maanantai 27. huhtikuuta 2015

Oopperaturnee Saksanmaalla


26.4.2015 Ildebrando Pizzettin ooppera Murder in the Cathedral (Assassinio nella cattedrale) Oper Frankfurtissa

Minulle aiemmin tuntemattoman Pizzettin (1880-1968) myöhäistuotantoa oleva ooppera vuodelta 1958 perustuu T. S. Eliotin samannimiseen näytelmään. Thomas Becketin tarina on tuttu kaikille, jotka eivät ole nukkuneet kirkkohistorian tunneilla. Brittiläinen Keith Warner oli ohjannut produktion, joka ei tarjonnut valmiita vastauksia vaan jätti yleisölle paljon pohdittavaa. Karsten Januschke ja hänen johtamansa orkesteri tekivät hyvää työtä ja kuoro oli suuressa roolissa koko teoksen ajan. Lähes kaikki solistitehtävät olivat pieniä, ainoastaan päärooli sisälsi enemmälti laulettavaa. Pienessä osassa lauloi ahvenanmaalaissyntyinen mezzosopraano Jenny Carlstedt, joka on kuulunut talon solistikuntaan jo yli 10 vuotta. Becketin roolin lauloi Sir John Tomlinson, jota kuulin tammikuun lopussa Deutsche Operissa Berliinissä. Silloin järisyttävän vaikutuksen tehnyt 68-vuotias bassokonkari ei ollut nyt aivan parhaimmillaan. Ääni kuulosti väsyneeltä ja paikoin laulussa oli epätarkkuuksia. Mutta oikein mielenkiintoinen puolitoistatuntinen tämä oli ja teos johon ei varmaankaan kovin pian Suomessa törmää.

27.4.2015 Jean-Philippe Rameaun ooppera Platée Oper Stuttgartissa

Olen nähnyt Rameaun oopperoita vain kourallisen, mutta tämä Platée (1745/49) nousi niistä musiikkinsa osalta suosikikseni. Kyllä oli kauniita melodioita ja nautinnollista soitantoa, josta vastasi Staatsorchester Stuttgart Hans Christoph Büngerin johdolla. Kuoro oli teoksessa suuressa roolissa ja ansaitsee kiitokset tarkkuudestaan ja yhtenäisestä soinnistaan. Eikä solisteissakaan ollut valittamista: pätevää joukkoa, jotka hallitsivat barokkilaulun ja eläytyivät hienosti erilaisiin tunnetiloihin. Cyril Auvity Thespiksenä ja Thomas Walker Platéen osassa saivat suurimman suosion. Mutta entäpä ohjaus? Oopperan "paha poika" Calixto Bieito toi tyylilleen uskollisena lavalle seksiä ja paljasta pintaa. Saksalaisissa oopperataloissa olen ihmetellyt ennenkin, millaisia reaktioita nämä saavat yleisössä aikaan - olisi näet voinut kuvitella, että katsomossa istuu alakoululaisia. Tai ehkä meille suomalaisille alastomuus on niin arkipäiväistä, ettei shokeeraaminen ja otsikoihin pääsy ihan näin halpahintaisilla tempuilla onnistu. Mutta saksalaisiin näyttää uppoavan... Omasta puolestani toivoisin, että Bieito voisi pikku hiljaa keksiä ohjauksiinsa jotain muutakin sisältöä - tämä on jo niin nähty! Vielä pitää mainita teoksen valot (Reinhard Traubin käsialaa), joilla saatiin aikaan mm. hieno sade-efekti.

28.4.2015 Paul Dukasin ooppera Ariane et Barbe-Bleue Opéra national du Rhinissä Strasbourgissa

No jaa, vähän tuli poikettua Ranskankin puolella, kun en voinut vastustaa Dukasin oopperan houkutusta. Ja täytyy sanoa, että kyllä kannatti. Vajaat kaksi tuntia kestänyt ooppera vuodelta 1907 perustuu Maeterlinckin näytelmään. Ooppera eteni ihan fyysisestikin kahdella eri näyttämön tasolla, joiden tapahtumat linkittyivät yhteen. Olivier Pyn ohjaus ansaitsee suitsutusta, sillä libreton psykologisia ulottuvuuksia oli käännetty näyttämökuviksi aivan herkullisella tavalla. Alastomuutta tässäkin produktiossa oli koko rahan edestä, mutta se ei ollut sensaatiohakuista ja itsetarkoituksellista (tai siltä tuntuvaa) kuten eilisessä Platéessa. Dukasin musiikki oli tehokasta ja se tuntui olevan saumattomasti yhtä ohjauksen kanssa (näin ei valitettavasti oopperoissa aina ole). Daniele Callegari piti johtajana homman hyppysissään. Ainoastaan parissa kuoronumerossa balanssi ei toiminut, ja sekin johtui ilmeisesti kuorolaisten sijoittamisesta näyttämön sivuilla olleisiin aitioihin. Solistit tekivät hyvän vaikutuksen, mutta Arianen roolin laulaneen Jeanne-Michèle Charbonnetin ääni väsyi teoksen loppupuolella. Hänen vibratonsa oli ajoittain niin löysä, että se kuulosti jo rumalta.

29.4.2015 Jacques Offenbachin operetti Orfeus manalassa (Orphée aux enfers, saks. Orpheus in der Unterwelt) Staatstheater Darmstadtissa

Vaihteeksi jotain kepeämpää noiden vakavasävyisten oopperoiden jälkeen... Odotukset olivat korkealla, mutta hienoinen mahalasku ja jopa pettymys illasta tuli. Teoksessa oli operetiksikin poikkeuksellisen pitkiä puheosuuksia, mikä teki siitä vähän pitkästyttävän (tämä saattoi myös johtua siitä, että osa saksankielisistä vitseistä ja viittauksista meni minulta ohi). Cordula Däuperin ohjaus ei ollut kovin vetävä, vaikka siinä oli muutamat hetkensä ja oivalluksensa. Nuori kapellimestari Elias Grandy teki parhaansa, mutta vähän mitäänsanomaton olo soitannosta jäi; siitä kaikkien tuntemasta can canistakaan ei löytynyt tarvittavaa vauhtia ja räiskettä. Solistitehtävät oli miehitetty kovin epätasaisesti: teatterin ja musikaalin puolella uraansa tehneet Christian Klischat ja Randy Diamond oli kiinnitetty Jupiterin ja Pluton rooleihin. Ammattilaisproduktioon luulisi kyllä löytyvän sen tasoisia laulajia, ettei tarvitsisi vähän väliä kuunnella nuotin vierestä laulamista! Naissolisteista kiitosta ansaitsevat Katrin Gerstenberger ja Rinnat Moriah. 

30.4.2015 Richard Straussin ooppera Die schweigsame Frau Essenin Aalto-Theaterissa

Essenissä kelpasi ihastella Alvar Aallon arkkitehtuuria, mutta illan oopperan kanssa oli vähän niin ja näin. Ensimmäinen näytös oli järkyttävän staattista lavaoleilua, johon Guy Joostenin ohjaus ei tuonut juuri mitään lisäarvoa. Pitkästyminen oli lähellä, mutta onneksi toisessa ja varsinkin kolmannessa näytöksessä alkoi jotain tapahtuakin. Tällä kertaa minäkin ymmärsin libreton vitseistä suurimman osan (kiitos saksankielisen tekstityksen). Straussin kaunis musiikki kannatteli iltaa, ja olihan solisteissa muutama valopilkku. Sir Morosusina laulaneen Franz Hawlatan basso oli vaikuttavaa kuultavaa, ja hän lauloi oopperan päätösnumeron kauniisti yleisön keskellä katsomossa. Tenori Michael Smallwood oli Henrynä mies paikallaan, mutta hänen äänensä alkoi väsyä ikävästi teoksen loppupuolella. Essener Philharmoniker oli selvästi soittanut Straussia ennenkin, johtajana oli nyt Martyn Brabbins.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti