sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Kummallinen Wagner-keitos


21.7.2018 Kaipuun syleilystä autuuden valoon -konsertti Warkaus-Salissa Varkaudessa

Tämä Teatro Productions Oy:n tuotanto sai ensi-iltansa Vantaalla viime lokakuussa. En tuolloin päässyt paikalle, joten oli mukava yllätys löytää esitys nyt Joroisten Musiikkipäivien ohjelmasta. Esittelyn mukaan "dramatisoitu konsertti yhdistää Richard Wagnerin Wesendonck-laulut ja Valkyyria-oopperan ensimmäisen näytöksen draamalliseksi kokonaisuudeksi". Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että laulut esitettiin vuorotellen oopperan kohtauksien tai niiden osien kanssa, enkä itse hahmottanut juuri minkäänlaista "draamallista kokonaisuutta".

Ohjaajaksi oli merkitty Ville Saukkonen, mutta ei esitys kyllä paljoakaan poikennut concertante-versiosta. Ohjaajaa oli kai tarvittu päättämään, milloin solisti istuu tai seisoo ja onko hän seisoessaan kääntyneenä yleisön vai vastapelurinsa suuntaan. Esityksen taustalla nähtiin Tuukka Aimasmäen projisointeina graafisia ja ensimmäkseen mustavalkoisia kuvioita. Puvustus oli Riia Lampisen.

Tenorisolisti eli Siegmund oli vaihtunut ennakkoon ilmoitetusta Joonas Elorannasta Christian Jusliniksi. Siksi hän lauloi ainoana "plarista" ja oli pukeutunut muista erottuvaan standardi-hautajaispukuun. Juslin onnistui tällä kertaa varsin hyvin ja esimerkiksi kolmannen kohtauksen alussa "Wälse! Wälse!" kajahti todella komeasti. Hundingin osan laulanut Matti Turunen teki niin ikään pätevää työtä ja tavoitti roolihenkilönsä tunnetilat erinomaisesti.

Ilta oli kuitenkin Hannakaisa Nyrösen, joka oli Sieglindenä omaa luokkaansa. Todella kauniisti soivaa ja sävykästä laulua häneltä! Sen sijaan Wesendonck-laulut esittäneen Kaisa Närerannan laulu oli paljolti epävireistä ja ikävää kuunneltavaa. Pianisti Laura Kivikoski ja sellisti Samuli Hyvärinen vastasivat soitannosta ammattitaitoisesti.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Bulgarialaista bassovoimaa


20.7.2018 Giorgi Kirof, basso & Kristian Attila, piano Joroisten kirkossa

Joroisten Musiikkipäivät järjestetään tänä kesänä 41. kerran, eli festivaalin historia on hieman pidempi kuin eilen vierailemallani Kangasniemen Musiikkiviikoilla. Joroisten Musiikkipäivistä on kasvanut Jan Hultinin kaudella laaja ja monipuolinen festivaali, jolla on tänä vuonna 30 tapahtumaa kuuden kunnan alueella.

Joroisten Musiikkipäivät on eräiden muiden festivaalien tavoin hyötynyt Savonlinnan Oopperajuhlista, sillä Olavinlinnaan saapuvia taiteilijoita on usein saatu värvättyä "syrjähypyille" lähiseudun kuntiin. Näin oli käynyt tänä iltanakin, kun Joroisten kirkossa esiintyi bulgarialaisbasso Giorgi Kirof. Hän laulaa tänä kesänä Savonlinnan Madama Butterflyssa. Kyseessä on miehen toinen vierailu Olavinlinnassa; joitakin vuosia sitten hän oli mukana Boris Godunovissa. Itse muistan kuulleeni Kirofia aiemmin ainoastaan vuoden 2016 Kohtalon voimassa Tampereella. Hän on jo päässyt debytoimaan The Metropolitan Operassa New Yorkissa.

Konsertti alkoi Mozartin Taikahuilun tutulla In diesen heil'gen Hallen -aarialla. Kirofin Sarastro oli väkevää kuultavaa, mutta laulussa oli etenkin kappaleen alkupuolella pieniä epätarkkuuksia. Solistimme teki jänniä omia hidastuksia ja epätavallisia dynamiikan vaihteluita. Konsertin pianisti Kristian Attila esitti seuraavaksi toisen osan (Andante cantabile) Mozartin C-duurisonaatista KV 330. Kuulimme erittäin kaunista ja tasapainoista soittoa.

Kirofin toisena numerona oli Come dal ciel precipita eli Bancon aaria Verdin Macbethista. Olipa hurja ja vahva, upeasti fraseerattu tulkinta! Attilan toisena soolokappaleena kuultiin Ilmari Hannikaisen Ilta, jota en ollutkaan kuullut aikoihin. Attilan hienostunut ote viehätti, ja hitaammissa jaksoissa tunnelmointi oli ihanan viipyilevää. Kolmantena ooppera-aariana oli Ella giammai m'amò eli Filipin aaria Verdin Don Carlosta. Sen alussa Kirofin sävelpuhtaudessa oli pientä sanottavaa, mutta eläytyminen oli niin hyvää ja tulkinta koskettavaa, että asia unohtui pian. Bassomme ylärekisteri avautui erityisen komeasti tässä numerossa. Esityksessä oli ohjelman ulkopuolelta mukana nuori sellisti Noora Attila.

Pienen tauon jälkeen oli vuorossa Musorgskin Kuoleman lauluja ja tansseja. Laulusarja sopi loistavasti Kirofille, joten Musorgskin alkuvoimaiset laulut saivat arvoisensa tulkinnan. Kirofilla on muhkea, oikea syvä bassoääni, eikä hän todellakaan säästellyt volyymissa tämän konsertin aarioissa. Oli mukava havaita tämän laulusarjan kautta, että on miehessä hienovaraisten sävyjen ja herkemmän tulkinnan tajuakin. Kristian Attila oli loistavan sävykäs ja tunteva pianisti.

Ylimääräisenä kuultiin La calunnia è un venticello eli tunnettu Basilion juoruaaria Rossinin Sevillan parturista. Olipa aika jännä valinta Musorgskin laulujen päälle!

Voittajakatselmus Kangasniemellä


19.7.2018 Kangasniemen laulukilpailun voittajia vuosien varrelta -konsertti Kangasniemen kirkossa

Aloitin pienen Savon-kiertueeni Kangasniemen Musiikkiviikoilla, joka järjestettiin nyt 36. kerran. Helteiseen kirkkoon oli saapunut harmillisen vähän yleisöä kuulemaan Kangasniemen laulukilpailun aiempia voittajia. Esiintymässä oli yhdeksän laulajaa Sirkka Parviaisen peruutettua osallistumisensa.

Konsertin alkupuolella kuultiin monipuolinen valikoima liediä ja muuta laulumusiikkia. Toivo Kuulalta oli ohjelmassa neljä kappaletta: Iida Antolan tulkinta Tuijotin tulehen kauan -laulusta oli vahva näyttö. Anu Ontronen aloitti Kesäyö kirkkomaalla -kappaleen hieman epävireisesti, mutta korjasi tilanteen nopeasti. Sirkka Lammisen ääni oli Marjatan laulussa kapea ja "maskissa", eikä kokonaisuus miellyttänyt. Miina-Liisa Värelä esitti Karjapihassa-kappaleen suvereenisti eläytyen.

Erica Back lauloi Sibeliukselta Kyssenin ja Vilsen. Molemmat numerot olivat teknisesti varmoja ja luontevia. Maiju Vaahtoluoto esitti Brahmsin dramaattisen Von ewiger Liebe -laulun hyvin vaikuttavasti. Mia Heikkinen oli valinnut Richard Straussilta oivalliset kappaleet, jotka istuivat hyvin hänen äänelleen: Das Rosenband, Ich wollt' ein Sträusslein binden ja Schlechtes Wetter.

Riikka Hakolan tulkinta Schumannin Widmungista oli rutinoitu ja ammattimainen. Sirkka Lamminen palasi esittämään Wolfin Er ist's -liedin, joka kuulosti huomattavasti paremmalta kuin hänen ensimmäinen numeronsa. Osion loppuun saatiin kaksi laulua Oskar Merikannolta: Maiju Vaahtoluodon Muistellessa oli kaunista kuultavaa, mutta kasvojen ilmeet olivat usein kovin eri paria tekstin kanssa. Pauliina Linnosaari esitti Ma elän! -laulun hallitusti ja hyvin värittäen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa oopperaosuus. Sen aloitti jännittävä harvinaisuus, joka oli minulle aivan tuntematon: Kasheievnan arioso Rimski-Korsakovin oopperasta Kashei, kuolematon. Mistähän lie oli Anu Ontronen tällaisen numeron löytänyt? Hänen esityksensä oli vaikuttava, vaikka alkupuolella olikin havaittavissa hienoista horjumista. Pauliina Linnosaari oli valinnut itselleen ajankohtaista laulettavaa, sillä hän debytoi juuri edellisenä iltana Savonlinnan Oopperajuhlilla Desdemonan roolissa. Kuulimme Piangea cantandon eli ns. Pajulaulun ja Ave Marian - nämä siis tietenkin Verdin Otellosta.

Erica Back oli tehnyt vastaavan valinnan, sillä hänen numeronaan oli Siebelin aaria Faites-lui mes aveux. Back esittää roolia tänä kesänä Savonlinnassa Gounod'n Faustissa. Hänen tulkintansa oli sujuva, luontevasti etenevä ja todella tasokas. Puccinin Madama Butterfly jatkoi Savonlinnan Oopperajuhlilla tänä vuonna esitettävien teosten sarjaa. Kuulimme siitä kaksi numeroa: Riikka Hakola lauloi hittiaarian Un bel di vedremo. Pitkä kokemus ja osaaminen kuuluivat, mutta niin myös eletyt vuodet - on selvää, että Hakolan prime time on jo takana päin. Iida Antola ja Maiju Vaahtoluoto esittivät aivan upeasti ja hienosti yhteen pelaten Cio-Cio-sanin ja Suzukin dueton Tutti i fior. Kappaleen aikana he asettelivat keräämiään luonnonkukkia kirkon käytäville.

Päätösnumero oli puhdasta samettia korville. Miina-Liisa Värelä esitti Mild und leise -lemmenkuolon Wagnerin Tristan ja Isoldesta. Olipa tasapainoinen ja jalosointinen tulkinta! Ja lopuksi pitää kehua ylenpalttisesti pianisteja Tuula Hällström ja Hans-Otto Ehrström, jotka vuorottelivat flyygelin ääressä. Heidän osaava, syvällinen lied-pianisminsa ja pitkä kokemus laulajien kanssa työskentelemisestä kruunasivat onnistuneen konsertin.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kurennaya tarvitsee vielä aikaa


12.7.2018 Pelageya Kurennaya, sopraano & Marita Viitasalo, piano Espoon tuomiokirkossa

Urkuyö ja Aaria -festivaalin tälle konsertille antamassa nimessä Mariinskin uusi tähtisopraano oli vähän mainosmiehen lisää. Pelageya Kurennaya on kyllä tehnyt Pietarin Mariinski-teatterin näyttämöllä kymmenkunta roolia, mutta isoihin tehtäviin ja tähteyteen on vielä matkaa. Mariinskin tuleva tähtisopraano -otsikolle voisi olla enemmän katetta - tämä jää nähtäväksi...

Kurennaya on vuonna 2016 Rimski-Korsakov-konservatoriosta valmistunut laulaja, joka on ilman muuta nouseva sopraanokyky. Hän on jo herättänyt kansainvälistä huomiota ja naisesta on ehditty povata jopa seuraavaa Anna Netrebkoa. Siihen on vielä pitkä matka, mutta nuorella laulajalla on kyllä aikaa tehdä työtä ja kehittyä. Kurennaya on esiintynyt Suomessa jo useamman kerran, mm. Mikkelin Musiikkijuhlilla sekä 2017 että 2018. Marraskuussa hän saapuu RSO:n solistiksi Mahlerin neljänteen sinfoniaan.

Espoon konsertti alkoi kolmen säveltäjän laulumusiikilla: Mozartilta An Chloë, Als Luise die Briefe ihres ungetreuen Liebhabers verbrannte ja Das Veilchen, Tšaikovskilta Kanarejka, Kolybel'naja pesnja ja Den li starit sekä Rahmaninovilta Zdies harasho, U mojego okna, Margaritki ja Vesennije Vody. Kurennayan keskirekisteri oli parhaimmillaan samettinen ja kuulosti kypsemmän naisen ääneltä.

Ohjelman jälkipuolisko oli ooppera-aarioita: Ensin kuultiin Puccinin O mio babbino caro (jonka Erkki Korhonen oli suomentanut käsiohjelmaan oivalliseen muotoon Oi, minun rakas isukkini) oopperasta Gianni Schicchi. Tätä seurasi Marfan aaria Rimski-Korsakovin Tsaarin morsiamesta. Kolmas numero oli varmasti harvoille tuttu, nimittäin aaria Depuis le jour Gustave Charpentierin oopperasta Louise. Ja päätteeksi Regnava nel silenzio Donizettin Lucia di Lammermoorista.

Ensimmäinen ylimääräinen oli aika jännittävä, nimittäin suomeksi laulettu Merikannon Pai, pai, paitaressu. Pisteet sopraanollemme varsin hyvästä lausumisesta! Oopperaa edusti toinen encore-kappale, nimittäin Dvořákin tuttu Měsíčku na nebi hlubokém oopperasta Rusalka. Tässä vaiheessa voi kiitoksella todeta Marita Viitasalon vakaan pianismin kannatelleen monia numeroita esimerkillisesti.

Mozartin lauluja pidin konsertin heikoimpana osuutena. Solistin tyylitaju oli koko lailla hukassa ja päälleliimattu eläytyminen oli vaivaannuttavan näköistä. Mutta saksaa Kurennaya sentään äänsi paremmin kuin monet kuulemani venäläislaulajat (tosin äng-äänne ei sujunut häneltäkään). Kotimaansa laulumusiikki oli Kurennayalle selvästi läheisempää, ja hän väläytteli muutaman kerran melkoisia äänivarojaan. Kirkosta poistuessani joku totesikin, että "kyllä lähti pienestä naisesta ääntä". Herkissä lauluissa olisi kyllä pärjätty vähemmälläkin. Ooppera-aariat menivät kohtuullisen hyvin, mutta Kurennayan tekniikka ei vielä ole täysin solidi. Äänen tuki hävisi pari kertaa ja jotain pienempääkin sanomista panin merkille.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Teini-Mozartin työnhakuooppera


8.7.2018 Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Lucio Silla Badisches Staatstheaterissa Karlsruhessa

Mozartin Lucio Sillaa näkee harvakseltaan oopperatalojen ja -festivaalien ohjelmistoissa, mutta itse en ole onnistunut teosta näkemään ennen tätä käyntiä Karlsruhessa. Yhteistuotanto Théâtre Royal de la Monnaien kanssa sai kantaesityksensä Brysselissä viime marraskuussa. Nyt oli vuorossa Karlsruhen ensi-ilta, joka oli vetänyt katsomon aivan täyteen.

Mozart matkusti syksyllä 1772 isänsä kanssa kolmatta ja viimeistä kertaa nykyisen Italian alueelle. Tavoiteltua hovivirkaa ei tippunut tälläkään reissulla, mutta Milanossa kantaesitettiin vain 16-vuotiaan Wolfgangin säveltämä Lucio Silla kohtuullisella menestyksellä.

Oopperaan on yhdistelty historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Lucio Silla eli Lucius Cornelius Sulla Felix (n. 138-78 eKr.) tuli minulle tutuksi jo pari vuotta sitten samaa miestä käsittelevän Händelin oopperan tiimoilta. Mozartin teoksessa diktaattori Silla haluaa vaimokseen Giunian, joka luulee rakastettunsa Cecilion kuolleen. Maanpaossa ollut senaattori Cecilio palaa salaa Roomaan ja patriisi Lucio Cinna auttaa rakastettuja tapaamaan toisensa.

Tyrannimainen Silla ei peräänny, joten Cecilio hautoo tämän murhaamista. Mutta pieleenhän se tietysti menee ja hän päätyy virumaan vankilaan. Cinna ja Sillan sisar Celia hämmentävät soppaa ja pintaan pulpahtaa uskomaton loppuratkaisu: Silla päättää, että Cecilio ja Giunia saavat naida toisensa ja samoin käy Cinnalle ja Celialle. Silla ilmoittaa luopuvansa asemastaan diktaattorina ja palauttavansa vapauden Roomaan. Ja kansa hurraa! Siis samantyyppisiä aineksia kuin La clemenza di Titossa.

Tobias Kratzerin ohjaus oli tyylikäs modernisointi, jonka myötä vähän pökkelön tarinan jaksoi seurata loppuun saakka. Alkusoiton aikana nähtiin oivaltava Manuel Braunin videokooste eräiden diktaattorien ja muiden vallanpitäjien edesottamuksista ja ylellisestä elämästä. Hyvä yksityiskohta oli koiranluikku, joka kipitti näyttämöllä sopivan sopimattomissa kohdissa. Tämä oli oivallinen keino rikkoa mahtipontisuutta ja jähmeyttä. Rainer Sellmaier oli suunnitellut sekä lavasteet että puvut ja Reinhard Traub loi valaistuksella tehokkaita efektejä.

Solistien huippu oli odotetusti kontratenori Franco Fagioli Cecilion roolissa. Henkilöohjaus oli todella pätevää ja Fagioli pääsi kerrankin osoittamaan, että kyllä häneltä näytteleminenkin käy erinomaisesti. Toisena ylivertaisena laulajana nousi esille venäläissopraano Ekaterina Lekhina. Hänen tulkintansa Giunian aarioista oli puhdasta nektaria. Lucio Sillan osan esitti australialainen tenori James Edgar Knight. Hyvä laulaja oli hänkin, mutta henkilönsä kolkoista piirteistä huolimatta olisi Mozartia voinut ja pitänytkin laulaa pari astetta hienostuneemmin. Jos Knightin laulua luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi varmaankin "kova" - eikä tämä siis viittaa volyymiin. Muissa rooleissa esiintyivät Irina Simmes (Lucio Cinna), Uliana Alexyuk (Celia) ja Klaus Schneider (tribuuni Aufidio, Sillan ystävä).

Lucio Sillassa ollaan vielä kaukana "kypsemmän" Mozartin musiikillisista mestariteoksista. Hyvää käyttömusiikkia (enkä tarkoita tätä yhtään halventavana) kuultiin kuitenkin alusta loppuun, ja oli siellä pari helmeäkin joukossa. Esityksen kapellimestarina oli Johannes Willig ja hänen osuudestaan ei ole kuin positiivista sanottavaa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Erinomainen Vivaldi-tuotanto Ulmissa


7.7.2018 Antonio Vivaldin ooppera Motezuma Theater Ulmissa

Antonio Vivaldi (1678-1741) väitti itse säveltäneensä 94 oopperaa, mutta niistä tunnetaan edes nimeltä vain noin puolet. Ja vielä vähemmän - runsaat 20 - on niitä teoksia, joiden partituuri tai edes osa siitä on säilynyt. Esityskelpoisia Vivaldin oopperoita olisi tästä huolimatta ihan kelpo joukko, ja onkin harmi miten vähän niitä nykyisin tuotetaan näyttämölle. Itse olen tämä Motezuma mukaan luettuna nähnyt vain puolen tusinaa teosta.

Motezuma kantaesitettiin Venetsiassa 1733. Sen musiikin uskottiin kadonneen, kunnes berliiniläisessä arkistossa tehtiin yllätyslöytö vuonna 1999. Partituuri oli osa Puna-armeijan varastamaa aineistoa, jota oli saatu takaisin Ukrainasta. Oopperasta tehtiin rekonstruktio, sillä löydetystä materiaalista puuttui ensimmäisen näytöksen alku ja suuri osa kolmannesta näytöksestä. Vuonna 2005 kuultiin sekä ensimmäinen konsertti- (Rotterdam) että näyttämöversio (Düsseldorf) sitten Vivaldin päivien.

Moctezuma (suomessa vakiintunut asu Montezuma) II oli atsteekkivaltakunnan viimeinen suuri hallitsija vuosina 1502-1520. Hänen kävi huonosti Hernán Cortésin johtaman espanjalaisvalloituksen (1519-1521) aikana. Konkistadorit hävittivät koko valtakunnan ja orjuuttivat hengissä selvinneet asukkaat. Seuraavien vuosikymmenten aikana epidemiat tappoivat pääosan atsteekeista. Montezuman ja atsteekkien tuhoutuminen on ollut ilmeisen kiehtova pala historiaa, sillä aiheesta on tehty ainakin parikymmentä oopperaa. Eniten sävellyksiä syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ulmiin Motezuman oli ohjannut Antje Schupp. Lopputulos oli yhdessä Mona Hapken lavastuksen ja puvustuksen kanssa erinomainen. Tässä oli pitkästä aikaa barokkioopperaproduktio, jossa oli nähty vaivaa konseptin kanssa ja luotu toimiva, monitahoinen ja myös viihdyttävä kokonaisuus. Aivan mahtavia ja tuoreita ideoita, eikä lainkaan sitä tavanomaista tylsää paikallaanseisomista! Ooppera alkoi Madridin Prado-museon salissa, jossa oli näytteillä esineistöä atsteekkivaltakunnasta. Mallinuket astuivat alas korokkeiltaan ja osoittautuivat Motezumaksi, hänen Mitrena-vaimokseen ja Teutile-tyttärekseen. Myöhemmin tulevat konkistadorit ryöstivät ja hajottivat koko näyttelyn. Tämän jälkeen päädyttiin puimaan erimielisyyksiä ties minkä komission tai tuomioistuimen eteen, YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan julistuksen merkeissä. Erinomaista satiiria kolonialismista! Ja tätä rataa...

Tällä erää viimeisen esityksen kapellimestariksi oli vaihtunut Hendrik Haas, joka soitti myös toista cembaloa. Haas ja orkesteri tekivät loistotyötä, mitä nyt torvien epäpuhtaudet ottivat aika ajoin korviin (yksi soittimista taisi jopa olla pysyvästi epävireessä). Erinomaisesta soitosta huolimatta on todettava, että olen kuullut Vivaldilta musiikillisesti "parempia" ja vetävämpiäkin oopperoita. Kaikki laulusolistit tekivät ihan kelpo työtä, mutta kansainvälisen tason kykyjä ei Ulmin näyttämöltä löytynyt.

Martin Gäbler oli kiinteä-ääninen ja vakaa Motezuma; mitä nyt yksi pieni kukko pääsi oopperan alkupuolella. I Chiao Shih (Mitrena) ja Helen Willis (Teutile) aloittivat molemmat kovin varovaisesti, mutta paransivat lauluaan illan aikana. Julia Sitkovetsky oli laulullisesti hyvä Fernando (siis Hernándo eli Hérnan Cortés), mutta liikkeet ja eleet eivät olleet mieheksi uskottavia - normaaleja housuroolin vaikeuksia siis. Cortésin Ramiro-veljen osassa nähtiin hienovaraista komiikkaa väläytellyt Christianne Bélanger. Aspranon roolissa ei nähtykään Maria Rosendorfskya, vaan varahenkilönä paikalle saatu Katarzyna Jagiełło.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Suu ja silmät ymmyrkäisinä nykyoopperaesityksessä


6.7.2018 Toshio Hosokawan ooppera Erdbeben. Träume Oper Stuttgartissa

Japanilainen Toshio Hosokawa (s. 1955) on säveltänyt muutaman oopperan, mutta itse olin ennen tätä iltaa tutustunut hänen näyttämöteoksistaan vain The Raveniin. Se esitettiin hienona produktiona Kansallisoopperassa helmikuussa 2015.

Hosokawan uusin ooppera, Erdbeben. Träume on Oper Stuttgartin tilausteos. Se kantaesitettiin 1.7. ja nyt oli vuorossa teoksen toinen esitys. Kovin suurta suosiota tuotanto ei ilmeisesti ole paikallisten parissa saanut - ainakin tässä näytöksessä katsomo oli puolityhjä ja ihmisiä poistui salista tasaiseen tahtiin kesken esityksen. Kaksi tuntia modernia oopperaa - ja vielä ilman väliaikaa - oli selvästi joillekin liikaa...

Sinänsä en kauheasti ihmettele poistujien reaktiota, sillä harvoin (jos koskaan) on meikäläinenkään ollut oopperaesityksessä näin kuutamolla. En saanut mitään otetta juonesta (käsiohjelman lukeminen ei auttanut oikeastaan lainkaan), ohjaus oli aivan käsittämätön ja Hosokawan sinänsä ansiokas musiikki liiteli jossain omassa todellisuudessaan ilman kiinteää yhteyttä näyttämön tapahtumiin - tai siltä ainakin tuntui. Mutta minusta kokonaisuus oli juuri siksi aivan mahtava! Oli hienoa vain ihmetellä ja kokea, ilman että tajusi mistään mitään. Enkä usko kuitenkaan olleeni ainoa näin tuntenut yleisön joukossa...

Häkellyttävästä paketista vastasivat ohjaaja-dramaturgit Jossi Wieler ja Sergio Morabito, lavastaja-puvustaja Anna Viebrock sekä valaistussuunnittelija Reinhard Traub. Kapellimestari Sylvain Cambreling teki oikeutta Hosokawan musiikille. Hän piti erinomaisesti musiikillisen kokonaisuuden kasassa ja sai suuren kuoronkin laulamaan yhtenäisenä. Solistitehtävissä olivat mm. Esther Dierkes (Josephe), Dominic Große (Jeronimo), Sophie Marilley (Elvire), André Morsch (Fernando), Josefin Feiler (Constanze) ja Torsten Hofmann (Pedrillo). Siinäkin oli kova työ, että selvitti itselleen kuka kukin solisti oli!

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Brittenin ooppera ei kolahtanut - tällaisena versiona


5.7.2018 Benjamin Brittenin ooppera Death in Venice (Der Tod in Venedig) Oper Stuttgartissa

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on löytynyt kirjahyllystäni kai jostain lukiovuosista lähtien - se piti hankkia, kun olin ihastunut Luchino Viscontin ikoniseen elokuvaan. Viime marraskuussa näin Kansallisteatterin näytelmäsovituksen teoksesta, ja nyt oli vuorossa Brittenin oopperaversio Stuttgartissa.

Olin vähän pettynyt Demis Volpin moderniin ohjaukseen. Brittenhän teki jo itse ratkaisun, että tanssijat esittävät Tadzion, hänen perheensä ja ystäviensä äänettömät roolit. Tanssijoiden käyttö ja koreografia olikin Volpin työn onnistunein osa. Muutoin ohjaus oli mielestäni jäsentymätön ja kertomuksen draaman kaari jäi toteutumatta. Juonen vaikuttavuus katosi sekavien lavatapahtumien alle - ehkä myös libretolla oli osuutta tähän. Katharina Schlipfin lavastuksena oli pääasiassa läpikuultavia seinäelementtejä ja aina vaan toistuvia kirjapinoja. (Tajusittehan nyt varmasti, että von Aschenbach on kirjailija?) Hänen puvustuksessaan oli onnistunutta ajankuvaa.

Kapellimestari Marco Comin teki orkesterinsa kanssa erinomaista työtä, mutta mielestäni tämä Brittenin viimeiseksi jäänyt (kantaesitys 1973) ooppera ei ole musiikillisesti lainkaan hänen parhaitaan. Matthias Klink teki hyvän roolityön Gustav von Aschenbachin raskaassa osassa. Pienemmissä rooleissa oli lähinnä oopperastudion ja kuoron laulajia. Nuoret tanssijat olivat paikallisesta John Cranko Schule -nimisestä balettioppilaitoksesta.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Mitä - operetti sodasta? Vaiko sittenkin rakkaudesta?


4.7.2018 Oscar Strausin operetti Der tapfere Soldat Kärtnerplatztheaterissa Münchenissä

Münchenin kauniin Kärtnerplatzin reunalla sijaitsee viehättävä, vuonna 1865 valmistunut teatteri. Se on nykyisin yksi kolmesta Baijerin valtionteatterin yksiköstä ja kaupungin toinen oopperatalo Staatsoperin rinnalla.

Tänään ohjelmassa oli Oscar Strausin operetti Der tapfere Soldat (suom. Urhoollinen sotilas), joka tunnetaan myös nimellä Der Pralinésoldat - tämä viittaa sveitsiläisen Bumerlin mukanaan kantamiin suklaakonvehteihin. Teos kantaesitettiin Wienissä vuonna 1908. Olen nähnyt aiemmin kolme Strausin operettia, joista kaikista olen pitänyt kovasti - eikä tämä neljäskään osoittautunut poikkeukseksi. Musiikissa oli usein iskevää marssinpoljentoa, monia kauniita melodioita sekä mm. tunnettu laulunumero Komm, Held meiner Träume!

Operetin tapahtumat ovat erikoinen sekoitus sotaa ja rakkautta. Alexiuksen kanssa naimisiin aikovan Nadinan sydämen viekin Bumerli. Mutta onneksi Alexius löytää lohduttajan läheltä, sillä hän päätyy yhteen saman katon alla asustavan Maschan kanssa. Peter Konwitschnyn ohjaus oli erinomainen, viihdyttävä ja sujuva, ilman liioittelua tai puskafarssin elkeitä. Johannes Leiackerin lavastuksena oli lähinnä värillisen taustaseinän kummallisia kuvioita sekä yksittäisiä huonekaluja ym. tarpeita. Mutta saman miehen suunnittelema puvustus oli tyylikäs ja näyttävä. Michael Heidingerin valaistus oli tärkeä osa kokonaisuudessa.

Kapellimestarina debytoi nuori Andreas Partilla ja hän onnistui tehtävässään hyvin. Mainio oli talon kuorokin, joka tosin pääsi tässä teoksessa esille harmillisen vähän. Kaikki solistit tekivät oikein hyvän suorituksen: Hans Gröning (eversti Popoff), Ann-Katrin Naidu (Aurelia, Popoffin rouva), Sophie Mitterhuber (Nadina, edellisten tytär), Jasmina Sakr (Mascha, sukulaistyttö), Maximillian Mayer (majuri Alexius Spiridoff), Daniel Prohaska (Bumerli) ja Alexander Franzen (kapteeni Massakroff). Suosikkini oli Sophie Mitterhuber, joka oli paitsi roolissaan aivan ihana ja hurmaava, myös kertakaikkisen upea laulaja.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Heppoinen Schubertin ooppera


30.6.2018 Franz Schubertin ooppera Fierrabras Teatro alla Scalassa Milanossa

Franz Schubert (1797-1828) tunnetaan nykyisin paitsi liedin mestarina, myös sinfonioistaan sekä monista piano- ja kamarimusiikkiteoksistaan. Hän sävelsi lyhyen elämänsä aikana noin 17 oopperoiden kategoriaan laskettavaa teosta, mutta tiettävästi yksikään niistä ei menestynyt omana aikanaan (suurinta osaa ei edes esitetty näyttämöllä) - eikä tilanne ole muuttunut myöhemminkään. Käsi pystyyn, jos olet kuullut livenä yhdenkin Schubertin oopperan! Onnitteluni, jos kätesi nousi, sillä melkoisia harvinaisuuksia säveltäjän oopperat ovat kokonaisina näyttämöversioina. Minulle tämä La Scalan Fierrabras oli ensimmäinen; irrallisia aarioita olen kyllä kuullut konserteissa.

Fierrabras sävellettiin 1823, mutta se sai kantaesityksensä vasta vuonna 1897 Karlsruhessa. Se on ollut ilmeisesti Schubertin esitetyin ooppera 1900-luvulla, tosin usein konserttiversiona. Teoksen suurena heikkoutena on pidetty librettoa, mutta en minä antaisi kaksisia pisteitä muustakaan. Sinänsä hyvin soittanut orkesteri ja aina energinen kapellimestari Daniel Harding eivät pystyneet nostamaan esitystä mieleenpainuvaksi kokemukseksi. Jo valju alkusoitto latisti odotukset, eivätkä epätasainen jatko ja naiivit rallatukset auttaneet asiaa lainkaan. No, olihan teoksessa pari ihan pätevää aariaa ja kohtausta - ja eräät onnistuneet kuoronumerot olivat ehkä oopperan parasta antia.

Tämä tuotanto on hankittu Milanoon Salzburgin musiikkijuhlilta, jossa oopperaa esitettiin vuonna 2014. Ohjaaja Peter Stein on tehnyt ihan hyvää perustyötä, vaikka puhuttu dialogi ja lavasteiden vaihtotauot rikkoivatkin ikävästi jännitteen useita kertoja. Ferdinand Wögerbauerin lavastuksessa oli upeita printtikankailla toteutettuja linnanäkymiä ja Anna Maria Heinreichin suunnittelema puvustus henki keskiajan ritariromantiikkaa.

Sebastian Pilgrim oli frankkien kuningas Kaarle (myöhemmin Kaarle Suuri) ja Anett Fritsch hänen tyttärensä Emma. Salarakkauksien syövereissä pyörivät ritarit Roland (Markus Werba) ja Egirhard (Peter Sonn) sekä mauri Fierrabras (Bernhard Richter). Viimeksi mainitun isän Bolandin roolin teki Lauri Vasar ja Florinda-siskon roolin Dorothea Röschmann.

Kaikki solistit onnistuivat mielestäni hyvin tehtävissään, mutta milanolaisyleisö ei tuntunut lämpenevän kunnolla kenellekään. Tämä oli ehkä enemmänkin seurausta teoksen heikosta kokonaisuudesta ja nurkkapatrioottien vieroksumasta saksankielisyydestä (oikea Operahan on aina italiankielistä!). Fierrabrasin esitykset myivät melko huonosti, ja tässä näkemässäni viimeisessä näytöksessä katsomo oli melkein puolityhjä, vaikka lippuja sai 50 % alennuksella.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Bel(lini) cantoa La Scalassa


29.6.2018 Vincenzo Bellinin ooppera Il pirata Teatro alla Scalassa Milanossa

Vincenzo Bellini (1801-1835) ehti säveltää lyhyen elämänsä aikana kymmenen oopperaa (joista yhdestä hän teki revision pari vuotta kantaesityksen jälkeen). Oopperoista noin puolet on sellaisia, joita nykyisinkin esitetään harvakseltaan - ja toinen puoli sitten on käytännössä unohduksiin painuneita teoksia, joita ei ohjelmistoissa tapaa.

Il pirata eli Merirosvo oli La Scalan tilaus menestystä niittäneeltä nuorelta säveltäjältä, ja ooppera kantaesitettiin talossa vuonna 1827. Teos palasi ohjelmistoon vuosina 1830 ja 1840, mutta seuraavaa La Scalan produktiota saatiin odottaa aina vuoteen 1958 saakka. Tuolloin bel canto -musiikin renessanssi toi mestariteoksen jälleen näyttämölle ja naispääosan lauloi itse Maria Callas.

Callasin ja kumppaneiden legendaarisen produktion jälkeen vierähti 60 vuotta ennen kuin Il pirata tuotiin jälleen milanolaisyleisön eteen. Pääsin katsomaan uuden yhteistuotannon (Madridin Teatro Realin ja San Francisco Operan kanssa) ensi-illan. Jo alkusoitto ennusti, että hyvää on luvassa, ja sitä seurannut hieno kuoronumero vei jo täysin mukanaan. Kapellimestari Riccardo Frizza teki orkesterinsa kanssa aivan loistavaa työtä alusta loppuun saakka. Bellinin ominaispiirteet - eleganssi, omanlaisensa melodiikka ja hienostunut lyyrisyys - saivat todellakin arvoisensa tulkinnan.

Il pirata on varhaisia romanttisia oopperoita, mutta se on (ainakin Bellinin teokseksi) yllättävän dramaattinen. Bellini ja libretisti Felice Romani sisällyttivät nimittäin oopperaan traagisen sankarittaren ja rakensivat traagisen lopun, jollaisia aiemmissa Bellinin töissä ei ole. Emilio Sagin ohjaus tuki hyvin teoksen ominaispiirteitä ja dramatiikkaa. Daniel Biancon yksinkertaisena mutta vaikuttavana lavastuksena oli lähinnä taustan maisemakuvia tai graafisia kuvioita ja heijastavia peililevyjä. Puvustuksen oli suunnitellut Pepa Ojanguren.

Naispääosan esittäjä Sonya Yoncheva oli sanalla sanoen loistava. Hänen hahmonsa Imogen saapui lavalle vasta ensimmäisen näytöksen neljännessä kohtauksessa, ja aivan aluksi Yonchevan fraaseissa oli hienoista kovuutta ja särmikkyyttä. Mutta tämä korjaantui nopeasti ja loppu oli yhtä juhlaa. Merirosvo Gualtieron (Imogenin entinen rakastaja) roolissa nähty Piero Pretti ei ansaitse yhtä hyvää arvosanaa. Tunnetusti hyvin kriittinen ja vaativa milanolaisyleisö ei sentään buuannut hänelle, mutta bravo-huudoista ei ollut tietoakaan ja aplodit olivat erittäin laimeat. Muutaman kerran Pretti kävikin ylärekisterissä kykyjensä rajoilla, eikä sävelpuhtauskaan ollut kiitettävällä tasolla. Nicola Alaimo vakuutti Imogenin miehenä, Caldoran herttua Ernestona. Muissa rooleissa olivat Francesco Pittari (Itulbo), Riccardo Fassi (Goffredo) ja Marina De Liso (Adele).

torstai 28. kesäkuuta 2018

Kiinnostava pieni urkukonsertti


28.6.2018 Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog, urut Kallion kirkossa Helsingissä

Harva tietää, että Helsingin Urkukesä on maamme laajin ns. taidemusiikin festivaali. Sen ohjelmassa on tänä vuonna yli sata konserttia kesäkuun alun ja elokuun lopun välisenä jaksona.

Kallion kirkon päivämusiikissa soitti tällä kertaa urkutaiteilija Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog. Hän totisesti tuntee talon urut, sillä Jussila-Gripentrog toimi kirkkomuusikkona Kallion seurakunnassa vuosina 1971-2014. (Tosin nykyiset ranskalais-romanttiset Åkerman & Lund -urut ovat vasta vuodelta 1995.)

Ohjelma alkoi kahdella Camille Saint-Saënsin (1835-1921) kappaleella: Fantaisie pour orgue (eli Fantasia nro. 1 Es-duuri) ja Joutsen-osa teoksesta Eläinten karnevaalit. Jälkimmäisen urkusovitus oli Noel Rawsthornen. Ranskalaisella musiikilla jatkettiin, sillä Louis-James-Alfred Lefébure-Wélyltä (1817-1869) kuultiin osa Andante «Chœur de Voix humaines» teoksesta Meditaciones religiosas. (Säveltäjä omisti teoksen Espanjan Isabel II:lle, siitä espanjankielinen nimi.)

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Väinö Raition (1891-1945) Intermezzo, ranskalaisen Samuel Rousseaun (1853-1904) Prière ja ruotsalaisen Elfrida Andréen (1841-1929) Koral med [3] variationer.

Huippusolistien Onegin


27.6.2018 Elokuvissa: Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin The Metropolitan Operasta New Yorkista

Finnkino esittää tuttuun tapaan muutaman kesäencoreoopperan Live in HD -tuotantojen aiemmilta kausilta. Nyt nähty Jevgeni Oneginin taltiointi The Metropolitan Operasta on helmikuulta 2007. Näinkin tuttu teos piti mennä katsomaan kahden solistin vuoksi, joista kumpaakaan ei ole enää mahdollisuutta nähdä oopperarooleissa: Baritoni Dmitri Hvorostovski menehtyi viime marraskuussa ja sopraano Renée Fleming on (tiettävästi) eläköitynyt oopperalavoilta - musikaalia hän on tehnyt vielä tänä vuonnakin.

Robert Carsenin perinteinen ja yllätyksetön ohjaus toimi ihan hyvin. Michael Levinen lavastus oli The Metin standardien mukaan hyvin vaatimaton, jopa karu - mutta näyttävä puvustus kompensoi tätä ainakin osittain. Esityksen kapellimestarina oli Valeri Gergijev, joka kyllä tunsi teoksen läpikotaisin ja loihti orkesterista upeaa soittoa.

Solistikaarti oli odotetusti huipputasoinen: Renée Flemingin Tatjana ei ehkä oopperan alkupuolen tyttösenä aina vakuuttanut ulkoisella olemuksellaan, mutta voi pojat sitä ääntä! Dmitri Hvorostovski oli paras Onegin, jonka olen nähnyt - upean laulusuorituksen lisäksi aivan erinomaista näyttelemistä ja eläytymistä häneltä. Ramón Vargas onnistui Lenskinä, samoin Jelena Zaremba Olgana. Sergei Aleksashkinin (Gremin) laulussa oli hienoista horjuvuutta. Erityisen arvokasta oli se, että myös pienempien tehtävien roolitukseen oli paneuduttu ja niihin oli löydetty todella korkeatasoiset esiintyjät. Mainittakoon nyt Larissa Shevtshenko (Filipjevna) ja Jean-Paul Fouchécourt (Triquet).

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Nokkelan hauska pienoisooppera Suomenlinnassa


14.6.2018 Giovanni Paisiellon ooppera La serva padrona Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä Helsingissä

Monet pitävät Giovanni Paisielloa (1740-1816) 1700-luvun lopun suosituimpana oopperasäveltäjänä. Katariina Suuri kutsui hänet hovisäveltäjäkseen vuonna 1776 ja säveltäjä viihtyikin Pietarissa kahdeksan vuotta. Tänä aikana syntyi kahden intermezzon La serva padrona (suom. Palvelija emäntänä tai Piika emäntänä), joka kantaesitettiin Tsarskoje Selossa vuonna 1781 - tulevan keisari Aleksanteri I:n nimipäiväjuhlissa. Paisiello käytti samaa Gennaro Antonio Federicon librettoa, jonka Giovanni Battista Pergolesi oli jo säveltänyt. Pergolesin samanniminen, mutta nykyisinkin paljon tunnetumpi teos kantaesitettiin Napolissa 1733.

Les Lumières -festivaali toi Paisiellon oopperan ensimmäistä kertaa suomalaisen yleisön kuultavaksi. Esityspaikka oli Tenalji von Fersenin tunnelmallinen juhlasali Suomenlinnassa. Tuotanto oli kaikilta osiltaan onnistunut: Ville Saukkosen hauska ohjaus, Pia Lasosen hyvällä maulla tehty visualisointi ja Aapo Häkkisen johtaman pienen orkesterin tasapainoinen soitto olivat oivallinen kokonaisuus.

Miellyttävän oopperatuokion viimeistelivät Antti Pakkanen, joka oli ahdinkoon joutunut Uberto ja Reetta Haavisto, joka oli mainio pirttihirmu-Serpina. Ei ole tässä oopperassa onnellista loppua, sillä huijattu Uberto päätyy avioon Serpinan kanssa... Jouni Bäckströmillä oli hauska miiminen Vesponen rooli. Kiva plussa oli väliajalla tarjoiltu, pariisilaisen reseptin mukaan valmistettu kaakao. Tällä oli yhtymäkohta oopperaan, sillä sen alussa Uberto-parka ei saa haluamaansa kaakaota tyrannipalvelijansa vuoksi.

Itse pidin Paisiellon versiota musiikillisesti kiinnostavampana ja parempana kuin Pergolesin oopperaa. Elokuussa on vielä hyvä tehdä vertailua, kun Freiburgin barokkiorkesteri esittää Musiikkitalossa vieraillessaan Pergolesin La serva padronan.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Kamariooppera Toivo Kuulan elämästä


13.6.2018 Sampsa Ertamon ooppera Yllätä ikuinen virta Iittala-hallissa Hämeenlinnassa

Säveltäjä Toivo Kuulan (1883-1918) elämästä kertova Sampsa Ertamon kamariooppera sai kantaesityksensä Iittalan musiikkijuhlilla. Olin katsomassa teoksen toisen esityksen keskiviikkoiltana; kantaesitys oli ollut iltapäivällä. Esityspaikkana oli Iittala-halli, joka on Iittalan yhtenäiskoulun yhteydessä oleva liikuntahalli. Kolkko iso tila saatiin väliseinällä ja valaistuksella muuttumaan oopperaesitykseen paremmin sopivaksi.

Hämeenlinnalainen Sampsa Ertamo oli säveltänyt teoksensa jousikvartetille. Tässä tuotannossa soittamassa oli Odysseus-kvartetti eli viulistit Linnea Hurttia ja Sylvia Hurttia, alttoviulisti Ivan Podyachev ja sellisti Johannes Teppo. Soitto oli katkeamatonta, muodoltaan ja harmonioiltaan melko yhtenäistä maalailua, jossa ei mässäilty erilaisilla sointiväreillä - ei siis mikään tusinaratkaisu oopperan musiikiksi. Ertamo toimi itse kapellimestarina, mitä pidin melko turhana, kun ei mies selvästikään mikään orkesterinjohtaja ole. Osaava kvartetti pärjäisi tällaisessa teoksessa hyvin ilmankin ja laulajat taas eivät näyttäneet paljoakaan johtajasta piittaavan.

Libretto ja ohjaus olivat Arto Myllärisen työtä. Monissa viime aikojen uusissa kotimaisissa oopperoissa libretto on ollut se heikoin lenkki, mutta nyt en kokenut niin. Kertomus alkoi ristiäisillä, kun Kuulan vanhemmat veivät yksi toisensa jälkeen lapsensa kastettavaksi - ja pian he saivat haudata heistä useamman. Lapsuus ja nuoruus ohitettiin nopeasti, lähinnä todettiin isä Matti Kuulan vastentahtoisuus poikansa musiikkiuraa kohtaan.

Ensimmäisen avioliittonsa Kuula solmi Silja Valon kanssa. Tytär Aune syntyi ja kuoli nuorena, mikä osaltaan edesauttoi puolisoiden vieraantumista. Kuula nähtiin Helsingissä iltaa istumassa Sibeliuksen ja Leinon kanssa, ja kuvioihin oli jo astunut mukaan Alma Silventoinen. Kohupari nautti rakkauden huumasta aina Bolognaa myöten. Almasta tulikin pitkään odotetun avioeron jälkeen Kuulan toinen vaimo, joka - toisin kuin Silja - ymmärsi Kuulan musiikkia ja mitä se vaatii säveltäjältään. Tämän puutteeseen ensimmäinen avioliitto kai pohjimmiltaan kaatui.

Oopperan lopussa juhlitaan Viipurissa vapunaattona 1918 - tunnetuin seurauksin. Rähinöivää Kuulaa ammutaan päähän ja hän makaa sairaalan vuoteessa houraillen. Edellisenä vuonna syntynyt Sinikka-tytär tuodaan vuoteen ääreen isäänsä katsomaan. Tässä esityksessä mukana ollut tyttö oli hieman vanhempi, mutta aiheutti itkuisella harhailullaan pientä käsikirjoituksesta poikkeamista...

Teoksessa on neljä laulusolistia, joilla kaikilla oli hetkensä, vaikka ammattilaistasosta oltiinkin kaukana. Matti Torhamolla (Matti Kuula, Jean Sibelius) on hyvä äänimateriaali, mutta tekniikka on vielä keskentekoinen ja diktiota pitäisi saada selvemmäksi. Kalle Virtasella (Toivo Kuula) tekniikka on jo pidemmälle työstetty, mutta falskia laulamista kuultiin melkoisen paljon. Parannusta siis sävelpuhtauteen! Eeva Semerdjiev eläytyi hyvin Silja Valon rooliin, mutta Vilja Riutamaa (Alma Kuula) lauloi osansa turhan arasti. Lisäksi näyttämöllä nähtiin muutamia henkilöitä puhe- ja mykkärooleissa.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Moniulotteinen Casanova


12.6.2018 Albert Lortzingin ooppera Casanova Oper Leipzigissa (Musikalische Komödie Saal)

Albert Lortzingin (1801-1851) koominen ooppera Casanova kantaesitettiin Leipzigissa vuoden 1841 viimeisenä päivänä. Se ei saavuttanut menestystä aikansa asenneilmastossa, vaan katosi nopeasti ohjelmistosta. Myöhemmin oopperaa on esitetty harvoin, lähinnä säveltäjän merkkivuosina. Vuonna 2010 teos sentään pyöri useamman saksalaiskaupungin näyttämöllä. Nyt kesäkuun alussa sai ensi-iltansa uusi tuotanto Leipzigin Musikalische Komödiessa eli 1910-luvulta peräisin olevassa Dreilindenin teatterissa.

Musiikillisesti ooppera ei ollut lainkaan hullumpi ja aina luotettava kapellimestari Stefan Klingele toi notkean orkesterinsa parhaat puolet esille. Libretto on Lortzingin itsensä käsialaa, eikä mässäile lainkaan Casanovan hamesankaruudella - vaan pikemminkin esittää hänet "vapaana henkenä", eräänlaisena toisinajattelijana, jolla on kuitenkin vakaat moraalikäsitykset. Oopperassa on melko pitkiä puheosuuksia, joiden tiivistäminen tekisi kokonaisuudelle hyvää.

Cusch Jungin ohjaus oli sujuva, tarinaa erinomaisesti kuljettava ja tasapainoinen. Komiikkaa syntyi lavalle lisätyistä tapahtumista ja yksityiskohdista, kuten vaikkapa juovuksissa olevan kalastajan touhuista tai virkavallan typeryydestä. Beate Zoffin lavastus oli kertakaikkisen upea venetsialaisrakennuksineen ja -maisemineen (ooppera tapahtuu Muranon saarella) ja hänen näyttävä puvustuksensa tuki kokonaisuutta erinomaisesti.

Tärkeimmissä rooleissa oli talon oman ensemblen tuttuja laulajia: Casanova oli Radoslaw Rydlewski, joka suoriutui muuten hyvin, mutta ylärekisterin äänet olivat tänään merkillisen puristeisia ja kireitä. Milko Milev oli rehevän valloittava Rocco ja Magdalena Hinterdobler teki hänen tyttärenään Bettinana illan valloittavimman roolityön - myös laulullisesti. Michael Raschle oli arvonsa tunteva Busoni ja hänen sukulaistyttöään Rosauraa esitti Lilli Wünscher. Muissa tehtävissä nähtiin Hinrich Horn (Gambetto), Andreas Rainer (Peppo) ja Stefan Dittko (Fabio).

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Thomasorganist pisti parastaan


11.6.2018 Ullrich Böhme, urut Thomaskirchessä Leipzigissa

Viikonlopun Kantaten-Ring-konserttisarja oli niin rankka rupeama, että tälle maanantaille valitsin Bachfest Leipzigin ohjelmasta vain yhden konsertin. Illalla joukko Johann Sebastian Bachin urkumusiikin ystäviä kokoontui Thomaskircheen kuuntelemaan talon oman urkurin soittoa. Ullrich Böhme on hoitanut Thomasorganistin kunniakasta virkaa vuodesta 1986. Tässä konsertissa olivat tietenkin käytössä vuonna 2000 valmistuneet Woehl-urut, joita myös Bach-uruiksi kutsutaan - ne kun suunniteltiin ja rakennettiin nimen omaan J. S. Bachin urkumusiikin esittämistä ajatellen.

Ohjelma alkoi Fantasialla c-molli BWV 562/1. Sitä seurasi kuusi koraalialkusoittoa, BWV-numerot 645-650, eli ns. Schübler-koraalit. Konsertin jälkiosan musiikki oli Klavierübung-teoksen kolmannesta osasta (Teil III). Preludi ja fuuga Es-duuri BWV 552 oli jaettu osiin niin, että ensin kuultiin tämän teoksen preludi, väliin yhdeksän koraalialkusoittoa ja lopuksi fuuga. Nuo esitetyt koraalialkusoitot olivat numerot BWV 669-677.

Harvoin olen ollut näin hyvää tekevässä ja tasapainoisessa urkukonsertissa. Böhme todellakin osoitti olevansa virkansa arvoisella tasolla, niin suvereenin soittotaitonsa kuin taiteellisen tulkintansa ja näkemyksensä osalta. Meillä Suomessa on usein urkukonserteissa se yksi pakollinen Bachin kappale, mutta todella harvoin on mahdollisuuksia kuulla kokonainen konsertillinen hänen urkumusiikkiaan. Ja kovin harvassa ovat maamme barokkityyliset urut, joilla se myös kuulostaisi näin hyvältä...

Kantaattisarjan loppurutistus


10.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 6, 7, 8, 9 ja 10 -konsertit Marktilla, Thomaskirchessä ja Nikolaikirchessä Leipzigissa

Leipzigin Kantaten-Ring-sarja jatkui vielä sunnuntaina, johon mahtui peräti viisi konserttia. Niistä ensimmäinen (nro 6) pidettiin ulkoilmassa vanhalla torilla (Markt) jumalanpalveluksen yhteydessä. Konsertit nro 7 ja 9 olivat Thomaskirchessä ja konsertit nro 8 ja 10 Nikolaikirchessä.

Aamupuolen torikonsertissa (nro 6) esiintyi Gaechinger Cantorey Hans-Christoph Rademannin johdolla. Ohjelmassa oli Bachin kantaatti Die Himmel erzählen die Ehre Gottes BWV 76. Lisäksi kuultiin Traugott Fünfgeldin (s. 1971) Allegro ja Rondo sekä Vincenzo Bertolusin (k. 1608) motetti Venite ad me omnes.

* * *

Päivän ensimmäisessä kirkkokonsertissa (nro 7) Thomaskirchessä esiintyi Bach Collegium Japan johtajanaan Masaaki Suzuki. Solistit olivat eilisen tapaan Hannah Morrison, Robin Blaze, Makoto Sakurada ja Dominik Wörner.

Konsertin ohjelma oli seuraava:
- Die Elenden sollen essen BWV 75
- Brich dem Hungrigen dein Brot BWV 39
- Martin Roth (n. 1580-1610): In Domino Deo gaudebimus
- Ach Gott, vom Himmel sieh darein BWV 2

* * *

Ja sitten vaihto Nikolaikircheen, jossa iltapäivä alkoi Gaechinger Cantoreyn konsertilla (nro 8). Hans-Christoph Rademann johti ja solisteina olivat Dorothee Mields, Wiebke Lehmkuhl, Patrick Grahl ja Tobias Berndt.

Tässä konsertissa kuultiin seuraavat kappaleet:
- Ich hatte viel Bekümmernis BWV 21
- Jacopus Gallus (1550-1591): Beatus vir qui timet Dominum
- Herr, gehe nicht ins Gericht BWV 105
- Asprilio Pacelli (1570-1623): Cantate Domino
- Ich will den Kreuzstab gerne tragen BWV 56

* * *

Konsertti nro 9 vei taas Thomaskircheen iltapäivän lopulla. Siellä esiintyi Amsterdam Baroque Orchestra & Choir johtajanaan Ton Koopman. Eilinen solistijoukko (kontratenori Maarten Engeltjes, tenori Tilman Lichdi ja basso Klaus Mertens) oli saanut vahvistukseksi sopraano Martha Boschin.

Konsertin teokset:
- Komm, du süße Todesstunde BWV 161
- Hans Leo Hassler (1564-1612): Si bona suscepimus
- Liebster Gott, wenn werd ich sterben BWV 8
- Wer weiß, wie nahe mir mein Ende BWV 27
- Jacopus Gallus: Media vita in morte sumus
- Christus, der ist mein Leben BWV 95

* * *

Ja lopuksi sitten Nikolaikircheen, kuten kahtena edellisenäkin iltana. Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists saivat päättää konsertillaan (nro 10) koko Ring-sarjan. Johtajana oli tietenkin Sir John Eliot Gardiner ja solistit tulivat kuoron riveistä kuten aiemmissakin konserteissa.

Ohjelma oli tällainen:
- Es erhub sich ein Streit BWV 19
- Dieterich Buxtehude (1637-1707): Nimm von uns, Herr, du treuer Gott
- Nimm von uns, Herr, du treuer Gott BWV 101
- Jesu, der du meine Seele BWV 78
- Johann Hermann Schein (1586-1630): Freue dich des Weibes deiner Jugend
- Wachet auf, ruft uns die Stimme BWV 140

* * *

Kyllä oli huikea päivä - vielä antoisampi kuin eilinen! Voimille tämä rupeama kyllä kävi, sillä ei ole herkkua istua tuntikausia hikoillen kovilla puisilla kirkonpenkeillä. Mutta oli tämä konserttisarja kyllä sen arvoinen, eli ei kaduta että tuli leikkiin lähdettyä. Kaikki esiintyjät oli erittäin korkeatasoisia ja tarjosivat parastaan.

Sunnuntain yllättäjä oli Gaechinger Cantorey, josta Hans-Christoph Rademann loihti aivan huikeita esityksiä ja koskettavia tulkintoja. Heti iltapäiväkonsertin ensimmäinen kantaatti Ich hatte viel Bekümmernis BWV 21 otti luulot pois ja sai yleisön riehaantumaan suosionosoitusmyrskyyn. Brittien päätöskonsertti oli itselleni aivan ylimaallisen hieno elämys - Sir John Eliot Gardinerin tulkinnoissa vaan on kaikki kohdallaan. Hän oli säästänyt loppuherkuksi yhden Bachin suosikkikantaateistani: Wachet auf, ruft uns die Stimme BWV 140 soi taivaallisen kauniina. Tähän oli hyvä lopettaa...

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Rankka kirkkopäivä Leipzigissa


9.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 2, 3, 4 ja 5 -konsertit Thomaskirchessä ja Nikolaikirchessä Leipzigissa

Selvisinpä hengissä tästä lauantaista, jonka ohjelmassa oli neljä Leipzigin Kantaten-Ring-sarjan konserttia. Kyllä oli takapuoli ja jalatkin kovilla, eivätkä helteessä paahtuneet tukalan kuumat kirkot helpottaneet urakkaa lainkaan! Konserteista kolme ensimmäistä (nrot 2-4) pidettiin Thomaskirchessä ja viimeinen konsertti (nro 5) Nikolaikirchessä.

Puolenpäivän aikaan alkaneessa konsertissa nro 2 esiintyi Amsterdam Baroque Orchestra & Choir johtajanaan Ton Koopman. Loistavina solisteina toimivat kontratenori Maarten Engeltjes, tenori Tilman Lichdi ja basso Klaus Mertens.

Ohjelma oli seuraava:
- Jesus schläft, was soll ich hoffen BWV 81
- Hieronymus Praetorius (1560-1629): Surge illuminare Jerusalem
- Sie werden aus Saba alle kommen BWV 65
- Orlando di Lasso (1530/32-1594): Levavi oculos meos
- Ich habe genung BWV 82
- Liebster Immanuel, Herzog der Frommen BWV 123

* * *

Iltapäivän konsertissa nro 3 esiintyi jälleen Thomanerchor ja Gewandhausorchester Leipzigin muusikoita, johtajanaan Thomaskantor Gotthold Schwarz. Solisteina olivat Gesine Adler, Marie Henriette Reinhold, Patrick Grahl ja Stephan Heinemann. Ohjelman aloitti kuitenkin Thomasorganist Ullrich Böhme kappaleella Kyrie, Gott Vater in Ewigkeit BWV 669, joka soitettiin tietenkin Woehl-uruilla. Puhdasta nautintoa!

Muut kuullut numerot olivat:
- Orlando di Lasso: Confitemini Domino
- Sehet, wir gehn hinauf gen Jerusalem BWV 159
- Herr Jesu Christ, wahr' Mensch und Gott BWV 127

Bachin kantaattien välissä oli pieni hartaushetki, jossa veisattiin vuorolauluna virsi Lasset uns mit Jesus leiden. Böhme säesti tämän Sauer-uruilla ja pääsi alkusoitossa esittelemään niiden äänivaroja ja soinnin muhkeutta.

* * *

Konsertti nro 4 oli vuorossa iltapäivän vaihtuessa illaksi. Tätä olin odottanut kovasti, sillä esiintymässä oli Bach Collegium Japan - tietysti perustajansa Masaaki Suzukin johdolla. Solistit olivat Hannah Morrison, Robin Blaze, Makoto Sakurada ja Dominik Wörner.

Tämän konsertin teokset olivat:
- Wie schön leuchtet der Morgenstern BWV 1
- Himmelskönig, sei willkommen BWV 182
- Jacobus Gallus (1550-1591: Alleluja. In resurrectione tua
- Der Himmel lacht! Die Erde jubilieret BWV 31
- Bleib bei uns, denn es will Abend werden BWV 6

* * *

Ja päätteeksi konsertti nro 5 siis Nikolaikirchessä. Esiintymässä olivat eilisillan tapaan Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists johtajanaan Sir John Eliot Gardiner. Solisteina oli useita kuoron jäseniä.

Ja ohjelma oli tällainen:
- Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen BWV 12
- Luca Marenzio (1553/54-1599): Jubilate Deo
- Ihr werdet weinen und heulen BWV 103
- Erasmus Sartorius (1577-1637): Veni creator spiritus - Nun bitten wir den Heiligen Geist
- O ewiges Feuer, o Ursprung der Liebe BWV 34
- Giovanni Gabrieli (n. 1554/57-1612): Timor et tremor
- O Ewigkeit, du Donnerwort BWV 20

* * *

Päivä oli pituudestaan huolimatta tavattoman antoisa, eikä vielä tuntunut siltä, että nyt riittää tätä lajia. Esitysten taso oli kautta linjan korkea, sillä kaikilla johtajilla riittää taiteellista kunnianhimoa, tietoa ja näkemystä mm. esityskäytännöistä. Kovassa seurassa alankomaalaisten konsertti ei säväyttänyt yhtä paljon, vaan jätti muita vaisumman vaikutelman. Yleisön suosikki oli ilman muuta Gardiner, jolle aplodeerattiin ja huudettiin niin että korviin koski. Itse olin erityisen vaikuttunut japanilaisten esityksistä. Toki Bach Collegium Japan ja sen taso on levytyksistä tuttu, mutta nyt ensimmäistä kertaa livenä kuultuna ei voinut kuin ihailla lopputulosta. Bravo herra Suzuki!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Bachfest käyntiin


8.6.2018 Bachfest Leipzig: Avajaiskonsertti Thomaskirchessä Leipzigissa

8.6.2018 Bachfest Leipzig: Kantaten-Ring 1 -konsertti Nikolaikirchessä Leipzigissa

Bachfest Leipzig on mittasuhteiltaan valtava festivaali - tänäkin vuonna ohjelmassa on kymmenen päivän aikana peräti 161 konserttia tai muuta tapahtumaa. Bachfest keskittyy tietenkin Johann Sebastian Bachin (1685-1750) tuotantoon, mutta konserteissa esitetään paljon muidenkin säveltäjien musiikkia.

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan festivaalille, nyt sen alkupäivien ohjelmaan. Perjantai-illan avajaiskonsertti oli Thomaskirchessä, tuossa Tuomaskanttori Bachille niin tutussa kirkossa, johon hänen jäännöksensäkin siirrettiin vuonna 1950. Nykyisin kirkko tosin on erinäköinen kuin Bachin aikana, eivätkä hänen urkunsakaan ole säilyneet (pääurut purettiin uusien tieltä 1880-luvulla). Thomaskirchessä on nykyisin kahdet urut: vuonna 1889 valmistuneet romanttiset Sauer-urut ja vuonna 2000 valmistuneet Woehl-urut, jotka edustavat keskisaksalaista 1700-luvun barokkityyliä.

Avajaiskonsertti käynnistyi J. S. Bachin Toccatalla ja fuugalla d-molli BWV 565. Uruissa oli nykyinen Thomasorganist Ullrich Böhme, joka on hoitanut virkaa vuodesta 1986. Olipa mahtavaa kuulla teos autenttisella paikalla ja hienoilla barokkiuruilla! Tuttu kappale ei kuulostanut lainkaan sellaiselta sointipuurolta kuin monien suomalaiskirkkojen uruilla. Böhme otti soitossaan veikeitä pieniä vapauksia, mikä lisäsi esityksen raikkautta.

Konsertin orkesterina oli Gewandhausorchester Leipzig, mutta pääosassa oli silti Thomanerchor Leipzig. Vuonna 1212 perustettu poikien Tuomaskuoro on lajissaan maailman vanhimpia ja Bach johti sitä vuosina 1723-1750. Kuulimme Tuomaskanttori Johann Hermann Scheinin (1586-1630) teoksen Herr Gott, dich loben wir. Tätä seurasi ylipormestari Burkhard Jungin avauspuhe sekä Yhdysvaltain suurlähettilään S. E. Richard Grenellin tervehdys. (Tämän jälkeen herra lähettiläs purjehti turvamiestensä ja avustajiensa kanssa näyttävästi ulos kirkosta!)

Scheinilta kuultiin vielä kolme motettia: Unser Leben währet siebnzig Jahr, Zion spricht: Der Herr hat mich verlassen ja Die mit Tränen säen. Näitä seurasi läheisessä Dresdenin kaupungissa vaikuttaneen Heinrich Schützin (1585-1672) kolme motettia: Selig sind die Toten, Das ist je gewisslich wahr ja Verleih uns Frieden genädiglich.

Konsertin päätösnumerot olivat Bachin Messu F-duuri BWV 233 ja Felix Mendelssohn Bartholdyn (1809-1847) Verleih uns Frieden gnädiglich. Messussa lauloivat sopraanot Gerlinde Sämann ja Anja Blinkenstein; muissa solistitehtävissä oli Tuomaskuoron jäseniä. Konsertin johti Gotthold Schwarz, joka on 17. Tuomaskanttori Bachin jälkeen. Kirkon upeaa akustiikkaa ja kuoron taivaallista sointia saattoi vain ihailla mykistyneenä.

* * *

Tänä vuonna Bachfestin ohjelmassa on Kantaten-Ring, jossa esitetään kymmenessä konsertissa kolmen päivän aikana peräti 33 Bachin kantaattia ja lisäksi koko joukko muuta musiikkia. Ja hullu kun olen, niin pitihän tähän ryhtyä, vaikka istumista tulee enemmän kuin Wagnerin Ringissä! Luvassa on varmasti unohtumattomia konsertteja, sillä esiintymässä ja johtamassa on alan kansainvälisiä huippuja.

Rupeama alkoi myöhemmin perjantai-iltana Nikolaikirchessä. Ohjelma oli seuraava:
- Wachet! betet! betet! wachet! BWV 70
- Jacobus Gallus (1550-1591): Jerusalem, gaude gaudio magno
- Nun komm, der Heiden Heiland BWV 61
- Schwingt freudig euch empor BWV 36
- Heinrich Schütz: Ach Herr, du Schöpfer aller Ding
- Unser Mund sei voll Lachens BWV 110

Esiintymässä olivat Monteverdi Choir ja English Baroque Soloists johtajanaan Sir John Eliot Gardiner. Solisteina toimivat kuoron riveistä Hana Blažiková, Julia Doyle, Reginald Mobley ja Peter Harvey.

Aivan huikea aloitus Ringille - tästä on muiden paha pistää paremmaksi! Gardiner osoitti ansainneensa maineensa barokkimusiikin ja etenkin Bachin (kantaattien) spesialistina. Yli kaksituntinen konsertti kului aivan huomaamatta, niin nautinnollista oli kuunnella tätä musiikkia.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Antiikin ajan saippuaoopperaa


7.6.2018 Georg Friedrich Händelin ooppera Berenice, regina d'Egitto Oper Hallessa

Hallen Händel-Festspielen ohjelmassa oli tänä vuonna niin paljon kiinnostavia konsertteja, että olisi tehnyt mieli viettää paikkakunnalla vaikkapa viikko. Siihen ei (taaskaan) ollut mahdollisuutta, joten jouduin tyytymään yhteen näyte-erään: oopperaan Berenice, regina d'Egitto (Berenike, Egyptin kuningatar), joka on tämän vuoden uusi tuotanto. Teos kantaesitettiin Lontoossa 1737, mutta se menestyi huonosti ja esityksiä oli vain neljä.

Berenicen keskushenkilö on Berenike III eli Kleopatra Berenike, joka oli kuningatar vuosina 82-81 eaa. ja ensimmäinen yksin hallinnut nainen Egyptissä 1100 vuoteen. Jo tätä ennen hän oli ollut vallan kahvassa ilmeisesti puolisonsa kanssa. Oopperassa Berenice rakastaa Makedonian prinssi Demetriota, mutta hänen pitäisi ottaa roomalainen puoliso valtion edun vuoksi. Kaiken lisäksi Demetrio on Egyptin vihollisen, Pontoksen kuninkaan Mithridateen, liittolainen. Rooman lähettiläs Fabio esittelee kuningattarelle Alessandron, joka on valittu hänen puolisokseen. Alessandro rakastuu Bereniceen päätä pahkaa, mutta kuningattaren tunteet eivät herää.

Fabio ilmoittaa, että jollei Berenice nai Alessandroa, niin sulhokandidaatin on otettava puolisokseen kuningattaren sisko Selene. Mutta kuinka ollakaan, Demetrio ja Selene rakastavat salaa toisiaan, ja juonittelevat vallan kaappaamiseksi Mithridateen avulla. Berenice taasen on naittamassa siskoaan Arsacelle, joka rakastaa Seleneä mutta ei saa vastakaikua tunteilleen. Ja tätä rataa oopperan tapahtumat etenevät aivan saippuaoopperan hengessä - loppuratkaisun saatte arvata itse! (Ja ei, näyttämölle ei saavu mustana hevosena Berenicen veljeä, jonka kanssa kuningatar astuisi avioon - kuten antiikin Egyptissä toisinaan oli tapana...)

Ohjaaja Jochen Biganzoli toi oopperan tapahtumat sosiaalisen median, netin viihdesivustojen, kuvamanipulaatioiden ja muiden vastaavien aikamme ilmiöiden keskelle. Henkilöt ottivat selfieitä, twiittasivat, lähettivät toisilleen kännyköillä pikaviestejä yms. ja ryntäsivät välillä lavan reunalle kameran eteen laulamaan aariansa. Livekuva näistä numeroista samoin kuin jatkuva nettisivustojen virta YouTube-videoineen projisoitiin näyttämön ylle. Konsepti ei ollut kovin tuore - itse olen nähnyt niin monta vastaavaan ideaan perustuvaa ohjausta, ettei tämä jaksanut enää innostaa. Wolf Gutjahrin lavastuksena oli pyörivällä näyttämöllä oleva rakennus, jonka eri huoneissa oopperan kohtaukset tapahtuivat, ja tietysti henkilöt ravasivat peräkanaa huoneesta toiseen näyttämön pyöriessä. Jokseenkin nähty tämäkin ratkaisu... Katharina Weissenbornin barokkityyliset puvut olivat näyttävät ja tyylikkäät.

Kapellimestari Jörg Halubek aloitti hieman vaisusti, mutta sai rutinoituneen orkesterinsa lämpenemään oopperan edetessä. Solistit olivat jälleen kerran erinomaisia: Romelia Lichtenstein (Berenice), Samuel Mariño (Alessandro), Filippo Mineccia (Demetrio), Svitlana Slyvia (Selene), Franziska Gottwald (Arsace), Robert Sellier (Fabio) ja Ki-Hyun Park (Aristobolo). Suosikkini oli Mariño, joka hallitsi tyylin parhaiten, fraseerasi erittäin kauniisti ja lisäksi eläytyi rooliinsa Alessandrona aivan esimerkillisesti.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Keskiajalla Spontinin matkassa


6.6.2018 Gaspare Spontinin ooppera Agnes von Hohenstaufen Theater Erfurtissa

Gaspare Spontini syntyi vuonna 1774 silloisen Kirkkovaltion (nykyisen Italian) alueella Maiolatissa. Hän opiskeli Napolissa ja saavutti jo nuorena menestystä oopperoillaan aina Roomaa myöten. 1800-luvun alussa Spontini muutti Pariisiin ja nousi parissa vuodessa hovisäveltäjäksi. Tältä ajalta on peräisin hänen kenties tunnetuin oopperansa La vestale (1807).

Spontini lähti poliittisten suhdannemuutosten vuoksi Pariisista Berliiniin vuonna 1820, saatuaan kutsun Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:n (Fredrik Vilhelm III) hovioopperaan. Kuninkaan kuoltua (1840) maestro menetti suosioasemansa ja palasi Pariisin kautta synnyinseudulleen pari vuotta myöhemmin. Kotikunnan nimi on vuonna 1851 kuolleen säveltäjän kunniaksi nykyisin Maiolati Spontini.

Agnes von Hohenstaufen sävellettiin Berliinissä ja kantaesitettiin kuninkaallisessa oopperassa 1827. Tämä versio sisälsi vain yhden näytöksen. Oopperan toinen, kolminäytöksinen versio pääsi näyttämölle 1829. Lopullinen, kolmas versio (jota Erfurtissa käytettiin) esitettiin vasta 1837. Näiden 1800-luvun esitysten jälkeen ooppera painui unholaan yli sadaksi vuodeksi. Vasta 1954 teosta esitettiin Firenzessä ja Italiassa on tehty 1900-luvulla pari muutakin produktiota. Ennen tätä Erfurtin tuotantoa teosta on esitetty viimeksi Roomassa vuonna 1986. Once-in-a-lifetime-ainesta siis!

Agnes von Hohenstaufen on libretisti Raupachin mukaan lajiltaan große historisch-romantische Oper. Teoksessa onkin ranskalaisen grand opéran piirteitä. Sen tapahtumat sijoittuvat Mainzin kaupunkiin 1100-luvun lopulla. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Heinrich VI (Henrik VI) taistelee vallasta Welf-suvun Heinrich der Löwen (Henrik Leijona) kanssa. Henrik Leijona oli ollut keisarin isän sotapäällikkö, mutta ajautui hallitsijansa kanssa riitoihin ja menetti herttuakuntansa. Kähinät jatkuivat sitten pojan kanssa, mikä pisti stopin keisarin serkun Agnes von Hohenstaufenin suunnitellulle avioliitolle Henrik Leijonan pojan kanssa. (Poikakin on nimeltään Henrik - ja oopperaa seuratessa menikin tovi, ennen kuin kaikista Heinricheista sun muista samannäköisistä miehistä otti tolkkua...)

Seuraavaksi Agnesta ollaan naittamassa Ranskan kuninkaalle. Poika-Henrik sössii asiansa ja tuomitaan kuolemaan - ja Agnes passitetaan luostariin. Ensimmäinen Henrikin pakoyritys epäonnistuu ja hänet kiinni ottanut Ranskan lähettiläs vaatii kaksintaistelua - mutta sulhomme juonitaan tapettavaksi toisen, järjestetyn pakoyrityksen yhteydessä. Tällä kertaa pako onnistuukin ja Henrik vihityttää itsensä nopeasti Agnesin kanssa. Karkaaminen ei onnistu, pari vangitaan ja Henrik joutuu kaksintaisteluun Ranskan lähettilään kanssa. Kuolettavasti haavoittunut lähettiläs paljastuukin itse kuninkaaksi. Lopussa Mainzin vallannut Henrik Leijona alistuu takaisin keisarin valtaan, Ranskan kuningas armahtaa Henrikin ja vieläpä keisari siunaa tuoreen avioparin. Melkoisen imelää!

Ohjaaja Marc Adam oli tehnyt vähän omituisen libreton pohjalta erittäin hyvää työtä. Hämärä tarina selkeytyi ja sujuvoitui. Huikea yksityiskohta nähtiin heti ensimmäisen näytöksen alussa, kun näyttämölle lensi ihkaoikea elävä kotka(!!). Juu-u, piti minunkin pari kertaa hieraista silmiäni... Sotilaan ruumista repivä kotka oli oivallinen keisarikunnan symboli. Monika Goran jykevät lavasteet olivat tapahtumille hieno tausta ja varsinkin kuorolaisten puvustus oli aivan mahtava.

Spontinin musiikki osoittautui värikkääksi ja intensiiviseksi. Esityksen johti Zoi Tsokanou, joka toimi Erfurtin teatterissa muutamia vuosia, mutta on nyt palannut kotimaahansa Thessalonikin kaupunginorkesterin ylikapellimestariksi. En vaikuttunut hänen työskentelystään, jonka lopputulosta voisi usein kuvata "orkesterin tasapaksuksi huudattamiseksi". Theater Erfurtin sali on vielä akustiikaltaan kova ja tuuttaa orkesterin soiton alapermannolle niin voimalla, että korviin meinasi koskea.

Mutta laulajista ei ole huonoa sanottavaa - olipa harvinaisen hyvin onnistunut roolitus ja tasaisen osaava solistikaarti! Kansainvälisyyttäkin löytyi: keisari Heinrich VI oli unkarilainen Máté Sólyom-Nagy, hänen veljensä Philipp oli yhdysvaltalainen Todd Wilander ja Ranskan kuningas Philipp August oli eteläafrikkalainen Siyabulela Ntlale. Muissa miesrooleissa vakuuttivat Juri Batukov (Heinrich der Löwe), Bernhard Berchtold (edellisen poika Heinrich), Kakhaber Shavidze (Mainzin arkkipiispa), Caleb Yoo (linnankreivi) ja Jörg Rathmann (Theobald). Naissolisteja oli vain kaksi, mutta he lauloivat sitäkin mieleenpainuvammin: Margarethe Fredheim oli lämminääninen ja ylväs Irmengard ja Claudia Sorokina lumoava Agnes.

(Ps. Kävin Erfurtissa viimeksi neljä vuotta sitten, eikä Theaterin ratikkapysäkille päässyt tuolloin aseman suunnasta. Oli yllättävää havaita, että kisko-osuus Angerin ja Domplatzin välillä oli edelleen remontissa! Jospa yhteys toimisi seuraavalla kerralla - elleivät rakentajat ota mallia Berlin-Brandenburgin lentokentästä...)

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Useita onnistumisia nuorten laulajien Rigolettossa


26.5.2018 Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Opera BOX:in Rigoletto-tuotannosta on vain kaksi esitystä Aleksanterin teatterissa. Pääroolit on miehitetty Sibelius-Akatemian opiskelijoilla tai sieltä hiljattain valmistuneilla laulajilla. Tuttu kertomus on saanut ohjaaja Ville Saukkosen käsissä nuorekkaan, oivaltavan ja sujuvan toteutuksen, jossa tapahtumat sijoittuvat mm. yökerhoon ja motelliin. Näyttämökuvassa on useissa kohtauksissa hienoja yksityiskohtia, kiitos Reeta Tuoresmäen lavastuksen ja etenkin Kalle Paasosen vaikuttavan valaistuksen. Puvustus on Pia Lasosen suunnittelema.

Viime vuonna Helsingin Konservatoriossa esitetyn Jevgeni Oneginin jälkeen odotin kovasti Sasha Mäkilän näyttöä Rigoletton kapellimestarina. Ja kohtuuhyvää työtä montussa tehtiin tälläkin kertaa, mutta se ripaus "jotain erityistä" jäi puuttumaan. Pari kertaa huomasin pientä epätarkkuutta yhteissoitossa, mutta Mäkilä korjasi tilanteet nopeasti. Orkesteri pärjäsi mukavasti, joskin muutamat vaskien epäpuhtaudet ottivat korviin. Pienen jousiston soitto kuulosti paljaana kovin vaatimattomalta, mutta parhaimmillaan tutti-orkesteri soi yllättävän muhevasti ja suuresti. Mieskuoro teki hyvän suorituksen ja kykeni pienestä koostaan huolimatta laulamaan iskevästi ja vaikuttavasti.

Samuli Takkula teki Rigolettona ehkä tähän saakka parhaimman roolityönsä - ainakin laulullisesti. Näyttelemisen luontevuuteen ja henkilöohjaukseen olisi pitänyt panostaa hieman lisää. Matias Haakana oli astunut Herttuan suuriin saappaisiin, eikä aivan pystynyt niitä täyttämään. Hänen laulussaan oli useita hyviäkin numeroita tai jaksoja, mutta yläsävelien kanssa oli usein melkoista puskemista, eivätkä keskirekisterinkään äänet osuneet aina ihan kohdalleen. Alina Koivula onnistui Gildana vaisun alun jälkeen ja yllätti äänensä monilla sävyillä sekä tarvittaessa väläytellyllä voimalla. Visa Kohvasta oli tehty herkullisen yksitotinen Sparafucile ja Elisabet Petsalo teki onnistuneen roolin hänen sisarenaan Maddalenana. Henri Uusitalo tavoitti oikean mielentilan ja uhkaavuuden osassaan Monteronena. Pienemmissä tehtävissä nähtiin mm. Tiitus Ylipää (Marullo), Olli Tikkanen (Borsa) ja Aku Rantama (Ceprano).

perjantai 18. toukokuuta 2018

Omituinen energiasoppa


18.5.2018 Mikko Heleniuksen ooppera Maamme energia Savoy-teatterissa Helsingissä

Nyt on blogisti vaikean tehtävän edessä. Aika harvoin nimittäin osuu kohdalle sellaisia esityksiä, joista ei syntyisi mielipiteitä hyvinkin nopeasti - mutta Mikko Heleniuksen säveltämä Maamme energia -ooppera osoittautui sellaiseksi. Olin esityksen jälkeen hieman pöllämystynyt, ja piti oikein koota ajatuksiaan tovi ennen tämän kirjoittamista.

Oopperan taustavoimana vaikutti Lähienergialiitto ja teoksella oli tästä johtuen selvä missio. Ilta alkoi Pekka Haaviston pitkähköllä tarinoinnilla ja muistelulla - energia-aiheen ympäriltä tietenkin. Itse oopperan libretto on Rosa Meriläisen kynästä. Hän on hyödyntänyt vuonna 2015 julkaistua Maamme energia -kirjaa, joka on kymmenen professorin kirjoittama artikkelikokoelma. Kuivakkaasta aiheesta ja sisällöstä - energiapolitiikasta - oli saatu irti paljon, huumoria unohtamatta. Oma suosikkini oli Suomi-neidolle syntyvän lapsen nimitaistelu: "Jos se on tyttö, se on Rosa. Jos se on poika, se on Tom. RosaTom, RosaTom, RosaTom!" Ooppera keskeytyi pari kertaa lyhyeen debattiin, jossa vastakkain olivat Ville Niinistö ja Harri Jaskari. Yllättävän samanmielisiä miehet olivat energia-asioissa - olisipa ollut ärhäkämpi ja eripuraisempi pari lavalla.

Ville Saukkosen ohjaus jätti tällä kertaa minut vähän kylmäksi. Ehkä olin mielessäni herkutellut jo valmiiksi kaikilla villeillä ideoilla ja revittelyllä, mitä ohjaus saattaisi tarjota. Taina Relanderin lavastus oli melko viitteellinen, mutta puvuissa oli pari valopilkkua. Mikko Helenius johti itse esitystä kosketinsoittimien äärestä. Muun orkesterin muodostivat kaksi viulua, alttoviulu, sello ja muutama lyömäsoitin. Musiikkia pidän ihan onnistuneena; siinä oli useita hyviä teemoja ja kantavia jaksoja. Viimeisen osan Patriottico ma non troppo meni kyllä tuon ma non troppon osalta metsään että kahahti, kun esitys päättyi yhdessä laulettuun Maamme-lauluun. Laulusolistit Reetta Ristimäki, Ann-Marie Heino, Petri Bäckström ja Oskari Nokso-Koivisto pärjäsivät tänään vain tyydyttävän arvosanan veroisesti.