen. Keisarin seurakunnalle lahjoittama rakennus muutettiin kirkoksi 1860-luvun alussa. Upea varhaiskustavilainen julkisivu säilytettiin, mutta sisältä rakennus koki luonnollisesti täydellisen muodonmuutoksen. Kaunis ja valoisa kirkko oli oivallinen konserttipaikka kevätauringon paistaessa ikkunoista sisälle.

Ohjelma alkoi Hannu Marjamäen johtaman lahtelaiskuoron voimin: Toivo Kuulan Sävel ja J. S. Bachin motetti Lobet den Herrn. Tämän jälkeen mukaan menoon liittyi myös orkesteri ja johtajana toimi Toivo Rolser konsertin loppuosan ajan. Mozartilta saatiin maistiaisiksi Laudate Dominum solistinaan Camilla Nylund sekä Domine Deus, jossa solistina lauloi Nylundin lisäksi Essi Luttinen. Nylund oli niin säkenöivä ja taivaallisen upea, että oikein hyvin laulanut Luttinen meinasi vähän jäädä hänen varjoonsa.

Alankomaalainen tenori Anton Saris (joka on Camilla Nylundin puoliso) esitti omana numeronaan Schubertin tutun ja iki-ihanan Ständchenin laulusarjasta Schwanengesang. Niin kaunista ja sävykästä! Neljäs solisti, Juha Kotilainen, oli valinnut Dvořákin Raamatullisia lauluja -sarjasta neljä ensimmäistä kappaletta. Komea ja väkevä oli Kotilaisen tulkinta, ja aivan kiitettävän arvoinen suoritus.

Konsertin pää- ja päätösnumerona oli Mozartin Krönungsmesse, siis Kruunajaismessu vuodelta 1779. Sekä kuoro että orkesteri koostuvat pääasiassa harrastajista, mutta yllättävän hyvää työtä he tekivät läpi ohjelman. Tähän päätösnumeroon oli selvästi ladattu paljon, ja komealta kokonaisuus kuulostikin. Erinomaiset solistit kruunasivat(!) elämyksen.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Wieniläiset villitsivät Tampereella


28.4.2018 Wiener Philharmoniker, joht. Daniel Harding, sol. Elisabeth Kulman Tampere-talossa

Ostin lipun Wienin filharmonikkojen Tampereen-konserttiin nähdäkseni vielä kerran livenä kapellimestari Zubin Mehtan (joka täyttää 29.4.2018 jo 82 vuotta). Huonosti kävi sen toiveen suhteen, sillä maestro joutui perumaan kaikki alkuvuoden konserttinsa olkapääleikkauksen vuoksi. Paikkaajaksi lennätettiin Tukholmasta yksityiskoneella Daniel Harding, joka ystävällisesti lyhensi konserttiaan Ruotsin RSO:n kanssa. Tampereen konsertti pääsi tästä huolimatta alkamaan vasta 45 minuuttia alkuperäistä ajankohtaa myöhemmin. Odottelijoille tarjottiin lasillinen kuohuviiniä Wienin filharmonikkojen kustannuksella. Upeaa huomaavaisuutta!

Onneksi Harding on esittänyt konsertin kappaleita ennenkin Wienin filharmonikkojen kanssa, kun harjoitukset jäivät tällä kertaa väliin - sen verran kimurantteja molemmat kuullut sinfoniat ovat. Konsertti alkoi Leonard Bernsteinin Sinfonialla nro 1, lisänimeltään "Jeremiah". Teos oli minulle ennestään vieras, mutta osoittautui kiinnostavaksi ja tavanomaisuuksista poikkeavaksi paketiksi. Kolmannessa osassa laulusolistina oli mezzosopraano Elisabeth Kulman. Hän oli tyylikäs ja hienostunut esiintyjä, jolla on kiinteä ja linjakas ääni.

Väliajan jälkeen kuultiin Gustav Mahlerin Sinfonia nro 5. Olen blogissani tainnut pari kertaa mainita, että Mahlerin megalomaanisimmat sinfoniat eivät kuulu ykkössuosikkeihini. Tai joskus teininä kuuluivat, mutta kypsemmällä iällä olen viehättynyt enemmän pelkistettyihin ja tiivistettyihin linjoihin. Tämä Mahlerin "vitonen" nyt vielä menee ja kun esittäjänä oli tällainen huippuorkesteri, niin ihan myyty olin minäkin. Wienin filharmonikot kyllä hallitsevat tämän lajin musiikin ja myös kapellimestari Harding oli aivan ilmiömäinen. Huh huh, mikä esitys - vaikka hetkittäin meinattiin "turboilla" vähän liikaakin. Sinfonian jälkeen yleisö aplodeerasi ja huusi seisaaltaan hyvän aikaa, mutta ylimääräistä ei vaan herunut.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Barokkimannaa täydelle Ritarihuoneen salille


27.4.2018 Henry Purcellin ooppera Dido and Aeneas Ritarihuoneessa Helsingissä

Suomalainen barokkiorkesteri otti ohjelmaansa pitkästä aikaa oopperaa. Henry Purcell sävelsi puolen tusinaa puolioopperaa (semi-opera), mutta tiettävästi vain yhden läpisävelletyn näyttämöteoksen, noin vuonna 1688 valmistuneen Didon ja Aeneaan. Helsinkiläisiä on viime aikoina hemmoteltu tällä herkkupalalla, sillä vuonna 2017 pyöri Orpheus' Muses -seurueen tuotanto ja tämän vuoden alussa teosta esitettiin Helsingin Konservatoriossa.

FiBO:n esityksen kerrottiin olevan konserttiversio, mutta kyseessä oli lähes puolinäyttämöllinen versio, jossa hyödynnettiin paljonkin solistien ja kuoron liikkumista ym. Didon ja Aeneaan musiikki ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, mutta Nahum Taten libretto on - ja illan kapellimestari Justin Doyle oli rekonstruoinut siihen prologin perustuen Purcellin ja John Blow'n musiikkiin. Mahtava aloitus, joka tarjosi uutta myös tämän oopperan ennestään tuntevalle yleisölle!

Musiikillisesti ilta oli erittäin onnistunut ja täysipainoinen. FiBO soitti kuin unelma ja Doylen hurmaava innostuneisuus tuntui tarttuneen kaikkiin. Key Ensemble toimi esityksen kuorona ja useat sen jäsenet esittivät myös solistisia osia. Voi mitä ääniä ja kykyjä löytyi kuoronkin riveistä! Mutta solistit pistivät vielä pykälä paremmaksi: Jumalaista Tuuli Lindebergiä (Dido) olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan. Hänen äänestään löytyi matalammassa rekisterissä ja surumielisissä numeroissa aivan uusia sävyjä. Kajsa Dahlbäck oli erinomainen Belinda ja Juho Punkeri Aeneas.

Esityksen päätteeksi kapellimestari Justin Doyle piti pienen puheen ja ylimääräisen numeron esittelyn suomeksi, mikä tietysti upposi yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Se ylimääräinen oli loppukuoro John Blow'n oopperasta Venus and Adonis. Melankolinen kappale oli tunnelmaan sopiva ja oiva päätös illalle.

Dynamic duo ja HKO


26.4.2018 Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki, sol. Karita Mattila Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi saksalaisen säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen (s. 1969) teoksella Altbau. Kaksijaksoinen, noin 15-minuuttinen sävellys käynnistyi melkoisella rymistyksellä, mutta rauhoittui toisen jakson lähes seesteisiin tunnelmiin. Mälkin johtamista ja otetta tästä kappaleesta saattoi vain ihailla.

Sopraano Karita Mattila oli saatu pitkästä aikaa HKO:n solistiksi - edellinen vierailu oli vuonna 1999. Hänen esitettävänään oli vain yksi kappale: Beethovenin konserttiaaria Ah! perfido. Varttitunnin kestävä teos kävi läpi melkoisen tunteiden skaalan, kun rakastettu mies on lähdössä pois. Mattila ilmensi tunnetiloja loistokkaasti, pari kertaa ehkä liioittelun rajamailla käyden. Beethovenin dramaattinen musiikki on oivallista ja Mälkki seurasi laulusolistia erittäin tarkasti. Ylimääräisenä kuultiin jännä valinta: Wagnerin Träume eli viimeinen laulu Wesendonck-Lieder-sarjasta. Korvia hivelevää kauneutta ja herkkyyttä Beethovenin vastapainoksi!

Olen viime vuosina kuullut Beethovenin Sinfonia nro 3:n turhan monta kertaa ja se tuntuu jo pursuavan korvista. Mutta olisihan se pitänyt arvata, että Mälkki kykenee tarjoilemaan Eroicastakin niin loogisen, koherentin ja puhuttelevan tulkinnan, että kyllä kelpasi päätösnumero minullekin.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Verdin ja Schillerin täydellinen liitto


21.4.2018 Elokuvissa: Giuseppe Verdin ooppera Luisa Miller The Metropolitan Operasta New Yorkista

The Metropolitan Operan Live in HD -sarjassa nähtiin kauden toiseksi viimeisenä teoksena Luisa Miller, jonka libretto perustuu Friedrich von Schillerin Kabale und Liebe -näytelmään. Mahtava tragedia tarjoaa oopperalle oivalliset raamit ja Verdin loistokas musiikki täydentää kokonaisuuden erinomaiseksi. Rakkauden kiemuroissa liikutaan ja mukana on sopivasti juonittelua, väärinkäsityksiä, mustasukkaisuutta ja muita oopperoiden perusaineksia. Suosikkini on nautinnollinen loppukohtaus, jossa näyttämölle jää kolme ruumista isäpappojen ihmeteltäväksi...

Luisa Millerissä on kuultavissa monia Verdin myöhempien oopperoiden ituja. Tämä Finnkinon välittämä The Metin tuotanto sai ensi-iltansa jo vuonna 2001. Elijah Moshinskyn ajaton ja konservatiivinen ohjaus toimii edelleen Gregory Kellen uusintana, kuten myös Santo Loquaston jykevät lavasteet ja puvut. Näkemässäni esityksessä kapellimestarina oli tuttu ja turvallinen Bertrand de Billy. Solistikaarti oli ensiluokkainen ja aivan huikea: Sonya Yoncheva (Luisa), Piotr Beczala (Rodolfo), Plácido Domingo (Miller), Aleksandr Vinogradov (Walter), Dmitry Belosselskiy (Wurm) ja Olesja Petrova (Federica). Yonchevan laulu suorastaan mykisti hetkittäin kauneudellaan ja Beczalan stamina oli monin paikoin jotain aivan hämmästyttävää.

Domingon debyytistä The Metissä tulee pian 50 vuotta ja väliajalla käytiin läpi hänen Verdi-roolinsa. Tallenteelta soinut maestron prime time -vuosien tenorilaulu oli tietenkin jotain muuta kuin tänä päinänä, mutta kyllä 77-vuotiasta(!) konkaria kesti hyvin kuunnella tässä baritoniosassa. Ajoittain hänen laulamisensa vaikutti työläältä, mutta joissakin fraaseissa ja ylä-äänissä Domingo väläytteli entisiä loiston päiviä. Belosselskiy oli hyytävän hieno "pahis" Wurmina. Ja aah, mikä bassojen duetto!

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Minimalistinen oopperakomedia Oulussa


20.4.2018 Tom Johnsonin ooppera The Four Note Opera Oulun teatterissa

Tom Johnson on vuonna 1939 syntynyt yhdysvaltalainen säveltäjä, jonka minimalistinen teos The Four Note Opera kantaesitettiin vuonna 1972. Oopperan musiikissa käytetään todellakin vain neljää säveltä - A, B, D ja E. Voisi kuvitella, että tämä käy nopeasti puuduttavaksi, mutta ehei - Johnson varioi mm. melodiaa ja rytmiä niin, että hihasta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia ässiä.

The Four Note Opera on parodia tai satiiri oopperoiden rakenteesta ja sisällöstä sekä esittämisen konventioista. Kokonaisuus oli viihdyttävä ja paikoin hauskakin, mutta ohjaaja Heta Haanperä olisi voinut ottaa aiheesta enemmän irti ja revitellä reilummin. Ooppera esitettiin suomenkielisenä oikein sujuvana käännöksenä. Teos on Oulun konservatorion ja Oulun teatterin tuotanto. Laulun harjoituksesta on vastannut 
Ritva Lehtiniemi-Anundi ja korrepetiittorina on toiminut Laura Heikkilä, joka oli myös esityksen pianisti.

Näkemässäni esityksessä laulaneet oopperastudion opiskelijat olivat Tilda Santapakka, Hanna-Elisa Joki-Luomala, Jukka Tallgren, Tuomas Hallikainen ja Janne Sihvo. Kaikki hoitivat osuutensa ihan asiallisesti ja yhteispeli esityksessä toimi hyvin.

Oopperan jälkeen seurasi pieni konsertillinen musiikkia sello-piano-duon esittämänä. Soittajien nimet ikävä kyllä unohtuivat minulta illan tuntien aikana, sillä ne kerrottiin vain suullisesti. Minikonsertin säveltäjänimiä olivat mm. J. S. Bach, Schubert, Massenet, Elgar ja Sibelius.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Tanssin ja musiikin turha liitto


19.4.2018 Claudio Monteverdin Maria-vesper Kaapelitehtaalla Helsingissä

Vespro della Beata Vergine da concerto composto sopra canti fermi sex vocibus et sex instrumentis eli lyhyemmin ja tutummin Maria-vesper on Monteverdin vuonna 1610 julkaisema kokoelma kirkollista musiikkia. Kokonaisuus on kiehtova, sillä mukana on tukevasti renessanssin polyfoniaan nojaavia osia, mutta myös barokkiin kurkottavia, musiikillisen murrosvaiheen uutta tyyliä edustavia numeroita.

Helsingin Kaapelitehtaan Pannuhallissa koettiin Maria-vesperistä erilainen esitys, jonka ovat tuottaneet Zodiak - Uuden tanssin keskus ja Helsingin Barokkiorkesteri. Tuotannon "äitejä" ovat Anna Mustonen (koreografia) ja Marianna Henriksson (musiikin johto, cembalo ja urut). Esityksessä olivat mukana tanssijat Hanna Ahti, Anna Kupari ja Eleni Pierides, laulusolistit Tuuli Lindeberg, Sirkku Rintamäki, Teppo Lampela, Taavi Oramo, Juho Punkeri ja Jussi Lehtipuu sekä yksitoista HeBO:n muusikkoa.

Esitys yhdisti tanssin ja musiikin ja kutsui "hiljentymään, kuuntelemaan ja lumoutumaan sävelistä, jotka värisyttävät, tuudittavat ja virtaavat paikallaolijoiden kehoissa." Musiikista kyllä lumouduinkin, mutta tanssiosuudet eivät aiheuttaneet minussa minkään lajin väristyksiä. Ammattitanssijoiden esiintymistä oli sinänsä ilo seurata ja ajoittain uskoin jopa ymmärtäväni, mitä liikkeiden oli tarkoitus ilmentää. Mutta jotenkin kornilta ja vaivaannuttavalta näytti se, että laulajatkin laitettiin joissakin numeroissa lavalle hytkymään. Osin kömpelyys saattoi johtui siitä, että laulajilla oli plarit käsissään, jolloin liikkuminen ei ollut luontevaa - ainoastaan Tuuli Lindeberg hallitsi osuutensa ulkomuistista. Tai ehkä juuri tätä kontrastia haettiin?

Minulle olisi siis riittänyt pelkkä musiikki, mutta tanssitaiteen ystäville esitys arvatenkin tarjosi jotain enemmän. Katsomo oli kivasti kehänä lavan ympärillä, joten kaikilla oli hyvä näkyvyys ja läheinen yhteys esiintyjiin. Kaikki laulajat ansaitsevat kiitettävän arvosanan; erityisesti korviani hivelivät Tuuli Lindebergin ja Juho Punkerin soolo-osuudet. Taavi Oramo yllätti tänä iltana positiivisesti - vanha musiikki tuntuu sopivan hänelle laulajana paremmin kuin uudempi ohjelmisto. Muut solistit tekivät erinomaista työtä hekin, mutta eivät tässä kokonaisuudessa nousseet esille yhtä vahvasti.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Sisällissotaa melodraamamuodossa


18.4.2018 Metsäkansan laulu -melodraama Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Metsäkansan Kulttuuriseuran aloitteesta syntynyt melodraama Metsäkansan laulu sai maailman kantaesityksensä Aleksanterin teatterissa. Tuotannossa ovat mukana myös Opera BOX ja Työväen Musiikkitapahtuma, jossa teos esitetään ensi heinäkuussa.

Melodraaman kertojana on Sakari, Tampereelta taistelujen keskeltä karannut punakaartilainen. Hän palaa kotiseudulleen Valkeakosken Metsäkansan kylään ja käy monologissaan läpi kokemuksiaan sekä muistojaan. Arto Seppälän teksti on hieno ja monitahoinen kokonaisuus, jonka Martti Suosalo esitti riipaisevasti. Niin Sakarin veljen Akselin kuin Pietolan isännän kohtalo koskettaa. Teos onkin Metsäkansan "punaisten ja valkoisten jälkeläisten yhteinen ponnistus vihaa vastaan".

Dramaturgiasta ja ohjauksesta on vastannut Leena Salonen. Ratkaisut ovat hienovaraisia ja esitys lepää täysin Suosalon suvereenin näyttelijäntyön varassa. Hänen käheytynyt, ajoittain särkyvä äänensä toi tekstin tulkintaan tehokkaan lisän. Näyttämöllä syntetisaattorinsa ääressä istui Leif Segerstam, joka on säveltänyt melodraamassa kuultavan musiikin. Hänen soittonsa täydensi hienosti Sakarin vuodatusta ja tunnetiloja - mutta onneksi teos ei ollut läpisävelletty, vaan pelkälle tekstillekin annettiin tilaa. Vaikuttava valaistus oli Max Wikströmin suunnittelema.

Esityksen päätteeksi tekijät kukitettiin punavalkoisilla kimpuilla, mikä oli hieno oivallus.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Mahtava oopperahauskuutus kuninkaallisten kustannuksella


14.4.2018 Markus Fageruddin ooppera Silvia ja Minä Tampereen Raatihuoneella

Elisabet II järjestää kutsut Euroopan kuningattarille, mutta heistä yksi toisensa jälkeen peruu osallistumisensa. Emäntä ehtii jo iloita tilanteesta, mutta paikalle saapuu kuitenkin Silvia, johon Elisabet suhtautuu varsin viileästi. Ensin tarvitaan reilu gin tonic (noin kolme desiä giniä ja ruokalusikallinen tonicia) ja salaa annosteltu terästys Silvian orasmehuun, jotta keskustelu saadaan rullaamaan. Ja saadaanhan se, kun kuningattaret vapautuvat pienessä maistissa - siinä tulee sanottua suorat sanat monista kruunupäistä ja lapsistakin. Tässäpä loistava juoni pienelle koomiselle oopperalle!

Johanna Rusanen-Kartano on joidenkin aiempien rooliensa perusteella armoitettu komedienne, mutta nyt hän nousi kuningatar Elisabetina aivan uudelle tasolle. Käsittämättömän hieno esitys! Varsinkin kasvojen lukuisat vaihtelevat ilmeet ja pienet eleet olivat herkullista seurattavaa. Eikä Riikka Hakola ollut Silviana ollenkaan hullumpi, vaikka laulullisesti hän jäi hieman Rusanen-Kartanon tasosta. Tallenteelta esityksessä oli mukana Walesin prinssi Charles, jonka osuuden lauloi pätevästi Arttu Kataja.

Runsaan tunnin kestänyt ooppera oli osa Tampere Biennalen ohjelmaa. Sen oli säveltänyt Markus Fagerudd ja orkesterina oli nelihenkinen Tampere Raw (viulisti Anna Angervo, sellisti Elina Sipilä, klarinetisti Janne Pesonen ja pianisti Ville Hautakangas). Paikoin Fagerudd oli kirjoittanut niin korkeaa tai hankalaa laulettavaa, ettei tekstistä meinannut saada selvää. Hulvaton libretto oli Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren käsialaa. Brännare oli ohjannut viihdyttävän ja toimivan esityksen, jossa henkilöhahmot liikkuivat taitavasti uskottavuuden ja liioittelun rajoilla. Jälkimmäisen puolelle lipsahdettiin harkiten ja hyvällä maulla.

Esitys oli niin upea, että toivottavasti tekijät vievät sen kiertueelle muihinkin kaupunkeihin!

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Vahva aloitus SibA:n uudelta oopperaensembleltä


13.4.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera La clemenza di Tito Musiikkitalossa Helsingissä

Tituksen lempeys vuodelta 1791 on Mozartin viimeiseksi jäänyt ooppera. Säveltäjä palaa siinä oopperoidensa kehityskaarta ajatellen muutaman askelen taakse päin. Tämä johtunee pitkälti siitä, että kyseessä on tilausteos keisari Leopold II:n kruunajaisiin. Antiikkinen kertomus, henkilöiden sisäisiä tunnemyrskyjä kuvaavat aariat ja cembalolla säestetyt resitatiivit vievät ajatukset barokin oopperoihin.

Olin tavoistani poiketen seuraamassa tuotannon ensi-illan. Pienenä kömpelyytenä näyttäytyi se, että tekstitys saatiin toimimaan vasta kymmenen minuuttia teoksen alun jälkeen. Sibelius-Akatemian Oopperan Tituksen lempeys on vuonna 2017 maisteriopintonsa aloittaneen ensemblen ensimmäinen kokonainen oopperaproduktio. Pidin kovasti Katariina Lahden ohjauksesta, joka onnistui melko rauhallisesta ja perinteisestä yleisilmeestään huolimatta yllättämään muutaman kerran. Esimerkiksi housuroolien esittäjät saivat olla kiinnostavan androgyynisiä henkilöitä, ja Tituksen lempeys näyttäytyi tässä ohjauksessa hieman valikoivana.

Ohjaus piti mielenkiinnon vireänä koko esityksen ajan. Loppuratkaisu oli yksi yllätyksistä: armahdettu Sesto ei pystynyt nousemaan syyllisyydestään, vaan ampui itsensä Titukselta saadulla aseella. Fabian Nybergin lavastus oli kuulemma saanut inspiraationsa roomalaisen elokuvastudion portista. Hänen käsialaansa olivat myös esityksessä nähdyt projisoinnit. Anna Sinkkosen puvustus leikitteli mukavasti eri aikakausilla. Valaistuksen oli suunnitellut Jukka Kolimaa.

Tuotannossa soittaa Lohjan kaupunginorkesteri, mikä oli iloinen yllätys. Kyllähän aiempien SibA:n oopperoiden opiskelijaorkesterit ovat tehneet varsin hyvää työtä, mutta on se niinkin, että ero ammattilaisorkesterin soittoon kuuluu. Ensi-illan johti luotettavasti Markus Lehtinen. Seston Parto, parto -aarian ajaksi ohjaaja oli keksinyt tuoda klarinetistin näyttämölle laulusolistin pariksi. Hieno idea - ja aaria oli muutenkin yksi illan vahvimmista numeroista. Napakasti esiintyneen kuoron, Somnium Ensemblen, oli valmentanut Tatu Erkkilä.

Naissolistit olivat tämän esityksen parhainta antia. Anniona lauloi Ruut Mattila, Serviliana Elisaveta Rimkevitch, Vitelliana Minna-Leena Lahti ja Sestona Rachel McIntosh. Lahti oli paitsi upea laulaja, myös aivan ilmiömäinen näyttelijäkyky ja McIntosh miellytti sävykkäällä äänellään. Heikki Hattusen suoritus Titona oli tänään epätasainen. Hän aloitti horjuvasti (ehkä jännityksen vuoksi?), mutta paransi esityksen aikana. Esimerkiksi aaria Se all'impero sujui jo varsin hyvin. Henri Uusitalo lauloi Publiona varmasti ja komeasti, mutta Mozart-laulun hienostuneisuus oli hukassa. Molemmat miehet tarvitsevat lisäharjoitusta myös näyttelemisessä.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Rutiinioperetti Vantaalla


8.4.2018 Emmerich Kálmánin operetti Mustalaisruhtinatar (Die Czárdásfürstin) Kulttuurikeskus Martinuksessa Vantaalla

Olen nähnyt Kálmánin Mustalaisruhtinattaren vain kerran (vuonna 2010), joten oli ihan paikallaan käydä tämänkin klassikon esityksessä pitkästä aikaa. Operetti sisältää säveltäjänsä parhainta musiikkia ja lukuisia tunnettuja hittinumeroita. Operart Jyrki Anttila Oy pyörittää tuotantoaan jälleen tänä ja ensi vuonna eri paikkakunnilla. Minä valitsin Vantaan, sillä samalla pääsi tutustumaan remontin jälkeen uudelleen avattuun Martinus-saliin.

Ikävä kyllä esitys ei tällä kertaa säväyttänyt. Juulia Tapolan ohjaus oli tasapaksu ja rutiininomainen, eikä jaksanut kannatella ennalta-arvattavaa juonta. Viisihenkisen orkesterin voimin musiikki kuulosti melkoisen valjulta. Lauluosuuksien sähköinen vahvistaminen kaikuineen oli aivan kuolleena syntynyt idea, eikä edes balansointi orkesterin kanssa ottanut onnistuakseen. Kaikilla solisteilla olisi kyllä ollut rahkeita laulaa ilman mikrofonia, eikä salin akustiikkakaan olisi ollut esteenä. Puheosuuksissa sähköisestä vahvistamisesta sen sijaan oli hyötyä.

Operetin parasta antia olivat laulusolistit, jotka osasivat asiansa. Johanna Rusanen-Kartano oli upea Sylva Varescu ja Jyrki Anttila vakuuttava Edwin. Ville Salonen onnistui kepeässä Bonin roolissaan ja Jouni Kokora teki Ferinä perusvarmaa työtä. Jenni Hietala oli Stasina minulle uusi ja positiivisesti yllättänyt tuttavuus.

Oopperahuumoria väkivallasta


8.4.2018 Gaetano Donizettin ooppera Rita eli hakattu aviomies (Rita, ou Le mari battu) Vapaan Taiteen Tilassa Helsingissä

Donizettin oopperaa Rita, ou Le mari battu ei ole nähty Suomessa koskaan ennen tätä tuotantoa. Rita eli hakattu aviomies sai huhtikuun alussa kolme esitystä Helsingin Vapaan Taiteen Tilassa. Lauluosuudet hoidettiin alkuperäisen libreton mukaisesti italiaksi, mutta puheosuudet oli käännetty sekä modernisoitu suomeksi ja ruotsiksi oikein onnistuneesti (työstä on vastannut Linnea Kiukka). Ohjaaja Juulia Tapola oli tehnyt loistavaa työtä perhe- tai parisuhdeväkivallan ympärillä pyörivän, sisällöltään vanhentuneen oopperan kanssa. Tosin esityksen alussa puolisoaan Beppeä lyövä Rita näyttäytyi kovin arveluttavana - kuinka moni olisi nauranut, jos asetelma olisi ollut toisin päin? Mutta liika(?) tosikkomaisuus unohtui Tapolan taitavassa käsittelyssä, jossa kyseenalaistettiin henkilöiden toimintaa ja väkivaltaisuuteen johtaneita syitä. Yleisö sai ulvoa naurusta useita kertoja.

Tässä Donizettin pikkuoopperassa oli yllättävän paljon hienoa musiikkia ja kauniita numeroita. Emilia Hoving johti 8-henkistä orkesteria, joka tuntui kolkossa väestönsuojassa aivan tehtävään riittävältä. Kokonaisuus oli erinomaisen hauska ja viihdyttävä. Aurora Marthens oli Ritana oopperan keskushahmo ja ehdoton tähti. Kuulimme huikean hienoa laulamista bel canto -kuvioineen, ja näyttelijänä Marthens liikkui taitavasti uskottavuuden ja liioittelun rajalla. Matias Haakana aloitti Beppenä hieman huonosti avatulla äänellä, mutta koneiston lämmetessä avautui laulukin ja lopussa muutamat ylä-äänet kajahtivat oikein komeasti. Tiitus Ylipään suoritus lipevänä Gasparona oli oikein hyvä - varsinkin näyttelijänä Ylipää laittoi itsensä likoon. Stella Laine teki Bortolina-tarjoilijana ammattitaitoisen puheroolin.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Perusvarmassa Trubaduurissa muutama valopilkku


7.4.2018 Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri (Il trovatore) Kansallisoopperassa Helsingissä

Kollegani OopperaDonna kirjoitti hiljattain blogissaan (http://oopperadonna.blogspot.fi), että "Giuseppe Verdin Trubaduuri kuuluu niihin oopperamaailman klassikoihin, joita kannattaa käydä katsomassa aina säännöllisin väliajoin." Olen asiasta täysin samaa mieltä. Joten Kansallisoopperaan piti minunkin suunnata, sillä edellisen kerran olen tämän teoksen nähnyt vuonna 2012.

Trubaduurin juonta ja librettoa on arvosteltu ja haukuttu monissa yhteyksissä oikein olan takaa. Tarinaa on luonnehdittu mm. sekavaksi, epäjohdonmukaiseksi ja epäuskottavaksi. Mutta sellaisiahan oopperoiden juonet ovat kovin usein! Mielestäni Trubaduuri ei erotu tässä suhteessa sen huonompana kuin kymmenet muutkaan saman ajan oopperat. Ehkä teokseen on vaan kiinnitetty niin paljon huomiota - johtuen sen tavattomasta suosiosta kantaesityksestään (1853) lähtien. Suomen Kansallisoopperassakin on tehty Trubaduurista yhdeksän produktiota ennen tätä; niistä viimeisin pyöri vuosina 2000-2003.

Tämä Kansallisoopperan kymmenes produktio on ostettu maailmalta; se on Barcelonan Gran Teatre del Liceun ja Oviedon Teatro Campoamorin tuotanto. Hieman olin pettynyt Joan Anton Rechin ohjaukseen ja lavastuskonseptiin. Mielestäni lopputuloksessa ei ollut mitään sellaista lisäarvoa tai sisältöä, jota kuka tahansa kotimainen oopperaohjaaja ei olisi kyennyt tuottamaan - ellei sellaiseksi nyt katso oivallusta Francisco de Goyan etsausten projisoinnista. Ostettu tai vuokrattu tuotanto tulee tietenkin halvemmaksi, ja onkin surullista, että taiteellisiakin päätöksiä näytetään nykyisin tehtävän rahan ehdoilla. Jotenkin odottaisin, että jos taloon hankitaan valmiita tuotantoja maailmalta, niin niissä olisi jotain sen arvoista ja erityistä. Tällaisiakin teoksia eli onnistuneita hankintoja on nähty viime vuosina (mm. Taikahuilu, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth). Ja mikä ihmeen idea oli oopperan alun joukkoraiskauskohtaus?

Tämä oli minulle ensimmäinen ooppera, jossa näin Patrick Fournillierin tositoimissa. Hän on ranskalainen kapellimestari, joka aloitti viime vuonna Kansallisoopperan päävierailijana - orkesteriparalla kun ei enää ole ylikapellimestaria. Olin oikein tyytyväinen Fournillierin otteeseen ja illan musiikilliseen antiin. Verdihän on oikein tuhlannut tarttuvia melodioita ja iskevää musiikkia tähän oopperaan.

Solisteista Elena Stikhina oli aivan ilmiömäisen hyvä vaativassa osassaan Leonorana. Kotimaisista voimista Sari Nordqvist teki kelpo roolityön Azucenana. Claudio Otelli oli Lunan kreivinä uskottava ja laulukin kulki enimmäkseen moitteetta. Aquiles Machado sen sijaan saa minulta pykälää huonomman arvosanan. Hänen esiintymisensä Manricona jäi vajaaksi ja laulussa oli joitain kertoja pientä sanomista. Parhaimmillaan hän kyllä kajautti fraasinsa komeasti. Pienemmissä osissa olivat mm. Heikki Aalto, Ilkka Hämäläinen, Elli Vallinoja, Marko Nykänen ja Juha Riihimäki.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Tcherniakovin lunastusnäytelmä


2.4.2018 Richard Wagnerin ooppera Parsifal Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Wagnerin Parsifal kuuluu tuntemistani oopperoista hienoimpiin ja vaikuttavimpiin. Se sopii oivallisesti pääsiäisen aikaan ja sopivasti Berliinin valtionooppera oli sisällyttänyt Festtage-ohjelmaansa pari näytöstä. Bonuksena pääsin (vasta nyt) käymään ensimmäistä kertaa Staatsoperin remontoidussa talossa Unter den Lindenillä. Perinteikäs 1700-luvun oopperatalo avattiin uudelleen viime lokakuussa, seitsemän vuotta kestäneen väistötiloissa toimimisen jälkeen. Nyt kaikki oli uutuuttaan säihkyvää ja hyvällä maulla restauroitua. Sali oli pienempi kuin muistinkaan, mutta akustiikkaan tehdyt parannukset vaikuttivat onnistuneilta.

Vuonna 2015 ensi-iltansa saaneen Parsifal-produktion on ohjannut ja lavastanut Dmitri Tcherniakov. En voinut olla pitämättä lopputuloksesta, vaikka toteutus oli makuuni turhan realistinen. Itseäni miellyttää enemmän vaikkapa Kansallisoopperan tuotanto, jossa Harry Kupfer on annostellut mukaan mystiikkaa reilulla kädellä. Tcherniakovin raikas konsepti toimi kuitenkin erinomaisesti, vaikka en kaikkia yksityiskohtia ymmärtänytkään. Loppukohtaus löi minun lisäkseni monet muutkin katsojat ällikällä: Yleisen nujakoinnin keskellä Amfortas kippasi arkussa maanneen isänsä (siis Titurelin) ruumiin lattialle ja raahaili sitä ympäriinsä. Parsifal ja Kundry äityivät sekstailemaan ja sen aikana Gurnemanz tuikkasi puukolla Kundryn hengiltä.

Solistikaarti oli tässä esityksessä aivan ensiluokkainen: Lauri Vasar (Amfortas), René Pape (Gurnemanz), Andreas Schager (Parsifal), Falk Struckmann (Klingsor) ja Reinhard Hagen (Titurel). Mieslaulua parhaimmillaan! Eivätkä naiset hävinneet yhtään, vaikka osuus jäi ainoastaan Nina Stemmen (Kundry) harteille. Brava! Ja tietysti on mainittava loistava orkesteri ja esityksen loistava kippari Daniel Barenboim. Voi mikä intensiteetti ja sävykkyys ja miten ihanasti Pitkäperjantain lumous soikaan. Aah!

Pääsiäishenkinen urkumatinea


2.4.2018 Martin Schmeding, urut Konzerthaus Berlinissä

Martin Schmeding on vuonna 1975 syntynyt saksalainen urkuri, joka on tehnyt uraa jo nuoresta lähtien. Hän on toiminut mm. Kreuzorganistina Dresdenissä ja vuodesta 2004 urkumusiikin professorina; aluksi Freiburgissa, vierailijana Luzernissa ja viime vuodet Leipzigissa.

Tämän pääsiäismaanantain matinean ohjelma oli rakennettu kekseliäästi kommentoimaan liturgista sisältöä. Kuulimme alkuun osan Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiemista, sitten kaksi osaa William Albrightin Organbook III:sta sekä Camille Saint-Saënsin Dance macabren. Schmeding pääsi useissa kappaleissa näyttämään huikean jalkiotyöskentelyn mallia.

Konsertin vaikuttavinta antia oli Max Regerin Fantasie über den Choral "Wachet auf, ruft uns die Stimme". Siinä urkuihin onnistui tulemaan jokin tekninen, ilmeisesti valmiiksi ohjelmoituihin rekisteröinteihin liittyvä ongelma, joka keskeytti soiton hetkeksi. Päätösnumerot olivat minulle aivan tuntemattoman Jean-Louis Florentzin Harpe de Marie sekä osa Olivier Messiaenin tutusta L'Ascensionista. Taitavaa soittoa läpi ohjelman!

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Maailmanluokan Korngold-produktio


1.4.2018 Erich Wolfgang Korngoldin ooppera Das Wunder der Heliane Deutsche Oper Berlinissä

Die tote Stadt (Kuollut kaupunki) on nykyisin ilman muuta esitetyin ja tunnetuin Erich Wolfgang Korngoldin (1897-1957) oopperoista. Muut teokset ovat melkeinpä ohjelmistoharvinaisuuksia ja siksi olin erittäin iloinen, kun Deutsche Oper Berlinissä sai maaliskuussa ensi-iltansa Das Wunder der Heliane (Helianen ihme). Se kantaesitettiin Hampurissa 1927.

Säveltäjä itse piti tätä oopperaa pääteoksenaan ja se osoittautuikin aivan loistavaksi kappaleeksi. Suggestiivinen musiikki vyöryi ja piti herpaantumattomasti otteessaan koko esityksen ajan. Kuulija oli keskellä sointihurmiota kuin parhaissa Wagnerin oopperoissa ikään. Helianen ihmettä on nimitetty jopa sakropornoksi, koska aistillisuus ja erotiikka yhdistyvät uskonnollisen hurmion kanssa.

Christof Loyn ohjauksessa oltiin koko teoksen ajan samassa tilassa kuninkaan palatsissa. Huoneen seinät oli päällystetty tummanruskeilla puupaneleilla ja lattia oli kuvioparkettia. Lavastuksesta vastasi Johannes Leiacker. Ohjaus luotti henkilöiden karismaan ja tarkoin harkittuun liikkumiseen näyttämöllä. Barbara Drosihnin realistinen puvustus sopi hyvin kokonaisuuteen. Ei mitään liioiteltua tai päälleliimattua tässä tuotannossa.

Marc Albrecht ansaitsee kapellimestaroinnistaan parhaan arvosanan. Soitto oli aivan mahtavaa ja lumoavaa kuultavaa. Ja pääroolien esittäjät olivat myös parasta A-luokkaa: Amerikkalainen Sara Jakubiak oli säkenöivä Heliane, josta paljastui ajoittain melkoiset äänivarat. Hänen maanmiehensä Brian Jagde oli uskomattoman hieno tenorikyky Muukalaisena - ei ihme että hän on tehnyt mm. Puccinin ja Verdin suuria tenorirooleja. Itävaltalainen bassobaritoni Josef Wagner esitti Hallitsijan osan. Muissa rooleissa olivat mm. Okka von der Damerau, Derek Welton, Burkhard Ulrich ja Gideon Poppe.

Yleisö seurasi esitystä hiiren hiljaa ja keskittyneesti alusta loppuun saakka. Ainoastaan Helianen esiintyminen ensimmäisen näytöksen lopulla täysin alastomana aiheutti hienoista kuhinaa katsomossa. Oopperan päätyttyä kuultiin myrskyisät aplodit ja niin paljon bravo-huutoja, etten ole tainnut vastaavaa kokea koskaan aiemmin. Täyden kympin esitys!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Onnistunut uusi Offenbach-tuotanto Berliinissä


31.3.2018 Jacques Offenbachin operetti Blaubart Komische Oper Berlinissä

Jacques Offenbachin Barbe-bleue kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1866. Teos oli 1800-luvun lopulla varsin suosittu ja sitä esitettiin ympäri maailmaa, mutta 1900-luvulla tuotantoja oli enää harvakseltaan. Berliinin Komische Oper teki tästä opéra bouffesta tänä vuonna uuden saksankielisen produktion nimellä Blaubart.

Muokattu libretto olikin yksi teoksen vahvuuksia. Sen olivat työstäneet ohjaaja Stefan Herheim, Clemens Flick ja dramaturgi Alexander Meier-Dörzenbach. Aivan mahtavaa sanailua ja verbaalista iloittelua sekä ajankohtaisia viittauksia ja herjoja! Pidin kovasti myös Herheimin ohjauksesta, joka oli monitahoinen ja yllättävä, ja pystyi melkoisen hyvin tasapainoilemaan "överiksi vetämisen" kaltevalla pinnalla. Henkilöohjaus oli erinomaista.

Vähintään yhtä paljon kehuja ansaitsee Christof Hetzerin lavastus. Hyvin harvoin olen nähnyt näin mahtavaa kokonaisuutta, jossa on yhdistelty tuoreita, kekseliäitä ratkaisuja ja mykistävää visuaalisuutta. Näyttävyyttä lisäsivät Esther Bialasin puvut. Wolfgang Häntsch (Viikatemies) ja Rüdiger Frank (Cupido) tarjosivat loistavat näyttelijäsuoritukset.

Onnistuneen illan kruunasivat hyvät pääroolien solistit: Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (ritari Siniparta), Peter Renz (kuningas Bobèche), Christiane Oertel (kuningatar Clémentine), Vera-Lotte Böcker (Fleurette/prinsessa Hermia), Johannes Dunz (Daphnis/prinssi Saphir), Tom Erik Lie (alkemisti Popolani) ja Philipp Meierhöfer (kreivi Oscar). Stefan Soltesz soitatti orkesteriaan vaikuttavalla intensiteetillä ja tarvittaessa pakista löytyi niin kepeää tanssillisuutta kuin hurjaa räiskyvyyttä.

Pianolegendat lavalla


31.3.2018 Martha Argerich ja Daniel Barenboim, piano Philharmoniessa Berliinissä

Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin keväinen Festtage-perinne alkoi vuonna 1996. Pääsin kuuntelemaan tämänvuotisen festivaalin ohjelmasta Duo-Recital-konsertin Philharmonien konserttisalissa. Esiintymässä oli kaksi sukupolvensa pianotaiteen ikonia, Martha Argerich (s. 1941) ja Daniel Barenboim (s. 1942).

Ohjelma alkoi Robert Schumannin teoksella Sechs Studien in kanonischer Form, jonka Claude Debussy on sovittanut kahdelle pianolle. Konsertin loppu olikin sitten pelkkää Debussyn musiikkia: Six épigraphes antiques soitettiin yhdellä pianolla nelikätisesti. Tämän jälkeen palattiin kahden pianon esityksiin ja ennen väliaikaa kuultiin vielä En blanc et noir.

Konsertin jälkipuoliskon kappaleet olivat Prélude à l'après-midi d'un faune, Lindaraja ja La mer. Konkareiden soitto oli taivaallista ja heidän saumaton yhteispelinsä aivan käsittämättömän hienoa. Mahdollisia ylimääräisiä en ikävä kyllä ehtinyt jäädä kuuntelemaan, sillä piti kiiruhtaa kohti seuraavaa esitystä...