sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Kálmánin operetti sai arvoisensa tuotannon


20.10.2018 Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Emmerich Kálmánin operetti Die Herzogin von Chicago (suom. Chicagon ruhtinatar tai Chicagon herttuatar) sai kantaesityksensä Theater an der Wienissä vuonna 1928. Teos oli suosittu ja sitä esitettiin wieniläisille satoja kertoja. Seuraavana vuonna tehtiin Yhdysvalloissa näyttämöille englanninkielinen versio The Duchess of Chicago, joka ei saanut suurempaa menestystä ja painui unohduksiin vuosikymmeniksi.

Juutalaisen Kálmánin teosten esitykset kiellettiin natsi-Saksassa heti vuonna 1933, mutta säveltäjä jatkoi työskentelyään Wienissä. Anschlussin jälkeen vuonna 1938 hän oli pakotettu lähtemään Ranskaan ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Kálmán palasi Pariisiin vuonna 1949 ja eli kaupungissa viimeiset vuotensa.

Toisen maailmansodan jälkeen operettien suosio ei enää palannut entiselleen, mutta saksankielisellä alueella niitä esitetään nykyisinkin jonkin verran. Jostain syystä Die Herzogin von Chicago on pieni ohjelmistoharvinaisuus, vaikka se on teoksena aivan loistava. Ehkä Kálmánin jazz-vaikutteita sisältävä ja monin paikoin musikaalia lähestyvä sävellys ei ole puhutellut perinteisen operetin ystäviä? Teoksesta myös puuttuu sellainen ikivihreä hittinumero tai pari, joista monet muut Lehárin ja Kálmánin operetit muistetaan.

Die Herzogin von Chicagon juoni vaikuttaa tavanomaiselta ihmissuhdehömpältä, mutta siitä löytyy muitakin ulottuvuuksia. Esimerkiksi amerikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurieroille irvaileminen on aika lystikästä. Pääparina ovat chicagolaisen miljardöörin tytär Mary Lloyd (Lilli Wünscher) ja Sylvarian kruununprinssi Sándor Boris (Radoslaw Rydlewski). He tapaavat budapestilaisessa tanssipaikassa, jossa prinssi huvittelee incognito ja tekeytyy omaksi adjutantikseen. Kipinöitä on ilmassa, mutta musiikkimaku erottaa heidät: charleston vai csárdás, foxtrot vai valssi? Prinssi ei ymmärrä modernia musiikkia ja jazz-kotkotuksia lainkaan. Tässä yhteydessä pitää mainita, että jazz-yhtyeen esittämä foxtrot-sovitus Beethovenin "viidennestä" oli aivan loistava!

Samaan aikaan Sylvarian kuningas hummailee Monte Carlossa ja valtio on hyvin velkainen. Kuninkaalliset häät ovat aina toimiva keino siirtää huomio muualle ja pitää alamaiset tyytyväisinä. Ministerit saavat prinssin suostumaan naimisiin serkkunsa prinsessa Rosemarien (Laura Scherwitzl) kanssa, vaikkei rakkaudesta ole kummankaan taholta tietoakaan. Ratkaisuksi raha- ja naimahuoliin saapuu Mary Lloyd, joka latoo tiskiin kuusi miljoonaa dollaria ja ostaa kuninkaallisen linnan. Tässä yhteydessä hänelle selviää "adjutantin" oikea henkilöllisyys. Ja kun kyseessä on operetti, niin tietäähän sen miten lopulta eli parin lisäkiemuran jälkeen käy... Myös subrettipari eli prinsessa Rosemarie ja Lloydin yksityissihteeri James Bondy (Jeffery Krueger) saavat tietenkin toisensa mutta vasta sitten kun Bondysta on sopivasti tehty kreivi.

Ulrich Wiggersin vauhdikas ohjaus oli tavattoman kekseliäs ja pidin siitä kovasti. Teoksen alussa ja lopussa oltiin hienosti mustavalkoelokuvan maailmassa. Operetissa oli useita poikkeuksellisen näyttäviä tanssikohtauksia, jotka kruunasivat esityksen. Leif-Erik Heinen lavastus vaihtui pienillä muutoksilla tanssiravintolasta kuninkaalliseksi linnaksi. Uusi omistaja tietenkin remontoi vanhan ja arvokkaan linnan modernin raikkaaseen art deco -tyyliin! Myös puvustus oli Heinen ja tarjosi ylettömästi silmänruokaa, esimerkiksi sylvarialaisia univormuja ja kansallispukuja.

Tobias Engeli johti musiikillisesti loistavan ensi-illan. Loppuaplodien aikana orkesteri soitti vauhdikasta unkarilaista tanssia ja kapellimestarikin riehaantui lavalla menoon muiden mukana. Koreografia oli opeteltu hyvin! Esityksen solistit olivat kelpo iskussa ja Rydlewskin tenorikin toimi paremmin kuin parilla viime kerralla häntä kuullessani tällä kertaa ylärekisteri ei ollut puristeinen. Solisteista pitää mainita vielä Milko Milev, jolla oli koominen kaksoisrooli kuningas Pankraz XXVII:na ja Maryn isänä Benjamin Lloydina.

lauantai 20. lokakuuta 2018

Aatteiden ja ajatusten hullunmyllyä


19.10.2018 Peter Ruzickan ooppera Benjamin Staatsoper Hamburgissa

Walter Benjamin (18921940) oli saksanjuutalainen ja marxilainen filosofi, esseisti, kääntäjä ja kriitikko. Hän oli mukana 1930-luvulla syntyneessä, myöhemmin Frankfurtin koulukunnaksi nimetyssä kriittisten yhteiskuntafilosofien ryhmässä. Benjaminin ystävä- ja aatetoveripiiriin kuuluivat mm. Bertolt Brecht ja Gershom Scholem, jonka kabbala-mystiikka vaikutti myös Benjaminin itsensä ajatteluun. Hänen omalaatuisessa filosofiassaan sekoittuvat edellä mainittujen lisäksi mm. historiallinen materialismi ja saksalainen idealismi. Benjamin teki vuonna 1940 pakomatkallaan itsemurhan espanjalaisessa rajakaupungissa, kun häntä uhkasi palautus Ranskan puolelle.

Peter Ruzickan ooppera Benjamin on Hampurin valtionoopperan tilausteos, joka sai kantaesityksensä kesäkuussa 2018. Teos tarkastelee seitsemässä kohtauksessa Walter Benjaminin ja hänen lähipiiriinsä kuuluneiden henkilöiden vaiheita ja ajatuksia toisen maailmansodan alun molemmin puolin. Libretto ja ohjaus ovat Yona Kimin käsialaa ja molemmat olivat mielestäni tasokasta, hyvin toimivaa ammattityötä. Günter Schaupp näytteli lavalla toista Benjaminia, mikä oli oivaltava ratkaisu. Lisähenkilön avulla ohjaaja saattoi kommentoida tyylikkäästi "oikean" Benjaminin tekoja ja sanoja. Tässä oopperassa musiikki ja teksti pelasivat hyvin yhteen ja näyttämön tapahtumat tuntuivat seuraavan niitä orgaanisesti ja luonnollisesti. Kokonaisuudelle oli varmasti hyötyä siitä, että libretisti ja ohjaaja ovat sama henkilö samoin kuin siitä, että myös säveltäjä ja kapellimestari ovat tällä kertaa sama henkilö. Ruzicka vaikutti kaiken lisäksi varsin pätevältä johtajalta, joka piti langat käsissään napakasti.

Lavastaja Heike Scheelen luoma rapistuneiden rakennusten tunnelma oli lumoava. Falk Bauer oli onnistunut puvustuksessa, jossa nähtiin muutama poikkeama 1930-luvun hillitystä maailmasta. Kuorolla oli oopperan jälkipuoliskolla pitkä oma osuus, joka oli kaikessa omituisuudessaan vaikuttava. Solistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kovin valovoimaisia suorituksia ei tänään nähty tai kuultu. Dietrich Henschel oli Walter B., Dorottya Láng oli Hannah A., Andreas Conrad oli Bertolt B., Tigran Martirossian oli Gersom S. ja Marta Świderska oli Dora K. Erikseen on mainittava Asja L:n roolin tehnyt Lini Gong, jolla oli pari huikeaa taiturinumeroa.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Jännän äärellä


18.10.2018 Bruno Madernan ooppera Satyricon Semperoper Dresdenissä

Dresdenin Semperoperin studionäyttämölle (Semper Zwei) oli tuotettu Bruno Madernan Satyricon vuodelta 1973. Esitetty versio ei ole täysin alkuperäisen mukainen, vaan on syntynyt Salzburgin festivaalin, Semperoperin ja Modenan teatterin yhteistyönä.

Satyricon on Petroniuksen kirjoittama satiirinen romaani keisariajan Roomasta. Sen vähintään paristakymmenestä latinankielisestä kirjasta on säilynyt vain osa, eikä yksikään kokonaisuudessaan. Kirjoista tunnetuin on Trimalchion pidot (lat. Cena Trimalchionis), johon tämän oopperan librettokin perustuu. Trimalchio on vapautettu orja, joka järjestää suurelliset pidot vierailleen. Heille tarjoillaan mielikuvituksellisia ruokalajeja (tässä ohjauksessa huumeita ja alkoholia) ja merkillisiä ohjelmanumeroita (tässä ohjauksessa lähinnä seksiin liittyviä). Petronius pilkkaa nousukkaiden tyylitajuttomuutta ja taipumusta liioitteluun. Pidot päättyvät Trimalchion kuvitteellisiin ruumiinvalvojaisiin, jotka tässä oopperaversiossa muuttuvat todeksi isännän verisen itsemurhan myötä.

Georg Schmiedleitnerin ohjaus revitteli ja ilkamoi niin, että mukana pysytteleminen teetti töitä. Näyttämölle oli sullottu paljasta pintaa, paheita ja riettautta joka junaan. Lähes alastomat koirapäiset orjat ja sadomasokistinen seksi näyttivät olleen joillekin katsojille liikaa. Aivan kreisimahtava paketti!

Madernan musiikki ei ollut lainkaan hullumpaa, mutta jotenkin jäsentymätön vaikutelma siitä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sävellys pomppi pastissina tyylistä toiseen (muutama barokkihenkinen jakso oli oikein hieno!) ja lainaili usein muista oopperoista, mm. Wagnerilta, Rossinilta ja Verdiltä. Tiettyä sekavuutta aiheutti myös kielten moninaisuus: oopperassa käytettiin saksaa, ranskaa, englantia, italiaa ja latinaa. Harald B. Thorin lavastus oli aivan mainio, mm. valtavat jääkaapit olivat hieno keksintö. Tanja Hofmann oli saanut puvustajana kiitollisen tehtävän, ja pääsi toteuttamaan luovuuttaan monipuolisesti.

Varttuneempi italialainen kapellimestari Pietro Borgonovo johti esityksen hyvällä energialla. Solistien suoritukset olivat loistavia erinomaista laulamista ja näyttelemistä kaikilta. Rooleissa olivat Tom Martinsen (Trimalchio), Michal Doron (Fortunata), Katerina von Bennigsen (Scintilla), Tahnee Niboro (Criside), Jennifer Riedel (Quartilla), Timothy Oliver (Habinnas), Bernhard Hansky (Niceros) ja Matthias Henneberg (Eumolpus). Erityisesti von Bennigsenin parissa numerossa vaadittiin huikeaa virtuositeettia.

torstai 18. lokakuuta 2018

Huippusolistien ilta Unter den Lindenillä


17.10.2018 Luigi Cherubinin ooppera Médée (saks. Medea) Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Médée vuodelta 1797 on nykyisin esitetyin Luigi Cherubinin yli 30 oopperasta (tähän asemaan pääsee kyllä melko helpolla!). Antiikin Kreikan mytologiasta tunnetaan useita Medeia-noitaa koskevia, toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Cherubinin oopperan libretto pohjautuu Euripideen tragediaan, joka kantaesitettiin vuonna 431 eaa. Näytelmän lopussa Medeia tappaa omat lapsensa, mitä muissa versioissa ei taida tapahtua.

Medeia kuten niin monet antiikin henkilöt tai kertomukset on ollut oopperasäveltäjien suosiossa. Jo 1600-luvun lopulla Marc-Antoine Charpentier sävelsi Médéensä ja 2000-luvultakin löytyy ainakin kaksi oopperatoisintoa. Niistä viimeisin on Aribert Reimannin Medea vuodelta 2010 (tätä koskeva julkaisuni vuodelta 2017 löytyy linkin takaa: https://oopperaa.blogspot.com/2017/07/reimannin-huikea-trilleri-15.html). Cherubinin Médéestä on tehty 1800-luvulla muutama saksan- ja italiankielinen versio. Berliiniläiset käyttävät uudesta tuotannostaan saksalaistettua nimeä Medea, vaikka esityskielenä on alkuperäinen ranska.

Médéen ongelma on tapahtumaköyhyys. Ensimmäinen näytös ja suurin osa toisestakin kuluu siinä, että solistit vuodattavat tuntemuksiaan jokainen vuorollaan joko yksin, kaksin tai kolmisin. Oopperassa on paljon puheosuuksia, joita tässä tuotannossa oli onneksi karsittu muutenhan kuulija olisi voinut pitkästyä totaalisesti. Ohjaaja Andrea Brethiltä olisi kaivattu lisää luovuutta ja elävöittämistä. Jonkinasteista modernisointia oli yritetty, mutta se ylsi vain Martin Zehetgruberin lavastukseen. Rähjäiset liikehuoneistojen takapihat ja puiset pakkauslaatikot eivät tehneet suurta vaikutusta.

Onneksi Cherubinin musiikki paikkasi aika usein näyttämön staattista tunnelmaa. Kapellimestarina oli Daniel Barenboim, joka sai orkesterin loistamaan varsinkin toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Kiitokset onnistuneesta esityksestä kuuluvat silti ennen kaikkea solisteille, jotka olivat sanalla sanoen huippuja. Médéen (Medeia) nimiosan laulanut Sonya Yoncheva lauloi niin täyteläisesti ja tunnekylläisesti, että saatoin ajoittain vain haukkoa henkeäni. Jasonin (Iason) roolissa oli aivan huikea tenori, yhdysvaltalainen Charles Castronovo, jonka laulua olisin kuunnellut vaikka kuinka paljon lisää. Myös muiden tehtävien miehittämisessä oli Staatsoper onnistunut ensiluokkaisesti: Créon oli Iain Peterson, Dircé oli Elsa Dreisig ja Néris oli Marina Prudenskaya.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Uusi kamariooppera kaipaisi ohjauksen terävöittämistä


16.10.2018 Claude Debussyn Annelies Van Parysin ooppera Usher Staatsoper Unter den Lindenissä Berliinissä

Pelléas et Mélisande on Claude Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Miehellä oli monia muitakin virityksiä, jotka kuitenkin jäivät toteutumatta tai keskeneräisiksi. Yksi niistä on La Chute de la maison Usher, jota Debussy työsti vuosien 1908 ja 1917 välisenä jaksona. Sen pohjana oli tietenkin Edgar Allan Poen novelli The Fall of the House of Usher (suom. Usherin talon häviö), joka oli tehnyt säveltäjään suuren vaikutuksen.

Debussy jätti jälkeensä useita La Chute de la maison Usher -oopperan librettoluonnoksia, parinkymmenen minuutin musiikkifragmentin ja luonnoksia muusta osuudesta. Staatsoper Unter den Linden ja Tukholman Folkoperan tilasivat näihin pohjautuvan kamarioopperan belgialaiselta Annelies Van Parysilta. Sävellys on laitettu Debussyn ja Van Parysin nimiin, vaikka käytännössä jälkimmäinen on työstänyt aivan itsenäisen ja uuden teoksen. Tässä mielessä se eroaakin selvästi aiemmin esitetyistä epätäydellisistä versioista ja mm. Robert Orledgen rekonstruktiosta.

Usher sai kantaesityksensä aivan hiljattain; tämä näkemäni näytös oli vasta teoksen kolmas. Esityspaikkana oli orkesterin vanha harjoitussali Staatsoperin viereisessä rakennuksessa. Teos kestää noin 1,5 tuntia ja kaikki esitykset myytiin loppuun nopeasti.

Musiikillisesti ilta oli mielenkiintoinen ja onnistunut. Sävellyksessä oli paljon debussymaisia aineksia, mutta kuitenkin kokonaisuus oli jotain muuta. Marit Strindlund (Jorma Panulan oppilas Tukholmasta!) johti salin nurkassa soittanutta 14-jäsenistä kamariorkesteria. Kaikki neljä solistia onnistuivat hyvin osuuksissaan. Baritonit olivat David Oštrek (Roderick Usher), Martin Gerke (Ystävä) ja Dominic Kraemer (Lääkäri). Ainoan naisroolin lauloi Ruth Rosenfeld (Lady Madeline).

Oopperan ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi Philippe Quesne. Mielestäni lopputulos oli usein pitkästyttävä ja tylsä. Näyttämöllä ei tapahtunut aikoihin juuri mitään, vaan henkilöt ainoastaan kävelivät seinustalta toiselle. Eri puolille salia oli kylvetty monitoreja, joissa pyöri vaihtuvia videoita. Oopperan lopussa sentään saatiin vähän toimintaakin lavalle, kun kertaalleen haudattu Madeline ilmestyi takaisin. Edes tässä kohtauksessa ohjaaja ei tavoittanut Poen tekstin jännittävyyttä, vaan verisen naisen haahuilu vaikutti lähes koomiselta.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Hienoa musiikkia, omituinen ohjaus


15.10.2018 Arnold Schönbergin ooppera Moses und Aron Semperoper Dresdenissä

Arnold Schönberg sävelsi Moses und Aron -oopperaansa vuosina 19301932 toimiessaan Berliinissä musiikkikorkeakoulun sävellysprofessorina. Hän laati itse libreton, joka perustuu Toiseen Mooseksen kirjaan. Vuonna 1933 säveltäjä perheineen muutti Ranskaan ja edelleen Yhdysvaltoihin ja kolminäytöksiseksi suunniteltu ooppera jäi kesken. Schönberg suunnitteli kyllä teoksen ääreen palaamista, mutta jostain syystä se jäi tekemättä vaikka libretto kolmanteenkin näytökseen oli olemassa. Schönberg kuoli 1951 ja valmistuneet kaksi näytöstä saivat kantaesityksensä konserttiversiona Hampurissa vuonna 1954. Vuonna 2010 unkarilainen Zoltán Kocsis täydensi luvan kanssa oopperan kolmannen näytöksen valmiiksi, mutta tätä versiota ei ole liiemmin käytetty. Myös tässä Dresdenin produktiossa esitettiin vain Schönbergin valmiiksi saama osuus.

Pidin kovasti Mooseksen ja Aaronin musiikista, jossa Schönberg käyttää kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää lumoavasti. Alan Gilbert johti Sächsische Staatskapelle Dresdeniä, joka soitti kuin unelma. Teoksessa on todella suuri kuoro, johon oli haalittu Vocalconsort Berlin ja Sinfoniechor Dresden täydentämään talon omaa kööriä. Mooseksen basso-osan laulanut Sir John Tomlinson teki hyvän roolityön, vaikkei hänen äänensä ja laulukuntonsa olekaan enää yhtä hyvässä tikissä kuin vaikkapa ikätoveri Jaakko Ryhäsellä (ks. edellinen julkaisuni Don Carlos -oopperasta). Aaronina esiintyi taitava heldentenori Lance Ryan. Oopperassa on lisäksi paljon pieniä rooleja, joissa esiintyi lähinnä Semperoperin "nuorisoensemblen" ja kuoron jäseniä.

Tuotannon ohjaajana oli Calixto Bieito, jolta osataan odottaa hämmentäviä ja kohahduttavia töitä. Paljon käsittämätöntä tässäkin ohjauksessa oli, kuten vaikka korkealta näyttämön yltä alas kipattu kauhakuormallinen raidesepeliä tai vastaavaa kivenmurikkaa. Ja tietenkin saatiin Bieitolle pakollista alastomuutta ja seksiä! Ohjaajan puolustukseksi on sanottava, että näitä kyllä sisältyy jo Schönbergin tuotokseen. Silti toisen näytöksen orgioissa heijastetut pornofilmit näyttivät olleen monille liikaa ja niitä oli sentään häveliäästi pikselöity. Rebecca Ringstin lavastus koostui ainoastaan valkoisista seinistä (takaseinä oli kallistuva) ja Ingo Krüglerin puvustus oli hyvin arkinen.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Ryhänen lunasti odotukset


14.10.2018 Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Don Carlos on poliittista draamaa parhaimmillaan ja suosikkini Verdin oopperoista. Teoksessa on kolme upeaa bassoroolia, ja tietysti Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto on hienointa mitä oopperan saralla on ikinä bassoille kirjoitettu.

Edellisestä näkemästäni Don Carlos -esityksestä (tai oikeammin Don Carlo -esityksestä) on jo monia vuosia, joten odotin tätä Helden Productions Oy:n tuotantoa kovasti. Lisäsyy odotukselle oli Jaakko Ryhänen, joka oli vielä saatu houkuteltua oopperalavalle. Ryhästä oli alun perin pyydetty Filipiksi, mutta hän ei enää lähtenyt suurempaan rooliin, vaan "tyytyi" Suurinkvisiittoriin.

Don Carlos on Ryhäselle erityinen ooppera: Hän näki sen Aleksanterin teatterissa 50 vuotta sitten, ja tämä kokemus kuulemma sytytti hänessä palon ja "laulamisen liekin". Ryhänen aloitti Munkin osassa Savonlinnassa jo 1979, ja on sittemmin laulanut paljon sekä Filipiä että Suurinkvisiittoria eri puolilla maailmaa. Aleksanterin teatterissa Ryhänen esiintyi ensimmäistä kertaa 1973 ja pari vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin Kansallisoopperan vakituiseksi solistiksi. Vanha oopperatalo tuli siis hyvin tutuksi, mutta Don Carlosia hän ei ole talossa tehnyt ennen tätä produktiota.

Jaakko Ryhänen vetäytyi oopperalavoilta terveyssyistä vuonna 2012. Onnistuneen sydänoperaation jälkeen mies on palannut laulukuntoon ja konsertoi edelleen kymmeniä kertoja vuodessa. Vuonna 2016 Jorma Silvasti sai mestarin houkuteltua vielä Savonlinnaan Don Giovannin Komtuurin osaan. Ja nyt oli sitten vuorossa paluu rakkaan Aleksanterin teatterin lavalle, todennäköisesti miehen viimeisessä oopperaroolissa. Ympyrä sulkeutui...

Pidin Ville Saukkosen ohjauksesta, joka synnytti teokseen vaikuttavan tunnelman ja tapahtumien kaaren. Vapaus-teema oli toistuvasti esillä muistuttaen kertomuksen poliittisesta ulottuvuudesta. Saukkonen oli malttanut pitää revittelynhalunsa kurissa ja paketti oli tyylikäs, muttei lainkaan tylsä. Pieniä hauskoja pilkahduksia sentään nähtiin, kuten polkupyörällä ajelu näyttämöllä. Aili Ojalon yksinkertainen ja tumma lavastus toimi synkeänä taustana tapahtumille. Joona Huotarin puvustus yhdisti jännittävästi eri aikakausia ja oli oikein onnistunut.

Esityksen orkesterina oli Helsinki Sinfonietta ja kuorona Helsingin filharmoninen kuoro. Kapellimestari Jonas Rannilan musikaalisuus ja into sytytti soiton parhaimmillaan upeaan lentoon, mutta toisinaan salin onneton akustiikka sai musiikin kuulostamaan tukkoiselta ja pahimmillaan valjulta. Tähän oli osuutta myös orkesterin pienehköllä koolla.

Filip II:n roolissa piti kuultaman Timo Riihosta, mutta hän oli sairastunut ensi-illan jälkeen. Riihonen kuitenkin näytteli osan lavalla, ja voi pojat miten hienoa työtä hän tekikään. Tästä saisi moni nuorempi laulaja ottaa mallia! Tuuraajaksi oli saatu Rolf Broman, joka lauloi Filipinä aitiossa. En ollut varauksettoman tyytyväinen hänen suoritukseensa, varsinkin kun tiesin mihin Riihonen olisi parhaimmillaan pystynyt. Broman myös lauloi aivan liian hiljaa; kuuluvuudessa oli ongelmia jopa permannon eturiveillä.

Suurinkvisiittori oli Jaakko Ryhäsen voimannäytös. Oli liikuttavan hienoa kuulla, millä intensiteetillä ja voimalla pian 72 vuotta täyttävä konkari pystyi roolinsa tekemään. Aivan huikea kansainvälisen tason suoritus, jonka voisi milloin tahansa heittää mille tahansa maailman näyttämölle! Ryhäsen äänen kaunis väri ja dramaattinen fraseeraus eivät peittyneet jylisevän voiman alle.

Toinen suosikkini oli Marjukka Tepponen, jonka Elisabet lumosi kauneudellaan ja tunteikkuudellaan. Todella koskettava roolityö! Heikki Kilpeläinen oli jämäkkä Rodrigo, joka lauloi vakaasti, mutta näytteleminen jäi ohueksi. Heikki Haliselle Don Carlosin rooli oli vielä taitoihin nähden liian suuri, ja esiintymistä leimasi melkoinen epätasaisuus. Jeni Packalén onnistui Ebolina ja Niklas Spångberg Munkkina. Tebaldona esiintyi Johanna Isokoski ja Johanna Engelbarth oli Ääni taivaasta.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Sinfoniakonsertti 2.0, vai?


12.10.2018 Ylioppilaskunnan Soittajat, joht. Tomas Djupsjöbacka Konepajan Brunossa Helsingissä

Ylioppilaskunnan Soittajat tarjosi poikkeavan konserttikokemuksen Konepajan Brunossa, jossa yleisö sai istua (tai joutui istumaan) lankkupenkeillä. Useimmilla oli päällystakki yllä ja monilla kaljatuoppi kädessä. Järjestäjät olivat antaneet tälle rehvakkaasti nimen Sinfoniakonsertti 2.0. No, ehkä 1.2 olisi riittänyt, mutta olihan konsepti piristävän erilainen ja oikein mukava! Kapellimestari Tomas Djupsjöbackalle annan pari lisäpistettä yleisön huomioimisesta ja kivan rennosta esittelystä.

Vanhan veturihallin akustiikka ei loppujen lopuksi ollut hullumpi, vaikka tätä etukäteen mietiskelin Brunossa kun ei kuulemma ole koskaan aikaisemmin sinfoniaorkesteri soittanut. Konserttipaikan luonne oli vaikuttanut ohjelmistoon, sillä ensimmäisenä soi Aleksandr Mosolovin Teräsvalimo vuodelta 1927. Huumaava ja jyskyttävä kappale sopi karuun teolliseen tilaan kuin nenä päähän. Kuulin Teräsvalimon viimeksi elokuussa Kansallisoopperassa, Esa-Pekka Salosen 60-vuotiskonsertissa. Tässä YS:n esityksessä oli ehkä esityspaikasta johtuen jotain säväyttävää, vaikka samanlaiseen intensiteettiin ei yllettykään kuin oopperaorkesterin esityksessä.

Konsertissa ei ollut väliaikaa, vaan toinen numero esitettiin heti perään. Se oli niin ikään neuvostoliittolaista musiikkia, nimittäin Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 5 d-molli. Vuonna 1937 valmistunut sinfonia on musiikillisesti jännittävän ristiriitainen. Ehkä tämä on sitä "riemua ruoskan alla" eli pakotettua iloa? Varsin mallikasta työtä YS ja Djupsjöbacka tekivät tämänkin kappaleen kanssa; mitä nyt käyrätorvien epäpuhtaudet ottivat jokusen kerran korvaan kuten jo Teräsvalimossa.

TFO:n Beethoven-spesiaali


11.10.2018 Turun filharmoninen orkesteri & Chorus Cathedralis Aboensis, joht. Leif Segerstam, sol. Reetta Haavisto, sopraano & Juha Kotilainen, basso Turun konserttitalossa

TFO:n torstai-illan konsertti oli saanut otsikon Beethoven Special! Loppuunmyydylle salille esitettiin kolme säveltäjäneron vokaaliteosta, joita ainakin Suomessa on mahdollisuus kuulla hyvin harvoin. Ohjelma oli niin mielenkiintoinen, että minunkin piti lähteä Turkuun sitä kuulemaan. Miessolistina alun perin ilmoitettu Nicholas Söderlund oli vaihtunut Juha Kotilaiseksi, mikä ei tällä kertaa harmittanut minua lainkaan.

Ensimmäinen kappale oli Es ist vollbracht, joka on kirjoitettu finaaliksi Die Ehrenpforten-nimiseen singspieliin. Jopas oli vaikuttava aloitus ja Kotilainen jylisi niin voimallisesti, että olin aivan myyty. Upeaa! Toinen numero oli mahtipontinen Die Ruinen von Athen, jonka muistan kuulleeni konsertissa kerran aikaisemmin. Kyseessä on musiikki August von Kotzebuen samannimiseen näytelmään. Kotilainen jatkoi vakuuttavasti ja Reetta Haavistokin pääsi tässä teoksessa ääneen. CCA-kuoro lauloi taitavasti ja TFO soitti Segerstamin innostamana mm. janitsaari-sävyisen Marcia alla turcan tavattoman mukaansatempaavasti.

Väliajan jälkeen oli viimeisen kappaleen vuoro. Kantate auf den Tod Kaiser Josephs II on 19-vuotiaan Beethovenin sävellys, joka kantaesitettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1884. Kantaatti osoittautui hienoksi ja puhuttelevaksi teokseksi, jossa Haaviston sävykkäästi laulama osuus nousi kohokohdaksi. Kuoro pärjäsi tässäkin hyvin, mutta lukemattomia kertoja toistuneen tot-sanan eriaikaiset viimeiset t-kirjaimet ottivat ikävästi korvaan. Ei ole helppoa, ei! Segerstam oli koko illan elementissään ja tarjosi orkesterinsa kanssa erittäin hienon konserttielämyksen harvinaisemman ohjelmiston parissa. Kiitos turkulaisille tästä!

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Jumppanen taituroi Hammerklavierin


7.10.2018 Paavali Jumppanen, piano Olarin kirkossa Espoossa

Beethovenin Hammerklavier-sonaatti eli virallisemmin Pianosonaatti nro 29 B-duuri op. 106 valmistui syksyllä 1818. Paavali Jumppanen juhlisti merkkivuotta soittamalla teoksen Olarin kirkossa. Ennen esitystä hän kertoi yleisölle mm. sonaatin syntyvaiheista ja omasta Emil Gilels -muistostaan. Käsiohjelmaan oli sisällytetty laajempi esittely, jossa Jumppanen analysoi sonaatin rakennetta.

Hammerklavier on pianosonaatiksi poikkeava niin kestoltaan kuin sisällöltään ja myös teknisesti vaativaa soitettavaa. Jumppasen tulkinnassa kaikki yksityiskohdat vaikuttivat viimeisen päälle harkituilta. Hän on selvästi perehtynyt syvällisesti sävellykseen ja pohtinut sen esittämisen nyansseja. Työn tuloksesta voidaan nauttia jo muutama vuosi sitten ilmestyneellä Ondinen levytyksellä. Akateeminen kuivakkuus oli silti konsertista kaukana Jumppanen osasi pitää teoksen elävänä ja mukaansatempaavana. Suosikkini oli neljännen osan mahtava kolmiääninen fuuga. Se on raskasta soitettavaa ja pitkä kuin mikä, mutta Jumppanen selvisi fuugastakin erittäin helpon ja vaivattoman oloisesti.

Max Raabe valloitti jälleen suomalaisyleisön


6.10.2018 Max Raabe & Palast Orchester Finlandia-talossa Helsingissä

Tämä julkaisu ei kuulu sen paremmin oopperan kuin klassisen musiikinkaan piiriin, mutta suokaa jälleen minulle pieni poikkeus. Olen nimittäin fanittanut Max Raabea ja hänen Palast-orkesteriaan jotakuinkin 20 vuotta. Raaben vuonna 1985 perustama yhtye esittää tyylin mukaisesti ennen kaikkea 1920- ja 1930-lukujen schlagereita, musikaalisävelmiä ja tanssimusiikkia, lähinnä Saksasta ja Yhdysvalloista. Ken ei heitä ennestään tunne, voi katsoa näyte-erän täältä: https://www.youtube.com/watch?v=KyMlZK8slVQ.

Olen päässyt livenä kuuntelemaan Max Raabea ja Palast Orchesteria muutaman kerran. Suomessa he esiintyivät ensimmäisen kerran vuonna 2013 (jolloin olin paikalla). Vuosien 2014 ja 2016 konsertit jätin täällä väliin, mutta nyt oli jälleen korkea aika ostaa lippu Suomen-keikalle. Bändi on saksankielisellä alueella suosittu ilmiö, ja konsertit ovat poikkeuksetta loppuunmyytyjä. Enimmäkseen täysille saleille he ovat ihme kyllä saaneet meilläkin esiintyä...

Finlandia-talon konsertti oli melkoinen klassikkokokoelma. Aloitusnumerona oli Heute Nacht oder nie ja ensimmäisellä puoliajalla kuultiin myös mm. Du bist meine Greta Garbo, Love thy neighbour, Moon of Alabama, Warum küßt mich dein Mund so heiß, Cheek to Cheek, Singin' in the Rain ja Rosa, reizende Rosa.

Väliajan jälkeen orkesteri soitti instrumentaalikappaleen ja sitten jatkettiin tutulla linjalla: mm. Night and Day, Salome sekä aivan ihana pianosäestyksellinen Liebesleid, jossa Raaben ääni oli silkkaa hunajaa. Päätösnumerona kuultiin aina niin hauska Mein kleiner grüner Kaktus. Ylimääräiset olivat vakiokamaa: Dort tanzt Lu-Lu! käsikelloineen kaikkineen sekä Dream a Little Dream of Me.

Max Raaben hillitty olemus ja kuivakka huumori ovat aina yhtä hurmaavia. Hänen falsettilaulunsa on viehättävän kaunista, vaikka pian 56 vuotta täyttävän solistin ääni ei enää olekaan yhtä kirkas ja notkea kuin vanhemmilta tallenteilta kuultuna. Palast Orchesterin 12 muusikkoa ovat melkoisia monitaitureita, sillä lähes kaikki soittavat keikoillakin useampaa instrumenttia. Hienoa!

torstai 4. lokakuuta 2018

SibA:n iltapäivätarjontaa


4.10.2018 Organon urkumatinea: Sini Huopaniemi, urut Musiikkitalossa Helsingissä

4.10.2018 Maisterikonsertti: Niina Lindholm, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

Puolenpäivän urkumatinea Musiikkitalon Organo-salissa alkoi Verschueren-uruilla. Sini Huopaniemi soitti niillä J. S. Bachin Preludin G-duuri ja Buxtehuden Toccatan F-duuri. Konsertin toinen puoli soitettiin Fosters & Andrews -uruilla ja teokset olivat Gordon Youngin Aria, Saint-Saënsin Prière ja Gaston Belierin Toccata. Saint-Saënsin kappaleessa oli mukana soittamassa sellisti Iiris Piri. Matinea oli ohjelmaltaan kiinnostava ja oikein positiivinen kokemus, vaikka soitto ei aivan virheetöntä ollutkaan. Esimerkiksi Belierin Toccatan tulkinnasta pidin kovasti.

Iltapäivän alussa oli vuorossa viulun taso A -konsertti Camerata-salissa. Kyseessä oli "taiteellinen ohjelmasuoritus osana musiikin maisterin opinnäytettä". Niina Lindholm esitti Sibeliuksen Viulukonserton yhdessä pianisti Matilda Kärkkäisen kanssa. Kokonaisuus oli hieno, rytmisesti tarkka ja teknisesti valmis, mutta solistin oma näkemyskin välittyi katsomoon. Kärkkäinen teki loistavaa työtä flyygelin ääressä.

Suvereeni Saraste


3.10.2018 Radion sinfoniaorkesteri, Cantores Minores ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Jukka-Pekka Saraste, sol. Anna Larsson, mezzosopraano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO esittää kaudella 2018-2019 kaikki Gustav Mahlerin sinfoniat. Tässä sarjan toisessa konsertissa oli vuorossa Sinfonia nro 3 d-molli. Se ei ole esityskoneistoltaan Mahlerin suurimpia teoksia, mutta yli puolitoistatuntinen kesto (ilman väliaikaa) tekee sinfoniasta melkoisen järkäleen.

Mahlerin "kolmonen" sisältää kuusi osaa ja se on yksi niistä säveltäjän teoksista, joita on innoittanut Des Knaben Wunderhorn -kansanrunokokoelma. Kaikkiaan "sarjaan" kuuluu kaksi muutakin sinfoniaa sekä kaksi laulusarjaa. Kolmannen sinfonian neljännen osan teksti on Nietzschen Also sprach Zarathustrasta. Sen lauloi miellyttävän sävykkäästi ruotsalainen mezzosopraano Anna Larsson.

Sinfonian viidennen osan teksti on sitten suoraan Des Knaben Wunderhornista, ja siinä kuorotkin pääsevät vihdoin mukaan. Esityksen poikakuorona oli Hannu Norjasen valmentama Cantores Minores. Jani Sivénin valmentama naiskuoro oli muodostettu Musiikkitalon Kuorosta antamalla sen miehille vapaailta.

Pitkä teos hujahti ohi melkein huomaamatta, sillä olin niin mykistynyt seuratessani Jukka-Pekka Sarasteen työskentelyä. Ei hän turhaan ole johtanut ja levyttänytkin näitä suuria teoksia, kuten Brucknerin ja Mahlerin sinfonioita. Miten mahtavana, mutta erottelevana tai selkeänä ja jäsentyneenä musiikki soikaan! RSO pysyi mainiosti kunniakapellimestarinsa matkassa. Pakko oli minunkin tykätä, vaikka en suuri Mahler-fani olekaan...

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ongelmat kuntoon viikonlopun aikana!


29.9.2018 Iiro Rantalan ooppera Pikaparantola Kansallisoopperassa Helsingissä

Säveltäjä Iiro Rantalan ja libretisti Minna Lindgrenin yhteistyön tuloksena syntynyt Pikaparantola-ooppera on ollut viime aikoina runsaasti esillä. Vähempikin puffaaminen olisi riittänyt, sillä neljä Kansallisoopperan Alminsalin esitystä myytiin täyteen helposti. Kotimaisen oopperan kantaesitys on tietysti aina iloinen asia - ja on hyvä, että teos saa tuoreeltaan lisäesitykset Turussa, Oulussa ja Kuopiossa.

Itse pidin Pikaparantolan parhaana puolena Rantalan sieltä täältä ammentavaa musiikkia ja sen loistavaa orkestrointia (Arttu Takalo). Sävellys vilisi viittauksia ja tyylilainoja, joiden hauskuus saattoi mennä ohi oopperan historiaa ja teoksia heikommin tuntevilta katsojilta. Lindgrenin libretossa oli oivaltavaa huumoria ja hilpeitä lainauksia mm. iskelmäsanoituksista. Sitä vaivasi kuitenkin monin paikoin ähky: nokkeluuksia ja verbaalista iloittelua oli tungettu yhteen kohtaukseen tai numeroon aivan liikaa. Aikamme ilmiöitä oli ahnehdittu mukaan turhan paljon - varsinkin kun ajan hermolla ei varsinaisesti oltu. Kyllä ihqut sun muut taajaan viljellyt nuorisolaisten ilmaisut ovat jo takavuosien juttu... Ja uskoakseni katsojat olisivat viihtyneet ilman monia navanalusjuttuja, jotka vaikuttavat minusta aina halpahenkiseltä yleisön kosiskelulta.

Minua huvitti kovasti oopperan perinteiden hienovarainen pilkkaaminen; esimerkiksi Respan esittämä habanera-parodia ja toisen näytöksen älytön naamioleikki, joka taisi viitata Figaron häihin. Maria Sidin ohjaus nojasi vahvasti musikaali- ja varietee-perinteisiin, joten lopputulos oli vauhdikas ja kepeä. Kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut kantaa teoksen loppuun saakka, mihin oli syytä niin tekijöissä kuin ohjaajassa. Toisessa näytöksessä tarinan kaari hajosi ja pari rakkausduettoa tuntuivat olevan aivan väärässä seurassa. Varmaan Rantala ja Lindgren olivat tehneet tämän tarkoituksella... Yksinkertaisen toimivasta visuaalisesta puolesta vastasivat Anna Kontek (lavastus ja puvut) ja Joonas Tikkanen (valaistus- ja videosuunnittelu).

Teokseen oli löydetty hyvät solistit: Johanna Rusanen (Sopraano) ja Päivi Nisula (Respa) olivat omaa luokkaansa niin laulullisesti kuin näyttelijöinä. Hannu Niemelä (Parantaja) jäi niljakkeena vähän puolitekoiseksi ja monien fraasien lopuissa olisin kaivannut enemmän tarkkuutta. Markus Nykänen (Tenori) ja Waltteri Torikka (Aviomies) tekivät vakaat roolityöt. Kuoron sijaan oopperassa oli neljän henkilön lauluensemble (Anu Hostikka, Ann-Marie Heino, Heikki Hattunen ja Samuli Takkula), joka esitti parantolan asiakkaita. Kalle Kuusava toimi kapellimestarina ja hoiti osuutensa hyvin.

Pitkä, mutta antoisa iltapäivä Musiikkitalossa


29.9.2018 Kuoro- ja orkesterikavalkadi Musiikkitalossa Helsingissä

29.9.2018 Kupillinen kamarimusiikkia -konsertti Musiikkitalossa Helsingissä

29.9.2018 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, joht. Kornilios Michailidis, sol. Gustav Schantz, piano Musiikkitalossa Helsingissä

Sulasolin Helsingin piirin järjestämä kuoro- ja orkesterikavalkadi alkoi Musiikkitalossa jo kymmeneltä aamupäivällä. Itse pääsin paikalle vasta puolen päivän maissa, mutta ehdin sentään kuulemaan seitsemän eri esitystä. Esiintyneet kokoonpanot olivat Naiskuoro fem@il singers, Melodie, Kumpulan Kuoro, Lauluyhtye BellaCanta, Helsingin Kannelkuoro, Kamarikuoro Kaamos ja Lauluyhtye Fake Five. Kuulimme tasoltaan vaihtelevia, mutta yhtä kaikki mielenkiintoisia esityksiä - sekä klassikoita että kepeämpiä viihdenumeroita. Parhaimmaksi rankkaan Kamarikuoro Kaamoksen, jota johti Visa Yrjölä.

Heti kuorokavalkadin perään oli pieni Sibelius-Akatemian järjestämä konsertti otsikolla Kupillinen kamarimusiikkia. Ilmo Ranta johdatti meidät ohjelmaan, joka oli tällä kertaa ranskalaista laulumusiikkia - viitaten jo seuraavaan konserttiin. Sopraano Mariia Bertus ja pianisti Antti Haho esittivät Poulencilta kolme laulua (Le présent, Chanson ja Hier) sekä Kuulalta laulut Sinipiika ja Jääkukkia. Toisena duona esiintyivät sopraano Virva Puumala ja pianisti Juho Lepistö. Ohjelman muodostivat Faurén Les berceaux, Debussyn Green ja Spleen sekä Lisztin Oh! quand je dors. Mainioita tulkintoja olivat kaikki; erityisesti minua miellytti Puumalan upean tumma äänenväri.

Iltapäivän päätti Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri tarjoamalla kokoranskalaisen ohjelman. Kreikkalainen kapellimestari Kornilios Michailidis oli valinnut alkuun Debussyn herkän ja sensuellin Faunin iltapäivän, jonka impressionistinen tunnelma vei kuulijan melkeinpä toiseen todellisuuteen. Ihanan huilusoolon soitti Enna Puhakka. Seuraavana kuultu Poulencin Sinfonietta oli tasapainoinen ja raikas esitys, jossa hallitsevaan kepeyteen sekoittui ajoittain tummempiakin sävyjä.

Väliajan jälkeen siirryttiin Ravelin musiikkiin: Pianokonsertto G-duuri soi hämmästyttävän kypsänä ja ammattimaisena tulkintana. Tämä oli osaltaan loistavan solistin, ruotsalaisen Gustav Schantzin ansiota. Konserton jazz-vaikutteet ovat aina yhtä vetävää kuultavaa. Päätösnumerona oli Daphnis et Chloé, sarja nro 2. Ravel kokosi balettimusiikistaan kaksi sarjaa konserttikäyttöön. Niistä nyt kuultu "kakkonen" on huomattavasti suositumpi ja siihen on lisätty mahdollisuus kuoron käyttöön. Tämän esityksen laulajisto oli koottu kolmesta kuorosta: Somnium Ensemble, Hämäläis-Osakunnan Laulajat ja Kamarikuoro Kaamos. Kyllä oli hienoa kuultavaa!

perjantai 28. syyskuuta 2018

Maestro Schiff taas Helsingissä


28.9.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. ja sol. András Schiff, piano Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertin alkupuoli oli yli tunnin ajan täyttä wieniläisklassismin tykitystä: Joseph Haydnin Sinfonia nro 82 C-duuri "Karhu" ja Ludwig van Beethovenin Pianokonsertto nro 1. Kapellimestarina ja pianosolistina toimi András Schiff, jonka lähes ujo olemus on aina yhtä hurmaava. Hän on vieraillut Suomessa monesti ja on täällä hyvin pidetty - tämäkin konsertti oli loppuunmyyty.

Haydnin sinfonia soi Sir Andrásin johdolla ripeästi ja eloisasti, usein jopa leikkisästi. Schiffillähän ei ole muodollista kapellimestarin koulutusta, joten hänen persoonallista johtamistaan on piristävää ja hauskaa seurata. Beethovenin konsertossa pianolegenda oli elementissään ja näytti paitsi suvereenin taituruutensa solistina, myös kykynsä tasapainoisen kokonaisuuden rakentamisessa. Schiff nousi aina välillä pianotuoliltaan johtamaan orkesteria. Varsinaista herkuttelua!

Pianokonserton jälkeen kuultiin pienenä ylimääräisenä Béla Bártókin Rondo nro 1 C-duuri, joka toimi hyvänä siirtymänä viimeistä teosta ajatellen. Väliajan jälkeen oli nimittäin vuorossa Bártókin Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille ja celestalle. Schiff on asettanut synnyinmaansa Unkarin konserttiboikottiin, mutta maanmiehensä Bártókin musiikkia hän esittää mielellään. Hieno esitys kuultiin tästäkin kappaleesta, vaikka yleisön hillitön köhiminen melkein tuhosi ensimmäisen osan herkän ja hiljaisen fuugan.

Tosca kannatti käydä katsomassa


27.9.2018 Giacomo Puccinin ooppera Tosca Kansallisoopperassa Helsingissä

Voi vietävä! Voiko siitä olla yli kahdeksan vuotta, kun olen viimeksi nähnyt Puccinin Toscan livenä? Kai omaa listaani on uskottava, joten Kansallisoopperan uuteen produktioon oli ilman muuta ostettava lippu.

Christof Loyn ohjaus vaikutti päällisin puolin samankaltaiselta, ajattoman perinteiseltä (ja vähän tylsältä) toteutukselta, kuin muissakin Kansallisoopperan viimeisimmissä klassikkotuotannoissa. Tällä linjalla on haettu tuotannoille pitkää elinkaarta. Tarkemmalla syventymisellä huomasi kuitenkin älykkäitä ja harkittuja yksityiskohtia, joilla ohjaaja on korostanut draaman sisältöjä tai nostanut esille monesti taustalle häviäviä seikkoja. Käsiohjelmassa Loy kertoo, että hänen keskeinen ideansa on ollut kahden aikakauden suhde teoksessa: Cavaradossi edustaa muutosta ja tulevaisuutta, vallankumouksen ihanteita ja Scarpia konservatiivista aristokratiaa. Erikoinen painopiste, sillä juuri tässä ohjauksessa Scarpiasta oli riisuttu se perinteinen aristokraattisuus! Tapahtumien kehittymiseltä söi hieman tehoja se, että Floria Tosca tuntui käyvän alusta saakka ylikierroksilla. Henkilöohjauksessa oli kuitenkin paljon pieniä kultajyviä ja vähät joukkokohtaukset olivat näyttäviä.

Christian Schmidtin kädenjälki lavastuksessa ja puvuissa oli kaunista ja tyylikästä. Pidin ensimmäisen näytöksen kirkkointeriööristä, joka muuntui Palazzo Farneseksi sekä kolmannen näytöksen monumentaalisesta Castel Sant'Angelosta. Puvuissa oli yhdistelty mielenkiintoisesti eri aikakausia. Esityksen johti Kansallisoopperan päävierailija Patrick Fournillier. Orkesterin osuus oli jälleen kerran loistava - paletista löytyi värejä joka lähtöön ja tapahtumien ydinkohdissa musiikki soi milloin riipaisevana, milloin hyytävänä.

Liettualaissopraano Aušrinė Stundytė oli vaativan roolinsa tasalla ja latasi kaikkensa hittiaariaan Vissi d'arte, vissi d'amore. Savonlinnasta tuttu tenori Andrea Carè onnistui Cavaradossina laulullisesti, mutta hänen lavakarismansa ei ollut kaksinen. Ohjauksen vuoksi Carèn sijainti näyttämöllä ei ollut aina optimaalinen laulun kuuluvuuden ja vaikutelman kannalta. Tuomas Pursion Scarpiassa oli piristävää uutta näkemystä - nuoremman ihmisen turmeltuneisuutta. Pienemmissä rooleissa hyvää työtä tekivät mm. Heikki Aalto (sakristaani), Tapani Plathan (Angelotti), Matias Haakana (Spoletta) ja Nicholas Söderlund (Sciarrone).

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Vielä parempaa Vinciä!


25.9.2018 Leonardo Vincin ooppera Gismondo, re di Polonia Theater an der Wienissä

Olin kolme vuotta sitten Theater an der Wienissä kuuntelemassa Leonardo Vincin oopperan elämäni ensimmäistä kertaa. Kerroin positiivisesta kokemuksesta blogissani: http://oopperaa.blogspot.com/2015/09/barokkiharvinaisuus-wienissa-24.html.

Nyt vuorossa oli minulle toinen Vincin ooppera. Paikka oli sama Theater an der Wien ja teoksena Gismondo, re di Polonia (Sigismund, Puolan kuningas) vuodelta 1727. Juoni pyörii Sigismund II:n, viimeisen Jagello-dynastian kuninkaan, huolien ja murheiden ympärillä. Sigismund hallitsee valtioliiton myötä myös Liettuaa, jonka herttua aiheuttaa poliittisia ongelmia. Kuten asiaan kuuluu, on Sigismundin poika tietenkin rakastunut herttuan tyttäreen. Tarinan kruunaa se, että lisäksi Sigismundin tytär on lääpällään herttuaan itseensä! Mutta onneksi Sigismund on viisas ja armollinen hallitsija ja kaikki ratkeaa parhain päin...

Ilta oli musiikillisesti erittäin hieno ja onnistunut. Tämän konserttiesityksen orkesterina oli puolalainen {oh!} Orkiestra Historyczna, jota johti konserttimestarina soittanut Martyna Pastuszka. Voi miten syvällistä ja nautinnollista musisointia - soittajien into oikein paistoi useimpien kasvoilta! Vincin sävellyksessä oli kiinnostavaa, tavallisuudesta poikkeavaa instrumentaatiota. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen lopun lemmenkipeästä satakielestä kertovassa aarissa oli käytetty kekseliäästi huiluja ja käyrätorvia. Musiikki ei ollut lainkaan pitkästyttävää, vaan usein hyvin eloisaa ja vilkasta ja ainakin koskettavaa kautta linjan.

Oopperassa on seitsemän solistia, joista neljä oli kontratenoreita (Gismondo: Max Emanuel Cencic, Ottone: Yuriy Mynenko, Ernesto: Jake Arditti ja Ermanno: Nicholas Tamagna). Olipa hieno alku teokselle, kun kaikki neljä miestä olivat lavalla samanaikaisesti! Kaikki onnistuivat todella hyvin, mutta suosikkini oli Mynenko, jonka ääni oli sävykkäin ja joka ilmensi Ottonen tunnetiloja loistavasti myös ilmeillään ja olemuksellaan. Naissolistit (Cunegonda: Sophie Junker, Primislao: Aleksandra Kubas-Kruk ja Giuditta: Dilyara Idrisova) eivät olleet laulajina lainkaan miehiä huonompia. Ihailin Junkerin säteilevää olemusta ja Kubas-Krukin uskottavuutta housuroolissaan.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Hartaan odotuksen loppu


24.9.2018 Jonas Kaufmann, tenori & Helmut Deutsch, piano Wiener Konzerthausissa

Olen nähnyt tenori Jonas Kaufmannin muutaman kerran oopperalavalla, mutta vasta nyt pääsin Wienin Konzerthausissa kuulemaan häntä lied-konsertissa. Kyllä tätä oli odotettukin! Pianistina oli alan tunnettu nimi Helmut Deutsch (s. 1945). Mies toimi ennen eläköitymistään 28 vuotta lied-professorina Münchenissä ja monet huippulaulajat - ml. Jonas Kaufmann - ovat hänen entisiä oppilaitaan.

Konsertin alkupuoliskolla kuultiin kuusi Franz Lisztin laulua sekä viisi Gustav Mahlerin laulua Friedrich Rückertin runoihin. Väliajan jälkeen saatiin nauttia Hugo Wolfin seitsenosaisesta Liederstrauß-sarjasta ja Richard Straussin sarjasta Vier letzte Lieder.

Kahden huippuammattilaisen yhteistyö tuotti kaunista hedelmää. Konsertti oli tasapainoinen ja puhutteleva, lied-taiteen kauneutta parhaimmillaan. (Mutta täytyy todeta, että Straussin Frühling miellyttää minua kuitenkin enemmän sopraanoversiona.) Duo palkitsi aina uusiutuvat hurjat suosionosoitukset peräti viidellä ylimääräisellä. Tässähän alettiin lähestyä jo Grigori Sokolovin lukuja!

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Puntilan rellestys jätti muut varjoonsa


22.9.2018 Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti Helsingin Kaupunginteatterissa

Bertolt Brecht pakeni Saksasta vuonna 1933 ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Hella Wuolijoen kutsumana Suomeen yli vuoden ajaksi. Kesällä 1940 hän asui runsaan kuukauden Wuolijoen vieraana Iitissä, Marlebäckin kartanossa. Tänä aikana syntyi heidän yhteistyönsä tuloksena näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.

Muistan hyvin Ralf Långbackan elokuvan (1979), jonka hän käsikirjoitti ja ohjasi Brechtin ja Wuolijoen näytelmän pohjalta. Teatterin näyttämöllä tämä HKT:n esitys sen sijaan oli minulle ensimmäinen. Kari Heiskasen ohjaus oli vauhdikas ja sujuva, mutta lipsahti toisinaan puskafarssin puolelle. Näytelmä sisältää monen nykyajan katsojan (tai ainakin minun) näkövinkkelistä ummehtunutta luokka-ajattelua ja vastakkainasettelua. Ohjaaja ei näytä tätä vieroksuneen, vaan on päin vastoin lisännyt kierroksia. Joissain muissa kohdissa tekstiä ja kerrontaa sen sijaan oli modernisoitu. Heiskanen käytti melkein kaikkia mahdollisia brechtiläisen vieraannuttamisen keinoja, joista osa tuntui aivan turhilta.

Lavastus oli Markku Hakurin, puvut Tiina Kaukasen ja maskeeraus sekä kampaukset Maija Sillanpään. Valosuunnittelusta vastasi Mika Ijäs ja äänisuunnittelusta Eradj Nazimov. Näyttämöllä oli mukavasti livemusiikkia, josta huolehti Arttu Takalo. Koreografian oli suunnitellut Johanna Elovaara.

Pertti Sveholm oli Puntilana niin hallitseva hahmo, että muut näyttelijäsuoritukset jäivät osin hänen varjoonsa. Sveholm teki roolin suurilla ja laveilla pensselinvedoilla, kuten vaan humalaiselle isännälle sopii. Antti Peltola oli pidättyväinen Matti, joka kihisi kulissinsa takana. Monilla henkilöillä oli omat pienet hetkensä, mm. Anna-Riikka Rajasen Eevalla. Ja näyttelijöiltä kuultiin oikein hienoja laulusuorituksia!

lauantai 22. syyskuuta 2018

Loistoesitys Händelin ensimmäisestä oratoriosta


21.9.2018 Georg Friedrich Händelin oratorio Il trionfo del Tempo e del Disinganno Johanneksenkirkossa Helsingissä

Viime helmikuun alussa olin kuuntelemassa Händelin oratorion The Triumph of Time and Truth Helsingin Vanhassa kirkossa (katso tarkemmin täältä: http://oopperaa.blogspot.com/2018/02/ajan-ja-totuuden-voitto-1.html). Kyseessä on englanninkielinen oratorio, josta Händel oli aiemmin tehnyt kaksi italiankielistä versiota.

Suomalainen barokkiorkesteri esitti Johanneksenkirkossa alkuperäisen Rooman version, Il trionfo del Tempo e del Disinganno. Se on samalla myös Händelin ensimmäinen oratorio vuodelta 1707. Musiikki on särmikkäämpää ja dramaattisempaa kuin englanninkielisessä versiossa. Pidin melkeinpä enemmän tästä paketista kuin briteille siistimmäksi ja tasaisemmaksi sliipatusta lopullisesta versiosta.

FiBO soitti loistavan sävykkäästi ja yhtenäisesti viulisti Georg Kallweitin ja urkuri-cembalisti Petteri Pitkon johdolla. Keski-Euroopasta oli saatu vierailijoiksi tasokkaat solistit. Maria Erlacherin (Bellezza) kirkas sopraanoääni pyörteili hienosti kirkon akustiikassa. Marie Luise Werneburg (Piacere) pääsi parissakin aariassa esittelemään kuvioinnin mallia. Toinen näistä oli Lascia la spina, cogli la rosa, jonka säveltä Händel käytti myöhemmin Rinaldo-oopperan hittiaariassa Lascia ch’io pianga. Marian Dijkhuizen lauloi Disingannon altto-osan, ja hänen pehmeän jalosointinen äänensä oli erityisen nautinnollista kuunneltavaa. Tenori Nino Aurelio Gmünder teki Tempona tasaisen varman suorituksen; lisäpisteet luonnollisesta äänenmuodostuksesta myös ylärekisterissä.

Esityksen konsepti ja ohjaus oli parivaljakon Ilka Seifert ja Folkert Uhde käsialaa. Valaistuksen olivat suunnitelleet Jörg Bittner ja Karel de Wit. Oli hyvä ajatus, että yleisölle tarjottiin jotain seurattavaa, sillä lähes kaksi tuntia kestäneessä esityksessä ei ollut väliaikaa. Orkesterin vieressä oli valkokangas, jolle heijastettiin kuvitusta sekä livekuvaa esiintyjistä. Mainio idea, mutta kameroiden sijoittamista olisi voinut miettiä tarkemmin. Nyt näytettiin liian usein solistien selkäpuolia tai laulaja oli jopa selin yleisöön, jolloin ääni ei tietenkään kuulunut parhaalla mahdollisella tavalla kirkkosaliin.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kolmen herkun kenraali


21.9.2018 Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus, joht. Dalia Stasevska, sol. Narek Hakhnazaryan, sello Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantaikonsertin ohjelma oli tällä kertaa mukavan perinteinen. Iltakonsertin jouduin jättämään väliin päällekkäisyyden vuoksi, mutta onneksi sama ohjelma oli mahdollista kuulla aiemmin päivällä kenraaliharjoituksessa.

Ensimmäisenä soi Benjamin Brittenin Four Sea Interludes from Peter Grimes (Neljä meriaiheista välisoittoa oopperasta Peter Grimes). Stasevska soitatti sen kokonaan läpi keskeytyksittä, ja pari pientä täsmennystä tehtiin vasta kokonaisuuden jälkeen. Nautin Brittenin sävelkielestä kovasti - varsinkin yhdessä osassa sellojen, kontrabassojen ja vaskien yhteissoitossa oli jotain lumoavaa, joka toi mieleen Sibeliuksen!

Toisena kappaleena kuultiin Dmitri Šostakovitšin mahtava Sellokonsertto nro 1 Es-duuri. Tämä soitettiin osa kerrallaan ja niiden jälkeen tehtiin pieniä viilauksia. Sellisti Narek Hakhnazaryanin soittoa en ollut kuullut koskaan aiemmin. Hän teki oivallisen vaikutuksen ja selvästi nautti soittamisesta. Orkesteri seurasi solistia herkästi. Hakhnazaryanin osalta harjoitus päättyi selfieiden ottamiseen Stasevskan kanssa.

Väliajan jälkeen päästiin Felix Mendelssohnin musiikin pariin. Teos oli Sinfonia nro 4 A-duuri, lisänimeltään "Italialainen". En varmaan koskaan saa kyllikseni tämän sinfonian hienoista melodioista! Ilmeisesti teosta oli puleerattu aiemmissa harjoituksissa enemmän (ja ehkä sinfonia myös oli soittajille ennestään tutumpi), sillä Stasevskan ei tarvinnut puuttua kappaleeseen lainkaan vaan siitä selvittiin läpisoitolla. HKO:n parhaimmillaan muhevan romanttinen sointi pääsi nyt oikeuksiinsa!

torstai 20. syyskuuta 2018

Oopperaa eli ei Mörkö valloitti kuitenkin


20.9.2018 Marjatta Pokelan Mörköooppera Helsingin Kaupunginteatterissa

Kaikkeen sitä ihminen lasten vuoksi joutuu nimittäin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetyn Mörköoopperan. Marjatta Pokelan klassikko ilmestyi vinyylilevynä vuonna 1980, ja siitä alkoi teoksen laulujen voittokulku jo useiden sukupolvien tuntemiksi rallatuksiksi. Itselleni ne olivat kouluiässä lähinnä inhokkeja.

HKT:n uusi näyttämösovitus sai ensi-iltansa viime maaliskuussa. Kimmo Virtasen ohjaus oli mainio ja sai myös pienimmät lapset seuraamaan esitystä innolla. Sanna Majuri oli suoranainen helmi Mörön osassa. Muut mukana olleet näyttelijät (Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Tiina Peltonen, Leena Rapola, Heikki Sankari ja Marjut Toivanen) esittivät kukin useita rooleja. Erityiset aplodit ansaitsee Musiikkimato Lauri Schreck, joka oli sovittanut teoksen musiikin ja vastasi itse sen esittämisestä. Käytössä olivat kitarat, koskettimet, kantele ja lyömäsoittimet, osin elektroniikalla höystettynä. Kokonaisuus oli päivitetty hienosti nykyaikaan! Kiitokset siitä, että musiikki soitettiin livenä eikä tallenteilta.

Mörköoopperan teoslaji on hieman tulkinnanvarainen. Sitä on kutsuttu ainakin pienoisoopperaksi, lastenoopperaksi, musiikkinäytelmäksi, musiikkisaduksi ja vieläpä (lasten)musikaaliksi. Teoksessa on mukana "oikeaa" oopperamusiikkiakin, kun tirriäiset esittävät aarian nimeltä Lehmävaroitus. Se on Mozart-lainoineen herkullinen parodia ja mielestäni koko Mörköoopperan parasta antia.

Turkkilaisissa tunnelmissa


20.9.2018 Tapiola Sinfonietta, joht. Klaus Mäkelä, sol. Sergey Malov, viulu Tapiolasalissa Espoossa

Tapiola Sinfoniettan matineakonsertti alkoi menevästi Jean-Baptiste Lullyn Turkkilaisella marssilla näytelmämusiikista Porvari aatelismiehenä. Kapellimestari Klaus Mäkelä ei käyttänytkään tahtipuikkoa tai pelkkiä käsiä, vaan oli varustautunut pitkällä vanhan ajan tahtisauvalla, jolla hän jyskytti rytmikkäästi korokkeeseensa. Tätä johtamistapaa voisi käyttää useamminkin sopivien kappaleiden kohdalla - eihän barokin aikana puikko kädessä johdettu! Mäkelän valinta viittasi myös säveltäjään, sillä kaikkihan muistamme mihin huono-onninen Lully menehtyi...

Musiikki jatkui saumattomasti ilman taukoa. Toisena kappaleena kuultiin Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri "Turkkilainen". Solisti Sergey Malovin, orkesterin ja Mäkelän yhteistyö toimi loistavasti ja lopputulosta kuunteli ihan ilokseen. Ensimmäisen osan kadenssi oli melkoista revitystä, jossa orkesteri säesti Malovin turkkilaisheruttelua ja Mäkelä kaivoi tahtisauvansa uudelleen esiin.

Konsertissa ei ollut lainkaan väliaikaa, vaan kolmas teos kuultiin Malovin virtuoottisen ylimääräisen jälkeen. Päätösnumero oli Beethovenin Sinfonia nro 2 D-duuri. Aivan erikoisen hieno esitys, johon Mäkelä puhalsi nuoruuden innolla melkoisen draivin. Mahtavaa!

Konsertin juonsi Jukka Rantamäki, jonka tolkuttoman pitkät ja polveilevat tarinoinnit olivat aivan liikaa. Suosittelen yleisön sivistämistä kohtuudella - ei tällaisessa yhteydessä ole syytä paukuttaa tietoiskua kymmentä minuuttia yhtä soittoa ja eksyä vaikkapa Molièren kuolinsyyn selvittämiseen. Eikä Beethovenin Heiligenstadtin testamenttiakaan olisi tarvinnut kokonaan lukea! Harkintaa siis ensi kerralle, kiitos.

Uusi yritys Cherubini-harvinaisuuden kanssa


19.9.2018 Luigi Cherubinin ooppera Alì Babà e i quaranta ladroni Teatro alla Scalassa Milanossa

Luigi Cherubini (1760-1842) on jäänyt minulle varsin vieraaksi oopperasäveltäjäksi - olen kuullut livenä vain yhden hänen yli 30 oopperastaan. Firenzessä syntynyt Cherubini asettui Pariisiin vuonna 1788 ja asui kaupungissa lopun ikänsä, muutamaa ulkomaanmatkaa lukuun ottamatta. Säveltäjän viimeinen ooppera Ali Baba, ou les quarante voleurs kantaesitettiin Pariisissa vuonna 1833. Teos ei menestynyt, ja sitä esitettiin vain viisi kertaa. Uutta tulemistaan ooppera sai odottaa vuoteen 1963. Asialla oli Milanon La Scala, mutta suurta sukseeta teoksesta ei tullut silloinkaan.

Tämä La Scalan uusi tuotanto on oopperan italiankielinen versio nimellä Alì Babà e i quaranta ladroni (Ali Baba ja 40 rosvoa). Liliana Cavanin ohjaus oli kovin perinteinen, mutta selkeää ja taitavaa työtä. Alkusoittoa kuvitti kirjastokohtaus, jonka merkitys meni minulta vähän ohi. Oopperan balettikohtauksia on moitittu täysin irrallisiksi, mutta onneksi niistä pisinkin oli tässä tuotannossa säilytetty ja se sai oikein tyylikkään toteutuksen. Leila Fteita oli suunnitellut massiiviset ja erittäin näyttävät lavasteet, joita vaihdettiin joka näytökseen. Irene Montin puvustus nojasi vahvasti arabiperinteisiin.

Cherubinin musiikki ei ehkä ollut häikäisevää, mutta kuitenkin toimivaa, kekseliästä ja usein kepeän viihdyttävää. Kapellimestari Paolo Carignanilla oli temperamenttia, mutta yllättäen hän oli muutaman kerran sekä kuoron että jonkun solistin kanssa eri tahtiviivalla. Tällaista ei yleensä tapahdu La Scalan tasoisissa oopperataloissa, ainakaan useampia kertoja samassa esityksessä. Tilanteet kestivät vain hetken, sillä Carignani osasi toki korjata ne nopeasti.

Kaikki solistit tekivät mielestäni onnistuneet roolityöt. Ali Baba oli Alexander Roslavets, hänen tyttärensä Delia oli Francesca Manzo ja Delian sulhanen Nadir oli Riccardo Della Sciucca. Morgiane-orjatar oli kaunisääninen Alice Quintavalla. Eugenio Di Lieto liioitteli tullipäällikkö Aboul-Hassanin mahtipontisuutta - vähempikin olisi riittänyt. Muissa rooleissa olivat Maharram Huseynov (Ours-Kan), Lasha Sesitashvili (Thamar), Chuan Wang (Calaf) ja Ramiro Maturana (Phaor).

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Müller paikkauskeikalla La Scalassa


18.9.2018 Hanna-Elisabeth Müller, sopraano & Juliane Ruf, piano Teatro alla Scalassa Milanossa

Teatro alla Scalan resitaalisarjassa piti tänä iltana olla Sonya Yonchevan (Sonja Jontševa) vuoro. Hän oli kuitenkin sairastunut ja korvaajaksi oli parin päivän varoitusajalla saatu Hanna-Elisabeth Müller. Vuonna 1985 syntynyt saksalainen sopraano tekee hienoa nousujohteista uraa. Baijerin valtionoopperan vuosinaan (2012-2017) pinnalle noussut laulaja on jo ehtinyt esiintymään Salzburgissa, Semperoperissa, The Metropolitan Operassa, La Scalassa, Zürichissä ja monissa muissa tunnetuissa taloissa - ja pian on edessä debyytti Royal Opera Housessa. Hänen luottopianistinsa Juliane Ruf oli mukana tässäkin konsertissa.

Ohjelma aloitettiin Robert Schumannin Myrthen-laulusarjalla, jonka 26 osasta kuulimme kymmenen. Richard Straussilta oli valittu viisi laulua eri opuksista: Waldseligkeit, Das Rosenband, Gefunden, Ich wollt ein Sträußlein binden ja Säusle, liebe Myrthe. Väliajan jälkeen jatkettiin Schumannilla ja Straussilla. Ensin mainitulta kuulimme opuksen 90 eli Sechs Gedichte von N. Lenau und Requiem. Straussilta saatiin toiset viisi laulua: Meinem Kinde, Malven, Die erwachte Rose, Weißer Jasmin ja Hat gesagt - bleibt's nicht dabei.

Müller ja Ruf tarjoilivat hienoa lied-taidetta, vaikka varovaisen alun aikana ehdin jo miettiä, että mitähän tästä tulee. Müllerillä on kaunissävyinen ja taipuisa ääni ja hänessä on luontaista tyylikkyyttä sekä herkkyyden tajua. Straussin lauluissa hän pääsi esittelemään paremmin upeaa laululinjaa ja äänensä mahdollisuuksia. Keskittymistä tuntui häiritsevän yleisö, joka läpytti sitkeästi lähes jokaisen laulun jälkeen - vaikka esiintyjät kuinka yrittivät kouluttaa ja antoivat ymmärtää, että vasta kokonaisuuden jälkeen aplodeerataan. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin (tietenkin) Straussin Morgen! Toisessa ylimääräisessä vaihdettiin yllättäen säveltäjää ja konsertin päätti hyvin sopivasti Johannes Brahmsin Wiegenlied.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Die Soldaten vihdoinkin Suomessa edes vokaalisinfoniana


14.9.2018 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu, sol. Anu Komsi, Jeni Packalen, Hilary Summers, Juha Uusitalo, Peter Tantsits ja Ville Rusanen Musiikkitalossa Helsingissä

Näin Bernd Alois Zimmermannin Die Soldaten (Sotilaat) -oopperan Berliinissä kesällä 2014. Hurja teos jätti lähtemättömän vaikutuksen, vaikka en siitä varauksettomasti pitänytkään. Suomessa tätä vuonna 1965 valmistunutta oopperaa ei ole esitetty koskaan. Ja vaikeaa oli sen alku Saksassakin: Kölnin oopperan tilaustyön kantaesitystä jouduttiin siirtämään, sillä talon johto piti partituuria mahdottomana esittää. Zimmermann sävelsi tai kokosi oopperasta eräänlaisen näyte-erän, joka sai nimen Vokaalisinfonia ja jolla oopperan johto saatiin vakuutetuksi. Die Soldaten -vokaalisinfonia kantaesitettiin 1963 ja se on kestoltaan puoli tuntia.

RSO esitti suuren koneiston Vokaalisinfonian ensimmäistä kertaa Suomessa. Musiikin jyly ja kakofonia oli paikoin musertavaa, mutta siellä täällä atonaalisen musiikin vastavoimana pilkahteli perinteisempiä melodioita ja harmonioita. Hannu Lintu osasi asiansa, eikä jättänyt käyttämättä sävellyksen tarjoamia revittelymahdollisuuksia. Teoksessa on kuusi laulusolistia, joista Anu Komsi ja Peter Tantsits nousivat esille varsinaisina taitureina. Komsin kyvyt tunnetaan hyvin, mutta myös Tantsitsin korkea tenori oli mykistävän hienoa kuultavaa. Juha Uusitalo on sairauksiensa jälkeen tehnyt paluuta konserttilavoille, mutta entisessä laulukunnossa mies ei useiden kuulemieni esitysten perusteella ole vieläkään. Jeni Packalen sen sijaan onnistui erinomaisesti ja hänen lämmin, täyteläinen äänensä teki oikein hyvää. Hilary Summersin ja Ville Rusasen suorituksissa ei ollut mitään moitittavaa, mutta heillä laulettavaa oli kovin vähän.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Einojuhani Rautavaaran Sinfonia nro 6 "Vincentiana" vuodelta 1992. Teoksen pohjana on Vincent-oopperan (1989) materiaali, josta säveltäjä sinfoniansa rakensi tästä siis em. lisänimi. Rautavaaran musiikin suurena ystävänä odotin esitystä kovasti, sillä en ole koskaan kuullut tätä sinfoniaa livenä. Ja puhdasta nautintoahan esitys tietenkin oli RSO:n voimin. Hannu Lintu oli tehnyt loistopäätöksen vaihtaessaan konsertin kappaleiden esitysjärjestystä oli ilman muuta parempi, että Vincentiana esitettiin vasta Sotilaiden jälkeen. Rautavaara käyttää sinfoniassaan hauskasti syntetisaattoria sekä kekseliäästi vaskia ja lyömäsoittimia. Kolmannen osan vinksahtaneet tanssiryhmit kertovat Rautavaaran huumorintajusta ja saavat väkisinkin hymyn huulille.

maanantai 10. syyskuuta 2018

HeBO Düben-kokoelman parissa


9.9.2018 Helsingin Barokkiorkesteri, sol. Kajsa Dahlbäck, sopraano Musiikkitalossa Helsingissä

Helsingin Barokkiorkesteri aloitti tämän syksyn Vanhan musiikin sarjan Musiikkitalon täyteen myydyssä Camerata-salissa. Pienen kokoonpanon muusikot olivat viulistit Cecilia Bernardini ja Tuomo Suni, alttoviulisti Alfonso Leal del Ojo, sellisti Heidi Peltoniemi, oboisti Jasu Moisio sekä cembalisti Aapo Häkkinen.

Suurin osa kuulluista kappaleista on peräisin Uppsalan yliopiston kirjastossa säilytettävästä Düben-kokoelmasta. Sen kokoamisen aloitti saksalaiset sukujuuret omaava, mutta Tukholmassa syntynyt ja kuollut säveltäjä-kapellimestari-urkuri Gustaf Düben (1628-1690). Düben-kokoelma on erittäin merkittävä barokin ajan kirkko- ja kamarimusiikin kannalta, sillä se sisältää mm. eräistä Buxtehuden teoksista ainoat tunnetut käsikirjoitukset. Gustafin poika Anders seurasi isäänsä hovikapellimestarina ja urkurina; hän lahjoitti kokoelman yliopistolle vuonna 1727.

Avausnumerona kuultiin Düben-kokoelmasta peräisin oleva anonyymin säveltäjän Paduan. Toisena oli vuorossa Dieterich Buxtehuden kaunis kantaatti O Gottes Stadt, o güldnes Licht solistinaan upea Kajsa Dahlbäck. Johann Heinrich Schmelzeriltä kuultiin vakavan surumielinen Lamento sopra la morte Ferdinandi III.

Suomalaiset sukujuuret omaavaa Johan Helmich Romania (1694-1758) on kutsuttu Ruotsin musiikin isäksi ja jopa Ruotsin Händeliksi. Häneltä kuultiin kaksi sävellystä: Sinfonia e-molli ja Partita c-molli. Jälkimmäisessä teoksessa oboisti Jasu Moisio pääsi liittymään joukkoon jousien ja cembalon rinnalle. Seuraava säveltäjänimi Christian Ritter toimi Tukholmassa kapellimestarina pariinkin otteeseen; hänen jälkimmäiseltä kaudeltaan on peräisin sävellys Allemande in discessum Caroli IX Regis Sveciae. Sen soitti cembalolla Aapo Häkkinen.

Allemande toimi yllättäen johdantona päätösnumerolle, joka aloitettiin suoraan ilman taukoa. Kuulimme Johann Sebastian Bachin elämäniloisen ja tunteikkaan hääkantaatin Weichet nur, betrübte Schatten. Kajsa Dahlbäckin ääni kimalteli kauniina tässäkin teoksessa. Ylimääräisenä kuultiin kantaatin ensimmäinen aaria uudelleen.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Norma yllätti tasokkuudellaan


8.9.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Norma Sellosalissa Espoossa

Teatro Productions Oy käynnisti tänä vuonna International Opera Company Finland -nimisen hankkeen, joka tähtää kansainvälisiin produktioihin taiteilijoiden ja tuotantojen liikkuvuuden kautta. Esitettävien oopperoiden työryhmissä on tarkoitus olla sekä kokeneita ammattilaisia että nuoria taiteilijoita.

Kunnianhimoa hankkeelta ei ainakaan puutu, sillä ensimmäinen produktio on Bellinin Norma. Tämä pääroolien laulajille raskas ja virtuositeettia vaativa teos on tunnetusti vaikea roolittaa, ja Suomessa onkin nähty vain kolme produktiota ennen tätä. Norma on kuitenkin keskeinen bel canto -ooppera, joten hienoa että se saatiin jälleen esille.

Sellosalissa tällä erää kolme esitystä saaneen tuotannon on ohjannut Ville Saukkonen. Hän on sijoittanut tapahtumat 2000-luvun Keski-Aasiaan. Muutamat vinkit tuovat mieleen Afganistanin; paljon muusta kuin puvustuksesta ei ajallista ja paikallista sijoittamista osaisi tehdäkään. Ohjaus on yllättävän perinteinen ja rauhallinen, jopa levollinen Saukkosen työksi. Hänen suosimansa "liikkuvat laatikot" nähdään tällä kertaa suurempina siirreltävinä seinäelementteinä. Niissä nähtävät projisoinnit sekä esityksen valaistus ovat Tuukka Aimasmäen suunnittelemat. Puvustus on Riia Lampisen.

Esityksessä soitti 12-henkinen Teatro Ensemble. Harmittelin ennakkoon orkesterin pienuutta, varsinkin kun Helsingin Sanomien arvostelu kertoi laulajien jyränneen soittajat ensi-illassa. Kritiikistä oli selvästi otettu opiksi tähän toiseen esitykseen - ja onneksi istuinpaikkani oli niin edessä, että soitto kuului oikein hyvin. Olisi tietysti ollut hienoa kuulla ooppera oikean kokoisen orkesterin kanssa, mutta jotenkin tämä "säästöversiokin" ajoi asiansa. Paljon tietysti menetettiin, kun jokaisen instrumentin stemmaa soitti vain yksi muusikko (käyrätorvessa kaksi). Kapellimestari Chloé Dufresne oli pätevä, rytmillisesti tarkka johtaja, joka keskeytti useamman kerran väliaplodit ja vei oopperaa ripeästi eteenpäin. Kuorona varsin hyvää työtä teki Hämäläis-Osakunnan Laulajat, jonka johtaja Dufresne on "siviilissäkin".

Ja sitten solisteihin: Laura Leisma teki Normana vakuuttavan ja kypsän roolityön. Hänen bel canto -laulunsa oli selvästi vivahteikkainta, pianissimot soivat kauniina, kuviolaulu ja juoksutukset eivät tuntuneet tuottavan vaikeuksia ja ylärekisteri avautui hienosti. Tarvittaessa kantavuutta ja volyymiakin löytyi yllin kyllin! Pollionen roolin tehneellä Giuseppe Varanolla oli mahtava täyteläinen tenoriääni, jota hän käytti usein säästelemättä, mutta sävyjen kuitenkaan katoamatta. Oivallista! Hannu Forsberg teki kelpo roolin Orovesona ja Kaisa Näreranta teki nyt Adalgisana paremman vaikutuksen kuin viimeksi kuullessani häntä heinäkuussa Wagnerin laulujen parissa. Eeva Semerdjiev täydensi kelpo solistisuoritukset Clotildena. Nuori tenori Ilmari Leisma oli saanut pienen Flavion osan, joka sekin oli ikävä kyllä hänen taidoilleen liikaa.

ERSO, Järvi ja Sibelius


7.9.2018 Viron kansallinen sinfoniaorkesteri, joht. Neeme Järvi Sibeliustalossa Lahdessa

Tänä vuonna osallistumiseni Sinfonia Lahden Sibelius-festivaaliin jäi yhteen konserttiin. Mutta se oli sitäkin kiinnostavampi, kun Sibeliustaloon saatiin vierailulle Viron kansallinen sinfoniaorkesteri (Eesti Riiklik Sümfooniaorkester eli ERSO) johtajanaan Neeme Järvi. Vuonna 1980 Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttanut Järvi on alansa suuruus, maansa kapellimestaritaiteen grand old man ja Järvien "muusikkodynastian" kantaisä. Hän ei ole johtanut Suomessa vuosikymmeniin.

Ohjelma oli luonnollisesti pelkkää Sibeliusta: Romanssi C-duuri, Kuolema-näyttämömusiikin osat Kurkikohtaus ja Valse triste sekä Sinfonia nro 3 C-duuri. Väliajan jälkeen kuultiin Sinfonia nro 4 a-molli sekä ylimääräisenä Andante festivo.

Alun pikkukappaleet soljuivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jotenkin huomaamatta. Ne eivät tehneet minuun suurempaa kajausta, vaikka sinänsä mallikkaasti ja sävykkäästi virolaiset soittivatkin. Järvi olisi selvästi halunnut esittää kappaleet yhteen ja yritti hiljentää väliaplodit. Kurkikohtauksessa viuluissa oli pari kertaa hienoista eriaikaisuutta, mutta klarinetit onnistuivat mainiosti. Valse tristessä dynaamiset erot tulivat esille hienosti ja hidastukset onnistuivat esimerkillisesti. Kolmas sinfonia soi pehmeän rauhallisena, mutta hitaan osan tempo oli Järvelle tyypillisen ripeä. Kuuntelunautintoa häiritsi melko voimakas ylimääräinen vinkuna, joka oli ilmeisesti peräisin rakennuksen tekniikasta, ehkä ilmanvaihtoon liittyvästä.

Väliajan jälkeen vinkumisongelmaa ei enää ollut, ja neljänteen sinfoniaan pystyi keskittymään rauhassa. Kappale olikin mielestäni konsertin parasta antia ja yksi vaikuttavimmista kuulemistani Sibeliuksen "nelosen" tulkinnoista. Järvi ei liioitellut sinfonian tummilla sävyillä, vaan kokonaisuus oli tasapainoinen ja selkeä. Viimeisessä osassa käytettiin sekä kellopeliä että putkikelloja ja lopetus oli tyylikäs. Andante festivossa virolaiset pääsivät vielä esittelemään yllättävän hienostunutta jousisointiaan.

81-vuotias Neeme Järvi oli ikäisekseen vetreä kapellimestari, joka johti käytännössä koko ohjelman seisoen, vaikka korokkeella oli tuolikin. Kypsä ja näkemyksellinen johtaminen tuotti hyvän lopputuloksen ERSO:n kanssa. Järvellä on orkesteriin erityinen suhde: hän on toiminut sen ylikapellimestarina vuosina 1963-1979 ja uudelleen lähes kymmenen viime vuoden ajan (tosin Järvi erosi välillä tehtävästään protestina, mutta palasi pian takaisin ruoriin).