lauantai 28. lokakuuta 2017

Hatšatrjan valloitti!


27.10.2017 Radion sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen, sol. Sergei Hatšatrjan, viulu Musiikkitalossa Helsingissä

RSO:n konsertti alkoi jännällä kantaesityksellä, joka oli Olli Virtaperkon Usvapatsas. Yleisradion tilaama kappale ei ensikuulemalta oikein jäsentynyt meikäläisen päässä, mutta onneksi käsiohjelmassa oli Matthew Whittallin oivallinen avain teoksen sieluun.

Toinen numero oli varmasti monelle se odotetuin, sillä sen solistina lavalle asteli Sergei Hatšatrjan. Hän hurmasi suomalaiset vuonna 2000 voittaessaan Sibelius-viulukilpailun vain 15-vuotiaana. Komeaa uraa tekevä viulisti soitti nyt Šostakovitšin Viulukonsertto nro 1 a-mollin solistina. Todella nautittava esitys ja mm. 3. ja 4. osan yhdistävä pitkä kadenssi oli taivaallisen upeaa kuunneltavaa. Aina yhtä hauska finaaliosa Burleski päätti RSO:n ja solistin luontevan yhteissoiton. Hatšatrjan sai mahtavat suosionosoitukset, joita hän tuntui vähän ujostelevan, ja palkitsi yleisönsä pienellä ylimääräisellä J. S. Bachia.

Väliajan jälkeen kuultiin Dvořákin Sinfonia nro 8 G-duuri. Hatšatrjankin saapui katsomoon kuuntelemaan sitä vapaavuorossa olleen konserttimestari Petri Aarnion kanssa. Pietari Inkinen herkutteli sinfonian kansanmusiikki- ja luontoaiheilla ja musiikin kepeä tanssillisuus vei mukanaan monessa kohdassa. Itse odotin kovasti tätä kapellimestarivierasta, sillä Inkinen ei kovin usein ehdi johtamaan Suomessa - pitäähän mies hallussaan peräti neljää ylikapellimestarin pestiä samanaikaisesti!

Konsertin jälkeen oli vielä tarjolla myöhäisillan kamarimusiikkina Šostakovitšin Sonaatti alttoviululle ja pianolle C-duuri. Sen esittivät älykkään herkästi ja koskettavasti alttoviulisti Ilari Angervo ja pianisti Emil Holmström.

torstai 26. lokakuuta 2017

Bergiä ja Brahmsia HKO:n kanssa


26.10.2017 Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon Kuoro, joht. Simone Young, sol. Elza van den Heever, sopraano ja Daniel Schmutzhard, baritoni Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n konsertti alkoi epätavallisesti ilman alkusoittoa tai vastaavaa pikkukappaletta. Ensimmäisenä teoksena kuultiin Alban Bergin Sieben frühe Lieder eli Seitsemän varhaista laulua. Solistina oli eteläafrikkalainen sopraano Elza van den Heever, jolla riitti äänivaroja ja tekniikkaa mm. komeisiin pitkiin legatoihin. Mutta jostain syystä esitys jätti minut varsin kylmäksi eivätkä runojen tekstit tällä kertaa puhutelleet. En osaa eritellä, mistä tämä johtui - omasta mielentilasta vaiko solistista? Ehkä van den Heever olisi voinut käsitellä lauluja romanttisemmalla otteella; nyt Bergin upea orkestrointi vei päähuomion.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiem. Australialainen kapellimestari Simone Young on tullut minulle varsin tutuksi vuosien mittaan Saksassa. Helsingin Sanomien kriitikko arvioi edellisenä iltana esitetyn saman ohjelman vain "läpisoitoksi". Itse en olisi näin kriittinen, vaan löysin Youngin työskentelystä ja lopputuloksesta paljon hyvää. Siitä olen samaa mieltä, että Musiikkitalon Kuoro oli konsertin tähti ja teki erinomaista työtä. Millä järisyttävällä vaikuttavuudella soikaan Denn alles Fleisch, es ist wie Gras ja miten kauniita olivatkaan 3. ja 4. osien loppufuugat. Eikä baritoni Daniel Schmutzhardkaan ollut hullumpi! Elza van den Heeverin vahva oopperasopraano tuntui sopivan paremmin tähän teokseen kuin Bergin herkkiin lauluihin.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jääkärin morsian Keravalla


22.10.2017 Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian Kerava-salissa

Keravan Ooppera ry juhlii komeaa 40 vuoden ikäänsä esittämällä loka-marraskuussa laulunäytelmää Jääkärin morsian. Sam Sihvon kirjoittama kappale sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa vuonna 1921. Näytelmä on monille tuttu ainakin nimeltä, vaikkei se "Saksa-mielisenä ja neuvostovastaisena" ollutkaan suosittu pahimpina YYA-aikoina. Tässä versiossa ruma sana sanottiin niin kuin se on, ja "ryssän Iivanoita" ei ollut sensuroitu pois.

Tapahtumapaikkana on ensimmäisen maailmansodan ajan Libau (nyk. Liepāja), joka sijaitsee nykyisen Latvian länsirannikolla. Näytelmässä seurataan suomalaisten jääkärien sotilaselämää ja juhlimista kantakapakassaan Kulta-ankkurissa. Mukana on rakkaus- tai ainakin naisseikkailuja sekä vakoilijoita, juonittelua, traaginen itsemurha ja syyttömän vangitseminen. Ja lopuksi asiat saavat tietenkin onnellisen käänteen ja paha palkkansa.

Tuotannon ohjannut ja käsikirjoittanut Timo Tirri oli tehnyt toimivan paketin, joka piti hyvin otteessaan koko esityksen ajan (väliaikoineen kolme tuntia). Näytelmä sisältää melkoisen annoksen seksismiä, vastenmielistä sodan ihannointia ja muuta sen sellaista, joka ei (toivottavasti!) tavoita nyky-yleisöstä sanottavaa vastakaikua. Onneksi ainakin antisemitismiä oli karsittu pois. Sami Vartiainen vastasi koreografiasta, jolla elävöitettiin kivasti monia kohtauksia ja laulunumeroita. Mikko Rantasen lavastus sekä Hanna Karesjoen ja Merja Halmetojan puvustus olivat nekin onnistuneita.

Kapellimestarina toiminut Iikka Kotaja oli sovittanut musiikin seitsemän hengen orkesterille, jossa hän soitti itse pianoa. Homma toimi musiikillisesti yllättävän hyvin, kiitos sähköisen vahvistamisen. Pieniä ajoitus- ja tempo-ongelmia kuoron kanssa oli siellä täällä, mutta nopeasti ne korjattiin. Kuoron jämäkkä sointi yllätti positiivisesti ja se oli olennainen osa onnistunutta esitystä.

Näytelmän tähti oli Martin osan tehnyt Olli Tuovinen, jonka solidi baritoni soi täyteläisenä ja tunteikkaana. Huumorin saralla lyömätön savolaisjääkäri Mikko (Janne Näreranta) oli loistava kyky ja yleisön suosikkeja. Miessolisteista myös Antti Tuomaala (Kalpa) teki hyvän vaikutuksen. Merja Halmetoja (Sonja), Henrietta Grünn (Sabina) ja Jaana Alatalo (Marusja) olivat naissolistien onnistujia. Kari Leskinen (Isak) ja Kari Rissanen (von Lichtenstein) näyttelivät osansa taitavasti.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Viihdyttävä Paganini


21.10.2017 Franz Lehárin operetti Paganini Järvenpää-talossa

Jyrki Anttilan Operart-yrityksen uusin tuotanto on Lehárin Paganini, jonka ensi-iltaa matkustin katsomaan Järvenpäähän. Tätä operettia on ilmeisesti esitetty meillä viimeksi vuonna 1927 (teos sai kantaesityksensä Wienissä 1925), joten oli korkea aika saada tämä herkkupala suomalaisyleisön koettavaksi. Operetti kertoo säveltäjä ja viuluvirtuoosi Niccolò Paganinin (1782-1840) naisseikkailuista ja hieman muustakin...

Anselmi Hirvonen oli ohjannut sujuvan, viihdyttävän ja hyväntuulisen esityksen, jossa laulettiin suomeksi. Lohjan operettikuoro oli hyvässä iskussa ja sen riveistä löytyi oivallisia näyttelijäkykyjä. Ylioppilaskunnan Soittajista koottu orkesteri suoriutui Mikk Murdveen komennossa hyvin osuudestaan ja kapellimestari pääsi itse esittelemään sooloviulistin kykyjään.

Paganinin osassa ollut Jyrki Anttila oli sairastunut ja säästeli ääntään, mutta oli kuitenkin näyttämöllä koko esityksen ajan. Suuren osan hänen numeroistaan lauloi lavan reunalla nuori tenori Petteri Loukio. Hän on tämän vahvan näytön perusteella vakavasti otettava nouseva kyky. Ruhtinatar Maria Anna Elisan (Napoleonin sisar) roolin teki Hedvig Paulig. Häneltä kuultiin teknisesti hallittua ja sävykästä laulamista, joka upposi yleisöön. Tiina Vahevaara valloitti Bella Girettinä. Ville Salonen oli erinomaisessa vedossa kamariherra Pimpinellinä ja Jouni Kokora hoiti homman kotiin sekä ruhtinaan että salakuljettajan osassa. Eli kokonaisuudessaan taitava ja teoslajin hallitseva solistikaarti, joka onkin onnistuneen operetin perusedellytys!

"Niin mielelläin suutelen..."

Myrskyn jälkeen


20.10.2017 Helsingin kaupunginorkesteri ja Helsingfors sång- och musikförbundin kuoro, joht. Leif Segerstam Musiikkitalossa Helsingissä

HKO:n perjantai-illan konsertti alkoi Tšaikovskin sinfonisella fantasialla Myrsky. Toisena numerona oli Sebastian Hillin Affekt, joka on 100-vuotisjuhlaansa viettävän Helsingfors sång- och musikförbundin tilausteos. Väliajan jälkeen palattiin Tšaikovskiin ja kuultiin häneltä vielä toinen sinfoninen fantasia, Francesca da Rimini.

Yhdeksänosainen Affekt alkoi melkoisen mekastavalla instrumentaaliosalla. Siitä kuoriutui kuitenkin oikein kiinnostava teos, jossa nais- ja mieskuoro vuorottelivat. Lyömäsoittimilla oli keskeinen rooli joissain myöhemmissäkin osissa. Kaikkiaan noin 40 minuuttia kestänyt kappale pysyi tarkasti Segerstamin kontrollissa ja hyvin harjoitettu kuoro lauloi yhtenäisesti. Lopussa saimme kuulla koko 250 hengen jättikuoron laulavan samanaikaisesti. Olipahan mahtavaa!

Tšaikovskin kappaleissa (etenkin Francesca da Riminissä) yleisö sai muistutuksen siitä, miksi Segerstam on yksi suurista. Loistavaa tulkintaa, kristallinkirkasta näkemystä ja melodioiden hehkua!

torstai 19. lokakuuta 2017

Täysipainoinen konsertti-ilta Lahdessa


19.10.2017 Sinfonia Lahti ja Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Dima Slobodeniouk, sol. Lilli Paasikivi, mezzosopraano Sibeliustalossa Lahdessa

Sinfonia Lahden konsertti alkoi Brahmsin Alttorapsodialla. Teoksen kolme säkeistöä ovat peräisin Goethen Harzreise im Winter -runoelmasta ja Brahms on säveltänyt kahteen ensimmäiseen säkeistöön ehkä synkintä musiikkia, mitä hänen tuotannostaan löytyy. Lilli Paasikivi tulkitsi ihmisvihaa tihkuvan tunnelman aivan erinomaisesti. Kolmannessa säkeistössä mukaan liittyi YL, jonka jalon soinnin myötä teos nousi valoisaan ja lohdulliseen loppuun.

Toisena teoksena kuultiin Olli Kortekankaan Migrations vuodelta 2014, nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Teoksen seitsemästä osasta neljässä käytetään lauluääntä ja näitä osia yhdistää kolme välisoittoa. Lilli Paasikivi ja YL vuorottelivat osissa ja lopuksi ikään kuin sulautuivat yhteen viimeisessä osassa. Hieno teos Kortekankaalta! Säveltäjä oli itsekin paikalla ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä esitykseen.

Väliajan jälkeen saimme päätösnumerona Schumannin Sinfonian nro 3, lisänimeltään Reiniläinen. Teoksessa on harvinaisesti viisi osaa, joista vielä kaksi ns. hidasta osaa on sijoitettu peräkkäin. Slobodenioukin näkemys sinfoniasta oli ilmava, kepeä ja valoisa. Monet detaljit erottuivat nyt selkeämmin, kuin mitä muistelen aiemmin kuulleeni. Pidin tulkinnasta kovasti.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lahden Oopperan kulttuuriteko


14.10.2017 Oskar Merikannon ooppera Pohjan neiti Pikkuteatterissa Lahdessa

Monet tuntevat Oskar Merikannon Pohjan neidin mainintana suomalaisen musiikin historiassa - onhan se ensimmäinen suomenkieliseen librettoon (Antti Rytkönen Kalevalan mukaan) sävelletty ooppera. 30-vuotiaan säveltäjän ooppera voitti vuonna 1898 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailun - ainoana osallistujana. Jo 1891 oli suomenkielistä oopperaa yritetty metsästää vastaavalla kilpailulla, mutta silloin osallistujia ei ilmaantunut yhtäkään.

Merikannon ooppera kantaesitettiin kokonaisuudessaan vasta 1908 Viipurissa, säveltäjän itsensä johtamana. Helsingissä teos pääsi näyttämölle vielä samana vuonna ja 1910-luvun aikana sitä esitettiin Savonlinnassa, Joensuussa ja Oulussa. Ja sitten tulikin yli 80 vuoden tauko, johon vaikutti osaltaan se, että teoksesta oli olemassa vain käsin kirjoitettu, lähes lukukelvoton nuottimateriaali.

Suomen itsenäisyyden aikana Pohjan neitiä on kuulemma esitetty kesinä 1999 ja 2001 Vesannolla, mikä oli itselleni uusi tieto. Nuo esitykset ovat joka tapauksessa jääneet harvojen herkuksi, joten Lahden Oopperan uusi tuotanto on todellinen kulttuuriteko. Sopii vaan kysyä, miksi Kansallisooppera ei edes itsenäisyyden juhlavuonna ole ryhtynyt vastaavaan?

Lahtelaisten produktio jätti hyvästä yrityksestä huolimatta vähän kömpelön vaikutelman. Jermo Grundströmin ohjauksessa oli paljon hyvää, mutta myös harrastelijamaista toteutusta. Mielikuvaa lisäsi niukka pienen budjetin lavastus. Kuoron jäsenten pienet solistiset osuudet menivät pääsääntöisesti penkin alle, mutta kuoron yhteissointi oli ajoittain yllättävän hieno. Lavalla oli myös Lauletaan Viittoen -kuoron viittomakielisiä tulkitsijoita.

Ennakkotiedoissa solisteiksi ilmoitetut Jaakko Kortekangas ja Niall Chorell olivat vaihtuneet Juha-Pekka Mitjoseksi (Väinö) ja Kimmo Turuseksi (Ilmari). Hekin olivat flunssassa tai ainakin toipilaana, mutta tekivät siitä huolimatta illan vahvimmat suoritukset; tosin Turusen ääni alkoi pettää kolmannessa näytöksessä. Pirjo Leppäsen (Pohjan neiti) ääneen en ihastunut suuremmin tälläkään kertaa. Anne Korpelainen suoriutui tyydyttävästi Louhen osasta ja Tiina Vilkuna-Rössi jopa paremmin pienestä Annikin roolista.

Illan parhaat pisteet annan ilman muuta Jenna Ristilälle, joka vastasi pianon ääressä musiikista koko parin tunnin ajan. Taitavaa pianismia, joka teki oikeutta Merikannon romanttiselle sävelkielelle ja hienoille laulumelodioille. Vaan olisipa mahtavaa kuulla tämä ooppera joskus alkuperäisenä orkesteriversiona. Kuka työstäisi nuottimateriaalin esityskuntoon?

lauantai 14. lokakuuta 2017

Mainio esitys Jotunin klassikosta


14.10.2017 Maria Jotunin näytelmä Kultainen vasikka Helsingin Kaupunginteatterissa

Maria Jotunin (1880-1943) Kultainen vasikka sai ensi-iltansa HKT:n pienellä näyttämöllä elokuun lopussa. Näytelmässä useat sen henkilöistä ryhtyvät keinottelemaan sotavuosien keskellä - helppona ratkaisuna puutteeseen ja elintason nostamiseen. Mutta nopea rikastuminen ei (tietenkään) tuo tarinan henkilöille onnea ja rakkauskin tuntuu olevan vain kauppatavaraa.

Jotunin hieman kyyninen näkemys ja ihana sarkasmi tehosivat minuun ja viihdyin esityksessä oikein hyvin. Heidi Räsäsen ohjaus teki oikeutta tekstille eikä hukannut fokusta - ja vältti myös moraliteetin uhkaavat karikot. Kaikki teoksen näyttelijät tekivät oivallista työtä, mutta omana suosikkinani nostan esille Vappu Nalbantoglun (Eedit). Heidi Herala (Katariina) varasti show'n karismallaan, vaikka nuori ja räväkkä Helmi-Leena Nummela (Lahja) oli yleisön suosikkeja.

Falstaff kaunista keskitasoa


13.10.2017 Giuseppe Verdin ooppera Falstaff Musiikkitalossa Helsingissä

Vuonna 2015 aloittaneen Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen luokan viimeisenä produktiona nähtiin Verdin Falstaff Ville Saukkosen ohjauksena. Meininki oli tuttua ja taattua Saukkosta - nokkelia oivalluksia, riemukasta komediaa ja paljon brittiviittauksia. Oli esityksessä kyllä sellaisiakin jaksoja, joissa mielenkiinto meinasi hetkittäin lopahtaa. Ooppera oli sijoitettu Britannian kuninkaallisiin piireihin: Alice Fordista oli tehty kuningatar ja Megistä hänen sisarensa. Ford oli kuningattaren puolisona luonnollisesti Edinburghin herttua ja Nannetta prinsessa. Lavalla koikkelehtineet Absolutely fabulous -sarjan hahmot (es. Veera Railio ja Päivi Kantola) olivat herkullinen yksityiskohta. Tanssija Oskari Kymäläinen putkahti monissa kohtauksissa lavalle - kaikkiaan hänellä oli yhdeksän roolia hovimestarista Holmesiin, siis Sherlockiin.

Helposti muunneltava lavastus ja brittikuvastoa hyödyntäneet projisoinnit olivat Sampo Pyhälän käsialaa. Taina Relander oli suunnitellut hienon kokonaisuuden oopperan puvuista ja Harri Peltosen valaistus oli esityksessä tärkeässä osassa. Visa Yrjölän valmentama Sibelius-Akatemian kuoro oli mukana, mutta sen osuushan on Verdin Falstaffissa kovin pieni. Kapellimestarina oli kreikkalainen Kornilios Michailidis, joka sai kyllä orkesterin soittamaan yhtenäisesti, mutta detaljien ja nyanssien kanssa olisin kaivannut perusteellisempaa työtä.

Oli mukava palata ajassa taaksepäin, muistella laulusolistien aiempia esiintymisiä ja arvioida heidän kehittymistään matkan varrella. Jo tämän oopperaluokan aloittaessa oli selvää, että naisten lähtötaso oli selvästi korkeampi kuin miesten. Eikä tämä asetelma ole parissa vuodessa muuttunut mihinkään, vaikka kehitystä on kaikissa tapahtunut. Samuli Takkula esiintyi Falstaffina rehevästi, mutta lauloi falskisti luvattoman paljon. Topias Lundell ja Visa Kohva olivat keskinkertainen parivaljakko Bardolfo ja Pistola. Annika Leinolta löytyi kaunista laululinjaa Alicena ja Ylva Gruen oli vakuuttava kuninkaallisen ylväänä Meginä. Tiitus Ylipää (Ford) oli laulajana pari kertaa kykyjensä rajoilla, mutta esitti roolinsa uskottavasti. Alina Koivula (Nannetta) ja Elisabet Petsalo (Quickly) tekivät osissaan hyvät suoritukset, ja lähes sama luonnehdinta sopii Tuomas Miettolaan (Cajus) ja Matias Haakanaan (Fenton).

perjantai 13. lokakuuta 2017

Jo riittää konemusiikki!


12.10.2017 Edith Södergran - Vierge Moderne -monologi-koneooppera Kaapelitehtaalla Helsingissä

Ooppera Skaalan uusi tuotanto on monologi-koneooppera runoilija Edith Södergranista (1892-1923). Runoutta, konemusiikkia, oopperaa ja nykytanssia yhdistävän teoksen musiikki on laitettu Antti Rasin, Janne Stormin ja Thomas Freundlichin nimiin; käsiohjelmassa myös Essi Luttinen mainitaan yhden laulun säveltäjänä. Paljon efektejä sisältävä konemusiikki jäi minulle suurelta osin käsittämättömäksi.

Esityksessä kuullaan kymmenen Södergranin runoa, jotka on sävelletty yllättävän hyvin toimiviksi ja melodisesti kauniiksi lauluiksi. Solisti Essi Luttinen esitti kappaleet hunajaisella äänellään upeasti tulkiten, mutta toisinaan sanoma tahtoi kadota musiikin hälyyn. Teoksen ydin ja draaman kaari jäivät ohjaaja Janne Lehmusvuon yrityksestä huolimatta hieman hämäriksi - ja olisivat jääneet aivan pimentoon, ellen olisi ehtinyt lukea käsiohjelman synopsista ennen esitystä. Lehmusvuolle pitää kyllä antaa tunnustusta upeista projisoinneista. Tanssija Minttu Pietilä oli laatinut itse koreografiansa, joka peilasi tapahtumia Södergranin elämässä.

Ooppera Skaalan viimeisimmät tuotannot ovat olleet melkoista häröilyä "laatikon ulkopuolella". Eikä siinä mitään - kivaahan se on, että kokeillaan välillä jotain uutta. Mutta tätä kokeilua on nyt nähty aivan riittämiin, ja pikku hiljaa olisi aika palata konemusiikin lumoista takaisin. En usko, että nämä kokeilut ovat tuoneet mukanaan mitään kestävää tai oopperaa oikeasti uudistavaa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sielunhoitoa Händelin tapaan


11.10.2017 Georg Friedrich Händelin ooppera Alcina Vaasan kaupungintalossa

Viidettä vuotta järjestettävä Vaasa Baroque -festivaali laajensi tänä vuonna oopperaan, ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi valinta kuin Suomen ensiesitys (sic!) Händelin Alcinasta.

Näin teoksen muutama vuosi sitten Dresdenin Semperoperissa, mutta produktio oli hienoinen pettymys ennen kaikkea ohjauksen vuoksi. Vaasassa nähty Vilppu Kiljusen ohjaus oli hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisella ja pienimuotoisella työskentelyllä saadaan aikaan ehyt ja otteessaan pitävä esitys. Tapahtumat etenivät niin selkeästi, ettei tekstityslaitteen puuttuminenkaan haitannut. Taitavaa työtä siis! Upean kaupungintalon juhlasali tarjosi esitykselle komeat puitteet niin, ettei lavastusta ollut käytännössä lainkaan.

Jo väliajalla ja varsinkin esityksestä poistuessani tunsin oloni kevyeksi ja iloiseksi. Suupielet kohosivat ihan väkisin hymyyn! Händelin oopperoilla on usein ollut tällainen vaikutus - musiikki tekee hyvää, hoitaa sielua ja pyyhkii pois murheet, ainakin joksikin aikaa. Kiitokset tästä kuuluvat säveltäjän ohella Vaasan kaupunginorkesterin muusikoille ja etenkin kapellimestari Aapo Häkkiselle. Hän oli harjoittanut orkesterin erinomaisesti, ja vaikka periodisoittimilla ei tällä kertaa soitettukaan, niin oopperan affektipitoinen musiikki soi ilmaisuvoimaisesti ja hyvin vaikuttavasti. Häkkisen eläytyvää johtamista oli jälleen kerran mukava seurata. Konserttimestarina vieraillut barokkispesialisti Kreeta-Maria Kentala soitti kauniisti lyhyet sooloviuluosuudet. Esityksen kuorona oli Vaasa Baroque Ensemblen laulajia.

Ja totta kai onnistuneeseen oopperailtaan kuuluvat tasokkaat solistit: Suvi Väyrynen taiteili Alcinana koristekuvionsa upeasti ja oli muutenkin varmaotteinen laulaja. Erica Back teki Ruggierona aivan loistavaa työtä niin laulullisesti kuin näyttelijänäkin. Voi mitä ilmeitä ja ruumiinkieltä! Kajsa Dahlbäck (Morgana) oli yleisön suosikkeja, mutta minua häiritsi ajoittain hänen äänensä pistävyys tai leikkaava sävy. Mutta teknisesti moitteetonta oli hänenkin laulunsa. Konkari Monica Groop (Bradamante) valloitti sisäistyneellä tulkinnallaan ja myös oivallisella näyttelemisellään. Minulle uusi tuttavuus, ahvenanmaalainen sopraano Elina Granlund, teki vasta tänä vuonna oopperadebyyttinsä. Hän onnistui oikein hyvin Oberton pienessä roolissa. Miehet jäivät tässä teoksessa sivuosiin: Melissona oli Frank Berger ja Orontena Mikael Pennanen-Dahlbäck.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Tohtori Lutherin vaiheita


8.10.2017 Antti Polameren musiikkidraama Luther! Hämeenlinnan kirkossa

Antti Polameri sävelsi Eila Kostamon tekstiin teoksen, jota kutsuttiin ennakkotiedoissa kuoro-oopperaksi. Työnimenä oli Tohtori Lutherin kamppailut. Kahtena iltana Hämeenlinnan kirkossa esitettyä valmista teosta kutsutaan käsiohjelmassa musiikkidraamaksi nukkekuorolle, soitinyhtyeelle ja näyttelijöille. Teoksen nimikin oli tiivistynyt ytimekkääseen muotoon Luther!

Esitys lepäsi täysin Ismo Savimäen johtamien Aurora ja Vox Vanajae -kuorojen varassa, vaikka teoksessa olikin pieniä solistitehtäviä ja myös puhuttuja repliikkejä. Kuorojen taso oli hämmästyttävän hyvä ja esiintyminen yhtenäistä. Olennainen osa kokonaisuutta oli myös nukketeatteri - osalla kuorolaisista oli heidän itse suunnittelemansa ja tekemänsä nunna- tai munkkinukke, joita käytettiin useissa kohtauksissa. Näyttelijät Antti Kemppainen (Luther) ja Miikka J. Anttila (Hieronymus von Lefeut) olivat rooleissaan erinomaisia.

Teoksessa käsitellään Lutherin vaiheita ja kamppailua augustinolaismunkista Wittenbergin teesien kautta Wormsin valtiopäiviin, müntzeriläisten talonpoikien kapinaan ja Augsburgin valtiopäivien aikoihin. Libretto on taitavaa työtä lukuun ottamatta lopun lässytystä: Poikien ja tyttöjen kuoro, jossa mm. "muistetaan Lutheria ja tahdotaan kiittää häntä" on tyylillisesti aivan erilaista tekstiä, jonka henkilöpalvontaan vivahtava sisältö on kerta kaikkiaan naiivia ja mautonta. Lopettamisen vaikeus tuntuu olevan kovin yleistä!

Taina Maria Savimäen ohjaus oli piristävä ja kekseliäs - luovaa "laatikon ulkopuolelta" ajattelua ja hienoa kirkkotilan hyödyntämistä. Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastasi työryhmä Tuire Toivola, Hannu Räisä, Veikko Pulli ja Taina Maria Savimäki. Erityistä kiitosta ansaitsee tehokas, moni-ilmeinen valaistus ja tyylikkäät kuvaprojisoinnit. Pidin Polameren musiikistakin, joka esitettiin hyvin pienellä kokoonpanolla (säveltäjä itse lyömäsoittajana, Jedric Lampi kosketinsoittajana ja Timo Seppälä kitaristina). Teoksen lopussa soittamassa oli myös viulisti Iina Sihvonen.

Tunnetta ihan mukavasti, karismaa vähemmän


8.10.2017 Kristian Lindroos, baritoni & Marita Viitasalo, piano Sellosalissa Espoossa

Keväällä peruuntunut Kristian Lindroosin ja Marita Viitasalon liedkonsertti siirtyi tänne lokakuulle. Sille annettu otsikko Lappeenrannan voittajan tunnetta ja karismaa viittasi tietenkin Lindroosiin, joka voitti vuonna 2016 Lappeenrannan valtakunnallisten laulukilpailujen miesten sarjan.

Ohjelman Sibelius-osion aloitti dramaattisesti Laulu ristilukista. Siirtyminen Runebergin romanttisiin tunnelmiin sujui ongelmitta: Kyssens hopp, Våren flyktar hastigt ja Drömmen, joista etenkin viimeisen tulkinta oli erityisen hieno. Osion päättänyt Jägargossen onnistui myös hyvin - se ei ollut pelkkää iloista metsästysrallatusta alusta loppuun, kuten toisinaan kuulee. Kaikissa Sibeliuksen lauluissa huomiota kiinnitti myös Lindroosin erinomaisen selkeä diktio.

Toisena osiona kuulimme Schubertin liedejä. Lindroos ei ollut saksan kielen kanssa täysin mukavuusalueellaan, mutta isompi ongelma oli se, että osio oli tulkinnallisesti epätasainen. Sei mir gegrüsst! ja Der Musensohn eivät säväyttäneet ihmeemmin, kun taas Frühlingstraumin unelmointi oli hivelevän kaunista ja Aufenthaltin vaikuttava tulkinta ansaitsee kiitettävän arvosanan. Ihailtavaa baritonaalista syvyyttä ja tekstin ilmentämistä!

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ravelin laulusarja Don Quichotte à Dulcinée, josta kuulimme ilmeikkään esityksen. Luigi Denzan laulu Occhi di fata sopisi paremmin tenorin ohjelmistoon; Lindroosin yritykset yläsävelien ja paisutusten kanssa eivät vakuuttaneet. Paolo Tostilta kuultiin kaksi laulua, Non t'amo più! ja L'ultima canzone, joissa baritonimme "italialainen puoli" pääsi paremmin oikeuksiinsa.

Konsertti päätettiin Oskar Merikannon musiikilla: Ma elän!, Soi vienosti murheeni soitto, Annina ja Merellä. Näistä ainakin ensimmäinen ja kolmas esitettiin turhan hitaassa tempossa. Soi vienosti -laulun tulkinta oli ihanan herkkä ja viimeisessä kappaleessa Lindroos pääsi vähän esittelemään rouheampaa puoltaan. Ylimääräisenä esitettiin Elämälle, jossa korkeimmat sävelet jäivät sameiksi.

Marita Viitasalo on tunnetusti osaava ja taitava pianisti. Soitto oli sävykästä ja ilmaisuvoimaista, mutta jotenkin varovainen hänen otteensa oli joissakin kappaleissa. Kyllä Lindroos olisi mukana pysynyt...

lauantai 7. lokakuuta 2017

Suuri ilo -konsertti


7.10.2017 Suuri ilo - reformaation ajan musiikkia Olarin kirkossa Espoossa

Saimme Suomalaisen barokkiorkesterin FiBO Collegium -koulutusprojektin ansiosta Olarin kirkkoon konsertillisen reformaation ajan musiikkia. Soittamassa oli seitsemän fibolaisen lisäksi Musiikkiopisto Juvenalian ja Käpylän Musiikkiopiston opiskelijoita sekä jokunen opettaja. Laulunumeroista vastasi Juvenalia-kuoro Matti Järvisen johdolla. Muut kappaleet liidasi viulisti Minna Kangas.

Käsiohjelmasta paljastui, että luvassa oli muutakin kuin reformaation aikana sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi Lutherin virrellä Jumala ompi linnamme, josta veisattiin kaksi säkeistöä urkusäestyksellä. Tämän jälkeen oli vuorossa mm. Piae Cantiones -lauluja ja Johann Hermann Scheinin musiikkia varhaisbarokin ajalta. Muita konsertin säveltäjänimiä olivat Samuel Scheidt, Hans Leo Hassler ja Valentin Haussmann. Lopuksi kuulimme Buxtehuden hienon kantaatin Du Lebensfürst, Herr Jesu Christ. Juvenalia-kuoro teki vaikutuksen mm. upeilla sopraanoäänillään. Konsertin päätti toinen yhteislaulu, Lutherin virsi Enkeli taivaan. Sen kolme säkeistöä laulettiin orkesterisäestyksellä.

Sibeliuksen Joutsikki musiikkisatuna


7.10.2017 Tapiola Sinfonietta, joht. Teemu Hämäläinen Tapiolasalissa Espoossa

Sibelius sävelsi näyttelijätär Harriet Bossen aloitteesta musiikin August Strindbergin näytelmään Svanevit (suom. Joutsikki). Vuonna 1908 valmistunutta näytelmämusiikkia on soitettu aika harvakseltaan, enkä minäkään ollut kuullut sitä livenä ennen tätä konserttia. Sibeliuksen kokoamaa seitsenosaista Joutsikki-orkesterisarjaa on sentään esitetty vähän useammin.

Tapiola Sinfonietta esitti Joutsikki-musiikkisadun osana lasten Kutitus-taidefestivaalia niin, että orkesterin osuudet vuorottelivat kertojien satuilun kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Mikko Kivisen ja hän toimi myös kertojana yhdessä Vuokko Hovatan kanssa. Teksti oli huomattavasti lyhennetty ja muokattu lapsille ymmärrettävämmäksi. Sibeliuksen musiikki kuitenkin kuultiin kokonaisuudessaan (torvisignaali ja 13 numeroa).

Lisämausteena esityksessä oli yhden numeron tanssiosuus. Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen Reetta Riikonen tanssi Joutsikkina oman koreografiansa. Nuori kapellimestari Teemu Hämäläinen oli minulle uusi tuttavuus, joka vaikutti oikein lupaavalta kyvyltä. Hänen käsiensä kauniita plastisia liikkeitä oli lumoavaa seurata. Päättelin Hämäläisen olevan Panulan kasvatteja, sillä itse vanha maestrokin oli saapunut paikalle esitystä seuraamaan. Me kaksi olimmekin yleisössä suunnilleen ainoat ilman pieniä lapsia...

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Raition oopperamusiikkia taas esillä


1.10.2017 Neijonnälkä-produktio Kansallisoopperassa Helsingissä

Oopperan ystävät ehtivät tuskin toipua elokuussa konserttiversiona esitetystä Väinö Raition Prinsessa Ceciliasta, kun harvinaista herkkua oli jo luvassa lisää: Musiikkiteatteriryhmä Taite ry ja Kamariorkesteri Avanti! vierailivat Kansallisoopperassa esittämässä Raition (1891-1945) musiikkia. Neijonnälkä-niminen kokonaisuus esitettiin Johanna Freundlichin ohjaamana kolme kertaa Alminsalissa. Lavastus ja puvut olivat Mark Väisäsen suunnittelemia.

Esitys alkoi Asaria-näytelmämusiikin katkelmalla, joka johdatti lumoavasti itämaisiin tunnelmiin. Ensimmäisenä oopperana nähtiin hyvin lyhyt ja modernistinen Lyydian kuningas vuodelta 1937. Teoksessa on vain kolme roolia: Vahvasti ja mahtipontisesti laulanut baritoni Markus Nieminen oli Lyydian kuningas Kandaules. Sopraano Annami Hylkilä esitti kuningatar Ilialin osan tyylikkäästi ja tenori Ilkka Hämäläinen oli pätevä roolissaan sotapäällikkö Gygesinä.

Väliin kuultiin musiikkia näytelmistä Asaria ja Kruununhaan siirappitehdas, joista jälkimmäinen edusti vähän persoonallisempaa Raitiota ollen vuodelta 1920. Toisena oopperana nähtiin Väinämöisen kosinta, jonka säveltäjä työsti ilmeisesti vuosina 1934-36. Aiemmin tenoriohjelmistoa laulanut Juha Hostikka teki Väinämöisen baritoniosassa oikein hyvän vaikutuksen. Annami Hylkilän tulkinta Ainosta oli teoksen kohokohtia. Lisäksi oopperassa esiintyivät pienemmissä osissa Koivutar (Anu Hostikka), Haavatar (Tanja Kauppinen-Savijoki) ja Pihlajatar (Riikka Rantanen). Kokonaisuuden päätti pieni Asaria-katkelma harppuineen.

Lyydian kuninkaan libretto on Eino Leinon vanhahtavaa näytelmätekstiä, joka perustuu Herodotoksen Historiateokseen. Ooppera jäi dramaturgisesti hieman vajaaksi, vaikka Johanna Freundlich ja Tuomas Hannikainen olivatkin parhaansa yrittäneet. Väinämöisen kosinnan libretto on niin ikään Leinon näytelmätekstiä, nyt Kalevalan mukaan, ja se toimi selvästi paremmin Raition iloittelevan musiikin parina.

Tuomas Hannikainen on tehnyt suuren työn sovittaessaan ja orkestroidessaan Raition musiikkia 14 soittajan kamarikokoonpanolle. Lyydian kuningas on alun perin kirjoitettu suurelle sinfoniaorkesterille, mutta Väinämöisen kosinnasta Raitio valmisti vain pianopartituurin. Alminsalissa soinut lopputulos oli erinomainen ja huolella valitut näytelmämusiikin katkelmat sitoivat esityksen osat yhteen. Hannikainen johti esityksen antaumuksella ja suurella tunteella.