maanantai 13. marraskuuta 2017

Ackté-ooppera vihdoinkin Helsingissä


12.11.2017 Ilkka Kuusiston ooppera Aino Ackté Aleksanterin teatterissa Helsingissä

Kansallisooppera tilasi vuonna 2011 valmistuneen Aino Ackté -oopperan juhlistamaan 100-vuotista taivaltaan. Silloinen taiteellinen johtaja Mikko Franck päätyi kuitenkin hylkäämään teoksen ja sen tilalla esitettiin Aarre Merikannon Juha. Peruuntumisen syyksi kerrottiin julkisuuteen se, ettei teos ollut dramaturgisesti riittävän valmis, vaan libretto olisi vaatinut vielä jatkotyöstämistä - ja tähän ei tuotantoaikataulu enää antanut mahdollisuutta.

Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ESMO ry sai onneksi yhteistyökumppaniensa kanssa teoksen näyttämölle monen vuoden odotuksen jälkeen. Ooppera sai kantaesityksensä lokakuussa Savonlinnassa, nyt marraskuussa on jatkona pari esitystä Helsingissä ja vielä joulukuun alussa teos nähdään uudelleen Savonlinnasalissa. Aleksanterin teatteri sopi oivallisesti esityspaikaksi, sillä olihan Aino Ackté yksi Kotimaisen Oopperan perustajista.

Käsiohjelman mukaan Martina Roos on muokannut Pentti Savolaisen ja Juha Kandolinin alkuperäistä librettoa, mutta kuulijalle jää arvoitukseksi, että missä määrin. Kovin suurta vaikutusta tämäkään versio ei minuun tehnyt, ja voin hyvin ymmärtää miksi Franck päätyi hyllyttämään sen. Libreton heikkouksia ovat esimerkiksi henkilöiden yksiulotteisuus ja Aino Acktén elämänvaiheiden kaavamainen kuvaus. Monet dramaturgiset mahdollisuudet jätetään käyttämättä, tai kuitataan ohimenevästi. Acktén räiskyvä persoona ja hänen elämänsä monet käänteet olisivat kyllä antaneet mahdollisuuksia todella meheviin kohtauksiin.

Ilkka Kuusiston musiikki on tässä oopperassa vaihtelevaa, jopa hieman irralliseen ja häiritsevään pomppimiseen saakka. Vallitsevasta romanttisesta sointimaailmasta siirrytään milloin tanssirytmeihin, milloin jazz-kuvioihin. Lainoja ja viittauksiakin on jonkin verran. Kokonaisuutena sävellys on hyväntuulista ja enimmäkseen kepeää "käyttömusiikkia", josta ei jää suurempia muistijälkiä. Poikkeuksena on toisen näytöksen hulvaton Ooppera, hyi saatana! -numero, joka jäi tehokkaasti korvamadoksi jo lokakuussa kuullessani sen ensimmäistä kertaa. Oopperan musiikin oli sovittanut pienelle orkesterille Matti Makkonen. Jonas Rannila johti ammattitaitoisesti ESMO-ensembleä ja Savonlinnan eri kuorojen jäsenistä koottua oopperakööriä.

Miksi niin monissa henkilöistä kertovissa oopperoissa ladotaan peräkkäin hirmuinen määrä valittuja (ja usein toisistaan irrallisia) elämänvaiheita tai tapahtumia? Olisiko se vaan helpoin eli vähimmän vastuksen tie? Ohjaajalle tällainen tarjoaa aika vähän materiaalia ja lopputulos voi olla valju. Juulia Tapolan ohjaus tyytyi kuvittamaan Acktén elämän kronologisesti eteneviä kohtauksia, eikä henkilöohjauskaan saa minulta kiitettävää arvosanaa. Tämän tuotannon lavastus ja puvut olivat Anne Peltosen ja valaistus Patrik Engströmin suunnittelemia.

Nimiroolissa Aino Ackténa lauloi Päivi Pylvänäinen. Hänen suorituksensa oli sinänsä hyvä, mutta ei katsoja kyllä päässyt Acktén pään sisälle kovinkaan syvälle. Anu Ontronen sen sijaan eli ja tunsi ja myös ilmensi näitä vahvemmin Emmy Achtén osassa. Hienoa näyttelemistä häneltä! Joonas Asikainen lauloi vakuuttavasti Albert Edelfeltinä, mutta oli nuorta maalaria esittäessään melkein yhtä jäykkä kuin kuolemaa odottanut Edelfelt oopperan loppupuolella. Heikki Halinen ei tällä kertaa säväyttänyt aviomies Heikki Renvallina. Juha Kotilainen onnistui laulunopettaja Duvernoyna ja Niall Chorell oli koominen kyky oopperanjohtaja Gailhardina. Muissa rooleissa olivat mm. Hannu Forsberg (Sir Thomas Beecham), Jari Pylväinen (Oskar Merikanto) ja Timo Turunen (Edvard Fazer).

Hienoa, että kaikkien tänä vuonna nähtyjen suurmiespönötysten sekaan mahtui edes yksi suomalaisesta naisesta kertova ooppera!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti